Poutapäiviä ja sydäntalvi

By Irma Lehto

Eletään kesää 1938 pienessä pohjois-karjalaisessa kylässä. Arki on työntäyteistä. Vanhimmat lapset osallistuvat talon töihin äidin rinnalla isän ollessa metsätyönjohtajana savotoilla. Perheen nuorimmainen Katri elää vielä vapaasti satujen, tarujen ja mielikuvituksen maailmassa.

He asuvat puutavarayhtiön talossa, jonka riihessä väännetään lenkkinäreitä ja puidaan käpyjä. Riihessä työskentelevät miehet avaavat Katrille uuden maailman. Hän ahmii tietoa ja uppoaa kylänmiesten tarinoihin. Katrin, innokkaan ja välillä myös pelokkaan kuuntelijan, maailma laajenee monelle taholle.

Kirja päättyy talvisodan rauhanpäivään maaliskuussa 1940. Noiden keskeisten pelon ja sodan vuosien lisäksi perhettä varjostavat kansalaissodan muistot ja 1930-luvun kiihkomieliset tapahtumat niin Suomessa, Saksassa kuin Neuvostoliitossa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 11, 2017
• ISBN: 9789523391437

Irma Lehto

Irma Lehto (s. 1934) on harrastajakirjoittaja, joka aikoinaan opiskeli kirjallisuutta ja on elämänsä varrella osallistunut kirjoittajakoulutukseen erilaisissa ryhmissä. Unisen linnun lento on hänen toinen julkaistu teoksensa. Esikoisteoksenaan hän julkaisi lapsuuttaan kuvaavan tarinan Poutapäiviä ja sydäntalvi (2017).

Book preview

luku

1. luku

Mies rymisteli riihessä. Hän veti uuden käpyseulan esiin ja kouri rukkaskäsin siemensä sylkäisseet kävyt säkkiin. Sitten hän sotki seulaa puupalikalla, kunnes alkoi heijata seulaa edestakaisin. Sitä mukaa kuin siivekkeet irtosivat kävyistä puhtaat siemenet ripisivät alla olevaan kasaan.

Oli vanhalla miehellä toki nimikin – etunimi myös. Mutta sen jälkeen, kun hänen pojastaan oli tullut puutavarayhtiön piiriesimies, häntä alettiin kutsua Ukko Tammeksi.

Ukko hellitti työstään ja pyyhki kasvojaan myssyksi solmimaansa isoon nenäliinaan. Kädet tunsivat, miten se tuli märäksi. Ukko meni ulos, näpräsi auki nenäliinan solmut, huuhteli liinan vesitynnyrissä ja pisti sen riihen seinustalle kuivumaan. Katsoessaan kartanolle hän näki tytön lähtevän pihasta riihelle päin ja kuuli tytön äänen jo kaukaa – tuon hänen enkelinsä, joka aina juoksi hakemassa häntä syömään ja kahville. Ukko Tammi oli talossa ruokamiehenä.

– Utti tahville! Utti tahville!

Saunan takaa alkoi synkkä metsä. Sateisina päivinä se pelotti pientä tyttöä, mutta nyt aurinko punasi honkien kyljet kultaisiksi, ja suon syrjällä seisovat kuuset helottivat ruohon vihreinä. Kun kaiku metsänrajasta toisti: tah ville, tyttö seisahtui ja nauroi lapsen kirkasta naurua. Sitten hän lähti taas lekuttamaan peltotietä pitkin riihelle ja katsoi tarkasti jalkojaan.

Eilen hän oli astunut apilankukan päälle. Tyttö ei itkenyt ihan vähästä. Hän inhosi suu auki vollottamista. Vain vauvat itkivät – ja Pertti. Pertti parkui tahallaan. Tyttö ja äiti tiesivät sen. Mutta eilen häneltä, tytöltä itseltään, oli päässyt äänekäs itku, vaikka hän ei halunnut itkeä.

Ukki oli tullut riihestä katsomaan. Oli ottanut hänet syliinsä ja hyssytellen kantanut hänet kamariin. Äiti oli kaivanut kimalaisen piikin pinseteillä ja tuputtanut jalkapohjaa jollain lääketupolla. Tytön suu oli vääntynyt taas itkuun, mutta hän oli työntänyt nyrkin suuhunsa. Silmävesien norumista poskipäille tyttö ei voinut millään estää.

Ukki oli pyyhkinyt vedet mustilla sormillaan ja sanonut, että kyllä pieni tyttö saa itkeä, jos tekee kipeää tai pahoittaa mielensä.

Äitiä oli naurattanut nokiviirut tytön poskilla. Hän oli hakenut isän partapeilin. Tyttö oli kikattanut omalle kuvalleen, ja kipu oli sulanut siihen. Sitten äiti oli pyyhkäissyt esiliinanhelmalla posket puhtaiksi.

Vasta riihen nurkalla tyttö havahtui katselemaan uusin silmin peltotietä.

– Apilantuttia ei ole enee missään! tyttö sanoi käsiään levitellen ja katsoi riihen ovella seisovaa vanhaa miestä suurilla silmillään.

Ukko Tammi ei osannut sanoa tytön silmien väriä, olivatko ne siniset vai vihreät, vai häivähtivätkö ne myös vähän ruskeaan. Syvän tummat ne usein olivat, ja vaihtuvia sielunkuvia hän osasi kyllä hyvin tulkita.

– Minä niitin tienpientareet ja kaistat päivällä, kun tulin syömästä, ja vein heinät pässin syötäväksi.

– Se on paha pässi, tyttö vastasi. – Hyvä, jos timalainen pistää sitä suuhun.

– Et sinä tuollasta saa sanoa. Ei ole pässin vika, jos se puskee ja joutuu liekaan. Kuka härnäs pässiparan vihaseks?

– Pertti.

– Etkö sinä?

– E-en. En minä.

Tyttö katsoi viattomin silmin miestä. Sitten katse alkoi horjua.

– Pertti yllytti.

– Niin mutta…

– Tiijän, keskeytti tyttö. – Ei saa olla yllytyshupsu.

– Mennään kahville. Sieppaan vaan ensin riihestä säkin puituja käpyjä.

Käsi kädessä he taivalsivat pitkin riihitietä. Taivas oli syvän sininen ja hellettä huokuva. Vain muutama läpinäkyvä poutapilvenlepere uiskenteli autereessa muotoaan muutellen. Auringon polte huimasi miestä. Vanha pää ei kestänyt aurinkoa.

Emäntä seisoi kaivonkannella ja vinttasi vettä kahteen isoon ämpäriin. Nähdessään ukon ja tytön lähestyvän hän kippasi vielä kaksi kapallista ja roiskautti ne lähellä olevaan isoon puiseen saaviin, jota sanottiin korvoksi.

– Siinä on sinulle raikasta huuhteluvettä, emäntä sanoi miehelle. – Hiki tässä helteessä tuppaa tulemaan, kun vähänkin eväänsä liikauttaa.

– Aikakirjat on sekasin, Ukko Tammi tuumi. – Hellettä riittää viikko viikon perään, eikä henkäystäkään tuulta.

– Ja kun ei tuule, niin ei nouse ees ukkospilvet tätä kuumuutta viilentämään, emäntä vastasi.

Aikuisten jutellessa tyttö kyykistyi katselemaan tipuja, jotka taapersivat ruohikossa pikkuisen kauempana kanaemon perässä. Lähemmäksi tyttö ei uskaltanut mennä, kun kana pörhisteli höyheniään ja kurautteli varottavasti kurkkuaan. Mies kumartui uittamaan käsiään korvossa ja roiski vettä kasvoilleen.

– Haittaako tuo, jos kiskon paijan pois päältäni, hän sitten kysyi.

– Siitä vain! emäntä vastasi ja silmäili rakenteilla olevaa navettaa. – Hitaastipa näyttää tuo nousevan. Onko mestarissa vika, vai ovatko nuo yhtiön haalimat kulkumiehet, niin kunnottomii, ettei niihin saa vauhtii.

Mies huuhteli yläruumistaan kumartuneena pää korvon sisässä. Kun hän vastasi, niin ääni kumusi ja vesi pulahteli.

– Sitä minäki olen itekseni ihmetelly. Ovat saaneet salvatuks vasta muutaman varvin valmiista hirsistä kivijalan päälle. Pitääkö sanoo pojalle, että vaihtaa mestarii.

– Tai miehii. Oman kylän miehet olisivat toista maata. Mutta eivät ne tähän aikaan kesästä kerkii; mökkiläiset. Niihen pitää koluta karjan eväät talveksi sieltä, mistä heinätupon niittääkseen löytävät: kivisiltä rinteiltä ja suoniityiltä. Siihen savottaan sitä pitäs meijänkin miehen pian joutuu.

Emäntä tarttui ämpäreihin, ukko käpysäkkiin, kun rakennusmiehet alkoivat levittäytyä pihanurmikolle reppujensa kanssa. Miehet söivät aina murkinansa myöhemmin kuin talon väki ja joivat kahvinsa samalla. Apupoika oli jo käynyt keittämässä kahvin talon hellalla, kun näinä rutikuivina päivinä ei uskaltanut enää sytyttää nuotiota navettarakennuksen sisälle, vaikka kivijalka olikin pari metriä korkea.

Ukko Tammi tuli kahvit juotuaan tuvan rapulle polttelemaan piippuaan. Siinä oli hyvä istua, kun tähän aikaan päivästä rappu jäi varjon puolelle. Hän hymähti mielessään, kun katse hakeutui kaivon ja navetan välisellä nurmikolla nukkuviin miehiin. Juuri tuollaisen taulun hän oli äskettäin nähnyt jossain pojanpoikansa kirjassa. Ei hän muistanut kenen maalaama se taulu oli, sen vain, että nimi oli Isäntä ja rengit.

Vanhan miehen mielestä nimeksi olisi sopinut yhtä hyvin Ettone, sillä pieniä tirsoja nuo miehet olivat nyt syöntinsä päälle vetelemässä pihanurmikolla selällään ja hattu silmillä. Joku miehistä oli vetänyt polvensa pystyyn ja vielä vähän haralleen, niin että väljän housun haarukka tähysti kuin karhunkita.

Tyttö tuli pullapalanen kädessään istumaan rapulle ukon viereen ja alkoi mutustaa hiljaisena syötäväänsä. Oli tyyntä ja rauhallista. Vain ukon piippu päästi korahtavan äänen silloin tällöin, kun mies imaisi piippuaan.

Kun Ukko Tammi oli kevään korvalla tullut taloon notkistamaan lenkkinäreitä, niin hän oli alusta pitäen katsellut mielellään kaikkia lasten touhuja. Talon vanhemmista lapsista ukko ei löytänyt moitteen sijaa. Tyyne täyttäisi yksitoista syksyllä, ja Veikko oli reilun vuoden vanhempi, mutta he ahkeroivat jo talon töissä. Hyvin harvoin heidät näki palloa pelaamassa tai hippaa hyppimässä talon pihassa muulloin kuin myöhään illalla ja sunnutain seutuvissa.

Eipä silti! Myös seuraava lapsi, yhdeksän täyttävä Pertti-poika, oli kyllä omalla tavallaan valloittava, vireä ja vikkelä, mutta hän ei ollut oikein Ukon mieleen. Poika oli liian rauhaton. Värkkäsi aina jotakin. Ja se jotain oli melkein aina jotain kiellettyä.

Pikkutyttö sen sijaan taapersi jo joskus töissä; ruokki kanoja pihassa ja kissoja sisällä. Hän jopa paransi talon pentukissan ja sai siitä itselleen kiitollisen seuralaisen. Tyttö kääri sairaan kissan villasaaliin ja syötti sille sinnikkäästi lääkekermaa tuttipullosta, kun sairas ei litkimään ruvennut. Miten tyttö jaksoi, vanha mies ajatteli ihaillen, tuo tuskin nelivuotias, miten hän jaksoi istua kiikkutuolissa kissa sylissään ja hyräillä sille koko pitkän päivän. Mutta niinpä vain myrkkyä tai muuta moskaa syönyt ja pahoin oksennellut kissa parani.

Pertti pyörähti talon kulman takaa kepakon kanssa. Sitä heilutellen ja pyöritellen hän lähestyi marssiaskelin talon rapulla istuvia. Kepin pää pyyhkäisi tytön tukkaa.

– Pane pois se seiväs! tyttö huusi vihaisesti.

– Enkä pane sinun käskystäs, poika änkesi vastaan.

– No, sitten minä käsken, mies sanoi tyynesti ja katsoi poikaa.

– Pane se poikkeen, ettet saa vahinkoo aikaan.

– En pane. Et sinä ole mikään minun käskijä.

Siinä silmänräpäyksessä tyttö hyökkäsi, kiskaisi kepin yllätetyn pojan kädestä ja tyrkkäsi sillä pojan kumoon. Poika nousi hitaasti ylös ja hieroskeli olkapäätään. Hän vaaniskeli tyttöä vähän aikaa, mutta ei uskaltanut käydä tämän kimppuun miehen nähden. Tyttö seisoi etukenossa jalat harallaan.

– Pyyvä anteetsi utilta tai minä terron äitille, tyttö uhkasi.

– Ei se ole mikään ukki. Ukki on kuollu ja kuopattu.

– Utto Tammi on minun utti. Äiti ei meistä toiria tasvata. Sinä saat seltään.

– Jos et virka äitille mitään, niin minä leikin sinun kanssa.

– No, mitä sanot? tyttö tiukkasi.

Pojan väkinäiset huulet muodostivat sanan. Ääntä tuskin kuului, mutta mies ei välittänyt patistaa poikaa. Hän kopisti sammuneen ja puoliksi jäähtyneen piipunperän kämmeneensä ja heitti perskat rapun pielessä kasvavan ruusupensaan juurelle. Mutta nuhdesaarnan hän huomaamattaan pojalle piti.

– Menkee leikkimään. Eläkä kiusaa siskoos. Iso poikahan sinä jo olet, koulupoika. Kyllä koulupojan pitäs tietee sanomata, miten pitää olla. Vanhempas eivät varmasti haluu teistä mitään koirii.

Ukko nousi vaivalloisesti rapulta. Jalat olivat ehtineet jäykistyä. Hän huomasi alarapun syrjällä pienen pallon. Se oli nähtävästi koottu polkupyörän sisäkumista leikatuista renkaista. Kokemuksesta mies tiesi, että pallo oli hyvin kimmoisa ja kova.

Ukko poimi pallon, heitti sen pojalle ja sanoi: – Leikkikee sillä!

Poika pompotti palloa ja katseli miehen perään, kun tämä lähti kävelemään saunarakennuksen kautta riihitielle. Rakennusmiehet nukkuivat vielä pihassa. Pojan silmät levisivät innosta. Kiusaus kihelmöi. Kunpa hän vain uskaltaisi. Kunpa hän vain uskaltaisi heittää pallolla tuota polvet pystyssä nukkuvaa miestä suoraan munille. Sitten poika keksi. Hän otti ritsan taskustaan.

– Katri, kato, miten tuo mies kellettää keskellä pihaa.

– Niin tellettää. Mitä siitä?

– Eikös olis hiton hyvä maali. Saat lainata minun ritsoo, jos ammut tuohon housujen haarukkaan.

– En minä osaa. Tato vaitta.

Tyttö otti ritsan, asetti pallon, mutta kun hän veti, niin pallo poukkasi kohti taivasta.

– Viskaa sitten! Jos viskaat, niin minä opetan sinut ampumaan.

Tyttö epäröi. Hän ei enää luottanut veljensä lupauksiin. Poika huomasi sisarensa emminnän ja kiiruhti vakuuttamaan: – Varmasti opetan.

Houkutus kävi nyt tytölle ylivoimaiseksi. He hiipivät molemmat lähelle miestä, melkein polvien viereen. Tyttö paiskasi pallon täysin voimin. Se osui miehen haaroihin. Samassa mies ryntäsi kiroten pystyyn.

– Saatanan kakarat. Minä puistelen teitä korvista.

Lapset kirmasivat pakoon. Suuttunut mies lähti ajamaan heitä takaa. Poika parkui mennessään: – En se minä ollu. Katri sen teki.

Ukko Tammi tuli riihen ovelle, kun kuuli pojan huudon. Hän näki, miten tyttö ja poika pinkoivat pakoon pitkin pellonpiennarta riihen suuntaan, ja mahakas mies juoksi ähkyvän oloisena perässä. Puolivälissä mies luovutti. Poika jäi maleksimaan ja kuljeksimaan pientareelle. Kaikki rakennusmiehet näyttivät nousseen ja lähtivät kiipeämään rakennukselle. Tyttö jatkoi juoksuaan riihelle asti.

– Mitee nyt? Ukko kysyi.

– En muistanu, tyttö huohotti.

– Mitä sinä et muistanu?

Tyttö ei vastannut, katsoi vain vanhaa miestä suurin pettynein silmin. Ja niin kuin aina Ukko Tammi ymmärsi.

– Eihän sitä aina muista, Ukko totesi lohduttavasti hymyillen.

2. luku

Perjantaina illasta Ukko Tammi teki lähtöä kirkolle kotiinsa. Hän oli jo ennen ruokailua pukeutunut parempiinsa ja sulloi nyt rullalle kierretyt hikiset ja nokiset riihivaatteet reppuunsa, jonka Tyyne äitinsä vinkkauksesta joutuutti hänelle aitasta. Katri seisoi hiljaisena vieressä ja silmitteli tarkkaan, kun Ukko kiristi repun nyörin tiukalle.

Kun reppu nökötti penkillä valmiina lähtöön, tyttö kysyi: – Panetto sinä sen seltään?

– En, vaan tälleen pyörän ritsille pitimien väliin.

Ukkoa liikutti tuo eron haikeus, joka näkyi niin selvään lapsen silmistä. Hän ojensi kätensä ja silitti tytön poskea.

– Elä huoli! Minä tulen takas jo pyhäehtoona, jos äitis antaa minulle vielä yösijan.

– Äiti? tyttö parahti.

Pertti mulkoili sisartaan silmät kierossa ja pyöritti sormeaan päänsä päällä. Tyyne tirskahti. Mutta Veikko katsoi vihaisesti veljeään.

– Mene siitä! äiti sanoi Pertille ja huitaisi poikaa kädessään olevalla pöytärätillä. – Ilman muuta Ukko Tammi tulee takas. Se on puhuttu jo ajat sitten.

– Herran haltuun! mies toivotti ja kätteli heidät kaikki.

Lähtö ei ollut Ukon tapaista. Se alkoi huolestuttaa äitiä. Hän nosti käden sydämelleen ja huoahti hiljaa.

– Muista polkee hiljakseen, ettet rehki liikoja, äiti varoitti. – Se on pitkä matka sinun ikäselle miehelle näin helteellä ja vielä syönnin päälle.

– Kykyni mukaan, kykyni mukaan, mies hymähteli leppoisasti. – Lepään välillä ojanpientareella, jos siltä tuntuu. Eihän nyt maa ole märkä, eikä pilvet pelottele.

Ukko laittoi oikean kesähatun, pellavaisen lippalakin, päähänsä ja lähti. Katri juoksi ikkunaan katsomaan miehen menoa. Päätyikkunasta näkyi loivaa alamäkeä kulkeva menotie pitkälti.

Tyyne otti neulomuksensa ja tuskaili heti kutimensa kanssa. Hän neuloi itselleen mustavalkoisia kirjokintaita talveksi. Veikko istuutui kiikkutuoliin ja silmäili sanomalehteä. Hän luki aina hevosuutiset tarkkaan, sillä hän haaveili, että isä ostaisi heille syksyllä hevosen.

Pertin teki myös kovasti mieli hevosta, mutta hän pelkäsi, ettei saisi vielä ajaa.

– Elä elättele turhii mielikuvii! Pertti puhisi veljelleen. – Ei sinusta ole kyntömieheks vielä moneen vuoteen. Niin isä sanoo.

Äiti kuuli puhinat ja puuttui puheeseen.

– Pertti, annapa veljes olla! Hevosasia ei kuulu sinulle. Ota lehti tai kirja kätees – sinäki. Harjotus ei pahaa tekis. Kovin on vielä jäykkee se sinun lukeminen.

Niine sanoineen äiti lähti ulos iltatöilleen ja vei tyhjän halkokorin mennessään. Katri imaisi rohkeutta äitinsä sanoista, kipitti hakemaan aapisensa ja päätti kärttää Perttiä lukemaan.

Poika oli äkännyt ikkunassa ison sinipyllyisen kärpäsen ja kahmi sen kiinni. Katri katsoi pahoilla mielin, kun Pertti nyppi siltä siivet irti.

– En sano Veitolle, jos luet minulle, tyttö kuiskasi.

– En minä ole lukenu sinulle ennenkään, poika sihahti.

– Minä terron tärpäsestä, Katri uhitteli.

– Etkä kerro! Pertti äsähti puoliääneen.

Hän nappasi painavan tuhkakupin käteensä ja listi sillä pöydällä avuttomana kömpivän kärpäsen.

– Tyyne lukee sinulle! poika puhahti.

Tyyne kuuli sen ja äkäili kovaan ääneen: – Minä olen roikottanu tuota penskaa selässäni ja sylissäni vuoskaupalla. En minä enee jaksa.

Veikko oli taittanut lehden pois ja näki nyt, miten Katri pahoitti mielensä. Alahuuli lerpatti, ja vedet kiehuivat silmissä. Ääneen pikkusisko ei itkenyt.

Veikko ärähti Tyyne-sisarelleen: – Pitikö se noin ilkeesti ja vihasesti sanoo. Olisit ylpee, kun pikkusiskos pyrkii lukemaan jo noin pienenä. Hänestä ei ainakaan tule ruunankummii.

Tyyne kimpaantui veljensä moitteesta.

– Lue ite! hän huusi.

– Mitä käräjiä työ nyt käyttä? äiti kysyi ovelta sisään tullessaan.

Lapset eivät vastanneet. Katrikin nieli kyyneleensä. Eikä äiti jaksanut perätä asiaa sen enempää.

Äiti oli käynyt liiterissä ja koonnut lastuja ja pieniä puunpökkelöitä, joista saisi hyvän ja aamuyöhön asti kytevän lehmisavun piha-aitaukseen. Samalla hän oli silmäillyt, mistä löytäisi huomiseksi puita tuvan uuniin. Uuden navettarakennuksen taakse jäänyt tilapäinen liiteri, vinokattoinen katos, oli kyllä puolillaan kuivaa metristä koivuhalkoa, mutta heidän pieneen leivinuuniin ne eivät sinällään mahtuneet. Äiti tuli pyytämään Veikkoa pienimään puita, kun huomenna, lauantaina, piti paistaa piirakoita, niin kuin tavallisesti joka viikko.

– Minä tulen tanssa, Katri sanoi, kun kuuli äitinsä kehotuksen isoveljelleen.

– Ei, et sinä! äiti toppuutteli. – Kun Veikko ryskää liiterissä, niin sillon sinne ei ole kellää asiaa.

Veikko nousi ja ohimennessään pörrötti Katrin tukkaa.

– Jospa se Tyyne sittennii lukee sinulle, Veikko sanoi.

– Enkä lue, Tyyne tiuskaisi. – En minä kerkii.

Kun ovi sulkeutui äidin ja Veikon takana, niin äiti päivitteli heti porstuassa.

– Mikä tuota tyttöä nyt oikeen riivaa, kun aina vain tiuskii ja tuiskii.

– Katri! Veikko vastasi astellessaan äitinsä perästä rappusia alas.

Äiti yllättyi ja ällistyi pojan yksisanaista tietäväistä vastausta. Hän seisahtui pihapolulla ja kääntyi katsomaan poikaansa.

– Sekö Tyyneä niin vietävästi kismittää, kun Katri kimputtaa häntä aina lukemaan, äiti penäsi.

– Niin – ja kun Katri on olemassa. On olemassa enemmän kuin me muut on millonkaa oltu.

– Nyt en tajuu, äiti sanoi otsa rypyssä. – Mitä te Katrilta pois ottasitte?

– En minä ota mitään, Veikko vastasi. – Mutta Pertti ja Tyyne ottasivat kyllä Jukan ja Ukko Tammen.

– Niin, Jukan tuomat karamellipussit, äiti hymähti. – Saahan Tyyne ja Pertti osansa niistä, mutta että Ukko Tammi… Hulluutta! Luulisi Tyynen, tuon ikäsen tytön, käsittävän asioita.

– Ei Tyyne tyhmä ole, Veikko puolusti sisartaan. – Hän on vain oppinu kahtomaan kahteen suuntaan: ihteensä ja toiseen.

Äiti itse röyhisti aina salaa rintaansa, kun vain ajatteli pikkutyttöään. Tyttö oli tullut ulkonäöltään ja luonteeltaan häneen, kun taas Tyyne oli enemmän isänsä kaltainen niin kuin Veikkokin. Äitinä Anna yritti aina pitää kiinni ajatuksesta, että kaikki lapset olivat samanarvoisia. Jokaisella heistä oli omat lahjansa. Tyyne oli ahkera ja kätevä käsistään. Katrista näytti tulevan lukutoukka. Se ei ollut suurikaan suositus täällä pienessä maalaiskylässä.

Veikko aisti äitinsä ajatukset ja jatkoi selitystään, niin kuin olisi asiaa aikaisemminkin tuuminut.

– Eihän sille kukaan mitään voi, jos Katri on syntyjään sievä ja visertävä taivaanlintu. Tyynen pitäs vain tajuta, jotta paljon parempi meijän on täällä maalla, tunkiolla, harakkana hyppii.

Veikon vakavuus ja sanat pistivät äidin sydämeen, niin kuin poika olisi sohaissut häntä naskalilla. Anna torjui tuon piston, vaikka vaikeaa se oli. Hän naurahti ja otti pari askelta lehmiaitausta kohti. Veikko kuuli äitinsä sanovan mennessään: – Luojan ei pitäsi antaa yksinkertasille vanhemmille monimutkasii lapsii.

Veikko ei vastannut. Hän kääntyi lyhyelle liiteriin menevälle nurmipolulle.

Katri karkasi heti pois tuvasta, kun äiti ja Veikko olivat menneet. Tyttö ei halunnut jäädä samaan huoneeseen Pertin ja Tyynen kanssa. Hän otti kirjansa ja kipitti huuli törröllä kamarin pöydän alle. Sinne hän usein pakeni, kun pahoitti mielensä. Mutta useinkaan hänen ei tarvinnut istua siellä yksin kovin kauaa.

Tyttö kuuli, miten kissa jälleen kerran, niin kuin tietäisi hänen istuvan pöydän alla, naukui ja raapi eteisessä. Tyyne komensi Perttiä päästämään kissan sisälle. Katrin mieliala parani heti. Hän kihersi ääneen, kun Misu tassutti hänen luokseen ja kiipesi syliin hameen helmaa myöten. Yhdessä kissan kanssa Katri katseli kirjaansa.

Ulkoa kuului lehmien kutsuhuuto: Prui, Onerva, prui, Orvokki, prui, Heluna, prui, Hellikki, prui lypsättämään, prui pruu. Katri kuunteli, miten äiti luikautti kutsuhuudon kolmeen kertaan. Tytär tiesi, että Törmälän Amalia ja äiti kilpailivat siitä, kumman ääni soi heleämmin ja kantoi kauemmaksi. Uittomiehet olivat sanoneet, että äiti voitti.

Katri asetti kirjansa varovasti lattialle viereensä ja alkoi silitellä kissaansa. Se kiitti heti hiljaisella hyrinällä. Tytön tyyntynyt mieli ei mitannut aikaa. Hän valpastui vasta, kun eteisen lattialauta narahti. Äiti! Katri ajatteli, mutta tuvasta kuului myös miehen ääni.

– Missäs se minun pikku morsmaikkuni on? mies kysyi.

Katri kimmahti tupaan kirjansa ja kissansa kanssa kuin nakattuna. Mutta kissa säikähti Jukkaa ja karkasi pois.

– Kukas sinulle on oman aapisen ostanu? Jukka hämmästeli.

– Heprolan Antti, tyttö vastasi.

– Heprolan Antti patisti minut ostamaan sen, kun sinä livertelit hänelle kirkkain silmin, jotta opettelet lukemaan, äiti oikaisi nauraen.

– Niin opettelen, tyttö vahvisti. – Talvella minä menen touluun.

– Tulepa sitten, niin luetaan yhessä, Jukka sanoi.

He istuivat sylikkäin tuvan päätyikkunan lähellä seisovaan kiikkutuoliin.

– Mistä kohtaa myö alotetaan? Jukka kysyi.

Katri selasi sivuja ja löysi oikean kohdan. Luvun nimi oli Kirjaimet kotipihalla. Siinä oli kahdella sivulla runonpätkä muutamista kirjaimista. Jukka aikoi ensin aloittaa lukemisen, mutta kysyikin sitten: – Osaatko sinä jo näistä jonkun runon ulkoa?

– Osaan.

– Kukas sinulle on lukenut? Tyynekö?

– Ei, tyttö sanoi ja pyöritti kiellon merkiksi päätään.

– Kukas sitten? Jukka uteli. – Äitikö?

– Niin, Katri hymyili. – Ja Veitto ja Utti Tammi. Veitto on tiltti ja ystävällinen.

– Mikäs näistä runoista on mieluisin sinulle? Jukka kysyi.

Katri näytti ii-kirjaimen kohtaa ja alkoi heti itse lausua: Nyt tulee suoraseltäinen ja hattupäinen ii. Hän tultee teppi tätessä ja nauraa: haa ja hii. Äiti muljautti katseen Pertistä Tyyneen ja takaisin, niin etteivät nämä uskaltaneet ilkamoida. Sisarukset tiesivät, että jos he olisivat ilkeitä pikkusiskolleen, niin tämän ei olisi pakko antaa heille yhtään namua siitä pussista, jonka Jukka varmasti oli taas Katrille tuonut.

Kesken kaiken kamarissa soi puhelin. Anna kiiruhti vastaamaan ja kävi hetken päästä sulkemassa kamarin oven. Kun äiti tuli puhelun jälkeen tupaan, lasten silmät kääntyivät katsomaan häntä. Näytti siltä, niin kuin äiti olisi itkenyt. Mutta ääni oli tavallisen tarmokas.

– Tyyne ja Pertti menkee nyt heti juottamaan lampaat. Kaivolla korvossa on lämmennyttä vettä. Katri tulee teijän kanssa. Piirimies Tammi soitti. Minulla on asiaa Jukalle.

– Mitä isälle on sattunna? Pertti rääkäisi.

– Isälles? äiti sanoi kuin havahtuen. – Isälles, ei mitään. Menkee nyt! Ja Pertti, sinä et jää kuikuilemaan oven taakse.

Anna seisoi porstuan rapulla ja odotti, että lapset lähtivät kaivolta vesisankkojen kanssa lampolan aitausta kohti. Sitten hän palasi tupaan ja istuutui huokaisten penkille kasvot Jukkaan päin.

– Ukko Tammi lähti ajamaan pyörällä kirkolle parituntii sitten, Anna aloitti ja koetti kaikin voimin hillitä itseään ja hallita ääntään. – Syötiin vähän aikasemmin, jotta hän pääs lähtemään. Se oli nyt hänen viimenen matkansa. Ukko oli oikassu ihtesä ojanpientareelle lähellä Lahtolahtee. Siitä hänet löyvettiin pyöränsä vierestä nukkumassa reppu päänalusena. ’Kuolema oli kaunis’, niin hänen poikansa sanoi. Mutta Ukolle niin mielunen puuha jäi täällä kesken, ja armoton aukko meihin. Kuka nyt sanoo minulle niin kuin isä, jotta elä, hyvä ihminen, turhii sure.

Jukka riuhtaisi itsensä väkisin irti viestin sanomasta. Se satutti häntä syvään, mutta eihän mies itkenyt. Niin hänelle oli opetettu pienestä pitäen. Nyt se hokema halvaannutti hänet. Hänen oli pakko paeta järkevään arkeen.

– Minä puin riihessä käpyjä ensi viikon, hän sanoi.

– Ei sanota lapsille vielä, tai ehkä Veikolle, Anna kielsi itkuaan pidättäen.

Sitten Anna ei enää pystynyt pysäyttämään muistojen ryöppyämistä ja mielensä kuohua.

– Voi, Katrii, pientä tyttöriepuu…

– Itke vapaasti ihan niin kauan, kun itkettää, Jukka sanoi Annalle ovella mennessään. – Minä keksin lapsille tekemistä.

3. luku

Anna havahtui aikaan, kun kuuli tupaan lehmien äänekkään yninän piha-aitauksesta. Ne odottivat utareet piukkoina iltalypsyä, jota puhelinsoitto ja Annan itku oli viivyttänyt. Annalle tuli kiire. Hänen piti ehtiä vielä monenmoista askaretta ennen nukkumaanmenoa – ja mitä yöstäkin mahtoi tulla. Sitä ei saanut ajatella, piti vain jaksaa.

Lehmihakaan mennessään Anna kiersi kaivon kautta. Hän nosti kaivosta vettä tyhjentyneeseen isoon korvoon, täytti sen ja huuhteli silmistään ja poskipäiltään itkun jälkiä kylmällä vedellä. Onneksi nuoremmat lapset telmusivat pihassa pallon perässä Jukan kanssa, ja Veikkokin näytti liittyvän joukkoon, kun Jukka huuteli hänelle. Jukka potkaisi pallon kaivon luokse, ja siinä ohimennessään lupasi auttaa Annaa talon iltatöissä.

Veikko palasi liiteriin, kun Jukka päätti viedä katon alle karsinaan pellossa ruokittavan pässiparan. Mutta pässi vierasti ja pelkäsi miestä. Ehkä sillä oli villaisessa päässään muistikuva isännän kädestä ja riimusta. Pässi ei tohtinut puskea, mutta ei myöskään lähteä Jukan mukaan. Se pani kampoihin kaikilla koivillaan niin kovasti, että peltoon jäi neljä kuoppaista viiltoa, kun Jukka yritti kiskoa pässiä liekanarusta.

Viimein nuori mies tunnusti voimattomuutensa. Pässi oli jo iso, hän ei sitä kantamalla karsinaan saisi. Tässäkö he nyt yhdessä yönsä viettäisivät? Jukka istahti pässin viereen pellolle ja nauroi niin, että nielaisi henkeensä ja köhi sitten kuin kuristuva. Ehkä tuohon tikahtuvaan nauruun suli osa surua Ukko Tammen kuolemasta.

Kiusattu eläinparka hirmustui naurua ja outoja köhimisääniä. Se kiepahti pakojuoksuun paalunsa ympäri ja sitoi lopulta myös Jukan riimuunsa. Kun pässin juoksu vihoviimein pysähtyi, se alkoi vuorostaan kakoa tiukalle kiristynyttä kaulaansa, määki ja määki kieli läpättäen.

Veikko käveli liiteristä yli pihan puusylystä kantaen ja kummastui pässin hätäistä mäkätystä. Poika tiirasi pellolle, mutta hän ei nähnyt pienen metsikön reunaan tarkasti, kun taivaanrannalle noussut ukkosta ennustava pilvi heitti varjonsa sinne. Hän ei nähnyt Jukkaa, mutta joku häntäänsä huiskuttava olio siellä näytti olevan pässin paalun vieressä. Ei kai vain susi? poika kauhistui, ja samassa kauhistus muuntui silmittömäksi kiukuksi ja vihaksi.

– Et, saatana, syö meijän pässiä. Minä tapan sinut! Veikko kirautti hampaittensa välistä.

Olisi talossa haulikkokin ollut, mutta pyssy ei tullut pojan mieleen. Hän pudotti halot rapunpieleen, sieppasi siitä luudan ja polkaisi varren irti, niin kuin oli nähnyt äitinsä tekevän, kun kättä pitempää eläinten kanssa rehjutessa joskus pelotteeksi tarvittiin.

Poika ryntäsi yli pellon, ja kun kiito toppasi, hänen oli vaikea hillitä kiukkuaan. Veikko ei voinut käsittää, miksi Jukka istui pellolla pässin panttina.

– Mitä perkelettä sinä siinä istut? hän sanoi hengästyneenä ja pudotti alas lyöntiasentoon ojentamansa luudanvarren.

– Ajattelin pitää seuraa orvolle pässiparalle, Jukka sanaili nauraen. – Mutta se, mokoma, otti seuranpion liian vakavasti ja sitoi minut.

– Hyvä, etten tappanu sinuu, Veikko tokaisi totisena.

– Niinkö meinasit?

– Enhän minä tienny, mikä piru täällä pässiä rääkkää, poika puolustautui punastuen.

Myötätunto, joka äkkiä ryöpsähti nuoren miehen mieleen, sai hänet sanoitta toivomaan, että myös Veikko hänen ikäisenään, kymmenisen vuotta vanhempana osaisi jo nauraa.

– Kieputtaisitko tuota pässiä pari kierrosta taaksepäin, Jukka pyysi. – Lupasin auttaa äitiäs, mutta tässä sitä ollaan.

Kun he sitten yhteistuumin taluttivat vikuroivaa pässiä pitkin pellon piennarta, Veikko katsoi varpaitaan ja pyysi takellellen: – Oisitko nauramata ja kertomata tästä luuvanvarresta. Omalle jutulles saat nauraa niin paljon, kun sielus sietää, mutta…

– …en saa nauraa sinulle, Jukka täydensi ja sanoi sitten hymyillen: – Selvä se! En minä sinulle nauranut. Nauroin sattumalle ja niille pikku riiviöille, jotka monenmoisia risuja polulleni heittelee.

Mutta selitys ei riittänyt Veikolle. Hän peräsi pyytämäänsä. Jukka myöntyi. Hän nosti kätensä pystyyn niin kuin valan merkiksi ja saneli totisena: – Vannon kautta kiven ja kannon, etten sano sinusta ikinä muuta, kuin että sinä tulit tuulispäänä niin kuin Pyhä Yrjänä pelastamaan minut pässin puskuilta.

– Sinä sitä osaat hupsutella ja lasketella leikkii alvariinsa, Veikko naurahti vaisusti.

Jukka oli jäänyt taloon yöksi ja päättänyt jäädä koko viikonlopuksi. Hänelle oli tullut tunne, että häntä tarvittiin enemmän täällä kuin kotona. Anna oli tottunut majoittamaan yhtiön miehiä tämän tästä. Ylimääräinen ruoka- ja yövieras ei tuonut hämminkiä taloon. Niinpä Jukka oli soittanut kauppias Piriselle ja pyytänyt tätä viemään sanan kotiinsa, etteivät siellä turhaan hätääntyisi.

Jukka makasi pimeässä aitassa samassa sängyssä ja saman peitteen alla, missä Ukko Tammi oli viime aikoina nukkunut. Lakanat oli vaihdettu, mutta vuodevaatteissa viipyi vielä kessun lemu. Ukko oli ilmeisesti poltellut piippuaan myös yöllä tai ainakin varhain aamulla, kun oli herännyt ennen talon väkeä. Tuo Ukon ominaishaju toi hänet nyt hyvin lähelle Jukkaa.

Jukka kohensi tyynyjä, asetti kämmenensä niskan taakse ja antoi käsivarsiensa levitä pielukselle kuin siivet. Sinä olet nyt kuin maanpäälle laskeutunut enkeli äiti oli sanonut, kun hän pienenä poikana oli aina ojentautunut sänkyynsä sillä tavoin iltarukousta kuulemaan.

Niin äiti. Isäänsä Jukka aina vieroi ajatella. Hänen isänsä oli niin täynnä räiskyviä laatumääreitä: hurmahenkinen uskovainen ja pasuunaääninen saarnamies, ärhentelevä opettaja ja kaiken päälle vielä saksalaismielinen sotahullu. Mutta oli myös olemassa niitä, jotka arvostivat hänen isäänsä kasvitieteestä kiinnostuneena maanviljelijänä ja uraa uurtavana puutarhurina. Kieltämättä se oli parasta isää, työlästä ja rasittavaa tosin, joten myöskään siitä ei jaksettu aina iloita.

Veikon isä oli tuurijuoppo. Talvet ja kesät hän kesti paremmin, mutta kevätsavotan ja viikkoja kestävän uiton aikaan hän retkahti. Luppoaika oli hänen luonteelleen pahasta. Kun hänen rivakan miehen piti alistua jokivirran hiljaiseen kulkuun. Ja vaikka jokia oli valvonnan alla peräti kaksi, niin kummassakaan joessa eivät puut pahemmin koskissa kolunneet. Onnekseen hänellä, ukkoherralla, oli apulaisena, kymppinä, jo vähän vanhempi mies, hyväntahtoinen ja vähäviinainen mies, joka korjasi niin pyssyn ja kellon kuin rahatkin talteen heti, kun savottaherraa alkoi heitättää ja laulattaa.

Mutta Veikko-parka joutui usein äitinsä kanssa raahaamaan polkupyörän päällä kotiin tuon ökeltävän jalattoman miehen, kun pakko oli panna mies katkolle saunan kautta, muuten työpaikka menisi. Piiriesimies Tammi oli kyllä samalla tapaa ihmistä ja elämää ymmärtävä mies, niin kuin hänen isänsäkin. Hän tiesi Jussin juomisesta, olihan se vähän niin kuin ammattitauti, mutta niin kauan kuin vaimo piti miehensä jotenkuten työkuntoisena, esimies ei asiaan puuttunut.

Anna pelkäsi miehensä työpaikan menetystä, tai että mies humalapäissään hukuttaa itsensä. Mihin perhe sitten joutuisi? Se sama epätoivo näykki varmaan myös Veikon sydäntä. Tosin Jukka ei tiennyt muuta, kuin vain sen, minkä Veikon eleistä ja ilmeistä päätteli.

Jukka oli monipäisen sisarussarjansa vanhemmasta päästä, eriikäisiä sisaruksia, hoivattavia, siis riitti. Mutta Katri oli ensimmäinen vieras pikkutyttö, johon Jukka nyt aikuisena miehenä läheisesti tutustui. Rakkautta tuli tietämättään roihauttaneeksi Jukan Kyllikki-sisar. He olivat olleet kyläilemään menossa, sisar oli harjannut Jukan pikkutakkia ja löytänyt taskusta karamellipussin. Kyllikki kärtti palkkiokseen pussin sisältöä, mutta Jukka sanoi, ettei pussia voinut avata, se oli Katrin karamellipussi.

Siitäkös perheen naiset yltyivät sipisemään, kuka tämä Katri oli. Jukan äiti tiesi, ettei työnjohtaja Koljosella ollut naimaikäisiä tyttäriä. Niinpä naiset päättelivät, että Koljosen sisar oli varmaan tullut vaimon avuksi, kun mies joutui olemaan niin paljon poissa kotoa. Näin Katrista tuli Jukan morsian, eikä Jukka halunnut oikoa asiaa.

Vasta nyt keväällä koulun äitienpäiväjuhlassa Jukan äiti oli äkkiä käsittänyt, kuka Katri oikeastaan oli. Äiti oli kahvitauon aikaan jutellut Anna Koljosen kanssa ja kuullut, kun tämä kutsui kauniissa kesämekossaan ja nappikengissään keikistelevää pikkutyttöään Katriksi.

– Ai, tämäkö tyttö se on! Jukan äiti oli kiljahtanut nauraen. – Se meijän Jukan salaperäinen morsian, jonka näkemistä me olemme jännittäneet koko talven.

Anna Koljosen kauniille kevätauringon kuparoimille kasvoille oli kiirehtinyt hehkuva hyvänmielen puna – näin Jukan äiti kertoi – mutta ääneen Anna oli sanonut: – Minun pitää olla kaikin puolin kiitollinen Jukalle. On niin paljon työtä viljelysten ja karjan kanssa. Onneks Jukka jaksaa rehjustaa välillä myös lasten touhuissa mukana.

Jukan silmiin alkoivat työntyä yhtä aikaa ilon- ja surunkyyneleet, kun hän muisteli Annan kiittäviä sanoja ja samalla muisti, miten tutustui keväällä Ukko Tammeen ja teki töitä tämän kanssa. Vanha mies notkisti riihen orsilla kuusenvitsaksia, joista Jukka nuoren miehen