Kymmenen kohtaloa Guamandista

By Niko Lehtosaari

Guamand on tuhansien tarinoiden fantasiamaailma, joka avaa ovensa lukijoille ensimmäistä kertaa novellikokoelman muodossa!
Kirkkaan violettina taivaalla hohtava univirtaus valaisee kansaa pimeinä öinä varkaiden ja terroksinikauppiaiden ollessa valppaimmillaan. Sodan runtelema Kushu toipuu sodasta kärsittyään suuret tappiot puolustaessaan maataan itämaisia hyökkääjiä vastaan. Teldranissa kuhistaan onttosyntyisistä sekä keisarin terveydestä ja Sinvir on ajautumassa uskonsodan partaalle. Lukuisat tarinat erilaisista taustoista tulevista hahmoista siivittävät lukijat eloisalle matkalle läpi Guamandin viimeisimpien vuosien.

Kymmenen kohtaloa Guamandista tutustuttaa lukijansa kymmeneen henkilöön, jotka kamppailevat oman elämänsä ongelmien kanssa. Laaja kirjo henkilöhahmoja sisältää muun muassa Sinvirin kruununprinsessan, joka tahtoisi elää vapaata elämää ilman isänsä painostusta miehen löytämisen suhteen, Endohrilaisen majatalonomistajan, joka kärsii omantunnontuskista ja alkoholismin aiheuttamista ongelmista sekä Kushun armeijan kenraalin, jonka kerran koettu kuolema muutti täysin.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 16, 2023
• ISBN: 9789528093695

Niko Lehtosaari

Niko Lehtosaari on suomalainen fantasiakirjailija, jonka esikoisteos "Kymmenen kohtaloa Guamandista", on ensimmäinen samannimiseen maailmaan sijoittuva kirja.

Book preview

Kiitän

Elias Hyvöstä

Toni Peltolaa

Henry Jämsää

sekä Tomi Tauriaista

Teidän huikeat seikkailut kanssani roolipelien maailmoissa ovat värittäneet elämääni jo vuosien ajan. Hienot pelihetket kanssanne tulevat varmasti jatkumaan vielä pitkään. Ilman teitä en olisi inspiroitunut kirjoittamaan tätä kirjaa.

Sisällysluettelo:

Tietämätön

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön

Jotain demonologiaa synkempää

Eheytyminen

Teldranin rikkain mies

Olen ollut aina luonasi

Kuoleman muovaama

Maanpäällinen helvetti

Rafael Egregion traaginen elämä

Sukunsa viimeinen

Guamandin valtiot:

Teldran

Viiden valtion ympäröimä Teldran on koti suurimmalle osalle kirjan hahmoista. Pohjois-Teldran on aatelisten asuttamaa, upeaa aluetta linnoineen, kartanoineen ja kirkkoineen. Eteläinen osa asuttaa suuren osan tavallisesta väestöstä maaseudulle ja Klinburgin kaupunkiin, joka vetää puoleensa kullankaivajia joka puolelta Guamandia rikkauksien toivossa.

Beshur

Beshurin valtio tunnetaan suuresta aavikostaan, jonne eksyminen on virhe, jota kukaan ei halua tehdä. Beshurin kulttuuriin kuuluvat gladiaattoritaistelut maan lukuisilla taisteluareenoilla sekä pyhiinvaellukset aavikkojumalten kaukaisille patsaille sekä pyhäköille. Voimaa ja kestävyyttä arvostetaan Beshurissa yli kaiken, mikä on näkynyt maan historiassa heikkojen yksilöiden orjuuttamisen pysyttyä laillisena pitkään. Orjuuden kieltämisestä huolimatta nykyinen kuningas Faraam Quasi on saanut lempinimekseen hiekkalaatikon kuningas hänen impulsiivisen käytöksensä sekä pikkumaisen luonteen takia.

Endohr

Viihteen ja taiteen kotina tunnettu Endohr on koko Guamandin läntisin valtio. Sirkusareenat, teatterit ja museot vetävät puoleensa paljon yleisöä Guamandin joka kolkasta. Endohr on kotivaltio isopäisille Argentoille, jotka kuuluvat Guamandin harvinaisimpiin asukkaisiin. Kuningatar Lucia Oberenin määräämänä Endohriin perustettiin Taivaspilari, jonka tarkoitus on toimia kaikkein edistyksellisempänä magiantutkimuksen yksikkönä Argentojen johdolla, tehden vaikutuksen ympäri Guamandia näyttävyydellään sekä tehokkuudellaan.

Sinvir

Yksinomaan haltioille kuuluva Sinvir on Guamandin ainoa valtio, jota asuttaa vain yksi rotu. Haltiavaltio on tunnettu symmetriaa ihannoivasta arkkitehtuuristaan ja ylpeydestään maataan kohtaan. Sinvirin rauhallista historiaa värittää tärkeimpinä tapahtumina haltioiden itsenäistyminen ja Endohrin alueen irtautuminen omaksi valtiokseen. Ainoina häpeäpilkkuina maan historiaa tahrivat Beshurin kauppasaarto sekä sisäinen uskonsota vuonna 2286.

Cromerth

Kaupankäynti kukoistaa alkoholintuotannosta ja uskonnollisista monumenteista tunnetussa Cromerthissa. Ihmisten lisäksi pinta-alaltaan Guamandin pienintä maata asuttavat kykloopit, jotka asettuivat kodiksi Cromerthiin jo kauan ennen ihmisiä. Cromerth on ainoa valtio, joka jakaa rajansa kolossilaakson kanssa.

Kushu

Kovia kokenut Kushu on jälleen ajautunut veriseen konfliktiin, tällä kertaa itäistä Traganosia vastaan. Keisari Istvan Szabon joukot pitävät maata pystyssä vaikeina aikoina, luoden kansalaisille toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kushu on tunnettu vahvasta ja kurinalaisesta armeijastaan, mahtipontisista temppeleistä ja pyhäköistä sekä laajalle levinneistä Kushulaisista keitoista.

Traganos

Traganos on Guamandin itäisin ja suurin valtio, josta muun muassa kolossit saapuivat aikoinaan länteen. Kahtia jakautunut Traganos on synnyinalueesta riippuen unelmien kotimaa tai kaikkein karmein kohtalo. Maan eteläosaa ovat jo pitkään riivanneet järjestäytynyt rikollisuus, köyhyys ja useat eri sairaudet. Maata kohtaa uusi kriisi uuden kulkutaudin levitessä kulkutaudin tavoin. Vanhan kuninkaan kuoltua uusi ja kokematon nuorukainen perii kruunun, joutuen elämässään vaikeimpaan mahdolliseen tilanteeseen.

TIETÄMÄTÖN

1

Loukussa

Päähäni sattui. Makasin maassa keskellä lumista metsää, ilman tietoa siitä missä päin maailmaa olin. Avattuani väsyneet silmäni, katselin ympärilleni saadakseni jonkinlaisia vihjeitä siitä, mihin olin joutunut. Ympärilläni näkyi ainoastaan lunta ja puita. Otin muutaman askeleen eteenpäin ja huhuilin metsään siinä toivossa, että joku vastaisi. En yllättynyt lainkaan siitä, ettei kukaan vastannut ja vasta sen jälkeen tajusin - se ei ollut kovin viisasta. En tiennyt missä olin eikä minulla ollut minkäänlaista tietoa millaisia olentoja metsässä oikein piileksii. Hieroin tokkuraisia silmiäni ja nipistin itseäni - ei, en ollut unessa. Tämä kaikki on täyttä totta ja olen totaalisen hukassa. Ahdistava ajatus siitä, että olin yksin täysin tuntemattomassa paikassa alkoi tunkeutumaan ajatuksiini - mitä jos metsä olisi täynnä petoja? En ollut aseistettu eikä minua rohkeaksikaan voi kutsua, muusikkona hallitsen vain soittimeni ja yleisön valloittamisen puolelleni. Tällaisessa tilanteessa koin oloni täysin haavoittuvaksi – olin kuin kala kuivalla maalla. Toivoin sydämeni pohjasta tämän kaiken olevan pelkkää unta. Olisin tiennyt herättyäni olevani jälleen kotona pääkaupunkimme Reichdorfin jokapäiväisessä hulinassa, perheeni kartanolla, nukkumassa turhan isossa sängyssäni, käpertyneenä lempeän lämpimästi paksun peittoni alle. Julma todellisuus löi minua kuitenkin hetkeä myöhemmin silmille, havahduin nykyhetkeen vain huomatakseni kylmän ilman sattuvan keuhkoihini. En ollut enää nuori ja vetreä kuten vielä kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin esiintymisteni jälkeen vitsailin leikkisästi vanhemmille kuuntelijoilleni heidän selkävaivoistaan tai kasvoille ilmestyneistä rypyistä juodessani majatalon tarjoamaa ilmaista olutta, mitä monesti sain juoda mielin määrin tuotuani Teldranilaiset kuuntelemaan soittoani. Minä, Egelfand Kryos, olin silloin urani huipulla ja monet maksoivat päästäkseen kuuntelemaan esityksiäni. Sain karistettua ajatukset menneisyydestäni pois mielestäni, sillä minun täytyi keskittyä nykyhetkeen ja selviytymiseeni. Jäätävä kylmyys oli lamaannuttaa minut, mutta nopeasti riuhtaisin itseni liikkeelle ja lähdin eteenpäin etsimään tietoa olinpaikastani ja ennen kaikkea suojaa tältä kylmyydeltä.

Metsä oli tiheä ja useiden puiden latvat olivat katkeamaisillaan niiden päällä olevan paksun lumikerroksen vuoksi. Ympärille kurkistellessani en tullut huomanneeksi lainkaan eläimiä, eikä edessäni ollut polkua jota kulkea joten tarvoin lumihangessa toivoen löytäväni suojaa mahdollisimman pian. Asusteeni ei ollut lainkaan säänmukainen ja kylmyys hiippaili hitaasti luihini ja ytimiini. Jos vain olisin tiennyt päätyväni ylellisen kartanoni hienovaraisen prameasta miljööstä tähän purevan kylmään metsään, olisin ottanut mukaani mukavan lämpimät vaatteet. Nyt minulla oli päälläni vain punainen jakkuni, kevyet pussihousut ja ruskeat suippokärkiset kenkäni. Talsittuani jonkin matkaa eteenpäin näin edessäni - tai ainakin luulin näkeväni - heijastuksen, joka kuvasti vaimoni Delilahin työhuonetta. Aivan kuin olisin itse pöydän tasolla katsomassa sisälle. Lähestyin tätä heijastusta hitaasti ja varovaisesti. Kun pääsin lähelle, katsoin tarkasti ja sain vahvistuksen sille mitä uskoin näkeväni. Minun täytyi nipistää itseäni uudelleen jotta uskoisin silmiäni, olin todellakin katsomassa hänen huonettaan jonkin asian sisältä. Näin huoneessa hänen kaapunsa, sotkuisen pöydän joka oli täynnä kirjeitä sekä hänen laaja kokoelmansa kirjoja ja maalauksia, jotka kertoivat ja kuvasivat yllämme kirkkaan violettina kiiltävää univirtausta, josta velhot nostavat loitsunsa. Se onkin yksi harvoista asioista mitä tiedän varmuudella taikuudesta. Delilah on monesti kertonut minulle univirtaukseen liittyviä tarinoita - siitä kuinka hän ensimmäistä kertaa nosti loitsun onnistuneesti, siitä kuinka kaikki eivät ole kykeneviä nostamaan loitsuja sieltä ja siitä, mistä tietää olevansa kykenevä loitsujen nostamiseen. En koskaan unohda niitä kertomuksia. Parhaiten silti muistan hänen kertoneen miten loitsut syntyvät; vajotessaan uneen, ihminen synnyttää loitsun, jonka rakenne riippuu täysin unen sisällöstä. Univirtaus keräisi ne unet ja muovaisi niistä loitsuja niille, jotka kykenivät niitä nostamaan omaan käyttöönsä. Tämä tieto aiheutti minussa aika ajoin pientä ahdistusta – me olisimme luoneet kaikenlaisia loitsuja pelkästään uneksimalla, myös taikuutta millä sai aikaan hirvittäviä tekoja. Olin kuullut kertomuksia lumoojista, jotka saivat toisen ihmisen tekemään mitä tahansa loihtija tahtoi, kertomuksia kiduttajista, jotka käyttivät magiaa puristaakseen haluamansa tiedon uhreistaan ja loitsuista, jotka aiheuttaisivat mielen sekä kehon rappeutumisen. Ajatus oli kieltämättä pelottava. Delilah oli uskomattoman innostunut kertoessaan kaikista magian osa-alueista ja niiden vaikutuksista, vaikka minä toki rakastuneena miehenä keskityin enemmän hänen lumoavan vihreisiin smaragdisilmiinsä sekä raikkaan kiharaisiin mustiin hiuksiin. Kun palasin ajatuksistani, päätin kurottaa kädelläni kohti heijastusta mutta käteni osui johonkin kovaan. Huomasin että edessäni oli jokaiseen suuntaan pitkästi paksua lasia. Sillä hetkellä tajusin, missä olin, sijaintini oli juuri sopiva siihen mitä mieleeni juuri luikahti. Olin vaimoni työhuoneen perällä lojuvassa kristallipallossa.

Käteni tärisi enkä saanut koottua ajatuksiani. Nyt kun minulle valkeni missä olin, aloin hiljalleen tajuta kuinka hankala täältä olisi päästä pois. Kukaan ei kuulisi huutoani. Jos murtaisin jalkani, jäisin tänne loukkuun yksin. Kuolisinko nälkään täällä? Mitä todennäköisimmin rakas vaimoni oli vanginnut minut kristallipalloonsa. Mutta miksi? Minun näkökulmastani asiassa ei ollut mitään järkeä. Miksi hän tekisi hänen omalle miehelleen jotain tällaista? Tähän täytyi olla jokin painava syy. Olin täysin hämilläni, en alkuunkaan tiennyt mikä se syy saattaisi olla. Aloin pohtimaan olinko tehnyt jotain väärin - tai ehkä sanonut jotain sopimatonta?. Mieleeni ei tullut mitään, mikä oikeuttaisi lukitsemaan minut tällaiseen paikkaan. Tiesin kyllä etten ole koskaan ollut mukavin mahdollinen mies, mutta perhettäni kohtaan olin aina kohtelias. Työni piti minut kuitenkin paljon poissa kotoa, joten pohdin olisiko Delilah katkeroitunut siitä että hän on joutunut hoitamaan kotiamme ja kasvattamaan tytärtämme Winonaa yksin kaikkina niinä aikoina kun olin ollut kiertelemässä ympäri Teldrania esiintymässä. Aloin muistelemaan viimeisiä hetkiäni ennen heräämistäni tästä hyisestä ja karmivasta metsästä. Delilah halusi puhua kanssani jostain hänen huoneessaan – muistan menneeni sinne, odottaen vakava-aiheista keskustelua hänen hiljaisen tunteettoman äänensävyn sekä eleettömän, lähes lasittuneen ilmeensä vuoksi. Sellainen oli varsin omituista häneltä - olin tottunut näkemään hänessä aina vähintään jonkinlaista tunnetta. Yhteisten vuosiemme aikana olen oppinut lukemaan häntä hyvin, mutta tiesin aina sisimmässäni hänellä olevan salaisuuksia. En koskaan kysellyt häneltä tarkemmin hänen menneisyydestään sen jälkeen kun ensimmäisen kerran utelin, en halunnut antaa itsestäni tungettelevaa kuvaa, eivätkä ne asiat oikeastaan minulle kuuluneetkaan. Mieleni alkoi vain yhdistää asioita toisiinsa ja luomaan epäilyksiä. Vaikka olinkin tietyissä tilanteissa pelkuri, olin aina pitänyt itseäni varsin itsevarmana - tähän pisteeseen saakka. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin epävarmuutta asiasta, jota olin pitänyt itsestäänselvyytenä jo pidemmän aikaa. Tiesin että juuri se epävarmuus olisi halvaannuttavaa. Sen kanssa eläminen tulisi olemaan hankalaa ja muusikon uraani se vaikuttaisi tuhoisasti – esiintymisissäni olin tunnettu pettämättömästä itsevarmuudesta ja siitä etten epäröinyt koskaan itseäni tai esittämiäni kappaleita. Epävarmuus elämäni tärkeimmässä ihmissuhteessa näkyisi vääjäämättä esiintymisissäni, enkä haluaisi edes aloittaa esiintymistä mikäli jokin asia vaivaisi ja vainoaisi minua mieleni syvimmissä sopukoissa. Koitin tyynnyttää itseäni siinä tilanteessa kätkemällä ajatukset vaimostani mieleni perukoille. Olin edelleen ulkona lumisateessa, tärisin kylmyydestä ja pelkäsin henkeni vuoksi. Lähdin kävelemään ripeästi pois kristallipallon seinämältä. Ajattelin että jossain täällä täytyi olla suojaa. Käveltyäni jonkin aikaa, huokaisin helpotuksesta nähdessäni lähes huomaamattoman, kapean polun. Polku johtaa aina jonnekin, ajattelin. Se oli ajatus joka sytytti toivon kipinän mielessäni, joka kaipasi sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta. Toiveikkaana lähdin kulkemaan polkua pitkin, rukoillen löytäväni jotain muuta kuin pelkkää lunta ja sen peittämiä puita.

Askeleeni tuntui painavalta. Vatsani kurina kertoi että minun täytyisi löytää myös ruokaa pian. Polku tuntui jatkuvan ikuisesti. Aloin huomaamattani ajattelemaan jälleen asioita jotka päätin hetki sitten sulkea mielestäni. En pystynyt pitämään laukkaavia ajatuksiani kurissa – aina kun yritin puskea niitä pois, ne palasivat takaisin entistä vahvempina. Koitin ajatella jotain muuta helpottaakseni oloani edes jotenkin. Viime aikojen tapahtumat Reichdorfissa juolahtivat mieleeni – Teldranin itsenäisyysviikon juhlien valmistelut olivat täydessä vauhdissa. Tämän vuoden juhlat olisivat erityisen tärkeät - rajaselkkaukset Kushun puolelta olivat kiristäneet poliittista ilmapiiriä ja huhut Teldranin keisarin terveydestä kirvoittivat kansalaisten kielenkantoja. Juhlat olivat saaneet valtion varakkaimmalta mieheltä, Heinrich Regeriltä lisärahoitusta, jotta kansalaiset arvostaisivat enemmän omaa kansallista identiteettiämme ja pitäisivät yhtä näinä vaikeina aikoina. Pidin itse juhlia varsin merkittävänä osana Teldranilaisuutta. Kokoonnuimme juhlistamaan viikon verran vuodessa Guamandin sodan sankareita, meidän kulttuuriamme sekä pitämään hauskaa muiden kansalaisten kanssa. Viime vuonna jätin esiintymisen väliin ja otin osaa hauskanpitoon – vaihtelu todellakin virkisti, olin aina ennen ollut lavalla esiintymässä, mutta silloin pääsin muiden joukkoon kiertämään koristeltua kansalaistoria ja ihailemaan katujemme mahtipontisia rakennuksia. Arkkitehtuuri maassamme oli aina ollut kiehtovaa, luovuus ja ylellisyys näkyivät rakennuksissa monin huomiota herättävin tavoin niin sisä- kuin ulkopuolelta. Jylhän tyylikkäät mansardi-ja holvikatot, kookkaat, tyylitellyt pylväät ja patsaat kirkkojen ulkoseinillä, silmiinpistävästi muotoillut suihkulähteet sekä hätkähdyttävän kauniit puutarhat olivat asioita joita useat Teldranilaiset saivat ihailla päivittäin.

Metsä alkoi avautua hieman ja pystyin näkemään jo pidemmälle. Olin kuitenkin uppoutunut ajatuksiini talsiessani eteenpäin. Mieleeni tuli vielä toinenkin asia mitä viime aikoina oli ollut meneillään - asia johon olin ollut osallisena ja josta koin jopa jonkinlaista ylpeyttä. Kolme vuotta sitten, maassamme alkoi erään ihmisryhmän vainoaminen. Kyseessä olivat magian muovaamat ihmiset, joita kutsuttiin onttosyntyisiksi. Heitä oli todella vähän, mutta valtaväestö näki heidät suurena uhkana, kun saivat tietää kuinka eteviä he olivat taikuuden saralla. He kykenivät hallitsemaan univirtauksesta nostettuja loitsuja täysin eri tavoin kuin kukaan muu. Osa ihmisistä uskoi, että onttosyntyiset olivat kirottuja, sillä he olivat usein huolestuttavan kalpeita, tummasilmisiä, jotka tummuivat entisestään heidän käyttäessä magiaa ja heissä virtaava veri oli tummempaa ja paksumpaa kuin muilla. Vaikka taikuutta oli ollut maailmassamme jo kauan, tuntemattomat asiat silti pelottivat monia. Maassamme oleskelleet onttosyntyiset elivät ennen vainojakin lähestulkoon koko elämänsä omissa oloissaan, piilossa muilta ja heidän tuomitsevilta katseiltaan. Heihin suhtauduttiin varoen, osa kohdisti heihin vihaansa ja äärimmäisissä tapauksissa jopa väkivaltaa. Kirkon ja keisarin miehet alkoivat järjestelmällisesti hankkiutumaan heistä eroon, sillä heidän uskottiin juonivan keisaria vastaan ja anastavan vallan häneltä heidän yliluonnollisten kykyjensä avulla. Pian Teldran tyhjeni onttosyntyisistä. Suurin osa heistä menetti henkensä ja vain murto-osa pääsi pakenemaan toisten maiden alueille. Minä uskoin törmänneeni viimeisimmällä matkallani eteläisessä Klinburgin kaupungissa onttosyntyiseen. En olisi muuten ehkä tajunnut hänen olevan erityinen, ellen olisi nähnyt hänen saavan haavaa käsivarteensa erään juopuneen miehen iskettyä pullolla vartijaa, joka oli poistamassa häntä majatalosta. Särkyneestä pullosta lensi lasinsirpale, joka viilsi ikävännäköisen haavan tämän kyseisen naisen käsivarteen. Hän peitti haavansa nopeasti ja huomasin hänen tarkkailleen ympärillä olevien ihmisten reaktioita. Uskoin olleeni ainoa, joka ehti nähdä hänestä vuotaneen tumman veren. Ilmiannoin hänet saman tien keisarin miehille, jotka pidättivät hänet mitä pikimmiten. He kiittelivät minua kansamme hyväksi tehdystä työstä ja lupasivat lähettää palkkiosumman perheeni kartanolle. Palkkion saavuttua, aloitti vaimoni tuttuun, tenttaavan hiillostavaan tyyliinsä kyselemään, mistä olin saanut suuren summan kultaa. En häpeillyt kertoa totuutta, sillä en kieltämättä halunnut onttosyntyisiä maillemme. Heistä ei tiedetty kaikkea, mutta tiesin sydämessäni keisarin miesten olevan kansamme puolella, eivätkä he antaisi onttosyntyisten olla maamme alueella, mikäli heistä olisi aidosti uhkaa meille. En lähtökohtaisesti halua pahaa kenellekään, mutta jos jokin, onttosyntyiset tai muut tahot, pyrkisivät vahingoittamaan kansaamme tai keisariamme, kantaisin korteni kekoon Teldranin vuoksi tekemällä sen mitä pystyn. Siksi koin tekoni oikeutetuksi, vaikka ilmiantamani nainen menettikin varmasti henkensä vielä saman päivän aikana.

Tuuli oli voimistunut entisestään ja aloin vaipua epätoivoon - pian en enää jaksaisi kävellä. Pian kaatuisin maahan ja kuolisin mitättömän kuoleman paikassa, jossa kukaan ei auttaisi minua. Jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta ja jalkani olivat kuin kaksi tukkia, jotka painoivat tolkuttoman paljon. Olin onnistunut pysymään järjissäni tällä uuvuttavan pitkällä matkalla ainoastaan ajatusteni avulla. Pystyin heittäytymään mieleeni, jolloin tunsin tavallaan irtautuvan ympäristöstäni upottautumalla ajatusteni moniulotteiseen maailmaan, samaan tapaan kun hyvää kirjaa lukiessa usein käy. Haaveilin lämpimästä ateriasta ja olin valmis antamaan mitä tahansa saadakseni herkullisia lampaankyljyksiä viikunahillon ja leipäpalan kera. Jälkiruoaksi kun vielä saisi hedelmiä ja hieman laadukasta punaviiniä niin olisin taivaassa. Pian ruokahaaveeni keskeytyivät - näin kaukana edessäpäin jotain mitä en uskonut näkeväni. Kaksi taloa. Edessäni näkyi vihdoin kaksi taloa! Lähempänä oleva talo oli huomattavasti suurempi ja mitä tavallisimman, hieman vanhemman puutalon näköinen. Toinen taloista vaikutti tylyltä tönöltä, joka ei normaaleissa olosuhteissa olisi houkutellut lähestymään. Mietin miten ihminen voikaan tulla näin iloiseksi nähdessään jotain niin arkipäiväistä, mutten antanut sen rajoittaa onneani. Ampaisin juoksuun välittömästi yhden lämpimän kyyneleen valuen poskeani pitkin maahan. Olin vihdoin löytänyt suojaa. Viimeinkin pääsisin eroon tästä raastavasta kylmyydestä ja saisin turvallisuuden tunteeni takaisin. Lämmin polte sydämessäni laahustin kohti kookkaamman talon ovea ja huokaisin helpotuksesta oven ollessa auki. Siinä tilanteessa minulla ei käynyt kertaakaan mielessä ajatella, miksi kristallipallon sisällä oli kaksi taloa.

2

Johtolankoja

Astelin sisälle tyytyväisenä ja kopistelin lumet pois kengistäni eteisessä. Pikaisella vilauksella taloa ei sen kummemmin oltu sisustettu, vaikka peremmällä näytti olevan jotain, mitä en eteisestä asti katsoessa hahmottanut. Riisuin kenkäni ja asettelin märän jakkuni kuivumaan lähimmän oven päälle. Rojahdin lattialle ja hieroin silmiäni - viime hetket olivat olleet mahdollisesti omituisimpia ja odottamattomimpia käänteitä elämässäni. En ollut ajatellut joutuvani lukituksi kristallipallon sisään vaimoni toimesta, enkä myöskään odottanut sen olevan hyytävän jäinen paikka jossa joutuisin pelkäämään henkeni puolesta. Lattialla makaaminen tuntui mahtavalta tarvottuani pitkän matkan epämiellyttävän kokoisissa lumihangissa ja kapealla, loputtoman tuntoisella polulla. Suunnaton mielihyvän hyvän tunne valtasi minut kun sain vain olla, maata pitkin pituuttani ja nauttia. Oloni muuttui raukeaksi ja silmäni alkoivat tuntua raskailta. Kaipasin lepoa ja sitä todellakin tarvitsin. Talon tutkiminen ja syöminen voisivat odottaa hetken aikaa kun ottaisin mukavat torkut. Ylös nouseminen olisi vaatinut valtavasti tahdonvoimaa, enkä halunnut kiskoa itseäni ylös. Onneksi lattiassa ei ollut tikkuja – kovalla alustalla makaaminen satunnaisesti tekisi selällenikin hyvää, ajattelin silmieni ollessa jo puoliummessa.

Heräsin jonkin ajan päästä virkeämpänä ja nälkäisempänä, enkä välittänyt siitä kuinka kauan olin viettänyt höyhensaarilla. Nousin ylös ja venytin raajojani äärimmilleen kuten kissat tekevät herätessään uniltaan. Oli aika aloittaa paikan tutkiminen – minun täytyi löytää välineitä, vihjeitä, mitä tahansa mikä edesauttaisi poispääsyäni, sekä tietysti ruokaa, jotta jaksaisin mahdollisuuden tullen poistua täältä. Tepastelin ensimmäiseen huoneeseen, joka oli mitä todennäköisimmin rakennuksen kookkain huone. Hämmästyin nähdessäni mitä kaikkea huoneessa oli – sen perällä kaunisteli tyylikäs klavikordi, seinillä oli useita tauluja, huoneen ainoa hylly näytti olevan täynnä kirjoja ja pöydällä oli paljon sekalaista tavaraa. Ainoa istumapaikka oli huoneen vasenta seinustaa somistava vaatimaton nojatuoli. Useat tauluista kuvastivat univirtausta ja perhettäni. Pöydällä huomasin luutun joka oli lähes kuin omani, koristellun tikarin sekä kasan miesten vaatteita. Kaikki oli kuin minua varten järjestetty. Ajatukseni alkoi jälleen laukkaamaan – vaimoni siis halusi lukita minut tänne ja mitä ilmeisimmin halusi tehdä oloni kotoisaksi? Mutta miksi? En kyennyt sanomaan varmuudella, mutta epäilin tämän paikan olevan hänen luomuksensa. Ehkä hän rakensi paikan käyttäen univirtauksen loitsuja, ehkä itse kristallipalloa oli maagisesti kopeloitu. En kyennyt vahvistamaan mitään epäilyistäni. Epävarmuus raastoi minua jälleen, enkä pitänyt siitä lainkaan. Ahdistukseni lieveni hieman nähdessäni tulisijan, helpotti tietää, että tarpeen tullen pystyisin jäämään tänne ja pitämään itseni lämpimänä. Epäjärjestyksessä olevat ajatukseni