Sierranuevan sulotar

By Simo Penttilä

Hengenvaarallisia hetkiä Meksikossa kenraaliluutnantti Heikkilän seurassa!Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä matkaa Sierranuevan tasavaltaan suorittamaan salaista tehtävää, josta riippuu maan tulevaisuus. Mukanaan hänellä on seuralaiset Silvio ja Tlaca. Kolmikon on pidettävä tehtävä visusti omana tietonaan ja selvittävä monista vaaroista. On vain yksi mahdollisuus sadasta, että he selviävät hengissä.Kenraali on varsinainen naistensankari yrittäessään päihittää tehtävän Meksikossa. Hulvattomia juonenkäänteitä ja jännitystä Simo Penttilän taattuun tyyliin!Seikkailu on ilmestynyt myös elokuvana nimellä Herra ja Ylhäisyys (1944).Kenraaliluutnantti T. J. A Heikkilä seikkailee Simo Penttilän alun perin 1900-luvun alkupuolella julkaistuissa tarinoissa, jotka ovat täynnä vauhdikkaita käänteitä ja hauskoja sattumuksia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728559239

Book preview

Sierranuevan sulotar

Copyright ©1934, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728559239

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Kertomus käsilaukun korallinpilkkuisesta käärmeestä.

Pakanallinen kuu paistoi kosteaan rämeikköön. Malarian jumala hihkui alligaattorinjälkien vesikuopissa ja inisi hekumoiden telttojemme ympärillä.

Minä olin heittänyt tittelit pois mr Johnny Walkerin kanssa. Sillä mr Johnny Walker oli minua ja adjutanttiani lukuunottamatta ainoa valkoisen rodun edustaja neliösentin suuruisella alalla, jos kartta on mittakaavassa 1:1.000.000 ja kysymyksessä on Meksiko.

Tlaca, joka on syntynyt Pueblossa ja väittää olevansa jukatanilainen ja maya, joka on valhe, oli illansuussa kivuttomasti järjestänyt itselleen sairaslomaa sekoittamalla pulque-pulloonsa annoksen Tehuantepecista ostamaansa whiskyä. Joten me saimme tulla toimeen omin neuvoinemme, adjutanttini ja minä.

Minä olen hienosyntyinen luonne enkä minä ole koskaan pitänyt turhasta haihattelusta. Kun Silvio, kapteeni ja adjutanttini, taas täytti pistoolinsa makasiinin ja vannoi, että hän kyllä lopultakin musertaa moskiiton, jota minä en nähnyt, minä närkästyin ja puhuin hänelle suomea.

Silvio uskoi. Ja me vaikenimme kumpikin ja katselimme Rio Grande De Los Hitto-Hänet-Muistakoon joen karanteeninväristä vettä.

Tlaca lauloi jossakin ulkona sairasta laulua, ja minusta koko ilta oli sairas, sellainen kuumetautinen ja sininen, jolloin ihminen on epävarma ja äiti muistuu mieleen.

Mutta Johnny Walker iski sitten taas minulle keltaista silmää, ja minä tunsin kunniamerkkieni velvoittavan painon. Heikkohermoinen ihminen sitäpaitsi uupuisi inhottavan nopeasti sellaisessa paikassa, jossa parhaan pyhimyksen nimi on Colt ja jossa paholaista ei tunneta yksikkömuodossa.

Minä kohensin nuotion tulta, sytytin piippuni ja sammutin Silvion, kapteenin, jonka yksitoikkoinen tarina vaaleansinisestä muulista ei mielestäni sopinut illan lepattavaan tunne-elämään. — Hän nukahti kahdesta kulauksesta, ja minä piristyin miettimään menoani ja tulevaisuutta, jota olin matkalla tapaamaan.

Kolme viikkoa sitten minä Tehuantepecin kapakassa olin avannut sinetöidyn kirjeen. Marsalkka Juanaro oli antanut sen minulle. Juanaro, tiedättehän, Quizopan ratsastajapatsaan näköinen, jonka isoisä oli rosvo ja isä kenraali. Jotakin hiukan vierasta verta. Juanaro, marsalkka, ministeri ja viisas mies, joka ei pelännyt ketään eikä kunnioittanut muita kuin minua.

— Kenraali, hän puhui minulle ministeriössä, minä en mielelläni lähettäisi teitä tälle matkalle, mutta minun on pakko. Meksikon Yhdysvalloissa ei ole ketään, johon voisin luottaa niinkuin luotan teihin. Tietäkää, kenraali, että minä kerran luotin mieheen, joka petti minut. Hän oli sukulaiseni, isäni poika ja hulttio. Minä lähetin hänet valtion asioilla matkalle, eikä hän palannut takaisin. Eikä suorittanut tehtäväänsä. Minä olin häntä epäillyt, ja koska minun epäilyni osoittautui todeksi, hän kuoli käärmeenpuremaan. Hänen piti antaa lukittu käsilaukku Boran presidentille. Oli määrä, ettei hän missään tapauksessa avaisi laukkua, ja hän vannoi tottelevansa. — On synti ja paha vannoa väärin, kenraali. Pyhimykset rankaisivat vääränvalantekijää: hän avasi laukun, jossa oli käärme. Pieni, punainen, korallinpilkkuinen käärme, joka ei ollut saanut ruokaa ja jonka pisto surmaa kolmessa minuutissa. — Vannokaa, kenraali, ettette avaa tätä kirjettä ennen kuin Tehuantepecissa, ja minä toivon, että ette vanno väärin.

Minun täytyy tunnustaa, että marsalkan tarina teki minuun vissin vaikutuksen. Minä en pidä käärmeistä. Minä suorastaan inhoan käärmeitä, joten vannoin.

— Tässä kirjeessä saatte toimintaohjeenne, marsalkka jatkoi. — Niistä huomaatte, että tehtävänne on äärimmäisen arkaluontoinen. Minä sanon teille suoraan, kenraali, että sen maan tulevaisuus, jota me kumpikin palvelemme, suureksi osaksi riippuu siitä, kuinka te tästä tehtävästä selviydytte. — Minä kerroin teille tosikertomuksen käsilaukun käärmeestä, vaikka minulla tällä hetkellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tarkistaa teidän rehellisyyttänne.

Marsalkka kiiruhti kohteliaasti lisäämään:

— Me olemme ystäviä, kenraali, ja minä uskon sanoittannekin, ettei kukaan muu tasavallassa elävänä olisi sanonut tuota äskeistä lausetta loppuun — mutta kun Tehuantepecissa olette lukenut saamanne kirjeen, on mahdollista, että te … no niin. Mitä siitä. Kirjeestä huomaatte, että nämä alkutoimenpiteet tarkoittavat vain teidän omaa turvallisuuttanne. Tehuantepecin jälkeen saatte toimia vapaasti. Nostakaa matkarahat ja valmistautukaa lähtemään. Teidän on lähdettävä tänään.

Sillä lailla se alkoi.

Doña Brinidan kauneus kärsi minun hyvästellessäni. Olin nostanut matkarahani neljästä eri pankista ja muutenkin menetellyt marsalkan ohjeitten mukaisesti, ja kun doña Brinida nyt kuuli minun matkustavan Eurooppaan epämääräiseksi ajaksi, hän unohti miehensä ja sukuperänsä. Minä puhuin hänelle ihmeellisiä asioita ja minun sanani, jotka olivat valhetta, olivat suloiset ja kauniit. Vain syntymäpäivä pelasti doña Brinidan siveyden. Doña Brinida täytti sinä päivänä viisikymmentäkaksi vuotta.

Matka Tehuantepeciin sujui selkkauksitta. Seurassani olivat vain Silvio ja Tlaca. Marsalkka oli itse valinnut heidät seuralaisikseni, tosin minun vihjailuni pohjalla. Silvion, ei sen vuoksi, että hän oli ollut adjutanttini, vaan siksi, että hän jo pääkaupungissa silloin tällöin oli ratsastanut vaaleansinisellä muulilla, eikä niinmuodoin koskaan voisi paljastaa mitään salaisuuksia. — Ja Tlacan sen vuoksi, että minulla täytyi olla palvelija ja Tlaca vihasi sierranuevalaisia. Tarina kertoo, että Tlacan pappa oli pitänyt aikoinaan sierranuevalaista hevosta niinkuin omaansa, jolloin hevosen omistaja oli tappanut papan. — Puoliverisen alkuasukkaan luonne on välistä varsin omituinen.

No.

Tehuantepecissa, Calle Calvadon kapakassa minä sitten luin sinetöidyn kirjeen. Se oli paksu kirje, eikä siinä ollut käärmettä, mutta sittenkin se teki minut hiljaiseksi niinkuin munkin, joka miettii maallisia ja sitä, kuinka nainen saattaisi olla ihana ja hyvä ja kaunis.

On totta, että minä olen kokenut paljon maailmassa. Kahdeksantuhatta tyhmyyttä minä olen varmasti tehnyt, eikä järkeni ole aina voittanut, kun suloiset huulet ovat kuiskanneet korviini punaista satua hulluudesta, jota sanotaan rakkaudeksi. Totta, käsi sydämellä. Mutta Calle Calvadon kapakassa minä vasta käsitin maailman suuruuden ja sen, että minä vielä voin kokea paljon.

Minä luin kirjeen moneen kertaan ja sitten minä sen poltin. Sierranuevassa se kirje olisi käynyt visusti viseeratusta passista helvettiin. Ja sen sisältö painui minun mieleeni liiankin hyvin.

Näin minä tuumin ja katselin tropiikin kuumesairaaseen yöhön, jossa Tlaca puhui itsekseen ja hevosemme nuokkuivat uneliaina.

Silvio heräsi Johnny Walkerin divaanilta. Hän naurahti hiukan hämillään ja sanoi:

— Taisinpa tosiaan nukahtaa, ylhäisyys.

Minä todistin hänen olevan oikeassa ja ohjasin hänet elämän karuun todellisuuteen kertomalla, että:

— Sinä ratsastelit taas vaaleansinisellä muulilla, poikaseni. Sievällä, sinisellä muulilla. — Ja aikaisemmin illalla sinä väitit olevasi Montezuma, jota señor Gorda-niminen saatana paistoi vartaassa. — Minusta oli oikein lysti kuunnella sinun kertomustasi, Silvio, ja minä aion ehdottaa marsalkalle, että korotamme sinut majuriksi. Sinusta tulisi mainio majuri, Silvio — mitä arvelet?

Tämä oli hiukan ivallisesti sanottu, eikä Silvio vähään aikaan puhunut mitään. Mutta minä puhuin edelleen ja nyt minä puhuin vakavasti:

— Huomenna me saavumme Sierranuevaan, kapteeni, ja jos sinä silloin vielä väität olevasi Montezuma, minä karistan sinusta unelmat niin tyystin, että sinä pahoitat mielesi. — Minä en ole sinulle kertonut mitään siitä, mikä meitä odottaa, mutta nyt minä aion uskoa sinulle yhden ainoan, pienen ja herttaisen salaisuuden. On hyvin mahdollista, jopa luultavaakin, että meidät Sierranuevassa varsin nopeasti hirtetään. Ymmärrätkö? Vedetään nuoranpäähän killumaan, Silvio. Kaksi kaunista ruumista, Montezuma ja minä, ja Tlaca kolmantena, jatkamassa joukkoa, vaikkei olekaan niin kaunis.

Minä huomasin Silvion heräävän enemmän. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi.

— Kenraali, hän sanoi, — en minä pelkää kuolemaa. Enkä minä pelkää mitään niin kauan kuin saan olla sinun kanssasi. Olisi muuten vain kuitenkin hauska tietää, emmekö mitenkään saata välttää suosiollisesti mainitsemaasi hirsipuuta?

Minä sytytin uuden savukkeen ja heittäydyin sitten pitkälleni kenttävuoteelle, jonka moskiittoverkon reiän olin tukkinut doña Brinidan lahjoittamalla yöpaidalla. Yö oli kulunut myöhään ja minä tahdoin levätä, sillä seuraavana päivänä olisi ryhdyttävä suurisuuntaiseen hommaan.

— On olemassa yksi mahdollisuus sadasta, että selviämme hengissä, minä sanoin. — Mutta nyt minä nukun, ja sinä, Montezuma, valvot. Kuuntele Tlacan laulua, ehkä hän kohta jälleen aloittaa, sillä hänen vatsansa on kipeä.

Silvio kopahutti kantapäitään. Tosin hän istui, mutta meksikolaiseksi hän on sotilaallinen luonne.

Minun silmäluomeni tuntuivat raskailta. Nuotion valo tanssi fandangoa teltta-aukon ympäröimällä näyttämöllä ja kun kuu välillä meni pilveen, kaikki muuttui utuiseksi ja minä näin sieluni silmillä käsilaukun korallinpilkkuisen käärmeen ja hirsipuun, jossa roikkui vaaleansininen muuli.

Silvio sytytti maahan heittämäni savukkeen ja koska hän kaikesta huolimatta oli vielä kovin nuori, minä lievensin äskeistä puhettani ja sanoin:

— Kaksi mahdollisuutta sadasta saattaa sittenkin olla, Silvio. Enempää ei.

Ja kuu paistoi jälleen, ja aamulla me matkaisimme Sierranuevaan, enkä minä tiennyt, että viimeinen lauseeni oli tolkutonta liioittelua.

II

Professori Harlow ja tohtori Simons, Croone, N. J., U.S.A.

Rio Sambu jakaa Sierranuevan tasavallan kahteen miltei yhtä suureen osaan. Keski-Amerikan kartasta saattaa helposti nähdä näiden osien suuruuden. Ja muuten saa tasavallasta luotettavia ja tarkkoja tietoja Madridin kirjastosta sekä Biblioteca Nacionalesta Boronassa. Joka Borona on tasavallan pääkaupunki.

On olemassa sierranuevalaisten historioitsijoiden mielestä kolkko ja käärmeellinen tarina tasavallan synnystä. Uudempi tutkimus väittää tarinaa tahalliseksi valheeksi, mutta koska intiaanien pyhimykseksi paistamaa padre Agostinoa pidetään sen alkuperäisenä aiheuttajana — vertaa Agostinon teokseen Los indios americanos y la Santa Cruz — on otaksuttavissa, että sitä ei koskaan saada täysin kumotuksi.

Kun Collaro, näin kertoo Agostino, oli Cortezin määräyksestä lähtenyt Meksikosta hakemaan azteekkien kultakaivoksia etelästä päin, hän eräänä kauniina päivänä v. 1521 siinä paikassa, missä Rio Santa Maria Maddalena yhtyy Rio Sambuun, siis nykyisen pääkaupungin nurkilla, antoi leikata oikean käden ja pään pois eräältä jalosukuiselta ja kaikin puolin ylhäisaateliselta ritari Gerosimolta sen vuoksi, että tämä oli väittänyt Collaroa konnaksi. Gerosimo kuoli kolkon kuoleman, mutta Collarokin kuoli jo seuraavana päivänä siihen, että muuan cuchointiaani ampui häntä piilipyssyllä lapaan, ja intiaani oli ennen ampumista sivellyt piilinsä myrkyllä, joka tappaa varsin nopeasti. Collaron kuoltua miehet samosivat takaisin Meksikoon. Ei siitä sen enempää. Mutta Agostino, joka oli viisas ja lukenut mies, sanoo Gerosimon tapaan Collaroa konnaksi, lisäten vakaumuksellisesti, että myöskin Gerosimo oli konna. Kaksi konnaa, los dos bandites, joiden surmanseudulle kaikki Keski-Amerikan konnuus sitten nopeasti keskittyi, kunnes tätä keskityspistettä alettiin nimittää Sierranuevaksi. Agostino mainitsee ohimennen sivulla 206, että Uuden Espanjan rangaistussiirtolan nimi siihen aikaan myöskin oli Sierranueva ja että Boronaa vanhoissa veronkantoväärennyksissä sanotaan Bandidoksi. — Jonka kaiken siis, kuten jo tuli mainituksi, uudempi sierranuevalainen historiantutkimus jyrkästi kieltää.

Syvemmälti puuttumatta Sierranuevan historiaan ja tämän historian tulkintaan, mainittakoon, että Sierranuevan pääelinkeinona on kahvinviljely. Karjanhoito on viime vuosikymmeninä myöskin ilahduttavasti edistynyt, sillä puntanegralaiset rodut menestyvät hyvin rajan sierranuevalaisellakin puolella. On muuten ihmeellinen yhteensattuma, että rajaseutujen estancierot käyttävät samanlaista karjansa korvamerkintää niinhyvin Puntanegrassa kuin Sierranuevassakin.

Pääkaupunki Borona muistuttaa ulkonaisesti Buenos Airesia sikäli, että Boronassakin on Calle de Rivadavia, joka alkaa satamasta ja päättyy Plaza Mezzanoon, joka on kaupungin keskus, kenraali Mezzanon, Sierranuevan vapauttajan muistoksi — hirtettiin 1863 — pystytettyine patsaineen. Torin toisessa laidassa on teatteri ja vastapäätä teatteria Grand-hotelli, jonka suuruudesta etenkin englantilaiset matkustajat ovat antaneet suorastaan hämmästyttäviä kuvauksia ja jota tunnettu pohjoisamerikkalainen matkakirjailija Thomas G. Gibbs vertaa shanghailaisiin tuhannen autuuden hotelleihin — liioitellen, hän itse sanoo, Grandhotellin suurenmoisuutta.

Hallituspalatsi, joka samalla on tasavallan presidentin, hänen ylhäisyytensä tohtori Guillermo Vietanon talviasunto, on niinikään torin varrella, vaikkakin leveähkö puistikko erottaa sen plazan reunuskaduista. Tässä puistikossa on dom Miguelin muovailema kuvapatsas, nainen, jonka olkapäällä olevasta kannusta kaksi päivää patsaan paljastamisen jälkeen valui vettä. Dom Miguel oli portugalilainen, ja patsas oli tilattu häneltä Boronan ainoaksi suihkukaivoksi.

Arvoisa lukija lienee nyt saanut varsin, jollemme sano elävän niin ainakin tyhjentävän kuvan sen tasavallan luonteesta, jonne kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä tämän teoksen ensimmäisessä luvussa on matkalla.

Edellä lueteltujen tosiseikkojen näännyttävä erämaa on syntynyt vain olojen pakosta siksi, että lukija paremmin saattaisi käsittää esim. sivulla 211 loistavalla sujuvuudella esitetyt tapahtumat.

T. J. A. sanookin muuten — ei! Antakaamme Herran ja ylhäisyyden itse jatkaa koruttomaan conquistadorin tyyliinsä. Näin:

Olen minä elämäni varrella yhden jos toisenkin paikan jo kolunnut. Markovillan sotakorkeakoulun käytyäni ja opiskeltuani itsenäisesti Helsingin Päävartiotorin varrella siihen aikaan, jolloin Tasavalta oli nuori, minä olen sotinut ammatin vuoksi ja tapellut onnesta, jota ei aina ole ollut, ja joskus kunniasta, joka ei ole minua hylkinyt, eikä Meksikon Yhdysvalloilla ole valittamista. Mutta nyt minä kirosin Juanaron ja käsilaukkukäärmeet ja kirjeet ja sinetit helvetin kuuseen, jolla ei ole latinalaista nimeä.

Sillä kaikki oli Juanaron syytä!

Minä olen ikäni kammonut lukutoukkia ja tieteitä, joiden oppimiseen ihmiseltä menee elämän ihanin aika. Saattaahan toki tuta tyhmyytensä vähemmälläkin, eikä ballistiikka lainkaan auta sitä, joka laukaisee esim. Forte Milanon tykit. Minä tunnen Forte Milanon, mutta ballistiikkaa minä en oikein tunne. Forte Milanon tykkien laukaiseminen on itsemurha.

Ja tästä kaikesta totuudesta huolimatta minä kirjoitin Grand-hotellin himomurhaaja-portieerin vieraskirjaan:

Professori Tibbit Harlow, Croone, N.J., U. S. A.

Se olin minä.

Ja Tibbit Harlowia seurasi:

Tri Simons, samoin.

Se oli Silvio.

Tlaca sai olla Tlaca, eikä Tlacaa merkitty. Hän leikki meidän opastamme.

Hän opastaisi herrat muinaistutkijat mihin vain. Herrat muinaistieteilijät, señores y señoritas, minut ja Silvion, professorin ja tohtorin, dosentin, totta vie!

Ja kaikki oli Juanaron syytä.

Me saavuimme aamulla melko aikaiseen Boronaan. Heti Rio de Los sen ja sen kahlattuamme me muutuimme ulkonaisesti idiooteiksi. Virkapuvut oli tietysti jo matkalle lähdettäessä vaihdettu siviiliin, mutta nyt minä löin nenälleni siniset suojalasit, ja koska Silvio on nuori ja adjutantti ja naurahti laseilleni, minä pakotin hänet hellekypärään ja naamaharsoon, joka on moskiittovarma Mexico Cityn näyteikkunoissa. Silvio pyysi anteeksi käytöstään, mutta minä olen periaatteen mies, ja tieteellisessä retkikunnassa on moskiittoverho aivan välttämätön. Sen sanoo Thomas G. Gibbskin.

— Señores, sanoi Grand-hotellin portieeri äänellä, josta jo sinänsä pitäisi saada kuritushuonetta, amerikkalaisilla on aina onni mukanaan. Parhaat huoneemme ovat käytettävissänne. Very fine rooms, sir!

Minä näet en osannut espanjaa. Tri Simons puhui sitä sen sijaan sujuvasti. — Silvion englannin kielen taito on näet kurja.

Ja sitten Silvio oli selittävinään minulle jotakin, ja minä sanoin kahdeksan kertaa all right ja Simons kuudesti you see.

Portieeri ohjasi meidät toiseen kerrokseen, enkä minä saanut halvausta vaikka astuinkin hotellin parhaimpiin huoneisiin.

— Gentlemen, piti portieeri Conchito puheen. — Gentlemen.

Enempää hän ei äskeisen lisäksi osannut englannin kieltä, mutta espanjaksi hän valehteli runsaan tovin, ja minä huomasin kuinka vaikea Silvion oli pidättää kyyneleitään ja kuinka Tlaca, joka kantoi matkalaukkujamme ja — Madre de Dios! — valokuvauskonetta, jossa oli jalkateline, hymyili sisäänpäin, niinkuin joku on jossakin sanonut tarkoittaen pirullisesti.

Tämä minun tarinani on vakava tarina ja kohtaloni kovuus saattaa joskus itkettääkin, mutta murheellisten tapausten yksityiskohtainen tarkastelu käy hermoille, joten minä komensin Conchiton ulos kamaristamme ja lähetin Tlacan hymyilemään hevosillemme.

Silvio oli sytyttänyt savukkeen, ja kun minä olin tarkastanut kämppämme mölyvarmuuden sikäli, ettei seinissä ollut kuuntelureikiä ja ettei kukaan ollut unohtunut oven taakse, minäkin sytytin savukkeen ja sanoin Silviolle näin:

— No nyt olemme siis onnellisesti päässeet pääkallonpaikalle, Montezuma.

Tämä hirtehisyys tehosi Silvioon, sillä totta puhuen en minäkään pidä hirttämällä kuolemisesta, ja minä jatkoin:

— Tohtori Guillermo Vietanoa me emme vielä tunne, ystäväiseni, mutta koska hän on entinen mandralainen muulinajaja, hän varmasti ennen pitkää saa selville, ettei ainakaan herra tohtori Simons ymmärrä muinaistutkimuksesta tuon taivaallista. Eikä professori Harlowkaan. Ja kun hän saa tämän selville, hän likvidoi meidät ilman muuta — niinkuin esimerkiksi Juanaro siellä kotona tekisi vastaavanlaisessa tapauksessa.

Nyt minun täytyy hetkeksi keskeyttää sanontani selostus, sillä juuri tällä hetkellä välähti mieleeni ajatus, joka häikäisi sotilaalliset aivoni peloittavan pyrstötähden tavoin, mutta jonka kuitenkin pian onnistuin karkoittamaan. Olisinpa silloin, ja niin edespäin, kuten kertomuksissa, jotka eivät ole tosia, on tapana sanoa!

Ja taas minä jatkoin:

— Suoraan sanoen minä en itsekään vielä käsitä tämän tutkimusmatkamme tähdellisyyttä. Marsalkan ohjekirjehän sinänsä on kyllä selväpiirteinen ja suora, ja se, että me olemme tulleet Sierranuevaan valepukuisina, on myöskin ymmärrettävissä, mutta minkä hiton tähden meidän pitää juuri tiedemiehinä …

Kun oikein peijakkaasti potkaisee lukitsemattomaan oveen, joka avautuu ulospäin, voi sattua, että henkilö, joka on kyykkysillään oven takana, korva avaimenreikään painettuna, saa jopa oikein tuntuvan kolauksen.

Conchito toipui noin viiden minuutin kuluttua.

Hänen tihruisten silmiensä katse oli lapsellisen ihmettelevä, kun hän heräsi. Me, minä ja Silvio, katselimme hänen ylösnousemustaan tuollaisella välinpitämättömällä mielenkiinnolla, ja kun minä en osannut espanjaa, puhui tohtori Simons:

— Mikä teihin meni, mies? Kun minä tulin eteiseen, te makasitte pyörtyneenä lattialla. Auringonpisto?

Pyörtynyt mies mutisi jotakin. Minusta kuulosti niinkuin hänen mutinansa ei olisi sopinut papin puheeksi. Sitten hän kumarteli muutaman kerran, pyysi anteeksi, kirosi