Kolme kunniaa

By Ilmari Eskola

"Tuohon kaikkeen oli alistuttava, mutta se teki miehen katkeraksi ja laittoi muutenkin villin veren kiehumaan." Elämän maaseudulla ja pienessä kylässä luulisi olevan leppoisaa, mutta joskus yhteisen sävelen löytäminen on mahdotonta. Kylää johtaa Iso-Mäen Janne, joka haluaa päättää kylän suunnasta. Sitten on Kolmen Savun isäntä, joka ei suostu maksamaan veroja tai jakamaan tuloistaan kunnalla. Havukorven pientilan isäntä on puolestaan työväenliikkeen edustaja ja ties minkä osuuskunnan jäsen, ja Iso-Mäen Jannen katkera vihollinen. Ilmari Eskolan satiiri Kolme kunniaa (1957) kertoo maaseudulla elävien miesten keskinäisestä kilpailusta ja vastakkaisten maailmakatsomusten kohtaamisesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728467305

Book preview

Kolme kunniaa

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1957, 2022 Ilmari Eskola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728467305

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

S itäkin päivää edeltäneenä yönä kulki joku kylän halki juoksevaa viivasuoraa maantietä, katseli nukkuvaa kylää ja tuota uutta maantieviivaa, jonka jokatalvinen työttömyys ja nykyaikaiset koneet olivat aikaansaaneet.

Kuinka suurpiirteinen tuollainen maantie saattoikaan olla? Yhtä kylmästi kuin se sivusi jonkun vauraan talon orapihlaja-aitaa, yhtä välinpitämättömästi se viskoi talven lumet ja kesän pölyt jonkin mökkeröisen seinän vieressä kasvavalle nokkospensaalle, joka siitä huolimatta vain kasvussaan rehevöityi, sillä joka aamu ja ilta, usein myös öisin, sitä kasteltiin voimakkaalla höyryävällä nesteellä.

Se joka rauhassa ajatellen maantietä kulki saattoi kuitenkin panna merkille, että niitä taloja joiden katolla seisoi itsetietoisena sukuviiri ei juuri maantien pölyn saavutettavissa ollut. Nämä talot olivat asettuneet johonkin lahden poukamaan, niemen nenään tai nostaneet rakennuksensa kylää hallitsevalle kukkulalle. Noin olivat ensimmäiset asukkaat katsoneet parhaaksi saapuessaan tuohikontti selässä tai soutaessaan pitkin selkävesiä, leivän ja nauriin, metsän- ja vedenriistan syöntipaikkoja etsiessään.

Torpat ja mökit, myöhemmin asutustilat, oli työnnetty kauemmaksi metsien kätköön, saloille piiloon, kunnes viivana juokseva maantie saattoi jonkin niistä taloudellisesti etuoikeutettuun asemaan ja saattoi muuttaa tuon mökin tai torpan asukkaan koko elämänkatsomuksen, muutti hänen äänestysnumeronsa ja pani hänet tilaamaan jotain toista sanomalehteä, ulkohuoneessa käytettäväksi.

Sitähän ei tosin kulkija tiennyt, korkeintaan voi otaksua ja arvailla, samalla tavalla kuin arvaili eri talojen nukkumatyyliä, noin yöllä kulkiessaan. Helposti voikin otaksua missä nukuttiin käsin tehdyillä pitseillä somistettujen lakanain välissä, missä taas koko nukkumaanmenon seremonia supistui siihen, että riisuttiin saappaat jalasta ja painettiin karvahattu päähän. Näin talvella; kesällä toimitus kävi vielä kivuttomammin.

Ketä sitten tuollaisessa kylässä nukkui?

Tavallisia ihmisiä, sellaisia jotka syntyivät ja kuolivat, söivät ja haisivat, rakastivat ja riitelivät, maksoivat nuristen ja valitellen veronsa, taksoituslautakunnan harkinnan tai verokirjan kylmien numeroiden mukaan asetetut.

Heitä oli enemmistö, mutta oli niitäkin jotka eivät sopineet tavallisen jokapäiväisen elämän rahkeisiin.

Jotakuta vaivasi täyttymätön kunnianhimo, toista taas täyttyneen kunnianhimon muiston säilyttäminen, kolmas saattoi olla niitä, jotka vaatimuksiensa niukkuuden vuoksi herättivät kanssaihmisten huomiota, ja saattoi saada arvolauseen: »Hiukan latvasta laho.»

Kylää hallitsi jo ulkonäöllään Iso-Mäen talo. Satoja vuosia se oli määrännyt kylän rakennustyylin, koneiden hankinnan, pitojen tarjoilun, palkollisten palkan, työpäivän pituuden — yleensä kaiken. Sen isäntien sana oli ollut laki jo siitä alkaen kun käräjäkivillä asiat ratkaistiin ja myöhemmin, kuntakokouksien sikarin- ja kessunsavujen keskeltä, määräsi Iso-Mäen isännän ääni kehityksen ja edistyksen suunnan.

Rikkaus oli säilynyt, mutta nykyaikainen demokraattinen yhteiskunta oli pudottanut isännän tavallisten yksiäänisten joukkoon, välittämättä moninumeroisesta pankkikirjasta ja verolipusta.

Lisäksi se nosti, tuo samainen demokratia, pitäjän ensimmäiseksi mieheksi jonkun entisen torpparin pojan, jonka sanaa nyt kuultiin ja seurattiin. Tuollaisen, jonka sukukirjasta ei löytynyt muuta kuin piikoja ja renkejä, torpparia ja mökkiläistä, jos sitä ryhtyi taaksepäin penkomaan.

Tuohon kaikkeen oli alistuttava, mutta se teki miehen katkeraksi ja laittoi muutenkin villin veren kiehumaan.

Tavallinen kulkija, jonka kululle olevat ja tulevat olosuhteet määräävät ajan ja paikan, ei voinut tuota kaikkea tietää, mutta se kulkija, joka tuona yönä riensi kylän halki, ei liene ollut aivan tavallinen kulkija. Meni hän kumminkin ja jätti kylän nukkumaan yön viimeisiä unia kohta tapahtuvaa heräämistä odotellessa.

Joku väitti aamulla, että vasta sataneessa lumessa olisi ihmisen askeleen vieressä ollut kuin sian tai hirven jälki, mutta väite lienee ollut liian vilkkaan mielikuvituksen tulos.

Ainahan ihmiset näkevät ja kuvittelevat kaikenlaisia.

Etenkin perästäpäin.

2

O n hyvä herätä Iso-Mäen sukuviirin alla olevassa isännänkamarissa talviaamun pimeään ja tuntea keskuslämmityslaitteista leviävä tasainen miellyttävä lämpö. Lämpö, joka on merkki siitä, että Talli-Kalle on taas tänäkin aamuna huolehtinut tehtävistään kellarissa. Ruokasalista kuuluu kuppien kilinää, mikä puolestaan todistaa, että Sisä-Elli on myös liikkeellä. Kahvi onkin tarpeen: suu tuntuu tahmealta ja ohimoissa hiukan jyskyttää eilisen konjakin jälkeen. Tuli taaskin istutuksi valtuuston kokouksen päätyttyä pankinjohtajan yksityiskonttorissa, pankinjohtajan, prosenttiherran, ja kunnanlääkärin, luusahurin, kanssa.

Siellä se tuli ensi kerran julkisesti sanotuksi, vuosikausien haave, nyt jo päätös.

Tuli puhutuksi liikaakin, helvetti kun ei ihminen vielä tässäkään iässä osaa pitää suutansa kiinni, saa muutaman konjakkikulauksen, niin aukoo kitaansa kuin juuri rippikoulunsa päätökseen saanut sänkiäinen. Puhuu kuin poikanulkki, pitäjän kuuluisin isäntä, jonka takana on sentään tuhannen hehtaaria metsää, jos osin peltoakin. Sukutilan seitsemästoista perijä suoraan alenevassa polvessa. Ohimolla jo harmaata, mies joka kehtaa kantaa verolippunsa, jos pankkikirjansakin vaikka liivinsä napissa roikkumassa.

Pankinjohtajan uudesta kirjoituspöydästä se alkoi, ilkesi kehua sen olevan mahonkia, ulkomaanpuuta, kaukaa tuotua. Kotimaassakin on, hitto soikoon, puuta tarpeeksi, niin jo korvissa suhisi juotu konjakki. Suhisi ja humisi, kehotti sanomaan niin että räiskähtää noille kirjaviisaille.

—