Valhetta kaikki totuus: -

By Tuure Vierros

Jännittävä kolmas osa kiehtovalle sukusaagalle. Eletään vuosia 1917 ja 1918. Suomi on sisällissodasssa. Sota vaikuttaa myös Rödbäckin sukuun – toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Amerikassa asuvalle Vihtori Rödbäckille sota jää etäisemmäksi kuin Suomessa asuville suvun jäsenille. Iäkäs Serafia Rödbäck seuraa kauhulla, kuinka kansa jakautuu kahtia punaisiin ja valkoisiin ja kuinka entiset naapurit ovat valmiita tappamaan toisensa. Vaan ketkä Rödbäckin suvun jäsenistä selviävät sodan vuosista hengissä?Rödbäckin suvusta kertovan sukusaagan edelliset osat ovat Taivaassa torpan maa sekä Kultasantainen raitti.Yksi suku, monta tarinaa. Rödbäckin suku kertoo jännittävällä tavalla Suomen historiasta yhden suvun kautta. Mitä tapahtui nälkävuosina? Millaista oli amerikansuomalaisten elämä 1800-luvun lopulla? Miten sisällissota vaikutti tavalliseen suomalaiseen sukuun?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728534663

Book preview

Valhetta kaikki totuus

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1979, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534663

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Porin suojeluskunnan aluksi epävarma asettuminen punaiseen Kankaanpään pitäjään sen syvää rauhaa häiritsemään tuli olemaan alkuna ns. Satakunnan rintamalle. Paikasta tuli kuin magneetti, joka veti puoleensa punaisesta sorrosta pois pyrkiviä isänmaan vapauttamisesta innostuneita miehiä.

L. I. Kaukamaa, Porin seutu itsenäisyystaistelun vaiheissa, 1933.

Laviassa, Kankaanpäässä, Jämijärvellä, Ikaalisissa, Merikarvialla, Ahlaisissa, Pomarkussa ym. liikuskelleet lahtarit pakenevat nykyään suin päin saartoliikkeen tehneitten Punaisten kaartien edestä.

Sosialidemokraatti 5. 2. 1918.

Victor Beck (Frans Viktor Rödbäck):

VANHA MAAILMA SOTII

— Kaikki, joiden kuori ei ole eheä, kaikki vialliset ja liian pienet heität syrjään, Jim sanoi.

Hänen silmänsä olivat kirkkaasta auringonpaisteesta sirrillään. Oikeassa suupielessä vilahteli kultahammas.

— Tulee taas kuuma päivä, Jim arveli.

— Niin aina, vastasin. — Mutta eipä ole raskas työ.

Jim katsoi ovelan näköisenä ja virnisti.

— Niinkö luulet? Mitä sinä ennen olet tehnyt?

Vedin valkoiset hansikkaat käsiini ja taivuttelin sormiani. — Yhtä ja toista, sanoin. — Melkein kaikkea. Ihan mitä vain. Viime vuodet kolimainissa, sitä ennen metsäkämpillä ties kuinka monta talvea, maatöitä olen myös tehnyt niin täällä kuin vanhassa maassakin, lastannut laivoja …

— Monena mies eläissään.

— Mutta tämä on vissisti ensimmäinen kerta kun teen työtä valkoiset hanskat kädessä.

— Et ole ollut Floridassa ennen?

— En ole ollut enkä taida toiste tullakaan.

— Etkö pidä valtiosta?

— Ei valtiossa vikaa enempää kuin muissakaan, mutta en ole juuri pitänyt tapanani kulkea vanhoja jälkiäni niin kauan kun maassa on vielä semmoisiakin paikkoja, joissa en ole ollut.

— Sinä taidat ollakin oikea maailmanrannan kiertäjä.

— Mikä lienen. On niitä enemmänkin kiertäneitä.

— Mitähän sinäkin takaa-ajat?

— En tiedä, ajanko takaa vai juoksenko karkuun.

— Niinhän se on, jompaa kumpaa, Jim lausahti ja pani olkihatun päähänsä.

Heitin appelsiinin ilmaan oikealla kädelläni ja koppasin sen vasemmalla. Olin 39-vuotias. Elettiin kesää 1914. Oli lämmin tai suorastaan kuuma. Hyvä niin, se teki elämän minulle helpommaksi. Melkein unohdin, etten ollut enää terve mies.

2

Pittsburgh. Vuosi ja toinen. Savua, tomua, hiilennokea. Illat humua, viskinsumua. Aamuyöt juopuneen unta, joskus syvää, useimmiten levotonta. Huone pieni, kalusteina pesukomuuti ja kaappi, kaksi rautasänkyä, joista toisesta kuului Luoman Santerin vuoroon jyrisevä ja vuoroon viheltävä kuorsaus.

Millään ei ollut mitään väliä tai ei olisi ollut, ellei henkeä olisi ahdistanut yhä pahemmin.

Vanha vika se oli, ei mitenkään outoudellaan yllättävä. Jo renkivuosiltani vanhasta maasta muistan, miten joskus otti piukalle, varsinkin riihipäivinä. Kai vaiva oli pahentunut niin tasaisen hiljaa, etten sitä pitkään aikaan ollenkaan huomannut, kunnes Pittsburgin kolimainissa oli pakko huomata.

Pää tuli vetävän käteen, sillä jatkuvaa tukehtumisen tunnetta ei kestänyt vaikka olisi ollut kuinka kova sisu.

— Ei susta, Vihtori, taira olla enää nähin hommiin, you see, Luoman Santeri lausahti ja löi hakkunsa hiiliseinään.

— Se on paras ny, ettäs meet lääkärihin.

Minä menin.

— Oletteko kaivosmies? lääkäri kysyi.

— Yes, sanoin. — Kolimainari.

Kuunteli, koetteli, koputteli.

— Sen arvasi, sanoi.

Kyseli oireita.

Selitin sen kun osasin. Mainarien kesken tulin engelskallani toimeen, mutta lääkärille oireiden selittäminen oli ihan toinen juttu.

Kysyi natsuunaa.

— Suomalainen, sanoin.

Lääkäri mietti hiukan, hoksasi sitten:

— Russia.

— No, en minä nyt ihan ryssäkään ole, mutisin suomeksi. Engelskaksi en yrittänyt mitään. Suuriko väli oli jonkun kolimainarin natsuunalla, olkoon vaikka mikä.

— Poltatteko tupakkaa? se kysyi.

— Yes, tupakkia poltan.

— Piippuako?

— Paperossia?

— Rasia päivässä?

Nyökkäsin. En viitsinyt ruveta tolkuttamaan, ettei aski minulle päiväksi riittänyt. Kolme askia piisasi hädin tuskin kaksi päivää. Semmoinen oli ollut menekki viimeisinä aikoina.

Lääkäri pudisti päätänsä ja alkoi puhua. Pitkään sitä puhetta tulikin. Minä ymmärsin sanan sieltä toisen täältä. Sitä se kumminkin vakuutti moneen kertaan, että kolimainista minun oli lähdettävä ja tupakki jätettävä, muuten en eläisi enää kolmea vuotta.

Yritin kysyä, kauanko minä sitten eläisin, jos kolimainista pois jäisin ja tupakasta luopuisin. Lopulta se ymmärsi, kohautti harteitaan, käänsi tyhjät kämmenensä minuun päin ja sanoi:

— En minä tiedä. Kolmekymmentä vuotta, ehkä enemmän. Puoli tuntia, jos kävelette suoraan striitkaaran alle kun täältä lähdette.

Käsitin ja kysyin:

— Miten on viskin kanssa?

— Oma asianne. Juokaa jos siitä tykkäätte. Ei mieheltä pidä kaikkea kieltää.

Siinä se lääkäri oli hiton oikeassa, vaikka ihminen pelkääkin kuolemaa niin että maksaa melkein minkä hyvänsä hinnan, jos elää saa. Mutta tyhmää semmoinen on.

Halpa lääkäri se oli, ei ottanut kuin dollarin neuvoistaan.

Ajatteli kai, ettei tuo toiskielinen kolimainari niitä kumminkaan noudata, kuolemalle menevä mies.

— Eikö mitään lääkettä? minä kummastelin maksaessani.

Se taputti minua hartioihin ja puheli:

— Eivät lääkkeet teidän vaivaanne auta. Mutta lähtekää täältä. Menkää pohjoiseen, suuriin havumetsiin tai etelään, siellä on ilma lämmin ja helpompi hengittää.

Pohjoiset havumetsät minä jo tunsin. Jätin siis hyvästit Luoman Santerille, joka kerran taisi pelastaa henkeni Long Islandille, ja matkasin etelään.

Olin jo ehtinyt luulla, ettei sellaista soppaa enää ollutkaan, jossa minä en olisi kiehunut mukana, mutta New Orleansin satamakortteleissa tulin tuntemaan, että mietoja olivat olleet ja haaleita kaikki tähänastiset keitinliemet. Sieltäkin hengissä selvittyäni olin nyt Floridassa ja lajittelin appelsiineja valkohansikkain. Victor Beck, oikea lännen lokari, jonka elämällä ei ole enää mitään väliä, kauas eksynyt isiensä mailta, irrottanut otteensa äitinsä Serun hameenhelmasta, koditon kulkija, joka ei sentään jäänyt kolimainiin tukehtumaan, lopetti jopa paperossinpoltonkin, vaikka koville otti, lopetti kuin naulaan, vaikka oli puolitoista askia päivässä polttanut, mutta mies on se, joka tekee minkä tahtoo. Kovuutta sinussa on aina ollut, Victor Beck, ja nyt olet kovempi kuin koskaan ennen, teet mitä tahdot ja uskottelet itsellesi, ettei elämälläsi muka ole mitään arvoa, ja kuitenkin visusti varjelet sitä. Sinä pelkäät kuolemaa. Sinä tahdot vieläkin elää. Tunnusta pois, Victor Beck. Sinä, joka olet aina ylpeillyt suoruudellasi ja rehellisyydelläsi, ole nyt kerrankin suora ja rehellinen itsellesi.

Appelsiinien lajittelu valkohansikkain käy laatuun. Jonkun mielestä se olisi varmasti ihan paratiisillista puuhaa, mutta oikeaa miehen työtä se ei ole, ei ainakaan suomalaisen miehen, jonka koura on mukautunut kirvesvarteen, sahan päähän, lapion ponteen, hangon varteen ja sontatalikkoon. Sitä paitsi työ oli kausittaista. Se loppui, ja seuraavaan satoon oli pitkä aika.

Niin löysin taas itseni junasta matkalla länteen, valtamereltä toiselle, Atlantin rannalta kohti Tyyntä merta.

Kerrottiin, että Euroopassa oli alkanut suuri sota. Minua se ei juuri liikuttanut. Sotikoon vanha maa minun puolestani vaikka verensä kuiviin. Joku suomalainen oli saanut kirjeen, jossa luki, että kotonakin oli lämmintä ja leipää. Ryssä teetti vallitöitä. Sen suomalaisen nimi oli Antti Mikkola. Sanoi olevansa Salosta.

3

Autiolle alueelle Los Angelesin lähelle oli kyhätty lautaparakkeja ja muita tilapäisrakennuksia. Äkkinäinen olisi voinut luulla, että oli kysymys kultalöydöstä, mutta selitys oli ihmeellisempi. Täällä tehtiin elävää kuvaa Euroopan sodasta.

Pensaikkoiseen, kumpuilevaan maastoon oli kerääntynyt ainakin tuhat miestä. Oli jos minkinlaista lännen kulkijaa, ainakin tusinaa eri kieltä ja natsuunaa, mutta formuja miesten päällä oli vain kahta mallia, ranskalaista ja saksalaista. Minulla oli saksalainen formu ja päässäni rautalakki, jossa oli piikki pystyssä keskellä päälakea. Pensaikkoa halkoi moninkertainen piikkilanka-aita, mutkikas, ryteikköinen ja sekava kuin juostenkustu vana hangella. Elokuvaherrat kiersivät kuin kiljuvat jalopeurat ja komentelivat meitä milloin mihinkin suuntaan. Muutamana päivänä meille oli pidetty oikein äksiisiäkin, opetettu sotatemppuja, meille saksalaisformuisille saksalaisen, toisille ranskalaisen mallin mukaan. Piruako siitä tuli, kun kaikki eivät edes kieltä osanneet. Saatiinpahan aikaan ainakin helvetinmoinen mekkala. Sotaherrat kirosivat, polkivat jalkaa ja taisivat repiä tukkaansakin, mutta siitäkös asiat paranivat. Lännen lokareita kiinnostivat vain ne dollarit, jotka tästä hullun hommasta oli luvattu maksaa. Opetella nyt tosissaan saksalaisia sotatemppuja, joita tämän jälkeen ei tarvitsisi koskaan eikä missään.

Helpompaa meillä kuitenkin oli kuin niillä, jotka joutuivat kaivamaan ampumahautaa sillä aikaa kun meitä äkseerattiin. Lapion heiluttaminen kävi työstä tässä helteessä. Meille oli jaettu pyssytkin. Lataamista ja laukaisua oli harjoiteltu melkein kokonainen päivä. Patruunat olivat semmoisia, että kuului kova pamaus ja tuntui töytäisy olkapäässä kun liipasimesta veti, piipusta iski tulta ja savu pöllähti, mutta ei siitä mitään lentänyt.

— Saatanan herrat, antavat paukkupyssyjä, oikean kun saisin ampuisin nuo suurisuiset huutajat järjestään, virolaispoika kiroili vieressäni.

Nyt me joka tapauksessa olimme ampumahaudassa, mies joka metrillä, nojasimme kyyryllämme haudan pyöreillä rangoilla vahvistettuun etuseinään. Maahan kaivetut pommit jyrähtelivät ja päällemme satoi santaa. Joka mies puristi pyssyä oikealla kourallaan. Odotimme merkkiä. Kun se tuli, kiipesimme haudasta ja juoksimme kyyryssä läpi savun ja paukkeer kohti piikkilankaryteikköä. Maahan kätketyt pommit räjähtelivät ympärillämme. Ne olivat olevinaan tykinkuulia, ja meille oli tarkkaan näytetty niiden paikat, jotta emme juostessamme astuisi niihin tai peräti kaatuisi niiden päälle.

Jokaiselle meistä oli määrätty kohtalomme. Jotkut juoksivat piikkilangoille asti, katkoivat niitä tongeilla ja ryömivät niiden alitse, toiset kaatuivat matkalla, suistuivat rähmälleen pyssyn kirvotessa kädestä, kaatuivat kyljelleen tai kätensä levittäen rojahtivat selälleen, painoivat molemmin käsin mahaansa ja taipuivat käppyrään. Jokainen, jonka piti kuolla, tiesi tarkoin, milloin, missä ja miten kuolisi. Elokuvaherrojen käskystä ja heidän neuvojensa mukaan jokainen kuolema oli etukäteen harjoiteltu. Valekuoleman valheellisuus ei saanut näkyä. Oli kuoltava niin oikein kuin suinkin mahdollista sellaiselle, joka vielä tulisi nousemaan. Mutta yhtä tärkeää kuin kuoleminen ja ehkä vieläkin vaikeampaa oli kuolleena pysyminen. Evää ei saanut väräyttää eikä silmää räpäyttää ennen kuin lupa ylösnousemukseen annettaisiin, ei vaikka juurentynkä miten painaisi lonkkaa, kusiainen kutittaisi munissa tai käärme matelisi kauluksesta sisään. Niin oli käsky käynyt, ei ihan sanasta sanaan, mutta henki oli tuo.

Haavoittuvilla oli helpompaa. He saivat valittaa, huutaa Jeesusta, Neitsyt Mariaa tai omaa äitiään, yrittää ryömiäkin.

Minä olin niitä, jotka kuolivat. Juuri tuon kiven kohdalla sen piti tapahtua. Varoen, etten kovin kolhisi itseäni, suistuin kyljelleni ja jäin siihen pyssy yhä kourani alla, oikea jalka polvesta koukussa. Viereeni kaatui iso ruotsalaispoika, vaalea, vähän lihavahko, levitti kätensä ja retkahti mahalleen.

Ei sen ihan tuohon pitänyt, ehdin ajatella, kun maahan peitetty pommi räjähti ruotsalaisen vieressä ja heitti hiekkaa minunkin silmilleni. Ruotsalainen ponnahti ylös kuin vieterin lennättämänä, juoksi muutaman askeleen ja kuoli uudelleen.

Pari sekuntia ja huuto:

— Kuvaus seis! Nouskaa ylös!

Vasta silloin minä päästin nauruni valloilleen.

Ruotsalainen selitti nolona:

— Se paukahti niin pirun kimakasti.

Minä en vieläkään voinut muuta kuin nauraa.

Pääherra käveli hitaasti kuoppia ja piikkilankoja väistellen meitä kohden, pysähtyi ruotsalaisen viereen, katseli hetken arvioivasti ja kysyi uskomattoman rauhallisesti:

— Tiedättekö, että aiheutitte juuri tuhannen dollarin vahingon?

Käänsi selkänsä ja käveli pois yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.

Hetken kuluttua olimme taas ampumahaudassa odottamassa uutta hyökkäysmerkkiä. Pomminkätkijät joutuivat panemaan toiset pommit räjähtäneiden tilalle.

Serafia Rödbäck:

VIHAN VUODET

Köyhän leipä on ollut kireässä aina, sen jokainen köyhä tietää kokemuksestaan, ja minä jos kukaan olen köyhyyden kokenut. Ennen se ymmärrettiin ja siihen osattiin alistua niin kuin välttämättömyyteen alistutaan. Pakko on kuin köyhän kuolema, sanotaan. Kuoltava on kuitenkin kaikkien, rikkaidenkin, mutta köyhyyden sentään jotkut välttävät, olkoon että harvat, mutta kumminkin. Maailmassa on toki rikkaitakin, ainakin malliksi. Siitä kai johtuu, että köyhyyteen on vaikeampi alistua kuin kuolemaan. Nykyään siihen ei enää tahdota alistua ollenkaan.

Jos parikymmentä vuotta sitten sanoi:

— Ei kaikista kumminkaan voi rikkaita tulla, se hyväksyttiin kuin mikä hyvänsä itsestään selvä asia. Ei semmoista vastaan kukaan ruvennut inttämään. Mutta entäs nyt. Sileänaamainen nuori mies, jolla ei parrasta tietoakaan, tai hädin tuskin ripille päässyt tytönhuitukka katsoo napittaa sinua suoraan silmiin ja kysyy:

— Mikäs sitten, ettei muka voi?

Eikä kauan kulu kun on tämäkin kysyjä mennyt sinne samaan, minne melkein kaikki muutkin, kultamaahan, Amerikkaan. Siellä kun kuuluu toteutuvan sellainenkin ihme kuin työllä rikastuminen.

Minä olen tottunut siihen, mihin muutkin ihmiset maailman sivun, että työllä elää, jos tehdä jaksaa ja terveenä pysyy, elättääpä vielä muutaman mukulankin. Muuta elämisen konstia ei tavalliselle ihmiselle ole. Säätyläiset ovat eri asia. Mutta että työtä tekevä ihminen, piika tai renki tai kuka muu hyvänsä heihin verrattava, sen lisäksi, että työllään eläisi, kokoaisi rahat, joilla jonkun vuoden päästä hankkisi maat ja mannut, talot ja tavarat, semmoista ei ole näihin asti tapahtunut muuten kuin saduissa ja muissa valhejutuissa, joita ei kukaan täysipäinen usko.

Tähän Amerikan aikaan eivät semmoisetkaan ole enää ihmeitä, vaan ihan arkipäivän asioita. Sanotaan, että siellä hyvä työmies on parempi kuin herra. Tietysti sanojat liioittelevat, sillä herra on herra helvetissäkin, miksi ei sitten Amerikassa.

Vaikken minä kaikkeen Amerikan hyvyyteen täysin uskokaan — kun ei ole ennenkään taivasta maan päälle saatu, mistä se nyt saataisiin juuri tähän hätään — niin useimmat muut uskovat, varsinkin nuoret. Sen hyvän perään ne sinne painuvat niin että häntä putkena perässä. Minäkin olen viisi mukulaa hoitanut ja ihmisiksi kasvattanut, neljä niistä siellä jo on ja viideskin härii mennä. Mutta omapa on asiansa, siellä pitää kunkin olla, missä hyvä on. En minä heitä tarvitse ainakaan vielä kun terve olen ja jaksan työtä tehdä. Vaatteiden pesua ja tärkkäystä riittää, sillä ne, jotka sitä työtä antavat, eivät mene Amerikkaan. Leveämpi kuin nyt ei leipäni ole koskaan ollut, eikä sen tästä enää levetä tarvitse, hyvä kun pysyy nykyisellään. Niin että mukulat joutavat minun puolestani olla siellä missä parhaan pitävät. Olet sanonut, ettei minusta tarvitsisi huolta kantaa niin kauan kun en apua pyydä. Sitten kun tarvitsen minä sitä pyydän, katsotaan sitten, onko auttajia.

Kuumana kesänä 1914 alkoi suuri sota, jossa ryssän valtakuntakin on mukana, vaikka ei sitä täällä alkuun huomannut. Työtä tehtiin niin kuin ennenkin. Entistä paremminkin sitä oli tarjolla. Amerikkaan ei enää päässyt, mutta oliko tarpeen lähteäkään. Kankaanpäästäkin mentiin Etelä-Suomeen ryssien vallitöihin. Siellä oppivat juomaan ja korttia pelaamaan nekin, jotka eivät ennen osanneet. Heinä kasvoi sinä suvena hyvin ja viljaakin saatiin mukavasti. Seuraava kesä olikin jo paljon huonompi, ja syyskuun toisella viikolla, kun Kankaanpäässä juuri käräjiä istuttiin, löi lumen maahan niin että tuli rekikeli. Perunat olivat hangen alla, mutta suli se sentään vielä niin etteivät ne sinne ihan jääneet. Aikainen talvi siitä kumminkin tuli. Järvikin oli jäässä jo lokakuun kolmannella viikolla. Työtä ei enää kaikilla ollut. Sanottiin, että ryssä oli jäänyt sodassa häviön puolelle.

Vuodesta toiseen kumminkin elettiin, eikä sota pahemmin häirinnyt, vaikka olot vähin erin huononivatkin. Vuonna kuusitoista pidettiin vaalit. Ties monennenko kerran valittiin jo miehiä eduskuntaan, ja olihan sinne aina muutama nainenkin ehdolla, niin kuin Miina Sillanpää, joka yritti ajaa piikojen etua. Köyhän kansan parasta sosialistit vannoivat ja vakuuttivat muutenkin puoltavansa, mutta kymmeneen vuoteen ei mikään ollut kummemmaksi muuttunut, vaikka sosialisteja istui eduskunnassa paljon ja kerta kerralta enemmän. Vuonna kuusitoista sosialisteja valittiin sitten enemmän kuin kaikkia muita yhteensä.

— Joko nyt vihdoin autuus köyhälle aukee ja alkaa se tuhatvuotinen valtakunta? minä kysyin torilla Fahlerin Jussilta.

— Minä tiedä, Seru, sun tuhatvuotisistas, mutta kyllä eduskunta uudet lait säätäs, jos vaan keisari antas sen kokoontua, Jussi sanoi.

— Jaa, siitäkös se nyt on kiinni, minä siihen, — Ennen te haukuitte porvareita, kun niillä oli enemmistö, nyt kun teillä on enemmistö, te kompastutte keisariin. Turhaa tässä sitten on viivaa vetää harva se vuosi, kun kumminkin keisari kaiken määrää.

— Niin se saatana vielä määrää, muttei kauan, kyllä tulee vielä toppi sillekki määräämiselle, Jussi uhoi ja sylkäisi torin santaan.

— Ei ole monta vuotta siitä, kun torpparit veisasivat kiitosvirttä keisarille, joka pelasti ne talollisten kynsistä, minä sanoin. — Kuinka se sama keisari on nyt niin porvarin puolella ja teitä vastaan?

— Teitä ja teitä. Sinäki, Seru, saatana, puhut niinku pahin porvari, vaikka työtätekevä ihminen olet, meikäläisiin pitäs sunki kuulua.

— Minä olen minä, Rööpäkin Seru, en porvari enkä sosialisti. Työlläni