Eliittisotilaat: Kuninkaan valinta

By Miia Jaakkola

Lukion toisella luokalla olevat Unna ja Tinka päättävät viettää elämänsä kesän ja hakea mukaan Ranskassa järjestettävään seikkailupeliin. He päätyvätkin peliin, mutta eivät sellaiseen, johon olivat hakeneet. Heidät värvätään Eliittisotilaskoulutukseen, jonka päämääränä on osallistua peliin, jonka panoksena on kokonaisen kansakunnan kohtalo ja jokaisen pelaajan oma henki. Kenen henkinen kantti riittää pelissä, jossa ystävyys ja rakkaus ovat hengenvaarallisia heikkouksia, ja jonka ainoat säännöt ovat: Syö tai tule syödyksi. Lyö tai tule lyödyksi. Tapa tai tule tapetuksi.

Kuninkaan valinta aloittaa trilogian, joka tarjoaa hengästyttävän matkan itsensä voittamiseen, seikkailuun, tinkimättömään ystävyyteen, ja kiellettyyn rakkauteen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 6, 2017
• ISBN: 9789515688880

Miia Jaakkola

Olen syntynyt vuonna 1983, ja elänyt lapsuuteni Lahdessa. Nyt olen asunut jo usemman vuoden Vääksyssä perheeni kanssa. Olen rakastanut kirjoittamista lapsesta saakka, ja se on ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni, ehkä jopa tärkein. Kirjoittaminen on minulle kuin hengittämistä, sillä kirjoittaessani olen ehkä eniten oma itseni, teen sitä mitä rakastan. Pidän metsistä, merestä, hiljaisuudesta. Hiljaisuudessa, rauhassa syntyvät kiintoisimmat ajatukset.

Book preview

pitkä.

LUKU 1.

Unna

– Ihan ministi ois varaa pudottaa. Harmi vaan, ettei norsuille ole vielä kehitetty laihdutusohjelmaa, ilkkuen lausutut sanat saivat poskeni punehtumaan ja pulssini kohoamaan, mutten katsonut niiden lausujaa kohti, vaan kävelin nopeasti tyttöjoukon ohitse.

– Läskit vaan litisee kävellessä, kattokaa nyt sitä.

Tunsin, kuinka he kääntyivät katsomaan perääni nauraen, supattaen. En voinut kävellä riittävän nopeasti päästäkseni pois heidän ulottuviltaan. Huokaisin helpotuksesta, kun käännyin kulmasta toiselle käytävälle, kadoten heidän näkyvistään.

Toivoin, että olisin jo tähän mennessä kehittänyt kovemman kuoren niin, ettei jokainen sana, joka ikinen kerta, olisi sattunut näin. Mutta ei, toisten sanat menivät yhä lävitseni suodattamattomina, osuen suoraan sydämeen. Olin kuin joku helkkarin laivanupotuspeli, jossa joka ikinen pommi osui maaliinsa tappavalla tarkkuudella. Joskus, edes yhden kerran, olisin halunnut sanoa vastaan. Keksin loistavia, nasevia vastauksia viisitoista minuuttia tilanteen jälkeen, ja ajattelin, että seuraavalla kerralla vastaisin samalla mitalla. Mutta todellisuudessa, joka kerta kun joku avasi suunsa kertoakseen minulle jonkun totuuden ulkonäöstäni, minä jähmetyin, ja mahdollisuuksien mukaan pakenin paikalta, uskoen sisimmässäni joka sanan todeksi.

Tinka odotti minua istuen käytävän viereisillä penkeillä, ja heilautti iloisesti kättään heti minut nähdessään. Nyökkäsin päätäni ja yritin hymyillä vaisusti, mutta ilmeisesti en onnistunut taaskaan piilottamaan tunteitani Tinkalta, sillä hänen kasvonsa synkistyivät.

– Taasko ne on jauhanu sulle jotain? Tinka kysyi tylysti, ja nousi tähyillen käytävälle, josta olin tullut.

– Sitä tavallista norsu läppää ne vaan, vastasin vaisusti.

– Joku päivä mä vielä…, se aloitti vihaisena.

– Kertoiko Joni sulle eilen mitään niistä meidän hahmoista siihen tulevaan peliin? keskeytin hänet.

Tinka siristi silmiään, mutta istui sitten takaisin alas, ymmärtäen, etten halunnut enää puhua asiasta. Kiristys rintalastani alla helpotti hieman, kun sain puheenaiheen ja Tinkan huomion käännettyä toisaalle.

– Mä kysyin siltä eilen, mutta se sanoi mulle, että se ei kirjoita tällä kertaa meidän pelihahmoja, vaan Dyny.

– Dyny? Miksi? kysyin pettyneenä.

– Mä protestoin, usko pois, Tinka sanoi katsahtaen minuun. – Mutta Joni sanoi, että se ei nyt vähään aikaan osallistu ollenkaan pelien suunnitteluun. Sillä on joku isompi projekti menossa, jonka takia se ei ehdi keskittymään nyt pelien kirjottamiseen, mutta se ei suostunut sanomaan tarkemmin, mikä se on.

– Ai. No hitto. Se siitäkin pelistä sitten, sanoin masentuneena.

– Älä nyt. Voi siitä tulla kiva kokemus silti, Tinka sanoi.

– Niin kai. Onpa kuitenkin erikoista, ettei Joni sullekaan kertonut mitä sillä on suunnitteilla.

– Mulla on kaikki aikomukset kaivaa vielä Jonista kaikki irti.

– Aivan varmasti, Joni parka, sanoin, naurahtaen.

Tinka virnisti.

Pian kävelimme kohti luokkaa, ja alkavaa matikan tuntia. Suuntasin suoraan kohti takanurkkaa, sillä siellä saatoin tuntea oloni jokseenkin turvalliseksi. Näin kaiken, ja kukaan ei kiinnittänyt tarpeettomasti huomiota minuun.

Kaivoin juuri kirjojani repusta, kun eteeni ilmaantuivat aivan liian tutun näköiset, mustat sneakersit. Sydämeni pomppasi kurkkuun pelosta, ja kohottauduin nopeasti kumarasta asennostani.

– Hei pallo, tyly ääni tervehti. – Pyöripäs muualle siitä, ellet halua tulla pompotetuksi muualle, tämä on meitsin paikka, Kim tokaisi, pamauttaen kätensä pulpetin päälle niin, että säpsähdin tahtomattani säikähdyksestä.

Reaktioni sai kundin huulille leviämään ylimielisen, lähes alentuvan hymyn ja se nyökäytti päätään taaksepäin. Häivy siitä, ele sanoi. Minä tekisin mitä vain, jotta en joutuisi hänen enemmän huomionsa kohteeksi, jotta pääsisin tilanteesta vain pois. Siksi olin jo nostamassa reppuani maasta, ja tekemässä kuten käskettiin, kun Tinka laittoi käden käteni päälle estävästi, rauhoittavasti. Sitten Tinka kurkkasi näyttävästi pöydän alle, ja mietin hätääntyneenä, mitä hän taas teki. En kaivannut yhtään enempää hankaluuksia Kimin kanssa.

– Hmm, ei lue kenenkään nimeä, eli paikka on vapaa. Joten pyöripä ihan itse muualle, egotankki, Tinka sitten kivahti.

Pidätin hengitystäni ja odotin mitä Kim tekisi. Pelkäsin Kimiä enemmän kuin ketään tai mitään muuta. Paitsi että kundi oli valtava kaappi, niin se oli luonteeltaan aggressiivinen ja äkkipikainen, liian arvaamaton, että sille olisi kannattanut aukoa päätään. Edes Tinkan. Kim oli ollut pahin kiusaajani jo yläasteelta saakka. Silloin hän oli usein käynyt minuun myös fyysisesti käsiksi. Muistot niistä kerroista oli saaneet minut välttelemään konflikteja hänen kanssaan. Mieluummin tein mitä käskettiin, välttyäkseni siltä, että minua potkittaisiin tai lyötäisiin enää koskaan. En kestänyt kipua kovin hyvin, en henkistä, enkä etenkään fyysistä. Onneksi Kim oli tyytynyt lukioaikana vain lärvinsä aukomiseen, enkä halunnut, että Tinka tekisi mitään mikä muuttaisi kaiken taas pahemmaksi.

– Suosittelisin siirtymään nyt. Sä kai muistat, Pallo, mitä mä sanoin sulle viimeksi, mitä siitä seuraa, jos sä et siirrä läskiä persettäsi pois tieltä sillon, kun käsketään? Sä siirryt myös, kirppu, Kim sanoi uhkaavasti, osoittaen sanansa nyt Tinkalle.

– Kyllä me voidaan…, aloitin hiljaa, sovitellen, ja aioin jo nousta, mutta Tinka vilkaisi minuun silmät sirrissä. Et hitossa siirry, hän tuntui sanovan katseellaan, joten jäin surkeana paikalleni, vaikka kaikki itsesuojeluvaistoni huusivat minua väistymään, kuten Kim oli käskenyt.

Sitten Tinka nousi niin, että tuoli kolahti, ja sai muut kääntymään katsomaan meitä. Tunsin kuuman punan kohoavan jälleen poskilleni, tuntiessani muiden katseiden kiinnittyvän meihin. Tinka nojautui käsillään pulpettiin, ja tuijotti kundia silmiin haastavasti.

– Anna kun mä selvennän sulle nyt pari asiaa, Tinka sanoi tylysti Kimille, katsoen tätä yhä silmiin – yksi: Me oltiin tässä ensin. Kaksi: Me ei olla menossa tästä yhtään mihinkään. Ymmärsitkö, vai tarvitseeko toistaa?

Kim siristi silmiään uhkaavasti.

– Taidat olla sinä, jolle tarvii toistaa. Mä sanoin, että siirtykää, se sanoi tylysti, korottaen ääntään hieman. Se ei aikonut perääntyä. Ei etenkään nyt, kun yleisöä oli liikaa.

– Äidinkielen ymmärtäminen ontuu sulla nyt pahemman kerran, Tinka sanoi, vähintään yhtä tylysti. – Mutta ei se mitään. Mä olen hyvä vääntämään rautalankaa. Lyhyempiä lauseita, hitaammin, se toimii usein paremmin ymmärrys rajoitteisille. Häivy. Sillä. Me. Ei. Aiota. Siirtyä. Tästä. Piste.

Kimin naama muuttui punaiseksi raivosta, mutta silloin matikan opettaja astui ovesta sisään, ja se tajusi, että homma oli menetetty.

– Sä taisit vihdoin koetella onneas yhden kerran liikaa, talitintti. Sun kanssa me tasataan tilit myöhemmin! Kim uhosi hiljaa, osoittaen Tinkaa sormellaan, mutta lähti kuitenkin, koska ei voinut jäädä enää siihenkään. Yritti säilyttää kasvonsa uhoamalla, ja ehkä myöhemmin kostaisi Tinkalle muiden edessä kokemansa nöyryytyksen. Ajatus hermostutti. Pelotti, että Tinka asetti itsensä tuollaiseen välikäteen takiani.

– Sitä huvia odotellessa, Tinka sanoi huvittuneena ja istui takaisin alas.

Liikahdin levottomasti paikallani.

– Ootko sä ikinä kuullut sellasta suht viisasta neuvoa, kun valitse taistelusi. Tää ei ehkä ollut tarpeellinen. Se kostaa meille tän, sanoin Tinkalle hiljaa, värähtäen pelosta.

– Kyllä taatusti oli tarpeellinen, Tinka sanoi, lähes tylysti. – Sulla ei ole mitään velvollisuutta antaa sille paikkaasi. Ja miten muuten se koskaan lakkaa tyrkkimästä sua, jos sä aina vaan annat periksi ja väistyt? Jos kukaan ei koskaan laita sille vastaan?

Tiesin jossakin sisimmässäni Tinkan olevan oikeassa, sillä nöyristely ei ollut totisesti saanut tilannetta muuttumaan paremmaksi. Mutta ei vastaan laittaminen ollut niin yksinkertaista. Ei minulle. Tinka ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Väistäminen tai nöyristely, saatika periksi antaminen ei lainkaan sopinut Tinkan maailmankuvaan. Pelkäsin, että Tinka oli kuitenkin tällä kertaa puskenut Kimin rajoja liian pitkälle nöyryyttämällä sitä muiden edessä. Kundin katse ei ollut luvannut hyvää.

Oli helpottavaa viimein sulkea koulun ovi päivän päättyessä, ja jokainen askel koulunpihan poikki, kohti kotia helpotti sydämessä puristavaa pelkoa.

Ulkona oli kerrankin lämmintä ja aurinkoista. Kevät oli tähän saakka ollut kovin kylmä, ja aurinko oli piilotellut tummien pilvien takana aivan liian usein. Unelmoin siitä, kun saisin vihdoin istua satamalaiturilla kirja ja kahvikuppi käsissäni, sen sijaan että jouduin koulupäivien jälkeen hautautumaan huoneeseeni kirjojeni kanssa. Pian kuitenkin olisi kauan odotettu kesä, ja saisin vihdoin jättää muutamaksi kuukaudeksi tämän kaiken taakseni.

Kun sitten astuimme Tinkan kanssa ulos koulun porteista, jutellen tulevasta pelistä, varjo astui yhtäkkiä seinän takaa eteemme. Kim, ja sen yhtä keho kaksoisveli Miko asettuivat meidän tielle. Sydämeni jysähti polviin ja hengitys tiheni niin, että tiesin paniikkikohtauksen olevan lähellä. Tästä ei seuraisi mitään hyvää, ei taatusti. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni, etsien apua kadulla kulkevista ihmisistä. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt meihin huomiota. Tinka siirtyi rennosti hieman eteeni, eikä eleen suojeleva merkitys jäänyt Kimiltä huomaamatta. Hän virnisti ivallisesti.

– Norsulla on itikka henkivartijana, huvittavaa, Kim tokaisi minulle ääni täynnä ivaa. Sitten Kim keskitti huomionsa Tinkaan. – No, itikka. Vieläkö sua huvittaa uhota mulle?

– Mulla ei ole tapana uhota. Mutta jos sä aiot seisoa siinä meidän edessä ja yrittää estää meitä kulkemasta tästä, niin kyllä, mä aion käskeä sua väistymään meidän tieltä, Tinka sanoi tyynesti.

Tinkan uhmaavat sanat saivat minut tärisemään, toivoin, että Tinka antaisi olla, eikä pahentaisi painajaismaista tilannetta enää. Yleensä koulun ovien sulkeutuessa takanani, päivän pahin osuus oli takana, mutta tämän päivän koitos näytti olevan vasta edessä. Värähdin muistaessani, miltä kova potku vatsaan oli tuntunut, miten kipeä olin ollut monta päivää, ja ajatus sai minut perääntymään pari askelta taaksepäin.

– Sä aiot käskeä mua väistymään? On sulla pokkaa, Kim nauroi tylysti Tinkalle, ja palautti minut ikävistä muistoista karuun todellisuuteen, joka näytti kulkevan vääjäämättömästi kohti samaa, kivuliasta lopputulosta. – Kimma on metrin pitunen ja käy mulle, Kim sanoi Mikolle huvittuneena.

Miko katseli tilannetta sivusta, ei reagoinut Kimin sanoihin muuten kuin katsomalla minuun tiiviisti, katse tutkimattomana. Miksi hän minua katsoi, ajattelin hämilläni, ja painoin katseeni nolostuneena tuntiessani taas hävettävän punan nousevan kasvoilleni.

– Mä voin olla sua lyhyempi, mutta 171 senttiä on kuitenkin metristä aika kaukana, urpo. Otappa nyt kiltisti pari askelta taaksepäin ja anna meidän jatkaa matkaa, nimittäin tollanen uhoaminen on melko lapsellista, ja teet itsestäsi vain isomman pellen, mitä kauemmin jatkat, Tinka sanoi.

– Onko sulla joku kuolemantoive, itikka? Kim ärähti.

Tinka näytti käyvän sen hermoille vaarallisen paljon, ja Kimin tuntien näin jo, kuinka tilanteessa tulisi käymään. Hikoilin ja tunsin jo, kuinka vartaloni alkoi täristä, kuinka paniikki alkoi ottaa valtaa kehostani. Älä saa paniikkikohtausta, ei nyt. Hengitä, hengitä. Keskity, vielä ei ole tapahtunut mitään, yritin rauhoittaa itseäni mielessäni, epäonnistuen siinä surkeasti.

– Ei, kuolemantoivetta mulla ei ole. Mutta mulla on kyllä toive päästä tästä nyt kotiin, ja treeneihin, eli voisitteko ystävällisesti siirtyä, mä alan kyllästyä tähän nyt, Tinka sanoi, nyt jo kärsimättömästi.

– Mennään nyt jo, Kim, anna tyttöjen olla. Mitä sä nyt taas alat mesoamaan, Miko sanoi väliin.

– Treeneihin? Mitähän säkin treenaat, tollanen kirppu, Kim tokaisi vähätellen, jättäen sekä Tinkan, että veljensä kommentit huomiotta, vaan päinvastoin, astuen uhkaavan askelen meitä kohti.

Vaikka Tinka seisoi edessäni, minä peräännyin jälleen pari askelta pelon sumentaessa koko ajatteluni, halusin kääntyä ja juosta, mutta jähmetyin paikalleni. Perääntymiseni hävetti minua, se, että jätin Tinkan yksin selviämään tilanteesta. Tinka sen sijaan seisoi rävähtämättä paikallaan.

– Haluatko sä nyt testata mitä mä treenaan, vai astutko askeleen taaksepäin suosiolla? Mä en arvosta kovin paljon sitä, että sä tunget mun henkilökohtaiseen tilaani nyt, Tinka sanoi ärtyneenä.

– Et oo tosissasi? Haastatko sä mut tappeluun? Kim kysyi nauraen ivallisesti.

– Mä en haasta sua mihinkään muuhun, kun väistymään, Tinka sanoi tylysti, artikuloiden viimeisen sanan hyvin selkeästi ja hitaasti, ja tuijotti kundia silmiin yhtä rohkeasti kuin luokassakin. – Mikä hitto siinä voi olla niin vaikeaa ymmärtää?

Kimin valtava nyrkki heilahti niin nopeasti, että en ehtinyt kuin henkäistä säikähdyksestä. Tinkan refleksit toimivat kuitenkin käsittämättömän nopeasti, hän torjui iskun kädellään napakasti, väisti, ja hypähti kauemmas, ottaen samassa refleksinomaisen suojausasennon mahdollista uutta iskua vastaan.

– Mitä helvettiä sä äijä duunaat? Miko huudahti järkyttyneen kuuloisena, astahtaen lähemmäs veljeään, ja tarttuen sitä olkapäästä rauhoittavasti.

Kim oli jähmettynyt hetkeksi aloilleen, ilmeisen yllättyneenä siitä, että isku ei ollut osunut kohteeseensa, ja että hänen lyöntinsä oli torjuttu.

– Älä sä puutu tähän, urpo! Kim ärähti sitten veljelleen, ja ravisti Mikon käden irti itsestään, kääntyen uudelleen Tinkaa kohti.

– Mä varotan sua, Tinka ärisi, – yritä lyödä mua vielä kerran, niin mä lyön takaisin.

– Uuu, todella pelottavaa. Itikka uhkaa lyödä mua, voi ei, ehkä mun pitäisi nyt vapista pelosta, Kim nauroi, ärsyttävän vähättelevästi.

– Ehkä sun kuule tosiaan pitäs vähän rauhottua, ethän sä nyt rupea tyttöjä hakkaamaan, Miko sanoi vakavasti, ja astahti uudelleen askelen lähemmäs Kimiä.

– Mitä hittoa säkin nyt jauhat siinä? Kim ärähti sille, mutta katsoi yhä Tinkaan.

Tinka seisoi suorana, nostaen leukaansa haastavasti.

– Ymmärrätkö sä ollenkaan mitä mä voin sulle tehdä, itikka? Kim kysyi synkästi Tinkalta. – Ei kannattaisi käydä uhoamaan puolta itseään isommalle. Mä alan olla hiton kypsä tohon sun lärvin aukomiseen, se sanoi uhkaavalla äänellä.

– Ai että sä olet kypsä mun lärvin aukomiseen? Siinä tapauksessa, lähde kuule lätkimään niin ei tarvi kuunnella aukomista, Tinka vastasi tylysti. Se ei vaikuttanut yhtään pelokkaalta. Ei tippaakaan epävarmalta, vaikka Kim oli juuri yrittänyt lyödä sitä.

Joskus ajattelin, puuttuiko Tinkalta itsesuojeluvaisto kokonaan.

– Sä tarvitset kunnon opetuksen, niin ymmärrät jatkossa pitää suusi kiinni, ja väistyä kiltisti, kun käsketään, Kim sanoi. – Opeta sä Miko tolle läskille kunnioitusta. Mä hoidan tän kirpun, Kim sanoi, katsomatta veljeensä, kiinnittäen huomionsa vain Tinkaan.

Värähdin, ja katsoin Mikoon varuillani. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähestyäkseen minua, vaan Mikon katse oli kiinnittynyt Kimiin. Kim taas katsoi Tinkaa uhkaavasti suoraan silmiin. Katseet pysyivät toisissaan monta sekuntia, saaden ajan ja hiljaisuuden tiivistymään ympärillämme. Saatoin melkein kuulla sydämeni sykkeen, ja kohisevan pelon suonissani. Lopulta, melkein yllättäen Kim käänsi katseensa pois ensin, vaivaantuneen näköisenä. Tinka sen sijaan ei hätkähtänyt mihinkään paikaltaan, vaan jatkoi Kimin tuijottamista. En nähnyt Tinkan katsetta, mutta tiesin, miten pelottava Tinkan haastava tuijotus saattoi joskus olla, joten melkein hetken ajan säälin Kimiä.

– Mä annan sulle yhden ilmasen neuvon, ennen kun sä teet seuraavan liikkeesi, Tinka lopulta puhui, kun Kim ei enää katsonut häneen. – Älä hitossa erehdy vähättelemään mua. Sä et olisi ensimmäinen ylimielinen pumpattu kusipää, joka huomaa saaneensa selkäänsä itseään pienemmältä, Tinka sanoi varoittavasti Kimille.

Voi luoja, Tinka, miksi sä sanoit tuon? Halusin kysyä häneltä. Jos hän ei olisi puhunut mitään, tilanne olisi ehkä vielä voinut jäädä tähän. Kim oli jo hetken aikaa näyttänyt epäröivän, mutta nyt sen raivostunut katse kohosi takaisin Tinkaan.

– Voi jumalauta! Kim ärähti, ja kohotti raivostuneena uudelleen nyrkkinsä.

Tinka vastasi eleeseen puristamalla oman kätensä nyrkkiin ja seuraten Kimin seuraavaa liikettä tarkasti, valmistautuen jo omaan vastaukseensa, mutta silloin Miko tarttui päättäväisesti kiinni veljensä ranteesta, ja väänsi Kimin käden selän taakse, painaen hänet sitten matalaksi.

– Nyt tää sekoilu saa riittää, äijä, Miko sanoi päättäväisesti. – Nyt sä saat lopettaa tuon typerän uhkailun. Menkää tytöt rauhassa, eiköhän tää kohta rauhotu tästä, hän sanoi, kun jäi painimaan raivostuneen Kimin kanssa.

Tinka nyökkäsi Mikolle, rentoutui, ja kääntyi sitten minua kohti.

– Tuu, Unna. Lähetään, hän sanoi. Sitten Tinka katsoi minua tarkemmin. Huomasin vasta nyt itsekin, että itkin. Tinka laittoi käden olkapäälleni lohduttavasti. – Hei, ei sulla oo mitään hätää. Mä saatan sut kotiin. Kaikki on ihan hyvin. Kukaan ei satuta sua, mä lupaan sen.

Kumpa olisin voinut uskoa sen. Olin niin väsynyt pelkäämään koko ajan.

LUKU 2.

Tinka

Kotiin päästyäni olin yhä täynnä adrenaliinia, yhä valmiustilassa puolustautumaan. Jos Miko ei olisi taltuttanut veljeään, minä kyllä olisin. Kim oli vannonut antavansa minulle opetuksen. Mutta jos tilanne olisi päässyt sinne saakka, hän olisi ollut se, joka olisi saanut opetuksen. Olin kohdannut vähättelyä ennenkin. Olin myös muistuttanut Kimin kaltaisia uhoajia ennenkin siitä, että jos aikoi käydä tappelemaan, oli yksi tärkeä muistettava sääntö, jonka unohtamalla käänsi helposti vahvuutensa heikkoudeksi. Se sääntö oli: älä koskaan aliarvioi vastustajaasi.

En erityisemmin pitänyt tappeluihin joutumisesta tai niihin osallistumisesta, mutta jostakin syystä, ala-asteelta saakka, olin joutunut sellaisiin tilanteisiin. Ja kyllä, se oli myös totta, että minä tappelin mieluummin, kun annoin toisten tyrkkiä itseäni, tai ystäviäni. Ja nyt olin saanut tarpeekseni Kimin kukkoilusta, tarpeekseni uhkailuista ja kiusaamisesta ja idioottimaisuudesta Unnaa kohtaan. Jossain meni raja, ja se viimeinen raja oli tullut vastaan nyt. Tiesin, että Kim oli lyönyt Unnaa yläasteella, ja tehnyt paljon muutakin. Silloin minä en ollut ollut puolustamassa Unnaa. Nyt olin, enkä hitossa antaisi sen toistua. Enkä antaisi kiusaamisen enää jatkua. Tekisin siitä lopun, tavalla tai toisella. Unna pelkäsi kaikkea ja kaikkia koska häntä oli kiusattu niin kauan. Hän sai paniikkikohtauksia, oli usein masentunut ja toivoton, koki itsensä rumaksi ja arvottomaksi, ja kaikki niiden ajattelemattomien idioottien takia. Mutta ei enää. Kukaan ei enää satuttaisi Unnaa, ei niin kauan, kun minulla oli jotakin sanomista siihen. Ja minulla oli paljon sanomista siihen.

Heitin reppuni huoneeseeni, ja lähdin koluamaan jääkaapille. Pitäisi syödä jotakin, ennen treeneihin lähtöä. Voitelin itselleni ruisleivän, ja istahdin sitten pöydän ääreen jyrsimään evästäni, ja miettimään loppuillan ohjelmaa, kun ovikello samassa soi. Niin tyypillistä. Juuri kun pitäisi päästä syömään, aina joko puhelin soi, tai joku tulee ovelle, ajattelin ärsyyntyneenä. Kurkkasin ensin ovisilmästä, sillä en todellakaan ollut nyt sillä tuulella, että olisin jaksanut keskustella henkeviä minkäänmoisen turhanpäiväisen myynti ihmisen kanssa, joita oli alkanut rampata rapussamme riesaksi asti. Huomattuani, kuka oven takana seisoi, avasin kuitenkin oven tulijalle. Jake katsoi minua vaaleanpunaisen hattunsa alta, ja virnisti.

– Moi, hän sanoi, ja pussasi minua nopeasti, ennen kuin potkaisi tennarinsa nurkkaan ja asteli sisälle.

– Mitä sä täällä teet? Eihän sulla pitänyt nyt mitään vapaita olla? kysyin ihmetellen sulkiessani oven Jaken takana.

Laitoin samassa merkille, että hän oli siviilivaatteissa, ja kurtistin kulmiani.

– Mut vapautettiin palveluksesta, hän sanoi varovasti, katsoen minua kulmiensa alta odottavasti.

– Ai. Miksi? kysyin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.

– Mä en vaan sopeutunut sinne mitenkään. Oonhan mä kertonut sulle miten vaikeeta mulla on ollut siellä. Mä en vaan pystynyt enää, ja kaikki se on estänyt mua vaan tekemästä niitä asioita, joissa mä oikeasti voisin olla hyvä. Mä ajattelin, että miksi mä pakotan itseni tekemään jotakin sellaista mitä mä en ollenkaan itse halua, ja olemaan mukana sellaisessa instituutiossa, jota mä oikeastaan halveksun… niin, hän jatkoi, haroen hiuksiaan kuten hän teki silloin, kun oli epävarma. – Ja mä menin sinne oikeastaan alun perinkin vaan sun takia.

– Mitä sä tarkoitat? Miten niin mun takia? kysyin vähän liian terävästi.

Jake siirsi jalkaansa levottomasti.

– Kun on kersantti Karoliina tyttöystävänä, ei kundi kehtaa olla menemättä armeijaan, hän sanoi, virnistäen vähän epävarmasti, yrittäen vitsailla keventääkseen tunnelmaa.

– Älä viitsi, sanoin turhautuneena. – En kai mä sua sinne aseella uhaten pakottanut?

– Et, mutta annoit kyllä vahvasti ymmärtää, ettei ole ok olla menemättä. Muutamia kohtalaisen kiihkeitä palopuheita kuunnellut itsekkäistä lusmuista, jotka ei halua osallistua maansa puolustamiseen, hän sanoi painavasti.

– Ajatteletko sä, että mä tuomitsen sun ratkaisun? kysyin haastavasti.

– Tuomitsetko sä? Jake heitti vastakysymyksen, katsoen suoraan minuun.

Olin hiljaa. En voinut vastata, koska rehellisesti sanottuna en tiennyt, mitä ajatella tilanteesta. En tiedä mitä olin oikein odottanut, että armeija muuttaisi Jaken luonteen kokonaan, että hän löytäisi itsestään uuden puolen? Keskeytystä en kuitenkaan ollut odottanut. Olin uskonut, että hän tekisi velvollisuutensa, vaikkei pitäisikään siitä, ja nyt olin oudolla tavalla pettynyt, kun hän oli luovuttanut kesken.

– Mä pelkäsin just tuota reaktiota sulta. Pelkäsin, että sä et hyväksy sitä, ja että sä pidät mua heikkona, Jake sitten sanoi hiljaa, katsoen ohitseni, kun en vastannut. – Että mä en ole sun silmissä oikea mies, jos en käy armeijaa. Jos en kestä sitä. Myönnä pois, Tinka, että sä et käsittele heikkoutta kovin hyvin. Et itsessäsi, etkä muissa, Jake nosti katseensa minuun. – Sä olet aina ollut vahvempi kuin mä, me molemmat tiedetään se. Mä oon halunnut ajatella, ettei se haittaa sua. Että sä rakastat mua just tällaisena, kun mä oon. Mutta…. nyt mua pelottaa, että se ei olekaan niin. Että sä toivot mun muuttuvan, olevan erilainen. Vähemmän herkkä ja enemmän sellainen kuin sä itse. Ehkä sä et voi enää koskaan arvostaa tai kunnioittaa mua sen jälkeen, kun sä itse suoritat armeijan, mutta mä en sitä tehnyt…Miten voisit arvostaa miestä, joka ei pysty siihen mihin sä pystyt? Joka on heikompi kuin sinä? kysymys jäi ilmaan Jaken katsoessa minuun odottavasti.

Tiesin mitä hän halusi kuulla. Miksi en kyennyt lausumaan niitä sanoja? Mielipiteeni maanpuolustukseen liittyen olivat kieltämättä vahvat, ja minun oli aina ollut vaikea arvostaa ihmisiä, jotka itsekkäästi ajattelivat, että asia ei kuulunut heille lainkaan, koska armeijan käyminen oli epämukavaa ja ikävää. Minun nähdäkseni armeijan käyminen ja maanpuolustus oli velvollisuus- ja kunniakysymys, ei valintakysymys. Mutta vaikuttiko tämä kaikki tunteisiini Jakea kohtaan?

– Se hemmetin huutaminen ja käskyttäminen hajottaa mua, Tinka. Ja aseiden käsittely ahdistaa mua. Mä en pysty edes ajattelemaan, että joskus joutuisin nostamaan aseen toista ihmistä vastaan, ajatuskin siitä saa mut voimaan pahoin. Sä et varmaan voi ymmärtää sitä, mutta sä tunnet mut, kai sä voit yrittää ymmärtää miksi se on mulle ylivoimaista? Jake kysyi. Hän katsoi minuun jotenkin anovasti, ja se katse sai minut viimein heltymään.

Jake oli Jake, ja olisin ihmetellyt ehkä sittenkin enemmän, jos hän olisi käynyt armeijan loppuun. Vaaleanpunaisella pyörällä ajeleva, maailmanrauhasta haaveileva filosofini ei varsinaisesti ollut mikään korpien kuningas, eikä hänestä sellaista tekemälläkään tulisi.

– Sori. Ei sun pitäisi joutua ajattelemaan, hyväksynkö mä sun ratkaisuja vai en. Eihän se mulle kuulu mitenkään, käytkö sä armeijaa vai et, se on sun oma ratkaisu. Sun oma elämä, sanoin sitten pehmeämmin.

Se ei tosiaan kuulunut minulle, ja oli todella kurjaa, jos Jake kuvitteli, että hänen täytyi tehdä jotakin vain minua miellyttääkseen. Jake näytti helpottuneelta. Huomasin koko kundin olemuksesta, miten paljon hän oli jännittänyt suhtautumistani, ja tunsin äkkiä itseni juuri siksi, joksi hän oli minua vitsaillen kutsunut, kersantti Karoliinaksi.

– Keskeytinkö mä jotakin? hän kysyi sitten, kun huomasi, että olin jäänyt seisomaan ovelle.

– Et oikeastaan. Olin syömässä just. Mutta mun pitää kyllä kohta lähteä treeneihin, vastasin.

– Vai niin. Eli armeijasta väsynyt poikaystäväparka ei saa naiseltaan lohtua eikä hellää hoivaa, vaan tulee kylmästi potkituksi ulos ovesta kuin koira? Jake kysyi, ja riiputti päätään, katsellen minua hattunsa alta kuin spanieli, ja kävellen samalla lähemmäksi minua.

– Höhlä, sanoin, nyt nauraen, ja vedin hatun hänen silmilleen. – Ihan kun sä oisit koskaan saanut multa mitään hellää hoivaa, sellasta sun pitää etsiä jostakin muualta, jos se on sitä, mitä kaipaat.

– Mä en kaipaa mitään muuta, kun sua, Jake sanoi pehmeästi, siirtäen hatun pois silmiltään, ja katsoen sitten minua vakavasti.

– Mistä sä sitä paitsi muka jo ehdit väsyä? Ethän sä ollut siellä kun… mitä, kaks viikkoa? kysyin, ohittaen hänen kommenttinsa. Pidin äänensävyni kiusoittelevana, jotta hän ymmärtäisi, etten tarkoittanut sanojani pahalla, enkä vakavasti.

– Mä sinnittelin siellä yli kolme kuukautta sun takia, nainen, hän sanoi muka loukkaantuneena.

– Niin no, kyllä sitä tietysti sitten jo kaipaa hoivaa, sanoin muka myötätuntoisesti.

– Tules tänne, niin mä keksin tolle sun kettuilevalle suulle parempaa käyttöä, hän sanoi virnistäen, ja veti minut syliinsä rutistaen kovaa, ja suudellen sitten pitkään ja hellästi. – Mulla oli järjetön ikävä sua, Jake sanoi sitten vakavasti, katsoen silmiini.

– Ymh, ynähdin jotakin vastaukseksi, ja irrottauduin hellävaraisesti hänen sylistään. – Mun pitäisi ihan tosi alkaa lähteä, sanoin hieman välttelevästi, ja harpoin keittiöön syödäkseni leipäni lennossa loppuun. Samalla aloin etsiä treenivaatteitani kaapista pakatakseni ne reppuuni.

– Nähäänkö illalla? Jake kysyi toiveikkaasti.

– Ehkä huomenna. Mä lupasin nähdä tänään Jonin ja Marinan. Me mennään satamaan sinne kevät konserttiin.

– Jonin kanssa? Taas? Jake kysyi, kohottaen kysyvästi kulmiaan.

– Ja Marinan, huomautin ärtyneesti.

– Miten musta tuntuu, että sä näet nykyään sitä häiskää enemmän kuin mua? Jake kysyi, yllättävän synkästi.

– Se häiskä nyt sattuu olemaan mun ystävä. Kuten Marina, huomautin uudelleen. – Sitä paitsi, sä et ilmoittanut mitään, että sä olet tulossa tänään, mä en ole voinut suunnitella menojani sun mukaan, kun en tiennyt, että olet tulossa.

Jake katsoi minuun pitkään huoneen toiselta puolelta.

– Voisitko sä kertoa mulle totuuden, mistä oikein on kyse, Tinka? Sä et edes kysynyt, että haluaisinko mä tulla teidän mukaan, vaan sanoit suoraan, että sä menet vain Jonin ja Marinan kanssa. Eli sä et halua mua mukaan? Oletko sä mulle kuitenkin vihainen siitä, että lopetin armeijan?

– En mä ole sulle vihainen, Jake. Mehän puhuttiin se jo. Se on sun oma asiasi. Sitä paitsi, sä et yleensä tykkää olla väkijoukoissa tai konserteissa, mä nyt vaan oletin, että sä et halua lähteä, sanoin.

– Okei. En mä haluakaan. Mutta olisit sä voinut kysyä silti, se sanoi hiljaa. – Mua vaan nyt vaivaa tää mitä ikinä meidän välillä onkaan nyt. Sä olet jotenkin… etäinen. Ja musta tuntuu, että sä olet viime aikoina halunnut viettää aikaasi kaikkien muiden, paitsi mun kanssa, vaikka me on muutenkin nähty niin harvoin mun armeijan takia. Se ei vaan koskaan ennen oo ollu tällasta meidän välillä, Jake sanoi, lähes surullisesti. – Me on aina voitu puhua kaikesta.

Tungin treenihousuja reppuuni, ja katselin kaikkialle muualle, paitsi häneen.

– Tinka? Jake sanoi, nyt vaativasti. Kuulin ahdistuksen, pelon Jaken äänestä.

Puraisin alahuultani turhautuneesti. En ollut valmis käsittelemään tätä aihetta, en nyt.

– Puhutaanko myöhemmin, jooko? Mun pitää nyt tosiaan lähteä, sanoin, ja suunnistin eteiseen.

– Älä sano, että sä olet jättämässä mut? Jake sanoi hiljaa, ja käveli perässäni eteiseen, vetäen oman takkinsa päällensä.

Vedin repun selkääni.

– Mä soitan sulle huomenna, sanoin, ja pussasin häntä sitten hellästi. Poskelle.

Tunsin Jaken polttavan katseen selässäni, kun lähdin harppomaan portaita alas, kaksi askelta kerrallaan.

LUKU 3.

Tinka

Nautiskelin keväisistä auringonsäteistä kasvoillani, kävellessäni Unnaa vastaan bussipysäkille. Katupöly kutitti kurkkuani ja nenääni, mutta en antanut sen häiritä iloani siitä, että pian olisi kesäloma. Meidän oli tarkoitus mennä satamaan ennen koulun alkua, katselemaan lähteviä laivoja. Se oli Unnan lempipuuhaa. Me istuttiin usein satamassa, juteltiin kaikesta ja suunniteltiin tulevaa.

Unna astui ulos bussista, ja heilautti kättään kävellessään luokseni.

– Otetaanko aamu kaffet matkaan? hän kysyi, nyökäten päällään Robers Coffeeta kohti.

– Mulla ei oo just nyt yhtään, sanoin.

– Mä voin maksaa, isukki oli viikonloppuna anteliaalla tuulella, kun oon saanut koeviikoilla pelkkiä kymppejä, Unna vastasi.

– Niin kauan, kun me on tunnettu, sä olet aina saanut pelkkiä kymppejä, huomautin.

– En aina. Pari kertaa ollut miinus perässä, se ei sovi, Unna sanoi virnistäen, mutta näin silti hetken aikaa välähtävän ahdistuksen hänen silmiensä takana.

Unnan vanhemmat olivat molemmat lääkäreitä. Menestyksen pakko oli kirjoitettu niiden lasten geeneihin jo ennen syntymää. Unna sai täyttää melko vaativat odotukset koulumenestyksen suhteen, ja hänen odotettiin seuraavan vanhempiensa jälkiä lääkikseen. Unna myös teki kiltisti kaikkensa, täyttääkseen vanhempiensa ja sukunsa odotukset.

– Niin no, kymppi miinus on kyllä todella ala-arvoinen suoritus, en käsitä miten oot kehdannut sellasta koetta edes näyttää kenellekään, sanoin virnistäen. – Mutta kahvi kelpaa kyllä, kiitti. Mä maksan sitten taas takasin, kun saan rahaa, sanoin.

– Joo. Vaikka ei sun tartte. Ei mua haittaa tarjota sulle, ei mun talous pariin kahviin kaadu, Unna vastasi.

– Kyllä mä tiedän, ettei sua haittaa. Mutta mua haittaa. Mä en halua käyttää sun rahoja. Mä en tykkää olla velkaa kenellekään.

– Tiedetään, Unna sanoi huokaisten.

Kuumat, höyryävät pahviset kahvimukit käsissämme suuntasimme kohti satamaa.

– Mieti, jos vois vaan lähteä. Lähteä todella kauas täältä, Unna sanoi haaveellisesti, istahtaessaan lähimmälle vapaalle penkille kahvimukinsa kanssa.

Istuin hänen viereensä, ja hörppäsin kuumaa, mustaa kahviani nautinnollisesti.

– Johonkin ois kyllä kiva, myönsin. – Mitä tuumaisit reilausreissusta lukion jälkeen? Kesälomalla? ehdotin.

– Oishan se hienoa,