Villihaukka

By Ben Kalland

Voiko lintua vangita? Vahva nuortenkirja täynnä symboliikkaa.Kun 13-vuotias Max lähtee isänsä kanssa saaristoon lomailemaan, tapahtuu jotain odottamatonta. Haukka ja kaksi varista taistelevat taivaalla, ja pian haukka syöksyy vahingossa kohti teräsvaieria. Max ei epäröi, vaan juoksee haavoittuneen linnun luokse. Se on alku Maxin ja linnun erityislaatuiselle ystävyydelle – Max aikoo kuntouttaa linnun lentokykyiseksi. Kaikki eivät kuitenkaan katso haukan kouluttamista hyvällä. Maxille lintu on kaikki kaikessa, varsinkin oman perheen ongelmien takia. Vaan pystyykö Max luopumaan haukasta, kun sen aika on käsillä?Villihaukka on Ben Kallandin valloittava nuortenkirja. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 19, 2023
• ISBN: 9788728468210

Book preview

Villihaukka

Translated by Rauni Hukka

Original title: Vildfalken

Original language: Swedish

Copyright © 2004, 2022 Ben Kalland and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728468210

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sanottua Villihaukasta

Kiinnostavaa luettavaa peräänantamattomuudesta, ikävästä ja ystävyydestä. Koskettava kuvaus yksinäisen, kiusatun pojan yrityksestä kesyttää muuttohaukka. Terhi Kanerva, Oulun kaupunginkirjasto, Lasten ja nuorten osasto

Kertomus on jännittävä. Henkilökuvaus ja Saaristomeren ja Etelä-Suomen kuvaus on uskottava. Villihaukka on värikäs ja mukaansatempaava kirja. Yvonne Hoffman, Scriptumin palkintolautakunnan puheenjohtaja

Kieli on sujuvaa ja henkilökuvaus on psykologisesti vakuuttava. Välähdykset yläasteelämästä siihen liittyvine epävarmuuksineen ja koulukiusaamisineen osoittavat että kyseessä on varmaotteinen esikoiskirjailija. Britta Broberg, Böcker och AV-media, Bibliotekstjänst

Helppolukuinen ja jännittävä kertomus. Tekijä vangitsee lukijan vetävällä otteella. Kirja on kirjoitettu tunteella ja mukaansatempaavasti. Lisa Olsson, Böcker och AV-media, Bibliotekstjänst

Kiinnostavimmat aiheet löytyvät realistisen kertomuksen pinnan alta. Villihaukka on ansiokkaasti työstetty kertomus kasvusta, vastuusta omista päätöksistä ja kasvavasta tietoisuudesta itsestään ja muista. Maria Lassén-Seger, Hufvudstadsbladet

Villihaukka on helppolukuinen, hyvin kirjoitettu ja hienosti tasapainotettu nuorisokirja, joka sopivasti sekoittaa onnistumisia ja vastoinkäymisiä hyvin etenevään tarinaan. Bror Rönnholm, Åbo Underrättelser

1

Max näki sen ensin.

Hän seisoi kalliolla ja kiikaroi merta, kun epäselvä hahmo ilmestyi näkökenttään. Max tarkensi kiikariaan ja yksinäinen lintu piirtyi tummanpuhuvia pilviä vasten. Lintu löi muutaman kerran siivillään, näkyi hetken verran siluettina harmaata vettä vasten ja hävisi puiden taakse.

Isäkin oli nähnyt sen.

– Joku petolintu, hän sanoi.

Niemi, jolle he olivat nousseet maihin, kuului oikeastaan mantereeseen, mutta se tuntui aivan ulkosaaristolta, koska muutaman saaren jälkeen alkoi avomeri. Isä osoitti kohti taivaanrantaa.

– Kirkkaana päivänä täältä näkee Viroon saakka. Mennäänkö lintutorniin katselemaan?

– Ei kannata, sanoi Max. Tulee pimeää.

Purjevene luovi kulkuvalot sytytettyinä niemen ja Stora Svartön väliseen salmeen.

Valon vähetessä vesi tummeni pilvien väriseksi. Lokit kirkuivat alhaalla luodoilla. Max oli aina ennen pitänyt niiden äänistä, mutta nyt oli toisin.

– Mennään takaisin veneelle sitten, sanoi isä. Säätiedotus tulee ihan kohta. Bågaskär neljätoista, koillinen neljä. Mitäs sinä sanot?

– Paleltaa, sanoi Max.

Isä kääntyi häneen päin.

– Etkö voisi edes yrittää pitää hauskaa. Sille nyt ei mitään voi, ettei sää ole paras mahdollinen, mutta eihän se aina ennenkään ole ollut.

– Ei ole hauskaa, kun äiti ei ole mukana.

Isä huokasi.

– Ei niin, mutta nyt vain on näin, emmekä voi sille mitään. Et ehkä tajua, mutta olen paiskinut töitä aikalailla tänä kesänä ja tämä on viimeinen mahdollisuuteni pitää vähän lomaakin.

Max näki linnun uudelleen. Se lensi nyt vastakkaiseen suuntaan, aukean yli, punavalkoisen radiomaston ohi. Max kohotti kiikarin silmilleen. Lintu ohitti aukean, kaarsi ja nousi. Se lepuutti hetken siipiään ja liiteli. Kapeat taaksetaittuvat siivet saivat sen näyttämään suihkuhävittäjältä. Lintu ei lentänyt kovinkaan korkealla ja kiikarilla raidallinen rinta näkyi selvästi. Isä oli oikeassa, sen täytyi olla petolintu.

– Tule, sanoi isä, alkaa olla myöhä.

Max vilkaisi lintua viimeisen kerran, ja he alkoivat kavuta alas kohti Janitaa, joka oli kallioon kiinnitettynä heidän alapuolellaan. Sammaleinen kallio oli sadekuurojen jäljiltä liukas ja heidän piti mennä varoen.

Kuului rääkäisy ja Max katsoi ylös. Petolintu lensi hänen päänsä yli, kaksi varista perässään. Varikset räpyttelivät siipiään kömpelösti ja hyökkäilivät sitä kohti. Petolintu oli suunnilleen samankokoinen kuin varikset, mutta se lensi taitavammin. Yhtäkkiä se kääntyi ja kohosi, mutta varikset olivat heti kannoilla. Ne raakkuivat käheästi ja kauempaa kuului muiden varisten vastaus. Maxille tuli mieleen Taistelu Englannista, jonka hän oli Ankan ja Henryn kanssa katsonut videolta. Varikset olivat kuin kaksi Messerschmittiä, jotka jahtasivat Spitfirea hurjassa taistelussa. Raakkuvat Messerschmittit räpyttelivät hurjasti lepsuilla siivillään ja syöksyivät kohti Spitfirea, joka väisti tyylikkäästi, kiireettä.

Isäkin pysähtyi katselemaan, kuinka taistelu päättyisi. Petolintu lisäsi korkeutta ja kömpelömmät varikset jäivät jälkeen. Kun linnut kääntyivät ja liukuivat taas yli aukion, roolit olivat yhtäkkiä vaihtuneet. Petolintu syöksyi odottamatta suoraan ahdistelijoitaan kohti ja yllätti ne täysin. Varikset pakenivat kumpikin taholleen. Toinen syöksyi pensaiden sekaan ja toinen yritti kuumeisesti lentää puiden suojaan aukion toiselle laidalle. Petolintu tavoitti variksen, mutta tämä väisti kohti radiomastoa. Varis lensi vaarallisen läheltä mastoa tukevaa, lähes näkymätöntä metallivaijeria, mutta onnistui väistämään sen ja sukelsi maata kohti.

Petolintu yritti oikaista uhrinsa edelle ja huomasi hengenvaarallisen vaijerin liian myöhään.

Max näki mitä oli tapahtumassa, mutta ei voinut kuin katsella. Petolintu jarrutti levittämällä pyrstönsä ja väisti, muttei ihan onnistunut. Vasen siipi osui teräsvaijeriin, lintu nytkähti ja putosi kuin vanha hansikas maata kohti, törmäsi suoja-aitaukseen ja hävisi näkymättömiin.

Max alkoi juosta.

2

Ainakaan se ei ollut kuollut. Lintu makasi maassa kahden metrin päässä metalliaitauksen toisella puolella. Kirkkaat, tummat silmät olivat auki ja se käänteli päätään. Toinen siipi näytti takertuneen pensasryteikköön. Isä tuli Maxin viereen.

– Haukka, sanoi isä. Lintu räpytteli siipiään.

– Isä, meidän pitää auttaa sitä. Isä katseli ympärilleen.

– Se voi olla vaikeaa. Täällä on varmaan kaikki paikat lukossa.

He kävelivät aitauksen ympäri. Maston vieressä oli tumma rakennus, josta paksu kaapelivyyhti kiemurteli ylös mastoon. Pohjoispuolella oli portti. Se oli lukossa ja keltainen kyltti kertoi Hengenvaara. Mastoon kiipeäminen kielletty. He palasivat petolinnun lähelle.

– Emme voi jättää sitä noin, sanoi Max.

– Valitettavasti emme oikein voi tehdä mitään.

– Eikö me voida soittaa jonnekin? Täytyyhän jollain olla avain tuohon porttiin! Isä näytti vastahakoiselta.

– Miten minä saisin sen jonkun kiinni? On jo myöhä, puoli kymmenen, ei kukaan ole töissä tähän aikaan.

– Meidän täytyy tehdä jotain, sanoi Max.

Haukka räpytteli tervettä siipeään. Isä katsoi aitausta ja tunnusteli teräsverkon silmukoita. Hän riisui pusakkansa.

– Tämä ei sitten ole ihan laillista.

Hän tarttui verkon silmukoihin ja kiipesi aitausta ylös. Hetken hän tasapainoili yläreunalla, kiipesi hieman alaspäin toista puolta ja hyppäsi. Hän meni petolinnun luo ja ojensi kätensä.

Haukka hyökkäsi kättä kohti ja sähisi. Se levitti siipensä ja yritti karkuun. Vasen siipi raahautui maata pitkin ilkeännäköisessä kulmassa.

– Näyttää pahalta, sanoi isä.

Haukka menetti tasapainonsa ja jäi makaamaan kyljelleen.

– Max, pelkäänpä että meidän täytyy lopettaa se. Se ei selviä hengissä.

– Otetaan se mukaan. Minä voin hoitaa sitä.

Isä oli kertonut, että hänellä oli pienenä ollut kesy punatulkku. Hän oli löytänyt sen poikasena ja syöttänyt ja hoitanut sitä, kunnes se tuli lentokykyiseksi. Isä tuntui lukevan Maxin ajatukset.

– Ei haukkaa voi pitää kotieläimenä. Tämä ei ole mikään poikanen, vaan villieläin. Sitäpaitsi se on loukkaantunut vakavasti.

Max katsoi haukkaa. Se oli päältä tumma ja sen pyrstö oli raidallinen. Nokka oli puoliksi auki ja rinta kohoili hengityksen tahdissa. Juuri silloin haukan kirkkaiden silmien katse osui häneen ja hän tiesi, että hänen on pelastettava lintu.

– Meidän täytyy viedä se eläinlääkärille!

Maxin ääni särkyi, sillä ennen kuin hän oli lopettanut, hän näki isän katseesta, että oli olemassa jokin erittäin viisas ja aikuinen syy, miksi niin ei voinut tehdä.

– Olemme kaukana lähimmästä kaupungista, eläinlääkärin löytäminen veisi tunteja. Lintu on loukkaantunut, se kärsii.

Isä kohotti kivenmurikan.

– Emme voi tehdä mitään muutakaan.

Max tuijotti kiveä. Se oli terävä ja sammaleinen ja likainen alapuolelta. Se oli niin painava, että isä joutui nostamaan sen kaksin käsin.

– Parasta, että menet vähän kauemmaksi ja odotat. Tulen kohta.

Max ei pystynyt sanomaan mitään. Auringonlasku ja pureva tuuli saivat hänet palelemaan. Lokki kirkui pilkallisesti kauempaa ja nyt hän vihasi sen ääntä. Hän vihasi kaikkia lintuja, hän vihasi venettä, koko purjehdusreissua.

– Vihaan sinua, hän kuiskasi. Isä vilkaisi häneen päin.

– Älä nyt aloita. Kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Mutta joskus voi olla julmempaa…

– Et saa!

Max puristi huulensa yhteen. Heikkenevä valo oli haalistanut kaikki värit ja haukan tummat sulat olivat sulautuneet yhteen graniitin ja poronjäkälän kanssa. Vain välähtelevät silmät paljastivat sen. Se katsoi hänen silmiinsä ilman pelkoa.

– Max, mene takaisin veneelle!

– Ei, en anna sinun tehdä sitä!

Isä kohotti kulmakarvojaan.

– Niin että olisiko parempaa ehdotusta?

Max tuijotti uhmakkaasti vastaan. Metalliaitaus heidän välissään kiilteli kylmästi.

– Sitäpaitsi se voi olla laitonta, sanoi Max. Entä jos se on rauhoitettu?

Hän seisoi pystypäin ja katsoi isää silmiin.

Lopulta isä käänsi katseensa alas. Hän laski kiven käsistään ja veti syvään henkeä niin että sieraimet laajenivat.

– Olet yhtä itsepäinen kuin äitisi.

Hän tönäisi lintua saappaallaan. Se sähisi ja iski nokallaan.

– Okei. Hae kassi, jossa voimme kantaa sen. Tuo myös minun työkäsineeni. Ja vauhtia. Ei minua huvita seisoa täällä koko iltaa. Jos joku tulee, minut varmaan pidätetään.

Max kääntyi ja luisteli alas kalliota. Kun hän tuli veneelle, hän oli hengästynyt ja hikinen. Hän veti Janitan lähemmäs ja kiipesi kannelle. Hän tyhjensi vaatteet urheilukassista ja ryntäsi takaisin.

Palatessaan radiomastolle Max oli vielä hengästyneempi. Hän kiipesi aitaa ylös kassi toisessa kädessään. Verkon silmukat viilsivät hänen sormiaan ja suussa maistui metalli, kun hänen täytyi vaihtaa kättä ja pitää kiinni hampaillaan. Kun hän tuli yläreunalle, hän heitti kassin toiselle puolelle.

Isä lähestyi haukkaa varovasti. Hän laittoi käsineet käteensä ja yritti saada otteen haukasta. Se levitti terveen siipensä ja yritti räpistellä karkuun, kun isä pakotti sen aitausta vasten. Haukka sähisi ja puolustautui kynsillään, mutta isä otti sen kiinni molemmin käsin, nosti kassiin ja veti vetoketjun kiinni.

–