Valkoinen syreeni

By Cecilia Sahlström

Huippusuositun rikossarjan ensimmäinen osa Jo Nesbøn ja Karin Fossumin faneille!Kesä tekee tuloaan Lundin yliopistokaupunkiin, ja kaupungin monilukuisia opiskelijoita odottaa loma nurkan takana. Tummat varjot levittäytyvät kirkkaiden alkukesän päivien keskelle, kun nuori tyttö löydetään silvottuna kaupunginpuiston pensaikosta. Lyhyen matkan päässä on pahoinpidelty nuorukainen. Kumpikin uhri pitelee kädessään valkoista syreeninoksaa. Poliisitarkastaja Sara Vallén saa tutkinnan vastuulleen, mutta joutuu pian sivuun, kun hänen poikansa nimetään pääepäillyksi. Pelastaakseen poikansa Sara jatkaa rikoksen selvittämistä yksin.Valkoinen syreeni aloittaa huippusuositun rikossarjan, joka kertoo Sara Vallénista ja hänen kollegoistaan Lundin poliisissa. Realistinen nordic noir -sarja sopii niin true crime -faneille kuin kaunokirjallisuuden ystäville."Kirja on yksi parhaista dekkareista, joita Ruotsissa on julkaistu viime vuosina." Inger Wassenius, BTJ"Cecilia tietää, miten poliisityötä tehdään, miten ihmiset käyttäytyvät hädässä ja millainen koettelemus se on poliseille ... Hän kuvaa poliiseja, jotka tekevät kaikkensa rikollisten kiinni saamiseksi ja jotka samalla haluavat pitää perhe-elämän koskemattomana. ... Tämän Cecilia Sahlström tekee todella, todella hyvin. Jos haluat jännitystä viikonloppuun, on Vit Syren aivan täydellinen." Ulrika Larsson, P4 Halland"Aivan loistava debyytti." Ylva kort och gott"Hyvin kirjoitettu ja jännittävä kirja, joka tuntuu lähes todelliselta. Poliisin työ on kuvattu epätavanomaisen realistisella tavalla, mikä ei ole niin yleistä nykypäivän dekkareissa. Mutta kirjoittaja onkin kokenut poliisi. Odotan jatko-osaa (...)" Rutles-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 29, 2022
• ISBN: 9788728013939

Book preview

Valkoinen syreeni

Translated by Pasi Punnonen

Original title: Vit Syren

Original language: Swedish

Copyright © 2017, 2022 Cecilia Sahlström and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728013939

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Hän kulki kaupunginpuiston, Stadsparkenin, vanhaa maavallia pitkin Gyllenkroks allén myötäisesti Mejerietin kulttuuritalon suuntaan. Hänen askelluksensa pyrki hieman keinahtelemaan, niin kuin saattoi odottaa teini-ikäiseltä ja niin ikään pojalta, joka ei ollut vielä varttunut mieheksi. Nuorukainen oli lapsen ja aikuisen välimaastossa, hänellä riitti päättäväisyyttä, mutta samalla epävarmuutta. Hän ei oikein tiennyt, missä kulki raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä, mutta hän oli yhtä kaikki vakuuttunut omasta suuruudestaan ja ainutlaatuisesta persoonallisuudestaan.

Hänen kenkänsä olivat uudet ja häikäisevän valkoiset. Hän hyräili jotakin sävelmää, mikä oli omiaan kuvastamaan sitä, että hän oli sovussa maailman kanssa ja pakahduttavan onnellinen.

Aurinko teki nousua idän kulmalta, ja valo rusotti horisontissa vaaleanpunaisena, mutta hänen yläpuolellaan taivas oli yhä tummansininen.

Hän poikkesi vallilta puiston puolelle ja loikkasi vaivattomasti vesilätäkön ylitse. Luonto viheriöi kirkkaana, ja lehdet yhdistyivät pensaikossa tiheäksi ja salaperäiseksi verkostoksi. Lapsi, joka henkilöityi tämän nuoren miehen hahmoon, lähti maleksimaan kiirettä pitämättä ja täynnä elämänuskoa kohti puiston sisäosia.

Siellä täällä erottui aukkoja puiden ja pensaiden lomassa. Sinne olisi mukava istahtaa tyttökaverin kanssa, kävi hänen mielessään, ja huokaus kirposi hänen huuliltaan. Kesä oli ihanaa aikaa. Loma teki tuloaan.

Hänen hiuksensa oli ajeltu muutaman millin sängeksi. Ne olivat tummat, vähää vaille mustat, ja muistuttivat vuohen karvaa. Valkoinen viistosti kulkeva viiva hohti auringonsarastuksen valossa. Hän oli pudonnut kauan sitten puusta. Hänen kätensä hakeutui tapansa mukaan sipaisemaan arpea, joka oli täysin paljas ja sileä.

Poika pysähtyi. Hänen hyräilynsä katkesi äkkiä. Hän oli huomannut näkökenttänsä rajoilla jotakin valkoista. Jotakin, mikä ei tuntunut kuuluvan vihreyden keskelle.

Hän käänsi päätään vasemmalle. Jalka, siinä oli jalka. Havainnosta ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä, ja se toi mukanaan äkillisen pahoinvoinnin aistimuksen, mutta hän pakottautui kääntämään päätään uudemman kerran kohti alppiruusupensaiden väliin jäävää vähäistä aukkoa.

Poika ei tiennyt, mitä ajatella, mutta hän otti muutamia varovaisia askelia aukkoa kohti ja laskeutui kyykkysilleen nähdäkseen tuuhean lehvästön alapuolelle.

Hänen edessään lojui tyttö, alaston tyttö. Tämä oli sikiöasennossa, lukuun ottamatta vasenta jalkaa, joka oli ojentunut suoraksi.

Tytön rinta nousi ja laski hitaasti hengityksen tahdissa.

Poika tarkasteli tyttöä tutkivammin kaivellessaan kuumeisella kiireellä esiin kännykkäänsä. Jotakin norui tytön suusta ja värjäsi sen ympärillä olevan ihon miltei mustaksi. Verta, poika oivalsi. Hän näppäili hätänumeron vapisevin sormin.

Vastaa nyt, vastaa nyt. Poika hengitti kiivain vedoin.

112, poliisin johtokeskus, Stefan puhelimessa.

Poika kuuli ystävällisen miesäänen, joka tuli hänen korvaansa rauhallisena ja melko vaimeana. Hän haukkasi henkeä.

Alaston tyttö makaa Stadsparkenissa. Aivan Mejerietin vieressä.

Selvä. Voitko kuvailla sijaintia tarkemmin? Ääni oli yhä rauhallinen.

Täsmälleen puolitienoilla vanhan vallin ja Mejerietistä tulevan jalankulkutien välissä. Yrittäkää joutua. Hän hengittää tosi oudosti. Niin kuin hitaasti. Ja hänen suustaan tulee verta. Hurjan paljon verta.

Johannes vilkuili jatkuvasti kelloon. Tyttö hengitti yhä. Hitaasti. Aivan liikkumattomana. Hän ei uskaltanut koskea tähän.

Äkkiä Johannes havaitsi varjon häivähdyksen silmäkulmassaan.

Hän nojautui eteenpäin, siristi silmiään. Tumma hahmo piirtyi sankkaa lehvästöä vasten. Johannes jähmettyi liikkumattomaksi.

2

Hän pani juoksuksi. Hän tunsi itsensä kevyeksi, ja hänen ajatuksensa pysyivät selvinä ja selkeinä.

Juokse siksakkia, hän ajatteli. Täytyy harhauttaa niitä. Hän puikkelehti taitavasti pensaiden ja lehtimajojen välissä. Putkahti jalankulkutielle ja viiletti sitten nurmikenttien poikki, puiden lomitse, pensaiden läpi ja sitten jälleen kulkuteille juostessaan kuin maankamara olisi hehkunut polttavana hänen jalkojensa alla.

Kylpylän luona hän kääntyi ja juoksi Svanegatanille ja jatkoi sitä pitkin, yhtä vaivattomasti ja äänettömästi kuin ennenkin. Hän kurvasi vasemmalle, Grönegatanille.

Puuskuttava hengitys kasvoi pauhuksi hänen päänsä sisällä. Kuuluiko se yhtä hyvin ulospäinkin?

Mitä se tyttö oikein kuvitteli? Pääsevänsä kuin koira veräjästä? Voivansa määrätä itse, mitä tapahtuisi? Hän ajatteli tyttöä ja tunsi sydämensä hakkaavan entistä lujemmin, kunnes tuntui melkein kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Se tyttö oli pelkkä pahainen huora, hän ajatteli. Kukka, syreeninoksa, oli oivallus, johon hän saattoi olla tyytyväinen. Se tuoksui tavattoman hyvältä. Ja peitti samalla ruumiin lemun. Kukaan ei ymmärtäisi, mitä hän oli tytön hyväksi tehnyt. Että hän oli pelastanut tämän paholaisen kynsistä.

Hän pysähtyi sisäpihalle vievän portin kohdalla, harppasi sieltä rapulle. Nyt pitää hämätä, hän ajatteli. Hän teki pitkän loikan oikealle ja laskeutui äskeisen ja seuraavan portin puolitienoille. Hän hakeutui aivan seinästä esiin pistävien ikkunankehysten tuntumaan ja livahti varpaisillaan seuraavalle portille. Siellä hän riisui kengät jaloistaan. Hän tasasi tuokion hengitystään, harkitsi hetken, pujahti portista sisään ja onnistui sulkemaan sen äänettömästi takanaan. Hän oli tehnyt niin ennenkin. Sisäpihalla vallitsi hiljaisuus, ikkunoiden mustat silmät tuijottivat häntä epäluuloisina. Hän koputti yhteen talon ulko-ovista.

Miltä sinä oikein näytät? Tule sisään.

Hän livahti sisään sanaakaan sanomatta. Hän oli yltä päältä veressä. Hän riisuutui ilkosilleen ja meni suihkuun.

Tullessaan sieltä hän oli yksin. Hän puki ylleen vuoteelle tuodut verkkarit.

3

Malva Gran, yövuoroon sillä kertaa osunut kenttäjohtaja, pesi vihaisin ottein oksennuksia partioauton takapenkiltä. Rotan lisänimellä tunnettu kännikala oli antanut ylen Peter Matssonin kaahailtua autolla kuin mieltä vailla. Peter söi parhaillaan makkaraa perunamuusilla -annostaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies hymyili iloisesti nähdessään Malvan kihisevän kiukusta.

Peter oli vetänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina Malvaa puoleensa, mies oli komea ja voimakasrakenteinen. Jonkin ajan kuluttua hänen mielensä oli muuttunut. Peter oli omahyväinen öykkäri, jolla oli auttamattomana tapana käyttäytyä aggressiivisesti. Mikäli joku onneton sattui kohtaamaan huonolla tuulella olevan Peter Matssonin, hän ei todennäköisesti ilkeältä piikittelyltä säästynyt.

Malva kuivaili vedenloppuja auton penkiltä kuullessaan radiokutsun.

Kolmeysikymppi, vastatkaa.

Matsson vastasi innottomasti.

Kolmeysikymppi, autohallissa, kuuntelen.

Kiireellinen kutsu Stadsparkenin Mejerietin puoleiselle sisäänajotielle. Siellä odottaa poika nimeltä…

Johtokeskuksen päivystäjä vaikeni hetkiseksi, mutta palasi sitten ääneen.

Johannes. Pitäkää kiirettä kolmeysiysi, kuuntelen.

Malva reagoi vaistomaisesti päivystäjän äänensävyyn, joka kertoi, että nyt oli tosi kyseessä. Peter Matsson jätti makkara-ateriansa kesken. He hyppäsivät autoon. Malva nakkasi oksennukselta haisevat pesurätit ulos.

Pillit heräsivät soimaan ja kattovilkut leimuamaan, ja Malva tunsi sydämensä jouduttavan heti sykettään. Hän katsahti Matssoniin, ja tämän olemuksesta kuvastui sama adrenaliinin kuohahdus. Tiukan paikan tullen mies osasi reagoida nopeasti, sitä Malva ei tätä kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestään huolimatta voinut kiistää.

Malva otti yhteyden johtokeskukseen ja ilmoitti heidän olevan perillä. Hän sieppasi kännykän auton hansikaslokerosta. Sitten hän syöksähti ulos.

Mejerietin ja vanhan vallin välinen kävelytie, hän tuumi, mutta ei nähnyt siellä ketään. Eikä kuullut mitään. Valo ei ollut vielä ehtinyt kunnolla levittäytyä puiston puiden keskelle, koska aurinko viipyi yhä liian matalalla. Lähitienoolla ei ollut ristin sielua.

Haloo? Malva huikkasi. Haloo? Onko täällä ketään?

Peter ilmestyi hänen taakseen.

Mitä helvettiä tämä on olevinaan? Peter näytti pettyneeltä.

En tiedä. Malva päästi äkkiä hyssyttelevän sihauksen. Kuulitko?

Se oli kuin vaikerointia.

Tuolla, Malva viittasi yhtä puistokäytävää kohti. Maassa jonkin matkan päässä heistä lojui ihmishahmo pitkällään. Malva säntäsi sen luo. Hahmo osoittautui pojaksi.

Ambulanssin sireeni erottui nyt selkeästi. Poliisiauton kattomajakat näyttivät sille tietä.

Hän elää! Malva huudahti.

Minä näin hänet, hän iski minut maahan, poika kuiskasi.

Poika viittasi kohti alppiruusupensasta.

Tuolla, tuolla hän on.

Peter Matsson ja Malva Gran harppoivat nopein askelin pensasmuurissa erottuvan aukon luo.

Herravarjele, Malva henkäisi. Herravarjele.

Peter laskeutui kyykkysilleen tytön pään viereen.

Ei helvetti, pahalta näyttää.

Peter tavoitti heikosti erottuvan pulssin ja totesi tytön hengittävän pinnallisin vedoin, mutta ei oikein tiennyt, mitä tehdä.

Malvan digikamera alkoi naksua, ja salamavalon leimahdukset valaisivat painannetta. Näkymä oli irvokas. Malva Gran kumartui kameran taakse.

Ambulanssimiehistö kiiruhti paikalle, ja tuokion kuluttua tyttöä lähdettiin viemään sairaalaan, mutta ensihoitajat olivat pudistelleet päätään. Toivo näytti Malvan tulkinnan mukaan menetetyltä.

Seiskanolla kaikille Lundin partioille. Stefan luetteli johtokeskuksesta kaikki viiteen saakka jatkuvaa vuoroa tekevät partiot.

Seiskanollasta kaikille Lundin partioille. Siirrymme kanavalle 60. Kaikki yhteydet kanavalle 60. Kuitti, kuuntelen.

Liian pahasti myöhässä tässä jo kuitenkin ollaan, Malva Gran ajatteli lueteltuaan partioille siirtymiskäskyt. Puisto oli täysin avoin tila, ja sieltä oli helppo kadota hyvinkin nopeasti.

Johannes istui yhä maassa. Hän piteli kädessään kukkaa, valkoista syreenin kukkaterttua. Se levitti ympärilleen voimakasta tuoksua. Peter asettui kyykkysilleen pojan viereen.

Hän oli valtavan pitkä, näytti valtavan isolta. Isot kädet. Luulisin. Oli niin pimeää. En tiedä. Minusta tuntuu, että hänellä oli… en tiedä. Niin kuin iso, Johannes sanoi. Ainakin isompi kuin minä, hän lisäsi.

Johannes pinnisti parhaansa mukaan muistiaan.

Mistä sinä syreeninoksan sait? Peter kysyi.

En tiedä, varmaan häneltä, lyöjältä.

Mihin hän sinua löi? Matsson kysyi.

Vatsaan, minulta karkasi ilmat keuhkoista. Sitten en tiedä, mitä tapahtui.

Malva kävi hakemassa autosta huovan nähdessään Johanneksen tärisevän. Poika on sokissa, hän päätteli.

Seiskanolla, kuuntelen. Stefanin ääni. Hyvä, Malva tuumi, hän ei hermostu.

Täällä kaivataan tekniikkaa. Ja vuorossa olevia tutkijoita, kuuntelen.

Tulossa on, kolmeysikymppi. Rikospuolen päivystäjä soittaa sinulle aivan näillä hetkillä.

4

Komisario Sara Vallénilla oli takanaan pitkä ja rasittava työpäivä. Hän oli joutunut viime ajat ratkomaan kaikki ongelmat omin neuvoin, koska häntä ammatillisessa kehittymisessä ohjaava mentori oli sairauslomalla. Hänellä oli takki aivan tyhjänä.

Hän teki parhaillaan yöpäivystystä, mutta tapahtui harvoin, että hän joutui liikkeelle keskellä yötä. Ajatukset temmelsivät uupumuksesta huolimatta hänen päässään, ja hänen leukapieliään kivisti jännityksestä. Hän otti allergiatabletin, joka muutti olon uneliaaksi, ja torkahti viimein kellon näyttäessä vähän vaille kahta.

Hän oli jossakin huoneessa. Ovi oli auki. Ja kynnyksen takana seisoi hänen isänsä kirves kädessään. Käärme luikersi huoneeseen. Hän viipyi paikoillaan kuin lamaantuneena. Isä harppasi äkkiä eteenpäin ja iski käärmettä yhä uudelleen kirveen hamaralla. Käärme lähestyi häntä lyönneistä välittämättä. Se sähisi hänelle, ja sen vispaavan kielen varassa killui kaksi kilisevää tiukua. Hän painautui epätoivon vimmalla vasten seinää sihinän muuttuessa jatkuessaan entistä terävämmäksi. Hän säpsähti hereille.

Vallén, hän vastasi ja haukkasi henkeä, tunsi unen jättämien pelonväreiden kulkevan lävitseen.

Hei siellä, sanoi ääni joka kuului päivystäjälle, Kjell Stigssonille.

Niin? Sara kavahti vuoteessa istualleen, ravistautui eron unesta ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä täysin hereillä.

Lundin Stadsparkenissa on tehty tytölle hyvin raakaa väkivaltaa. Vammat ovat ymmärtääkseni erittäin vakavia, mahdollisesti hengenvaarallisia.

Stadsparkenissa? Sinne ei ole asunnoltani paljonkaan matkaa. Hälytän tekniset tutkijat, ja he ehtivät paikalle tunnin sisällä. Minä kymmenessä minuutissa, ellen pahoin erehdy.

Hyvä, saamme pian myös koiran etsintöihin, Stigsson sanoi. Tekijä poistui paikalta ohikulkijan nähtyä tytön. Toivotaan, että hän selviytyy. Onnea matkaan!

Sara kiskoi jo vaatteita päälleen. Hän riisui ne aina päivystysvuorossa ollessaan valmiiksi, niin että ne siirtyivät hänen ylleen luontevassa pukemisjärjestyksessä. Urheiluliivit, collegepusero ja housut. Lenkkarit lattialla tuolin alla. Muutoin hän oli hutilus. Komeroissa kaikki vaatteet lojuivat siunatussa sekamelskassa. Mutta hän tuntui jakaantuvan kahteen minään, toinen oli poliisi-Sara ja toinen yksityinen Sara.

Sara Vallén istuutui autoonsa, vanhaan ja väsyneeseen 900-sarjan Saabiin, ja soitti Jörgen Bergille ja Rita Ankerille.

Meitä odotetaan Stadsparkenissa. Ja mitä pikimmin. Selostan tilannetta nyt lennossa, Sara sanoi kollegoilleen.

Saralle oli tarjoutunut tilaisuus koota vakavien rikosten selvittelyyn erikoistunut tutkintaryhmä tahtonsa mukaan, ja valinnat olivat varsin ymmärrettävästi kohdistuneet hänen vanhoihin lääninrikospoliisikollegoihinsa. Heillä kaikilla olivat uudet työroolit vielä hieman hakusessa. Siinä missä yksikkö oli saanut aiemmin työskennellä vuosikaudet yhdessä, väki oli nyttemmin hajautettu eri poliisialueille ja jopa paikallispoliisialueille. Mikään ei ollut enää kuin ennen. Siitä seurasi epävarmuutta, mutta tällaisessa tilanteessa Sara tiesi aivan tarkkaan, mitä kuului tehdä.

Olen siinä vieressä, Grönegatanilla asuva Rita vastasi.

Pääsin juuri vaatteisiin, Jörgen ilmoitti. Menee ehkä vartti. Dalbysta ajaa kolmessa minuutissa.

Sara selosti vähät tietonsa.

Nähdään paikalla, hän lisäsi lopuksi. He vaihtoivat heit, ja sitten Sara toimitti saman ilmoituksen Malmön poliisialueelle kuuluville kollegoilleen Jonny Svenssonille ja Torsten Venngrenille. Sitten tuli hiljaista.

Äkillisesti iskenyt levottomuus kouraisi Saran sydänalaa. Olivatko tytöt kotona? Sitä hän ei ollut varmistanut. Painellut vain matkaan. Entä jos kyse olisi jommastakummasta heistä? hän ajatteli, kaivoi puhelimen jälleen esiin ja soitti toisen tyttärensä kännykkään. Tokkurainen tytön ääni vastasi. Sara mieli rauhoittui, kun tytär vakuutti närkästyneesti, että sekä hän että kaksossisar olivat kotona.

Sara painoi jalkansa raskaammin kaasupolkimelle.

Hän äkkijarrutti sulkunauhoilla eristetyn alueen äärellä ja lähti juoksemaan kohti Mejerietin suunnalla sinisinä leiskuvia partioauton kattovilkkuja.

Kenttäjohtaja tuli häntä vastaan, kaunis nuori nainen, joka oli sitonut tummat hiuksensa poninhännälle. Hän vaikutti tilanteesta huolimatta rauhalliselta.

Malva ojensi kätensä.

Malva Gran, hän sanoi.

Sara Vallén, ryhmänjohtaja.

Vien sinut tapahtumapaikalle, Malva sanoi. Meillä on mahdollinen epäiltykin. Hänet on viety kuultavaksi päivystävän syyttäjän päätöksellä. Paikallinen tutkija huolehtii ensimmäisestä kuulustelusta. Syyttäjä päättää sen jälkeen jatkosta.

Hyvä, onko tytön henkilöllisyydestä tietoa?

Sara yritti olla näyttämättään huoltaan siitä, että uhri saattaisi olla joku hänen tyttäriensä tuttu, ja haki ääneensä korostetun asiallisen poliisin virkasävyn.

Ei, ei vielä. Ambulanssi haki hänet pikimmiten. Verenvuoto oli aivan uskomaton… kieli oli viilletty poikki.

Sara Vallén irvisti inhoten.

Mikä ihmeen hullu täällä on riehunut? hän sanoi. Näky oli epäilemättä karmaiseva.

Oli, hirvittävä, Malva Gran vastasi. Ei häneltä ollut leikattu koko kieltä, mutta melko paljon kuitenkin.

On tämäkin maailma, komisario totesi raskaasti. Hän oli työskennellyt vuosikaudet vakavien väkivaltarikosten parissa, mutta silmittömän väkivallan rumat kasvot pyrkivät edelleen pelottamaan häntä.

Kieli oli hänen vierellään.

Tämä on siis rikospaikka?

Siltä vaikuttaa. Mutta varmaa tietoa minulla ei ole. Tekniset tutkijat osaavat kaiketi vastata siihen kysymykseen, Malva totesi.

Sara nyökkäsi.

Tytöllä oli kädessään syreenin kukkaterttu. Näky oli puistattava, ikään kuin sillä olisi pyritty välittämään jonkinlaista viestiä. Tulkinta muuttuu kimurantiksi, kun kuvaan kuuluu kieli ja syreeni…

Toki, mutta jonkinlaisen sanoman siinä on joka tapauksessa näkevinään, Sara vastasi.

Hän kulki Malvan jäljessä tämän määrittämään niin sanottuun sisääntulokohtaan, melkoisen matkan päähän alppiruusupensaasta, jonka luona tyttö oli virunut.

Alue oli rajattu eristysnauhoin, ja ilmaa kyllästi jännittynyt hiljaisuus. Sitä häiritsivät ainoastaan silloin tällöin ääneen heräävät poliisiradiot.

Mainittakoon vielä, että tytön löytäneellä pojalla oli niin ikään syreeninoksa, Malva sanoi ja katsoi Sarasta poispäin.

Hänen katseensa pyrki harhailemaan, ja hän näytti olevan sydän syrjällään.

Malva veti henkeä.

Poika on nimeltään Johannes Vallén.

5

Tuntui kuin kantava maa olisi kadonnut Saran jalkojen alta. Hän kääntyi poispäin. Halusi paeta paikalta. Hän kokosi nopeasti mielenmalttinsa, polki kuin tukea hakien kenkänsä lujasti maata vasten.

Ei voi olla, hän tyytyi sanomaan ja lähti askeltamaan kiivaasti Malvan luota.

Jatkamme kuitenkin tutkintaa kuin emme tietäisi mitään, Malva huikkasi hänen peräänsä.

Totta kai, Sara vastasi. Poikani ei ole millään voinut tehdä sellaista. Onko selvä!

Malva saattoi erikoisryhmän päällikköä kunnioittavalla katseellaan. Hän ihaili vahvuutensa siinäkin tilanteessa osoittavaa Sara Vallénia, mutta ei voinut olla ottamatta huomioon mahdollisuutta, että tämä olisi väkivaltarikollisen äiti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja totesi suotavimmaksi lähestyä tapausta tiukan puolueettomasti.

Virro nuuski tiensä esiin alppiruusupensaasta. Valjaat kulkivat sen rintakehän poikki. Valjaista johti pitkä lieka sen isäntään. Koira piti päätään hyvän matkaa maanpinnan yläpuolella, mikä tarkoitti jälkien olevan tuoreita. Se juoksenteli edestakaisin, mikä kertoi, että jäljet eivät olleet selvät. Fredrik, koiran isäntä, mutisi itsekseen. Liian monet olivat kulkeneet jälkien yli. Hän ohjasi koiran pienen matkan päähän pensaasta kohtaan, jonka kautta tekijän otaksuttiin kulkeneen. Sorassa erottui kuin juoksuun ponnistaneiden jalkojen jättämät selkeät painaumat.

Virro sai vainun ja lähti liikkeelle. Nyt koira oli painanut päänsä alemmaksi. Tiedossa ei ollut, kauanko sitten tekijä oli poistunut paikalta, mutta koiran kuono antoi ymmärtää sen päässeen jäljille. Fredrik pysytteli koiran kannoilla. Jäljet johtivat nurmikentän poikki Svanegatanin suuntaan. Koira pysähtyi, niin kuin sen kuuluikin tehdä, hetkeksi pitämään nuuhkimistauon ja jatkoi sitten eteenpäin. Koiranohjaaja tuli vaitonaisena sen perässä.

Sitten jäljet veivät takaisin sorakäytävälle, jatkuivat kohti kylpylää. Koira pysähtyi jälleen nuuhkimaan ja palasi sitten liikkeelle. Jäljet näyttivät mutkittelevan, ja koiralla oli täysi tekeminen pysyä niiden mukana. Jälkien löytämistä vaikeuttivat vielä lisää maankamaraan tarttuneet monenlaiset tuoksut, mutta koira eteni edelleen Svanegatania kohti.

Koiranohjaajan varustevyö helisi, mutta muutoin ei kuulunut muuta kuin koiran läähätystä. Sitten Virro pysähtyi äkkiä nuuhkimaan ennen kuin pyörähti vikkelästi uudelle taholle ja säntäsi Högevallsbadetin kylpylää kohti vievälle jalankulkutielle. Sen jälkeen koira juoksi, kuono korkealla maasta, kylpylätalon laitaa pitkin ja oikealle kohti Svanegatania.

Asfalttia, Fredrikin ajatteli, ei hyvä. Siellä me eksymme piankin jäljiltä. Mutta Virro näytti löytäneen ne uudelleen, joskin koira painoi nyt kuononsa vieläkin alemmaksi, askelsi innokkaasti eteenpäin ja kääntyi Grönegatanille. Pienen matkan päässä eräältä ovelta koira pysähtyi. Se nuuhki ympäriinsä, mutta näytti joutuneen ymmälleen. Jäljet olivat kaikesta päätelleen käyneet niin heikoiksi, että koira ei kyennyt enää löytämään niitä. Se läähätti ja tuijotti isäntäänsä. Sitten se jatkoi seinustaa pitkin toiselle ovelle, kohotti koipeaan ja pissasi. Fredrik kokeili ovea, mutta totesi sen lukituksi. Ajatus, joka katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Äsh, Virro oli vain kadottanut jäljet. Tilanne oli koiranohjaajalle tuttu, ja hän tiesi, että sekä hän että koira olivat tehneet parhaansa. Sellaista se hänen työnsä oli. Joskus onnisti, toisinaan taas ei.

Seiskakolmekymmenen kolmeysikympille. Koiranohjaaja otti yhteyden kenttäjohtajaan.

Kuuntelen, tämä vastasi.

Koira hukkasi jäljet. Olemme Grönegatanilla, tässä melko lähellä.

Selvä.

6

Hän on seitsemäntoista ikäinen, ja kesäloma lähenee, joten ymmärrät varmasti, ettei häntä voi määrätä kotiarestiin. Eikä hän ole sitä paitsi väkivaltainen luonne, tässä on kyse erehdyksestä, Göran. Olen pyytänyt hänelle oikeusavustajaa, Sara ehti sanoa ennen kuin vastaajan viestiaika täyttyi.

Entinen mieheni, hän selitti anteeksipyytävästi Malvalle, joka seisoi hänen vierellään.

Malva kääntyi päätään pudistelevan ryhmänjohtajan puoleen. Saran koko olemus osoitti hänen ottaneen etäisyyttä siihen, mitä oli tapahtunut. Malva joutui jälleen kunnioittamaan hänen vahvuuttaan.

Oikea tekijä on tietenkin ehtinyt kadota paikalta muutaman minuutin sisällä, Sara sanoi. Hän puhui nopeaiskuisella Tukholman-korostuksella ja yritti räpytellä elohiirtä silmäkulmastaan – sillä seurauksella, että hänen silmäluomensa juuttui puolitankoon. Hän tiesi, että se sai hänet näyttämään ylimieliseltä, mutta niin tapahtui täysin tahattomasti, kun hänen oli vaikea hahmottaa jotakin tilannetta.

Johannes tunkeutui hänen järkiperäisten ja tunnepitoisten ajatustensa sekaan. Kaksi ääntä, joista toinen vakuutti painokkaasti, ettei kiltti ja iloinen Johannes voisi ikipäivänä syyllistyä niin kauheaan tekoon. Toinen ääni istutti epäilyksen siemenen hänen sydämeensä, vaikka hän tiesi, ettei Johanneksella voinut olla mitään tekemistä sen rikoksen kanssa. Pelkkä ajatus oli mahdoton.

Sara tähysi puiston poikki ja ilahtui nähdessään Rita Ankerin lähestyvän juoksujalkaa Jörgen Berg vanavedessään. Pian sen jälkeen hän kuuli auton pysähtyvän partioauton taakse, ja siitä nousivat esiin Jonny Svensson ja Torsten Venngren.

Sara selosti heille, missä mentiin. Hieman emmittyään hän sanoi, että rikoksesta saatettiin epäillä hänen poikaansa. Poliisikollegat tuijottivat häntä kummastuneesti.

Siinä tapauksessa et voi toimia tutkinnassa ryhmänjohtajana, Jonny Svensson totesi.

Ei meillä ole juuri nyt ketään muutakaan, mutta kaikki järjestyy, sillä Johannes ei ole syyllinen. Piste ja loppu. Sara tuijotti kollegoitaan tuimasti. Aiheeseen ei jäänyt keskustelun varaa. Sen he kaikki tajusivat.

Jonnyn ilme muuttui myrtyneeksi, mutta hän malttoi olla sanomatta mitään. Hän sytytti savukkeen ja totesi, että oli turha ryhtyä kinastelemaan aiheesta. Sen verran hän oli sentään kouliutunut vuosien mittaan ymmärtämään.

He kurottautuivat sulkunauhan yli ja lähestyivät rikospaikkaa kummaltakin suunnalta. Malva tuli perästä. Sara kääntyi puhuttelemaan häntä.

Pitäkää paikka eristettynä ja lähettäkää joku myös Grönegatanille, Sara sanoi ja hämmästyi itsekin huomatessaan äänensä suostuvan toimimaan.

Hän viittasi Malvalle kehottavasti tämän toimitettua Grönegatania koskevan viestin eteenpäin.

"Tai minä huolehdin siitä