Näkijän silmin

By Marjut Moisala

Miltä tuntuisi katsella elämää näkijän silmin? Tämän kirjan myötä se on mahdollista. Marjut vie sinut seikkailuun nimeltä elämä ja pian voit todeta, että todellisuus on kuin onkin tarua ihmeelllisempää!

Kirjan myötä tutustut Marjutin avaruusyhteyksiin ja henkioppaisiin lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien. Luet matkoista voimapaikoille ja henkisistä kokemuksista, jotka ovat johdattaneet kohden yhä suurempaa valoa ja yhteyttä korkeampaan Itseen ja ykseyteen.Kirjailija tahtoo omien kokemustensa myötä tuoda apua myös narsismista tai vaikeista ihmissuhteista kärsivien elämään korostaen anteeksiannon parantavaa voimaa.

Kirjan teemoina ovat myös jälleensyntymä, vihkimystie, kehosta irtautuminen, Ufot, enkelit, eläinmaailman enkelit ja lasten viisaus. Elämän ja kuoleman koko kirjo tulee siis tutuksi, unohtamatta ei- dualistista tapaa tulkita elämä ja ilmiömaailma unena tai suurena näytelmänä.

"Roolimme elämän näytelmissä ovat monesti Oscarin arvoisia suorituksia. Koemme kaiken täysillä mukana eläen. Kunnes on aika pysähtyä ja kysyä: "Olenko minä tämä henkilö tai nämä roolit? Olenko se, mitä olen uskonut olevani tai se millaiseksi kulttuuri, yhteiskunta, uskonto tai läheiseni ovat minut määritelleet? Kuka minä oikeastaan olen?"

Näitä kysymyksiä voit Sinäkin pohtia kirjan myötä yhdessä Marjutin kanssa ja kenties saada myös vinkkejä omalle polullesi.

Hyppää siiville ja matka voi alkaa!

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 2, 2018
• ISBN: 9789528029199

Marjut Moisala

Marjut Moisala on henkinen valmentaja, terapeutti ja kirjailija. Hänellä on Oulussa hyvinvointialan yritys Solarel, jossa hän tarjoaa erilaisia hoitoja, välittää viestejä henkioppailta ja järjestää alan kursseja.Erityisen läheisenä Marjutin ajatusmaailmassa on ei -dualistinen näkemys elämästä ja tietoisuudesta. Yhtenä tehtävänään Marjut näkee erilaisten henkisten näkemysten yhdistämisen toisiinsa niin, että huomaisimme, ettei eroja ole muualla kuin egomielen luomassa erillisyyden harhassa. Marjut Moisala on kirjoittanut useita kirjoja henkisen kasvun teemoista.

Book preview

Tämä kirja on omistettu Sinulle Rakas,

jokaiselle Sinulle,

oman Itseni osalle ja kuvalle.

Kirjan synty on ollut pitkä ja

monivaiheinen,

kuten itse elämäkin On.

Ensimmäiset sanat kirjoitettu jo

vuosia sitten,

viimeiset vasta äsken.

Psyyke kutoo tuhansia tarinoita,

mielemme elokuvateattereihin

katsottavaksi.

Tämä tarina on yksi tuhansista.

Minun ja samalla Sinun tarinasi

anteeksiannosta, matkasta tietoisuudessa,

tähteläisyydestä ja Valosta

joka Me, Sinä ja Minä olemme.

Kiitos, että olet lukijana osa tarinaamme.

Kiitos, että Olet.

Sisällysluettelo

NÄIN SINUT NÄEN

KUOLEMA

SYNTYMÄ

HAITARIKISSA

KARMA

PAPAN TYTTÖ

TUOMAS TUOPI JOULUN

KOULULAINEN

ÄITI JA SUVUN NAISTEN MALLI

MARJUT- HURJA

AINEENI NIMELTÄÄN KOIRA ON IHMISEN PARAS YSTÄVÄ

SEURUSTELEVAINEN NUORI NAINEN

KESTIKIEVARIN AAVE

KANAVOINTIA JA AVARUUSYHTEYKSIÄ

REIKI - RAKKAUDEN VOIMA

ENNUSTAJAEUKKOJA JA UFOTUTKIJOITA

FOLIOPALLON ARVOITUS

LEHTI KÄÄNTYY AVIOLIITON KIRJASSA

ELÄMÄNKOULUN APULUOKALLA

ARJEN IHANUUS

HERÄÄMISIÄ

ADAMON SAAPUU

ANTEEKSIANNON IHME

EGYPTIN SALAISUUKSIA RATKOMASSA

TIIBETIN BUDDALAISUUS TURSTIN SILMIN

SISÄPIIRIN USKONTO, AITO YDIN

GOA JA HAMPI

INTIAN VAELTAVA KOIRAJOOGI JA MEKSIKON ENKELIKOIRAT

HYPPY UNELMIEN ELÄMÄÄN

SIELUJEN SYMPATIAA

PYHÄ PARISUHDE TIENÄ VALOON

HENKITASON SANANSAATTAJANA

HENKIOPPAAT TYÖTOVERINA

ENKELEITÄ ONHAN HEITÄ

MISSION ALMOST IMPOSSIBLE

AJATTELEMISESTA OLEMISEEN

TYÖSTÄ ELÄMÄNTEHTÄVÄÄN

OLEMINEN SULAA EI-OLEMISEEN KUN ETSINTÄ PÄÄTTYY

HENGEN HIMALAJALLA

AIKA ON HARHAA, ELÄMÄSI DHARMAA

PÄÄTÖSSANAT

NÄIN SINUT NÄEN

Luen kirjoja ja ihmisiä. Kuten kirjoilla on tarinansa kerrottavanaan, niin on myös ihmisillä. Monesti yllätyn kuinka vääristynyt ihmiskirjan tarina on. Kuinka ihminen näkee itsensä ankaruuden tai arvottomuuden peileistä, vaikka todellisuus meistä on silkkaa valoa. Tuomitsemme itsemme pienuuteen ja kutistumme. Uskomme tarinoita, joita apinamielemme rukoilee.

Kirjamme kannet melkein halkeavat syyllisyyden painosta. Kaunis valon enkeli tulee luettavakseni istuntoon ja näen hänet vain kauniina. Mikä voima ja rakkaus siellä on, piilossa kannen alla; valheellisten uskomusten piiloon painamana. Ja kun kerron, mitä näen, syttyvät ihmisen kasvot loistamaan sisäistä valoa. Viattomuus, lapsi ihmisessä pääsee esille. Ei tarvita suojaa. Pimeyskin on vain himmentynyttä valoa.

Kun luen ihmisen kirjan, en näe koskaan ketään vajavaisena. Näen vain egon naamiot ja harhan, joka ei ole ihminen Itse. Hämmennyn, jos kirja ei suostu kertomaan kauniita tarinoita itsestään.

Miten osaisinkaan kuvata puhtaasti mitä näen: Jokainen sinä, toinen minä, on viaton ja kaunis sellaisenaan. Kaikki se muu mitä koet; suru, tuska, viha tai halu ovat kirjasi lukuja, jotka opettavat tietämään mitä Olet ja sen mitä et ole. Kunpa voisinkin näyttää jokaiselle Sinulle, kuinka kauniina sinut näen niin hämmästyisit.

Olenko tuo todella minä? Kysyisit. Kyllä. Sinun elämäsi kirja on täynnä vaihtelevia lukuja, sanoja, käsitteitä ja kokemuksia. Mutta. Yksikään niistä ei ole koskaan tah rinut henkesi puhdasta pintaa. Olet aina se sama, joka Olet. Viaton, täydellinen, rakastettava Valon Lapsi.

Kaikilla meillä on tarinamme, joita elämänkirjamme ovat pullollaan. Ne tarinat ovat auttaneet meitä tule maan siksi, mitä olemme. Tässä seuraavassa hieman omia tarinoitani. Tarinoita, joita olen katsellut näkijän silmin.

KUOLEMA

Ranska, Pariisi 1800-1900 -luvun vaihde

Kaikki alkoi siitä kun kuolin.

Mikä kaikki? Kaikki, mikä on ohjannut tämän elämäni kulkua Suomessa. Sen teemoja ja ihmissuhteita, kuvioita, joiden syvällisyyttä ei tietoinen mieli voi ymmärtää.

Olin Marie - niminen ranskalainen nainen. Työskentelin rokotusohjelman parissa eräässä ryhmässä, jonka pieni osanen olin. Rokotusryhmä teki tärkeää työtä tuon ajan epidemioiden voittamiseksi. Mestarimme, arvokas, hieman hullu, mutta omalla alallaan ehdoton ykkönen, saavutti läpimurron ja rokotus saatiin valmiiksi. Sitä lähdettiin suurin toivein testaamaan Pariisin ja lähikylien lapsiin. Rokote oli kuitenkin kaikkea muuta kuin valmis. Lapsia kuoli ja ryhmämme riitaantui. Osa meistä ei olisi sallinut rokottaa keskeneräisillä rokotteilla, mutta mestarimme oli päihtynyt innosta, saavuttaessaan jotakin suurta. Jättäessään nimensä historiaan, kuten hän julisti.

Kuljin hänen mukanaan kylissä rokotusmatkoilla ja ahdistuin ahdistumistani. Toimin täysin omaa sisäistä totuuttani vastaan. Olisin halunnut lopettaa ja erota tuosta työstä, mutta kytkökset ryhmään ja mestariin olivat voimakkaat, sekä suvun että lojaalisuuden köysin sidotut.

Tätä jatkui jonkin aikaa. Kolmekymmentävuotias nuori nainen kulkemassa kylissä ja näkemässä kuinka lapset, joita halusimme auttaa, sairastuivat vakavasti. Näin heidän äitiensä tuskan. Surulliset lasittuneet katseet seurasivat myös uniin, painajaisiin, joita katselin varsin ylellisen katosvuoteeni sylissä maaten mieheni vieressä. Miehen, joka aiemmin oli ollut rakastaja, ystävä ja toveri. Mutta josta nyt oli tullut vieras, aivan kuin näkymätön seinä olisi kasvanut väliimme.

Olin avioitunut mieheni kanssa nuoruuden hulluudessa, vanhempieni vastusteluista huolimatta. Pierce oli vanhemmilleni moukka ja nousukas, epäilyttävä tyyppi, jonka rahat olivat peräisin ties mistä hämärähommista. Hän oli ristiriitainen hahmo myös omien ystäviensä keskuudessa. Rämäpäinen, syvällinen, vihainen ja lempeä, kaikkea yhtä aikaa. Ja lisäksi peluri. Talo jossa elimme sijaitsi Pariisin ulkopuolella, todella kauniilla alueella luonnon ympäröimänä. Taloa ympäröi laaja puistoalue lampineen kaikkineen.

Ja niin tultiin siihen iltaan, joka määräsi niin paljon tulevaisuuteni suhteen. Iltaan, jossa kiteytyi moni asia. Hetkeen, jossa loppu ja alku löivät kättä toistensa kanssa.

Olin äärimmäisen ahdistunut rokotetyömme suhteen. Ryhmästä oli eronnut se henkilö, jota pidin eniten ystävänäni ja tukijanani. Ulospäin annettu tieto työstämme oli aivan muuta, kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Rahoituksen tuli jatkua, siksi tuloksia kaunisteltiin. Tietenkin. Mihinpä hyvään asiaan ei rahan ja egon kavala käärme olisi luikerrellut, muuttamaan sitä omien tavoitteidensa mukaiseksi.

Tässä ahdistuneessa tilassa lähdin kotiin kartanoomme, todetakseni vain, että mieheni ei minua ymmärtänyt tässä ristiriidassani, joka repi sydäntäni pala palalta riekaleiksi. Hänen mielestään olin pelkuri, kun jäin ryhmään vaikka en sitä tahtonut. Toisaalta hänen mielestään myös ylireagoin moraalisten uskomusteni kanssa. Hänen kantansa oli tuo rapatessa roiskuu eli köyhien lasten kuolemilla ei tuntunut olevan hänelle sen suurempaa merkitystä.

Erosimme riidoissa kun hän lähti tuona iltana taloltamme rakastajattarensa luo.

Olin tiennyt hänen vakiosuhteestaan pariisilaisen ilotalon kasvattiin. Kurtisaanit olivat tuolloin kuitenkin melko arvostettuakin väkeä, ainakin mieheni arvomaailmassa. Hän oli myöntänyt suhteensa ja perusteli sen sillä, että hän tarvitsi naisen, jonka kanssa saattoi nauttia ilman sitoutumista, ilman huolien kuulemista. Siis ilman minun ilottomuuttani, joka olemukseeni oli hiipinyt viime kuukausien aikana.

Toisaalta ymmärsin, että olin muuttunut ja olin eri nainen kuin se, jonka kanssa Pierce avioitui. Tuo aurinkoinen nuori nainen joka olin ollut, oli sulkenut sydämensä ja napauttanut kuorensa kiinni kuin simpukka. Toisaalta olin luullut, että avioliitossa tuetaan toinen toisiaan eikä poistuta näyttämöltä ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Olin hyvin loukattu, ihmisenä ja eteenkin naisena tuona synkkänä iltana, kun mieheni poistui huoransa luokse ja uhkasin, etten ole häntä vastaanottamassa kun hän palaa.

Toteutin uhkaukseni. Olin menossa nukkumaan sekavassa tunnemyräkässä. Ajatuksia poukkoili päässäni kuin marmorikuulia kuulapelin levitessä lattialle. Ajatukset sinkoilivat ja tunteet aaltoilivat myrskytuulen nostattamina. Katselin kasvojani ja silmiäni, jotka valuivat norona kammatessani tummia hiuksiani, valkoiseen pitkään yöpukuun sonnustautuneena peilipöytäni ääressä ja silloin päätin sen. Näin ei voi jatkua. Tuska oli liian suuri. Sekä fyysinen kehoni, että sieluni olivat täysin krampissa. En voinut hengittää. Minun oli päästävä eroon tuosta kidutuksen tilasta, tavalla taikka toisella.

Tässä sekavassa tilassa juoksin avojaloin ulos syksyiseen iltaan. Sade pieksi kasvojani ja liukastelin märkien lehtien kattamalla polulla, mutta päämääräni oli selvä. Lammelle, veden syliin!

Hetkeksi pysähdyin rannassa. Vesi välkkyi mustana kuin tähtitaivas, illan valon heijastuessa sen pintaan. Tähtitaivasta rakastin ja sitä ajattelin, jos nyt voi sanoa minun ajatelleen mitään, kahlatessani veteen, jonne hukuttauduin.

Muistan kuinka sieluna irtosin kehostani. Vettä lammessa oli todella vähän, mutta riittävästi. Ensin tunsin tukehtumisen tunteen kun vesi virtasi keuhkoihini, miltei nousin vedestä, mutta en kuitenkaan, sillä päätökseni oli vahva. Kun nousin kehoni yläpuolelle, näin kuolleen ruumiini ja valkoisen pitkän yöpaitani kellumassa lähes lammen pinnalla. Valkoinen vaate ja tuskaiset kasvot, joita auki levenneet hiukseni kehystivät mustaa vettä vasten. Se on muistikuva, jota en ole vieläkään unohtanut, vaikka tietoisuudessamme koettavaa aikaa on kulunut jo varsin paljon tuosta maagisesta hetkestä.

Nousin henkitasolle, kuoleman jälkeiselle tasolle, jonka olemassaolosta olin ollut varma koko tuonkin ranskalaisen elämän ajan. Olin intuitiivinen ja näin asioita ja enteitä tuolloinkin, mutta en tehnyt sitä työkseni, kuten myöhemmin tulin tekemään.

Tiesin kuollessani, että oppaani ja enkelit olisivat minua vastassa ja niinhän se olikin. Tiesin kuitenkin myös, etten ollut toteuttanut sitä suunnitelmaa joka minulla oli ollut tuon ranskalaisen näytelmän osalle kirjoitettuna. Elämänkoulua ajatellen jäin siis luokalleni. Mutta en siksi, että tapoin itseni. Miksi sitten?

Siksi, että en ollut uskaltanut toimia sydämeni äänen mukaisesti. En ollut uskaltanut uhmata mestariani, isähahmoani, työssä jota tein. Olin toiminut kuin marionetti, jota erilaiset ihmiset nykivät nauruista. Hyppää sinne, kulje tuonne! En ollut uskaltanut olla uskollinen omalle sisäiselle totuudelleni. Siksi jäin luokalleni.

Kuitenkin tämä itsemurhani jätti myös karmallisen jälkilämmön olemukseeni. Tulisin aloittamaan seuraavassa elämässäni enemmän alusta ja hieman haastavammissa olosuhteissa, kuin vaikkapa Ranskassa olin aloittanut. Ja itsemurhan teema tulisi kulkemaan mukanani läheisten ihmisteni myötä ja tulevan työni myötä.

Jotakin kuitenkin opin, neuvotellessani henkioppaideni kanssa tuon itsemurhani jälkeen, kuten on tapana elämien välisenä aikana tehdä.

Opin, etten enää koskaan myy sisäistä totuuttani. En tee kompromisseja sydämeni tiellä, enkä missään nimessä tule tuomitsemaan niitä, jotka ovat omassa elämässään ajautuneet sellaiseen pattitilanteeseen, etteivät näe muuta ulospääsyä kuin kehonsa elämän lopettamisen. Kuitenkin, ymmärsin myös hyvin omakohtaisesti, ettei itsemurha voi koskaan olla todellinen ratkaisu. Ainostaan pakokeino, jota mielemme käyttää paetakseen monesti sitä oppiläksyä, jota ei halua vastaanottaa. Itsemurha johtaa vain saman läksyn opiskeluun jatkossakin, niin kauan ja perusteellisesti, että läksy on sisäistetty. Niin kauan, että asiat joista itsensä tuomitsi, on myös helppoa antaa anteeksi itselleen ja samalla kaikille tilanteeseen osallistuneille.

Tuosta kuolemani hetkestä oli kuitenkin vielä pitkä matka anteeksiantamukseen. Kenties matka jatkuu yhä edelleen.

Miten kävi miehelleni, kun hän palasi rakastajattarensa luota löytääkseen minun puoleksi kelluvan ruumiini kotilammestamme?

Hänen elämänsä murskaantui. Vasta henkitasolta hänen loppuelämäänsä seuratessani tajusin, kuinka vaikeaan tilanteeseen olin mieheni ajanut ja jättänyt tekoni kautta. Hän vanheni silmissä. Yritin saada häneen yhteyttä ja auttaa toiselta tasolta käsin, mutta hän ei voinut kuulla tai nähdä minua. Paitsi unessaan, jonne olin oppinut menemään häntä tapaamaan.

Sovimme asian sielujen tasolla, mutta hänen päivätietoinen osansa ei muistanut sopimustamme ja kärsi. Hän kärsi syyllisyydestä, vaikka syyllisiä en etsinyt tapahtuneelle muualta kuin omasta pelkuruudestani. Pelkonihan oli koko asian saanut minun kannaltani katsoen aikaan.

En voinut muuta kuin jättää hänet elämään omaa elämäänsä ja keskittyä itse siihen maailmaan, joka oli koettavanani elämien välisessä tilassa.

Missä tuo maailma on? Tietenkin tietoisuudessa, tiedostamisessa, sisäavaruudessamme. Mutta siitä kerron myöhemmin lisää.

SYNTYMÄ

Suomi, Lahden kaupunki 1900-luvun puolivälin jälkeen

Tyttö syntyi terveenä ja ainakin kerran elämässäni painon ja pituuden suhde oli oikeanlainen. Ehkä näin on ollut myöhemminkin muutamia kertoja, vaikka pikadieetit ovat kulkeneet mukanani nuoruudesta lähtien ja suhde ruokaan on ollut enemmänkin tunnepitoinen, kuin järjestä noussut.

Synnyin Lahden kaupungissa nuorelle parille, jonka ikäero oli lähes 10 vuotta, äitini ollessa luonnollisesti se nuorikko. Ainekset katastrofille olivat olemassa jo ensimmäisistä hetkistä lähtien, kuten tietenkin ainekset myös menestykselle elämässä. Katastrofille siksi, että isäni sairasti nuoruuden ajan diabetesta ja luulen heidän ymmärtäneen jo tuossakin vaiheessa, ettei hän tulisi elämään kovinkaan