Runo Söörnäisistä

By Elvi Sinervo

Ihastuttavia novelleja 1900-luvun alun Helsingistä!Eletään kesäiltaa Sörnäisissä. Nuori tyttö istuu talon portailla ja pesee jalkojaan. Ympärillä tapahtuu paljon – naapurin nainen marmattaa portaiden pesemisestä. Toinen riitelee juopotteluun taipuvaisen miehensä kanssa. Ylhäällä on ikkuna auki, ja siellä näkyy rakastunut nuoripari. Gramofonin soitto kuuluu alas asti. Tunnelma on tiheä ja pysähtynyt samaan aikaan – tyttö havainnoi työläiskaupunginosan elämää tarkalla katseella. Elvi Sinervon Runo Söörnäisistä on novellikokoelma täynnä menneen maailman tenhoa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728447338

Book preview

Runo Söörnäisistä

Cover Image: Siltasaarensalmi ja Sörnäisten ranta. / Siltasaarensalmi and Sörnäinen waterfront.

CC BY 4.0

Organisation: Helsingin kaupunginmuseo

Photographer: Brander Signe HKM

https://finna.fi/Record/hkm.HKMS000005:000000dj?imgid=1

Changes: colour modification, combining with another image

Other cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1937, 2022 Elvi Sinervo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447338

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

RUNO SÖÖRNÄISISTÄ

T oisella puolen katua kohoaa rivi kivitaloja. Illalla niiden varjot venyvät pitkiksi ja lankeavat toisen puolen puutalojen ylitse. Kaikki puutalot ovat samanlaisia, kellertäviä, ja niistä on portaat kadulle.

Joillakin noista portaista istuu nuori tyttö pesemässä jalkojaan. Hän on juuri tullut urheilukentältä pelaamasta pesäpalloa, hänen kasvonsa ovat vielä punaiset juoksusta ja vaaleat hiukset liimaantuneet otsalle kosteiksi kimpuiksi. Hän on laskenut talon nurkalla olevasta vesijohdosta vettä emaljiseen pesuvatiin ja pannut sen alimmalle portaalle. Itse hän istuu kolmannella ja panee juoksusta kuumentuneet jalkansa varovasti, varpaat edellä, kylmään veteen.

Talorivin toisessa päässä keski-ikäinen, kiukkuinen vaimo hankaa harjalla portaita. Hänen hameensa on nostettu polviin ja pitkin suonikohjuisia sääriä virtaa likavesipuroja.»Hyvin se sen muisti», hän huutaa toiselle vaimolle, joka lapsi sylissä istuu viereisellä portailla.»Hyvin muisti, että hänen vuoronsa oli kuurata portaat tällä viikolla. Mutta ei viitsinyt… meni Mustikkamaalle honkkinsa kanssa. Minä tässä saan siivota. Tule ensin työstä ja keitä ruokaa perheelle ja ala sitten kuurata… Oikeus se olla pitää. Ilmoitan talonmiehelle, helvetti — paremmin tule ja sano…»

Hämärtää. Aurinko on jo aikoja sitten kadonnut vesilinnan mäen taakse. Pihan kivillä istuu miehiä tupakoiden.»Perustuslaki antaa, herrat ottavat. Sano, Väisänen, oliko viime vaaleissa kaikilla perustuslain myöntämät oikeudet. Oliko sinulla oikeus asettaa omia ehdokkaitasi, häh?»

Kadulla hämärässä kulkee pari. Tyttö on pieni ja vaaleapukuinen. Kirjava nauha on sidottu rusetiksi otsalle Pöika on pitkä ja leveäharteinen, kiveränenäinen ja ruskea. Hänen kätensä on tytön vyötäisillä. Sormet pusertavat lujasti vaaleata kangasta. Kynsien välissä on kattotervaa, joka ei lähde Blendallakaan. —»Mennään Lammassaareen, siellä on vähemmän kansaa», sanoo poika. He katsovat toisiinsa ja naurahtavat.

Tyttö, joka portailla pesee jalkojaan, heittää tukan otsaltaan ja katsoo heidän jälkeensä, Sitten hän jälleen kumartuu ja hieroo hyvin hitaasti varpaitaan. Tukka heilahtaa alas pehmeänä tuhkanvärisenä tupsuna.

Pesutuvan akkuna on hikinen. Lamppu ui himmeänä valopyörylänä höyryn keskellä. Kaksi naista seisoo vierekkäin punkkien ääressä.»On se vähän ikävää, että näin lauantai-iltana piti jäädä pyykille. Olisi voinut mennä saareen, kohta on kesä mennyt.. Näyttää tulevan hyvä kuivausilma… onko teillä onnea siinä suhteessa? Toisille ihmisille kun aina sattuu sade… Pojat ne tervaavat takamuksensa, ei irtoa harjallakaan. — Kuuletteko, Anna taas riitelee miehensä kanssa… Ei, ei, meidän ukko tuo kotiin joka pennin, ei ole ryypännyt vuosikausiin..»

Mies makaa vaatteet yllä sohvalla. Nokisen lippalakin alta valuu tahmea, keltainen hiustupsu. Vaimo seisoo vieressä, tyrkkää nyrkillään miestä päähän, niin että se heilahtaa rentona ja jää riippumaan reunalle.»Kuolasuu, nousetko siitä, retku. Missä palkka? Rahat tänne, kuuletko!» Hän työntää kätensä miehen taskuihin, kaivelee.»Voi jumalauta tätä elämää! Joko minä nyt otan tuolin ja lyön?»

Hänen silmistään valuu kyyneleitä, katse harhailee sinne tänne, osuu lapsiin, jotka tuijottavat pöydän luota.»Mitä te siinä mulkoilette! Tai katsokaa vain, nyt näette, minkälainen hulttio on isänne. Johan minä sanoin, että maata! Suu kiinni, enhän minä tässä voi ruoaksi muuttua. Kuolla nälkään, nälkään, nälkään!»

»Pane kiinni gramofooni, Lauri. Mennään jonnekin.» Nuori nainen kumartuu viidennen kerroksen akkunasta ulos.»Katso, tulee kuutamo. Muistatko, melkein samanlainen ilta kuin silloin kerran.» Hän vetää miehen luokseen akkunaan.»Mutta ei olla kauan, minun vuoroni alkaa huomenna jo kello kuudelta…» Mies painaa nauraen leukansa hänen päälakeaan vastaan.

Tyttö portailla kuivaa jalkojaan valkeaan säkkikankaiseen pyyhkeeseen. Hän katsoo akkunaan, josta äsken kuului gramofoonin soitto. Mies ja nainen seisovat siellä ylhäällä toisiinsa painautuneina. Hän ojentaa puhtaat jalkansa vierekkäin eteensä, katselee niitä arvostellen, liikuttelee varpaitaan. Sitten hän nousee ja heittää pesuveden porraskaiteen yli ruohikkoon. Saippuakuplat sihisevät särkyessään korsiin. Tyttö istuu takaisin portaille, pyyhe heitettynä harteille, kiertää ruskeat käsivartensa jalkojensa ympärille ja nojaa leukaansa polviin.

Vaimo makaa vuoteessa, mies kuorii perunoita pöydän ääressä.»Sytytänkö sähkön?» —»Ei, ei, älä sytytä. Pane ikkuna kiinni, tekee pahaa tuo soitto. Loppui. Anna olla auki.» —»Olisi ollut parempi, että sittenkin olisit mennyt Mariaan. Jos menisit vielä tänään.» — »Ei, ei, pitävät siellä monta päivää, niinhän viimeksikin. Jumala, kyllä minä tähän vielä kerran kuolen.» —»Anttonen sanoi tietävänsä uuden konstin…» —»Hiljaa, puhu hiljempää, etteivät lapset herää, Veikko jo ymmärtää…»

Pieni kuivettunut eukko puutalon vinttikerroksessa naksauttaa lampun sammuksiin, ryömii kirjavan, paikkaisen peitteensä alle. Hänen sormensa kietoutuvat toisiinsa kuin muhkuraiset juuret. Himmeät silmät ovat liikkumattomina räpyttävien luomien alla, hampaaton suu mumisee:»Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi…»

Katulamput syttyvät. Kaksi ratsupoliisia tekee iltakierrostaan. Kavioiden kapse kimmahtaa kadulta ja jää kumisemaan kivitalon porttikäytävään. »Hiljaista tänään.» —»Viidennessä piirissä tapeltiin.»

Tyttö kohottaa päätään ja katsoo hevosia. Niiden pinta välkkyy kilpaa univormunnappien kanssa. Hän tuijottaa unisesti poliisien jälkeen, hieroo väristen käsivarsiaan. Sitten hän nousee, nostaa kätensä pään yli, venyttää vartaloaan, niin että pyyheliina putoaa.

Talojen takana nousee kuu punaisena merestä. Se ei näy tänne.

LAPSI KATSELEE

K atua sanottiin Roistokujaksi. Tiedettiin, että tuon ja tuon talon pihalla oli tapettu ihminen, että tuossa talossa asui ilotyttöjä ja tuossa majaili Pirtu-Hannes. Mutta enemmistö kadun asukkaista oli kuitenkin tehtaan työväkeä. Tehdas vallitsi ympäristöään. Se antoi ihmisille leivän, ja sillä oli oikeus heidän elämäänsä. Sen pillin ääni jakoi vuorokauden määrättyihin jaksoihin: Se vaati jyrkästi kahdeksan tuntia niiden vuorokaudesta, jotka sen iso rautaportti aamuisin nieli. Illalla se taas työnsi suustaan tumman virran, joka leveänä valui ensin valtakatua myöten ja haarautui sitten kapeille kujille. Tehdas tunsi lauman, mutta yksilöt, jotka katosivat asumuksiin kujien varrella, eivät liikuttaneet sitä.

Talo sijaitsi Roistokujan päässä. Se oli haalistuneen punainen ja kaksikerroksinen. Omistaja asui keskikaupungilla eikä muistanut taloaan muulloin kuin vuokrankantopäivinä. Talon asukkaille taas isäntä oli verenimijä, jota kohtaan he tunsivat kunnioitusta, koska hänellä oli rahaa.

Talossa eli kaksi maailmaa, aikaihmisten ja lasten. Raja-aita näiden välillä oli tavallista suurempi, sillä useat äideistä kävivät tehtaassa päivisin. Joskus tuli työskentelyssä luonnon pakosta keskeytys, mutta kun viimeksi syntynyt oli kyllin iso vanhempien lasten holhottavaksi, palasi äiti tehtaaseen.

Lasten maailma hallitsi taloa päivisin, aikaihmisten kello neljän jälkeen. Vissi vuorovaikutus oli olemassa. Kun vaimot seisoivat pitkän eteisen kummassakin päässä ja vatvoivat talon tapahtumia, olivat lapsetkin valveilla. He kuuntelivat ja näkivät enemmän kuin vanhemmat huomasivatkaan, ja sen, mitä he eivät olisi saaneet kuulla, he aavistivat. He saivat pälyilevät silmät ja yliherkät korvat. He oppivat valehtelemaan. He oppivat sen, ettei aikaihmisiltä kannattanut kysyä mitään. Ken kysyi, sai korvapuustin ja kehoituksen tukkia suunsa. Oli otettava selvä kaikesta omin päin. Ja niin keskusteltiin talon takana hiekkaläjällä samoista asioista, joita talon muijat kuiskivat portaissa tai huusivat toisilleen pesutuvassa vedenläiskeen yli.

Talossa asui paljon ihmisiä, ja siksi siellä tapahtui paljon. Poliisin ilmestyminen pihaan merkitsi aina jotakin. Jos asia koski Pirtu-Hannesta, oli se tavallinen ja mitätön, mutta kun Hännisen Ranssi puukotettiin portaiden edessä hengettömäksi ja Koskisen Saima hakkasi tylsän poikansa raajarikoksi, oli se jo enemmän. Kukin tapaus kuohutti aikansa sekä aikaihmisiä että lapsia, mutta unohtui pian antaakseen tilaa uudelle.

Kaksikerroksinen talo Roistokujan päässä oli karu maailma. Äidit synnyttivät lapsia luonnon pakosta, ruokkivat niitä luonnon pakosta ja olivat valmiit puolustamaan niitä petoeläinten lailla hyökkäyksiä vastaan. Mutta hellyyttä ei tähän maailmaan mahtunut.

Pieni tyttö kuului lasten maailmaan. Hänellä oli oma nimensä, hän kuului määrätyille vanhemmille, muu tuskin erotti häntä muista lapsista. Hänen tukkansa oli pörröinen, nenä likainen, ja silmät laihoissa kasvoissa kertoivat, että hän tiesi enemmän kuin lapset keskikaupungilla. Kuitenkaan hän ei tuntenut muuta maailmaa kuin sen, missä asui.

Mutta hän tunsi tarkalleen talon ihmiset ja erotti heidän askeleensakin aamuisin vuoteeseensa. Hän asui pitkän eteisen perimmäisessä huoneessa, jonka akkunat antoivat pohjoiseen. Huone oli aina pimeä, ja sen mataluus tehosti synkkyyttä. Pieni tyttö ei tullut ajatelleeksi, että voisi olla toisin. Hän ei osannut sanoa, oliko elämä hauskaa vai ikävää, mutta kaikki kaunis sai hänet nauramaan.

Ehkä hänellä oli tämä