Lumikukka ja salainen viuhka

By Lisa See

Sykähdyttävän kaunis romaani 1800-luvun Kiinasta ja ystävyydestä, jota ei voi unohtaa. Lilja on vaatimattomista oloista lähtöisin oleva tyttö. Menolippu parempaan ja rikkaaseen elämään on onnistuneesti sidotut jalat, jotka ovat avioliittomarkkinoilla suuressa arvossa. Uudessa elämässään Lilja tutustuu korkea-arvoisen perheen tyttäreen Lumikukkaan. Tyttöjen välille muodostuu syvä ystävyys. Kun Lilja ja Lumikukka eivät voi olla yhdessä, he viestivät toisilleen nu shu -merkeillä, jotka ovat vain naisten käytössä. Aika kuluu ja tytöt kasvavat naisiksi. He kirjoittavat toisilleen syvimmistä tunnoistaan ja vannovat, että heidän ystävyytensä kestäisi ikuisesti. Elämää ei voi kuitenkaan käsikirjoittaa valmiiksi, ja myös Lumikukan ja Liljan ystävyys kohtaa haasteita, joita kumpikaan ei olisi osannut odottaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2021
• ISBN: 9788726929966

Book preview

Lumikukka ja salainen viuhka

Hiljaa istumisen aika

Olen »se joka ei vielä ole kuollut», kuten kylässämme sanotaan – leski, kahdeksankymmentävuotias. Ilman miestäni päivät tuntuvat pitkiltä. En enää välitä erikoisista ruoista, joita Pioni ja muut minulle valmistavat. En enää odota kiihkeästi iloisia tapahtumia, joita kattomme alla niin vaivatta syntyy. Nykyään minua kiinnostaa enää vain menneisyys. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin lopultakin sanoa sen, mitä en voinut sanoa ollessani riippuvainen lapsuudenkodistani, jossa minut kasvatettiin, tai puolisoni perheestä, joka minut ruokki. Minulla on kokonainen elämä kerrottavana; minulla ei ole enää mitään menetettävää, eikä maailmassa ole monta, joita saattaisin loukata.

Olen kyllin vanha tuntemaan liiankin perusteellisesti hyvät ja huonot puoleni, jotka yleensä tahtoivat olla yksi ja sama asia. Olen koko elämäni kaivannut rakkautta. Tiesin, ettei minun – tyttölapsen ja sittemmin naisen – sopinut haluta tai odottaa sitä, mutta halusin silti, ja juuri tämä epäoikeutettu halu on ollut kaikkien elämässä kokemieni ongelmien alku ja juuri. Unelmoin siitä, että äitini huomaisi minut ja että hän ja muu perheeni oppisivat rakastamaan minua. Voittaakseni heidän kiintymyksensä olin kuuliainen – mikä onkin minun sukupuoleeni kuuluvan ihmisen ihanneominaisuus – mutta tein liiankin halukkaasti kaiken mitä minun käskettiin tehdä. Koska toivoin, että he osoittaisivat minulle edes jonkinlaista sydämellisyyttä, yritin täyttää heidän odotuksensa – saavuttaa piirikunnan pienimmiksi surkastetut jalat – joten sallin sen, että jalkaterieni luut murskattiin ja muovattiin parempaan muotoon.

Kun tajusin, etten kestäisi kipua enää hetkeäkään, ja silmistäni vuoti kyyneliä verisille jalkasiteille, äitini kannusti minua hiljaa korvaani kuiskien jaksamaan vielä tunnin, vielä päivän, vielä viikon ja muistutti palkinnoista, joita saisin, jos kärsisin vielä vähän. Tällä tavoin hän opetti minut kestämään – eikä vain jalkojen sitomisen ja synnytysten alheuttamia ruumiillisia kärsimyksiä vaan niitäkin piinallisempia sydämen, mielen ja sielun tuskia. Samalla hän osoitti minulle puutteeni ja opetti, miten voisin kääntää ne voitokseni. Minun kotimaassani tällaisesta äidinrakkaudesta käytetään sanoja teng ai. Poikani on kertonut minulle, että miesten kirjoitusjärjestelmässä käsite koostuu kahdesta merkistä. Ensimmäisen merkitys on tuska, toisen rakkaus. Sellaista on äidinrakkaus.

Sitominen ei muuttanut vain jalkojani, vaan koko luonteeni, ja minulla on omituinen tunne kuin tuo prosessi olisi jatkunut läpi elämäni, muuttanut minut ensin taipuisasta lapsesta päättäväiseksi tytöksi; sitten nuoresta naisesta, joka teki kyselemättä kaiken mitä hänen miehensä suku häneltä vaati, piirikunnan ylhäisimmäksi naiseksi, joka pani kylässään täytäntöön ankaria lakeja ja tapoja. Siinä vaiheessa kun olin täyttänyt neljäkymmentä, sidottujen jalkojeni, noiden kultaisten liljojeni, jäykkyys oli levinnyt sydämeeni, joka takertui pelkkiin vääryyksiin ja epäkohtiin niin innokkaasti, etten enää kyennyt antamaan anteeksi niille, joita rakastin ja jotka rakastivat minua.

Ainoan kapinani tein nu shun, kansani naisten salaisen kirjoitusjärjestelmän muodossa. Se tapahtui ensimmäisen kerran, kun Lumikukka – minun laotongini, »vertaiseni, elinikäinen ystäväni» ja salainen kirjoituskumppanini – lähetti minulle viuhkan, joka on tässä pöydällä, ja taas uudelleen sen jälkeen, kun olin tutustunut häneen. Mutta riippumatta siitä, kuka olin Lumikukan seurassa, pyrin kaikin keinoin olemaan kunniallinen vaimo, erinomainen miniä ja tunnollinen äiti. Huonoina aikoina sydämeni oli kova kuin jade. Minulla oli sisäinen kyky sietää murheita ja koettelemuksia. Mutta tässä minä olen – leski joka istuu hiljaa niin kuin perinne määrää – ja käsitän vasta nyt, miten monta vuotta olen ollut sokea.

Lukuun ottamatta kolmea hirvittävää kuukautta keisari Xianfengin hallituskauden viidentenä vuonna olen elänyt elämäni yläkerran naisten kamareissa. Olen toki käynyt temppelissä, vanhassa lapsuudenkodissani ja jopa Lnmikukan luona, mutta tiedän ulkomaailmasta kovin vähän. Olen kuullut miesten puhuvan veroista, kuivuudesta ja kapinoista, mutta aiheet ovat kovin etäällä minun elämästäni. Minulle tuttuja asioita ovat koruompelu, kudonta, ruoanlaitto, mieheni suku, lapseni, lapsenlapseni, lapsenlapsenlapseni ja nu shu. Elämäni on kulkenut normaalisti – ensin oli aika tyttärenä, sitten tulivat hiusten sitomisen aika, riisi- ja suolapäivät ja nyt hiljaa istumisen aika.

Joten tässä nyt olen yksin ajatuksineni, viuhka edessäni. Kun otan sen käteeni, se tuntuu kumman kevyeltä, vaikka siihen on kirjattu määrättömästi iloa ja määrättömästi surua. Avaan sen nopeasti, ja kunkin laskoksen ääni tuo auki levittyessään mieleeni läpättävän sydämen. Muistot vilistävät silmissäni. Näinä neljänäkymmenenä viime vuotena olen lukenut viuhkan kirjoitukset niin moneen kertaan, että osaan ne ulkoa kuin lapsuuden ajan laulut.

Muistan päivän, jolloin välittäjä ojensi sen minulle. Sormeni vapisivat, kun avasin laskokset. Silloin kauan sitten sen yläreunaa koristi pelkkä lehtiköynnös ja vain yksi viesti solui hiljalleen alas ensimmäistä laskosta. En vielä silloin tuntenut montakaan nu shu merkkiä, joten tätini luki minulle viestin. »Olen ymmärtänyt, että kodissanne asuu hyväluonteinen tyttö, joka osaa naisten taidot. Sinä ja minä olemme syntyneet samana vuonna samana päivänä. Emmekö voisi olla elinikäiset ystävät?» Kun nyt katselen merkkien herkkiä kiehkuroita, joista rivit muodostuvat, en näe edessäni vain tyttöä, jollainen Lumikukka silloin oli, vaan naisen, joka hänestä tulisi – peräänantamattoman, avomielisen, ulospäin suuntautuneen naisen.

Katseeni pyyhkäisee toisiakin laskoksia, ja näen niissä optimismia, riemua, keskinäistä ihailua ja lupauksia, joita annoimme toisillemme. Huomaan, miten tuo yksinkertainen köynnös oli kasvanut monimutkaiseksi kuvioksi, johon lumikukat ja liljat punoutuivat symboloimaan yhteistä elämäämme laotongeina, elinikäisinä ystävinä. Oikeassa ylänurkassa näkyy kuu, joka loistaa meille. Meidän oli määrä olla kuin pitkät viiniköynnökset, joiden juuret ovat kietoutuneet yhteen, kuin puut, jotka seisovat tuhat vuotta samalla paikalla, kuin mandariinisorsat, jotka ovat pariutuneet loppuiäkseen. Yhteen laskokseen Lumikukka oli kirjoittanut: Me toisiimme mieltyneet emme koskaan katkaise sidettämme. Mutta toisessa laskoksessa näen väärinkäsitykset, särkyneen luottamuksen ja oven lopullisen sulkeutumisen. Minulle rakkaus oli kuin kallisarvoinen esine, en kyennyt jakamaan sitä kenenkään kanssa, ja lopulta se erotti minut siitä ainoasta ihmisestä, johon minulla oli vertaisside.

Rakkauden oppivuoteni eivät vieläkään ole ohi. Luulin ymmärtäneeni, mitä se on – enkä vain sitä, mitä on äidinrakkaus, vaan mitä on rakkaus vanhempiin, puolisoon ja omaan laotongiinsa. Minulla on kokemusta muistakin rakkauden lajeista – säälivästä rakkaudesta, kunnioittavasta rakkaudesta, kiitollisesta rakkaudesta. Mutta kun katselen salaista viuhkaa, johon Lumikukka ja minä kirjoitimme viestejämme niin monen vuoden ajan, tajuan, etten osannut pitää arvossa rakkauden kaikkein tähdellisintä lajia – sydämen syvää rakkautta.

Näinä viime vuosina olen tallentanut monien sellaisten naisten muistelmia, jotka eivät olleet koskaan oppineet nu shua. Olen suostunut kuulemaan kaikki murheet ja valitukset, vääryydet ja tragediat. Olen merkinnyt muistiin kovia kokeneiden onnettoman elämän. Olen kuullut sen kaiken ja kirjoittanut kaiken ylös. Mutta vaikka tiedän naisten tarinoista kosolti, en tiedä miesten tarinoista juuri mitään, paitsi että useimmissa maanviljelijä taistelee luonnonvoimia vastaan tai sotilas toista sotilasta vastaan tai sitten yksinäinen mies kilvoittelee itsensä kanssa. Kun ajattelen omaa elämääni, huomaan, että se ammentaa aineistonsa sekä naisten että miesten tarinoista. Olen yksinkertainen nainen, jonka valituksenaiheet ovat tavanomaisia, mutta sisimmässäni olen minäkin käynyt jonkinlaista miehen taistelua todellisen luontoni ja sen ihmisen välillä, joka minun olisi pitänyt olla.

Kirjoitan näitä sivuja niille, joiden asuinsija on jo tuonpuoleisessa maailmassa. Pioni, pojanpoikani vaimo, on luvannut pitää huolen, että ne poltetaan heti minun kuoltuani, jotta tarinani tavoittaa heidät ennen henkeäni. Selittäkööt nämä sanat minun tekoni sekä esivanhemmilleni että miehelleni, mutta etenkin Lumikukalle ennen kuin taas tervehdin heitä kaikkia.

Aika tyttärenä

Maitovuodet

Minun nimeni on Lilja.Tulin tähän maailmaan viidentenä päivänä kuudetta kuuta keisari Daoguangin hallituskauden kolmantena vuonna. Kotikyläni Puwei sijaitsee Yongmingin, Ikuisen kirkkauden piirikunnassa. Valtaosa seudun asukkaista polveutuu Yao-heimosta. Puweissa tyttövuosinani vierailleet tarinankertojat tiesivät, että ensimmäiset yaot saapuivat seudulle tuhatkaksisataa vuotta sitten Tang-dynastian aikana, mutta useimmat suvut vasta sata vuotta myöhemmin paettuaan mongoliarmeijoita, jotka olivat vallanneet maan pohjoisalueet.Vaikka me seudun ihmiset emme ole koskaan olleet rikkaita, olemme harvoin olleet niin köyhiäkään, että naiset olisivat joutuneet pelloille töihin.

Me olimme Yin sukuhaaraa, joka oli yksi alkuperäisistä Yao-klaaneista ja seudun yleisin. Isäni ja setäni vuokrasivat kaukana provinssin länsiosassa asuvalta rikkaalta maanomistajalta seitsemän moun verran maata. He viljelivät riisiä, puuvillaa, taroa ja keittiökasveja. Kotini oli tyypillisesti kaksikerroksinen ja sen ikkunoista avautui näkymä etelään. Yläkerrassa oli huone, joka oli tarkoitettu naisten kokoontumiseen ja naimattomien tyttöjen makuutilaksi. Kullekin perheyksikölle omistetut huoneet ja erityinen kotieläimille tarkoitettu tila ympäröivät alakerran suurinta huonetta, jonka keskimmäisestä kattoparrusta riippui munilla tai appelsiineilla täytettyjä koreja ja naruissa kuivuvia chilejä, koska näin ne olivat turvassa hiiriltä, kanoilta tai sisätiloissa kuljeksivalta porsaalta. Yhdellä seinustalla oli pöytä ja jakkaroita. Vastapälsen seinän nurkassa oli tulisija, jonka ääressä äiti ja täti laittoivat ruokaa. Talomme suurimmassa huoneessa ei ollut ikkunoita, ja siksi kujalle johtava ovi pidettiin auki, jotta sisälle saatiin valoa ja raitista ilmaa lämpiminä kuukausina. Muut huoneet olivat pieniä, lattia oli tiiviiksi tallottua maata ja, kuten jo kerroin, eläimet asuivat meidän kanssamme.

En ole koskaan erityisemmin pohtinut, olinko lapsena onnellinen tai oliko elämäni hauskaa. Olin jotenkuten siedettävä tyttö, joka asui jotenkuten siedettävän perheensä kanssa jotenkuten siedettävässä kylässä. En tiennyt muunlaisesta elämästä, eikä se minua huolettanut. Muistan kuitenkin sen päivän, jolloin aloin huomata ja ajatella asioita ympärilläni. Olin juuri täyttänyt viisi ja tunsin ikään kuin ylittäneeni ison kynnyksen. Heräsin ennen aamunkoittoa jonkinlainen kutinan tunne aivoissani. Tuo hermoärsytys teki minut valppaaksi kaikelle, mitä sinä päivänä näin ja koin.

Makasin Vanhimman sisaren ja Kolmannen sisaren välissä. Vilkaisin serkkuni vuodetta, joka oli toisella puolella huonetta. Kaunis kuu, joka oli samanikäinen kuin minä, ei ollut vielä herännyt, joten pysyttelin hiljaa ja odotin, kunnes sisareni havahtuisivat. Olin kasvot päin Vanhinta sisarta, joka oli minua neljä vuotta vanhempi. Vaikka nukuimme samassa sängyssä, en oppinut tuntemaan häntä oikeastaan ennen kuin jalkani sidottiin ja pääsin itsekin naisten kamariin. Iloitsin siitä, etten katsonut Kolmanteen sisareen päin. Sanoin usein itselleni, että koska hän oli minua vuoden nuorempi, hän oli merkityksetön, ei häntä tarvinnut ottaa huomioon. Enpä luule, että sisarenikaan erityisemmin palvoivat minua, mutta välinpitämättömyys jota esitimme toisillemme oli silkkaa kuorta, jolla naamioimme todelliset toiveemme. Me kaikki halusimme, että äiti huomaisi meidät. Me kaikki kilpailimme isän huomiosta. Toivoimme, että voisimme viettää päivittäin aikaa Vanhimman veljen kanssa, sillä ensimmäisenä poikana hän oli perheen arvokkain henkilö. En tuntenut samanlaista kateutta Kaunista kuuta kohtaan. Olimme hyvät ystävät ja iloitsimme siitä, että elämämme punoutuisivat yhteen siihen asti kunnes menisimme naimisiin.

Me neljä olimme hyvin samannäköisiä. Meillä oli jokaisella lyhyiksi leikatut mustat hiukset, olimme tavattoman laihoja ja pienikokoisia. Muutoin meissä oli vain joitakin erottavia piirteitä. Vanhimmalla sisarella oli luomi huulten yläpuolella. Kolmannen sisaren hiukset sidottiin aina töyhtömäisille pienille saparoille, koska hän ei pitänyt siitä, että äiti kampasi niitä. Kauniilla kuulla oli sievät pyöreät kasvot, ja minun jalkani olivat vankistuneet juoksemisesta ja käsivarteni vahvistuneet pikkuveljen kantamisesta.

»Tytöt!» äiti huusi alhaalta portaisiin.

Tämä riitti herättämään toisetkin ja pian olimme kaikki jalkeilla. Vanhin sisar pukeutui kiireesti ja lähti alas. Kaunis kuu ja minä olimme hitaampia, koska meidän piti pukea itsemme lisäksi myös Kolmas sisar. Sitten lähdimme alakertaan, jossa täti lakaisi lattiaa, setä lauleli aamulaulua, äiti – Toinen veli kapaloituna selässään – kaatoi viimeiset vesitipat teekannuun lämpenemään ja Vanhin sisar pilkkoi šalottisipuleita riisipuuroon, jolle olemme antaneet nimen congee. Sisareni katsoi minua levollisesti, minkä tulkitsin siten, että hän oli tänä aamuna jo ansainnut muun perheen hyväksynnän ja olisi turvassa lopun päivää. Kätkin harmini ymmärtämättä ollenkaan, että se, mitä luulin sisaren itsetyytyväisyydeksi, olikin jonkinlaista ilotonta alistuneisuutta, joka sitten pian valtasikin hänen mielensä sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin.

»Kaunis kuu! Lilja! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne!»

Tätini tervehti meitä tällä tavoin joka ikinen aamu. Juoksimme heti hänen luokseen. Täti antoi Kauniille kuulle suukon ja minua hän taputti hellästi pepulle. Sitten setä syöksyi paikalle, kaappasi Kauniin kuun syliinsä ja suukotti häntä. Kun hän oli laskenut tytön takaisin alas, hän iski minulle silmää ja nipisti poskeani.

Tunnetteko vanhan sanonnan, jonka mukaan kauniit ihmiset menevät naimisiin kauniiden kanssa ja lahjakkaat lahjakkaiden kanssa? Tuona aamuna tulin mielessäni siihen tulokseen, että setä ja täti olivat rumia ja sopivat juuri siksi niin täydellisesti yhteen. Sedällä, isäni nuoremmalla veljellä, oli länkisääret, kalju päälaki ja kiiltävät kuukasvot. Täti oli pullea ja hänen hampaansa olivat kuin rosoiset kivet, jotka pistivät ulos karstimaan luolasta. Hänen sidotut jalkansa eivät olleet erityisen pienet, ehkä noin neljätoista senttimetriä pitkät eli kaksi kertaa sen kokoiset kuin millaisiksi minun jalkani lopulta muotoutuivat. Olin kuullut kylän ilkeiden kielten kertovan, että tästä syystä tätini – joka oli muuten tervettä rotua ja leveälanteinen – ei kyennyt kantamaan poikalasta laskettuun aikaan saakka. En ollut koskaan kuullut moisia moitteita omassa kodissamme, en edes sedän suusta. Minun silmissäni heillä oli ihanteellinen avioliitto; setä oli lempeä rotta ja täti kuuliainen puhveli. He tuottivat päivittäin iloa kotilieden ympärille.

Äiti ei kuitenkaan millään lailla osoittanut huomanneensa, että olin samassa huoneessa. Näin oli ollut asian laita niin kauan kuin muistin, mutta vasta sinä päivänä havahduin hänen piittaamattomuuteensa ja oikein tunsin sen. Minut valtasi surumielisyys, joka pyyhkäisi pois tädin ja sedän kanssa vasta kokemani ilon ja mykisti minut voimakkuudellaan. Tunne tosin hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, koska Vanhin veli, joka oli minua kuusi vuotta vanhempi, pyysi minua auttamaan häntä aamutoimissaan. Koska olin syntynyt hevosen vuonna, luonteeseeni kuului rakkaus ulkoilmaan, mutta vieläkin tärkeämpää oli, että sain Vanhimman veljen kokonaan itselleni. Tiesin, että olin onnekas ja että sisareni lukisivat tämän minulle miinukseksi, mutta en välittänyt siitä. Kun veli puhui ja hymyili minulle, en enää tuntenut olevani näkymätön.

Pinkaisimme ulos.Vanhin veli nosti kaivosta vettä ja täytti sangot, jotka piti kantaa sisään. Veimme ne taloon ja lähdimme takaisin ulos keräämään polttopuita. Teimme niistä kasan, ja Vanhin veli lastasi sylini täyteen pienempiä oksia. Loput hän kaappasi omaan syliinsä, ja taas suuntasimme kohti kotia. Kun tulimme perille, annoin oksat äidille ja toivoin saavani kiitosta. Eihän pienen tytön ole herkkua raahata vesiämpäriä tai kantaa polttopuita. Mutta äiti ei sanonut mitään.

Vielä näinkin monen vuoden jälkeen minun on vaikea ajatella äitiäni ja sitä, minkä tajusin tuona päivänä. Silloin ymmärsin niin erityisen selvästi, että olin hänelle yhdentekevä. Olin kolmas lapsi, toinen arvoton tyttölapsi, ja liian nuori, ei minuun kannattanut tuhlata aikaa ennen kuin näyttäisi varmalta, että selviäisin maitovuosistani hengissä. Hän katsoi minua niin kuin kaikki äidit katsovat tyttäriään – kuin tilapäistä vierasta, joka oli taas yksi suu lisää ruokittavaksi ja yksi ruumis lisää puettavaksi, kunnes muuttaisin pois puolisoni kotiin. Olin viisivuotias ja kyllin iso tietääkseni, etten ansainnut hänen huomiotaan, mutta yhtäkkiä kaipasin sitä kiihkeästi. Halusin, että hän katsoisi minua ja puhuisi minulle samalla tavoin kuin Vanhimmalle veljelle. Mutta jopa tuona hetkenä, jolloin koin ensimmäisen kerran todella syvää kaipuuta, ymmärsin, ettei äiti halunnut minun häiritsevän häntä tuona työntäyteisenä aikana, jolloin hän usein torui minua siitä, että puhuin liian kovalla äänellä, tai huiski ilmaa ympärilläni, koska olin hänen tiellään.Vannoinkin mielessäni, että minusta tulisi Vanhimman sisaren kaltainen ja että auttaisin kaikessa niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin kykenin.

Isoäiti vaappui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kuiva luumu ja hänen selkänsä oli painunut niin köyryyn, että hän ja minä saatoimme katsella toisiamme samalta korkeudelta silmästä silmään.

»Auta isoäitiä», äiti komensi. »Kysy, tarvitseeko hän jotakin.»

Vaikka olin vain hetkeä aiemmin luvannut mielessäni auttaa, olin kahden vaiheilla. Isoäidin ikenet olivat aamuisin tahmeat ja haisivat happamilta, eikä kukaan halunnut olla hänen lähellään. Hivuttauduin hänen kylkeensä henkeä pidättäen, mutta hän huitaisi kärsimättömällä eleellä minut pois. Liikahdin niin nopeasti, että törmäsin isään – joka oli perhekuntamme yhdestoista ja tärkein henkilö.

Hän ei moittinut minua eikä puhunut mitään muillekaan. Minun tietääkseni hän ei yleensäkään puhunut ennen kuin päivä kallistui iltaan. Hän istuutui ja odotti, että häntä palveltiin. Tarkkailin äitiä, joka ääneti kaatoi hänelle teetä. Jos minä pelkäsin, että äiti huomaisi minut aamuaskareittensa tiellä, hän oli itse vielä varovaisempi suhteessaan isään. Isä löi harvoin äitiä eikä ottanut koskaan jalkavaimoa, mutta äidin varovaisuus isän seurassa sai meidät muutkin varpaillemme.

Täti kattoi pöytään kulhot ja kauhoi niihin congeeta sillä välin, kun äiti imetti vauvaa. Kun olimme syöneet, isä ja setä lähtivät pelloille ja äiti, täti, isoäiti ja Vanhin sisar siirtyivät yläkertaan naisten kamariin. Olisin halunnut mennä äidin ja toisten naisten mukaan, mutta olin liian nuori. Tilannetta vielä pahensi se, että jouduin jakamaan Vanhimman veljen pikkuveljen ja Kolmannen sisaren kanssa, kun menimme takaisin ulos.

Kannoin vauvaa selässäni, kun katkoimme ruohoa ja etsimme juuria porsaallemme. Kolmas sisar kulki kintereillämme parhaan kykynsä mukaan. Tyttö oli kummallinen, itsepäinen pikku otus. Hän käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi, vaikka ainoat, joita sai hemmotella, olivat veljemme. Hän luuli olevansa perheemme rakastetuin olento, vaikka mikään ei viitannut siihen, että se olisi pitänyt paikkansa.

Kun olimme tehneet askareemme, lähdimme nelisin tutkimaan kylää kulkien ylös alas talojen välisiä kujia, kunnes kohtasimme tyttöjä, jotka hyppivät narua. Veljeni pysähtyi, otti minulta vauvan ja antoi minunkin hyppiä. Sitten palasimme kotiin syömään lounasta – yksinkertaista ruokaa, pelkkää riisiä vihannesten kera. Aterian jälkeen Vanhin veli lähti miesten matkaan ja me muut menimme yläkertaan. Taas äiti imetti vauvan, minkä jälkeen vauva ja Kolmas sisar pantiin päiväunille. Jo sen ikäisenä iloitsin siitä, että sain olla naisten kamarissa isoäidin, tädin, siskon, serkun ja ennen kaikkea äidin kanssa. Äiti ja isoäiti kutoivat kangasta, Kaunis kuu ja minä kerimme lankaa, täti istui siveltimen ja mustepullon ääressä ja kirjoitti säntilliseen tapaansa salaisia merkkejään ja Vanhin sisar odotti, että hänen neljä valasisartaan tulisivat iltapäiväkäynnille.

Pian kuulimme, miten neljä liljaparia asteli hiljaa ylös portaita.Vanhin sisar tervehti jokaista tyttöä halaten, ja sitten kaikki viisi kerääntyivät yhteen nurkkaan. He eivät pitäneet siitä, että häiritsin heidän jutteluaan, mutta tarkkailin heitä kaikesta huolimatta, sillä tiesin, että jo parin vuoden kuluttua olisin itsekin osa uskollisuudenvalan vannonutta ystäväjoukkoa. Kaikki tytöt olivat kotoisin Puweista,joten he saattoivat tavata usein, muulloinkin kuin erityisinä kokoontumispäivinä, kuten Viileiden tuulten pyydystysjuhlan tai Lintujuhlan aikaan. Ystäväjoukko oli muodostettu, kun tytöt olivat täyttäneet seitsemän. Suhteen sinetöimiseksi kunkin tytön isä oli lahjoittanut kaksikymmentäviisi jiniä riisiä, joka oli varastoitu taloomme. Kun tytöt myöhemmin menisivät naimisiin, riisiannokset myytäisiin, jotta valasisaret voisivat ostaa morsiamelle lahjoja. Viimeinen riisiannos myytäisiin silloin, kun viimeinenkin valasisar menisi naimisiin. Siihen sisaruus päättyisi, sillä tytöt muuttaisivat naimisiin mentyään kaukaisiin kyliin ja heidän aikansa kuluisi lapsia hoidellessa ja anoppia totellessa, eikä vanhoihin ystävyyssuhteisiin enää liikenisi aikaa.

Vanhin sisar ei tohtinut kiinnittää itseensä huomiota edes ystäviensä seurassa. Hän istui tyynenä vieressä, kun toiset tytöt kirjoivat kangasta tai kertoivat kaikenlaisia hupaisia juttuja. Kun rupattelu tai tirskunta kävi liian äänekkääksi, äiti vaiensi heidät ankarasti, ja mieleeni pulpahti jälleen uusi ajatus: äiti ei tehnyt koskaan niin silloin, kun isoäidin vanhuudenajan valasisaret tulivat käymään. Kun isoäidin lapset olivat kasvaneet aikuisiksi, hänet oli pyydetty mukaan uuteen ryhmään, joka koostui Puweissa kokoontuvasta viidestä valasisaresta. Isoäidin lisäksi heistä oli hengissä enää kaksi, kaikki olivat leskiä, ja he tapasivat vähintään kerran viikossa. He naurattivat toisiaan laskien rivoa leikkiä, mistä me tytöt emme ymmärtäneet mitään. Noissa tilanteissa äiti pelkäsi anoppiaan niin paljon, ettei kehdannut pyytää heitä olemaan hiljaa.Tai sitten hänellä oli vain kiire.

Äidiltä loppui lanka, ja hän nousi hakeakseen sitä lisää. Hetken aikaa hän seisoi hiljaa paikoillaan ja tuijotti eteensä poissaolevan näköisenä. Minussa heräsi lähes vastustamaton halu rynnätä hänen syliinsä ja kiljua: Näe minut, näe minut, näe minut! Mutta minä en tehnyt niin. Äidin äiti oli sitonut hänen jalkansa kelvottoman huonosti. Kultaisten liljojen asemesta äidillä oli vain rumat tyngät. Sen sijaan, että olisi kävellessään vaappunut, hän otti tukea kepistä. Jos hän pani kepin syrjään, hänen kaikki neljä raajaansa sojottivat sivuille, kun hän yritti säilyttää tasapainonsa. Äiti seisoi jaloillaan niin epävarmasti, että kukaan ei uskaltanut halata tai suukotella häntä.

»Eikö Kauniin kuun ja Liljan olisi nyt aika mennä ulos?» täti kysyi ja keskeytti äidin haaveilut. »He voisivat vaikka autella Vanhinta veljeä.»

»Ei hän tarvitse tyttöjen apua.»

»Tiedän», täti sanoi. »Mutta on niin kaunis päivä –»

»Ei», äiti sanoi tiukasti. »En halua, että tytöt kuljeksivat ympäri kylää, kun heidän pitäisi olla opettelemassa taloudenhoitoa.»

Tässä nimenomaisessa asiassa täti oli kuitenkin jääräpäinen. Hän halusi, että me oppisimme tuntemaan kylämme kujat ja näkemään, mitä oli niiden päässä, kävelemään aina kylän laitamille asti ja katsomaan kauas, sillä hän tiesi, että pian näkisimme enää vain vilauksen ulkomaailmasta naisten kamarin ristikkoikkunan lävitse.

»Heillä on enää muutama kuukausi aikaa», hän sanoi suostutellen. Hän jätti sanomatta, että pian meidänkin jalkamme sidottaisiin, luumme murskattaisiin ja ihomme annettaisiin mädäntyä. »Anna heidän juoksennella niin kauan kuin voivat.»

Äiti oli kuolemanväsynyt. Hänellä oli viisi lasta,joista kolme oli iältään viisi ja sen alle. Hän yksin oli vastuussa koko kodista – hän siivosi, pyykkäsi, korjasi, laittoi ruoan ja valvoi kodin velkoja parhaan kykynsä mukaan. Hänellä oli korkeampi asema kuin tädillä, mutta hän ei voinut joka ikinen päivä taistella sellaisen käytöksen puolesta, jota itse piti sopivana.

»Olkoon menneeksi.» Äiti huokaisi alistuneena. »He saavat mennä.»

Tartuin Kauniin kuun käteen, ja me pompimme ilosta.Täti hätisti meidät nopeasti ovelle ennen kuin äiti muuttaisi mielensä, ja Vanhin sisar ja hänen valasisarensa seurasivat meitä kaihoisilla katseillaan. Serkkuni ja minä juoksimme alas portaita ja ulos ovesta. Myöhäinen iltapäivä oli minun lempiaikaani, sillä silloin ilma oli lämmintä ja tuoksuvaa ja laulukaskaat sirittivät. Riensimme alas kujaa, kunnes kohtasimme veljemme,joka vei vesipuhvelia joelle. Hän ratsasti elukan leveillä hartioilla toinen jalka koukussa allaan, toisen ponnahdellessa eläimen kupeilla. Kaunis kuu ja minä kävelimme peräkanaa veljen ja puhvelin kannoilla pitkin kylän labyrinttimaisia kujia, joiden hämmentävä sokkelo suojeli meitä niin kuolleiden hengiltä kuin rosvoiltakin. Emme tavanneet yhtään aikuista – miehet olivat töissä pelloilla ja naiset yläkerran kamareissaan ristikkoikkunoiden takana – mutta kujilla oli muita lapsia ja kyläläisten kotieläimiä: kanoja, ankkoja, lihavia emakkoja ja jaloissa kiljuvia porsaita.

Lähdimme ulos kylästä ja vaelsimme pitkin korotettua kapeaa polkua, joka oli kivetty pienillä kivillä. Se oli riittävän leveä ihmisille ja kantotuoleille, mutta liian kapea ponitai härkävankkureille. Seurasimme polkua Xiaojoelle asti ja pysähdyimme ennen huojuvaa siltaa, joka vei sen yli. Sillan toisessa päässä avautui maailma laajoine viljelysmaineen.Taivas kaareutui yllämme yhtä sinisenä kuin kuningaskalastajan sulat. Kaukana horisontissa näkyi toisia kyliä – paikkoja, joihin en uskonut pääseväni koskaan elämäni aikana. Kapusimme alas joenrantaan, jossa tuuli kahisutti kaisloja. Istuin kivelle, riisuin tohvelit ja kahlasin matalaan veteen. Seitsemänkymmentäviisi vuotta on kulunut, mutta muistan vieläkin, miltä lieju tuntui varpaiden välissä, miten vesi virtaili jalkoja vasten ja miten kylmältä se tuntui iholla. Kaunis kuu ja minä olimme silloin vapaita toisin kuin enää ikinä sen jälkeen. Mutta muistan siitä päivästä erittäin selvästi vielä muutakin. Sillä sekunnilla kun olin herännyt, olin nähnyt perheeni uudessa valossa, ja sen jäsenet olivat täyttäneet minut oudoilla tunteilla – surumielisyydellä, murheella ja kateudella, sekä tuntemuksella, että olin monessa suhteessa tullut kohdelluksi kaltoin,ja äkkiä se oli tuntunut epäoikeudenmukaiselta. Annoin veden huuhtoa sen kaiken pois.

Sinä iltana istuimme päivällisen jälkeen ulkona, nautimme viileästä iltailmasta ja katselimme vierestä, kun isä ja setä polttelivat pitkiä piippujaan. Kaikkia väsytti. Äiti imetti vauvan vielä kerran ja yritti saada sen nukahtamaan. Hän näytti uupuneelta päivän askareista, jotka eivät vieläkään olleet hänen kohdaltaan ohi. Kiersin käsivarteni hänen olkapäälleen lohduttaakseni häntä vähän.

»Nyt on liian kuuma tuommoiseen», hän sanoi ja työnsi minut hellästi pois.

Ilmeisesti isä oli huomannut pettyneen ilmeeni, koska hän veti minut syliinsä. Hiljaisessa pimeydessä olin hänelle rakas.Tuon hetken olin kuin helmi hänen kämmenellään.

Jalkojen sitominen

Jalkojeni sitomisen valmistelut kestivät paljon kauemmin kuin kukaan oli odottanut. Kaupungeissa ylhäisöperheiden tyttöjen jalat sidotaan jo kolmen vuoden iässä. Eräissä kaukaisissa provinsseissa tytöt sidotuttavat jalkansa vain tilapäisesti, jotta näyttäisivät viehättäviltä tulevien aviomiestensä silmissä. He saattavat olla jopa kolmentoista ikäisiä. Heidän luitaan ei murskata, sidokset ovat löyhiä, ja kun he ovat menneet naimisiin, jalat vapautetaan siteistä, jotta he voivat tehdä pelloilla töitä miestensä rinnalla. Köyhimpien tyttöjen jalkoja ei surkastuteta lainkaan. Tiesimme, mikä heitä odottaisi. Joko heidät myytäisiin palvelijoiksi tai heistä tulisi »pikkuminiöitä» – kovaonnisten perheiden isojalkaisia tyttäriä, jotka annettaisiin kasvatettaviksi toisiin perheisiin, kunnes he ovat kyllin vanhoja saamaan lapsia. Mutta meidän jotenkuten siedettävässä piirikunnassamme meidän perheemme kaltaisten perheiden tyttärien jalkojen sitominen aloitetaan kuuden vuoden iässä ja sen katsotaan päättyvän kaksi vuotta myöhemmin.

Jo silloin, kun juoksentelin ulkona veljeni kanssa, oli äiti aloittanut siteisiin tarvittavien pitkien sinisten kangaskaistaleiden valmistelun. Hän teki omin käsin ensimmäisen tossuparini, mutta vielä enemmän hän näki vaivaa ommellessaan miniatyyritossut, jotka hän veisi Guanyinin alttarille – jumalattaren, joka kuulee kaikkien naisten itkun. Nuo koruompelein kirjaillut tohvelit olivat vain kolme ja puoli senttimetriä pitkät, ja ne oli valmistettu erityisen hienosta punaisesta silkkitilkusta, jonka äiti oli säästänyt myötäjäisistään. Ne olivat ensimmäinen aavistukseni siitä, että äiti ehkä sittenkin välitti minusta.

Kun Kaunis kuu ja minä täytimme kuusi vuotta, äiti ja täti lähettivät noutamaan ennustajaa, joka ilmoittaisi suotuisimman ajankohdan sitomisen aloittamiselle. Väitetään, että syksy on otollisin aika aloittaa jalkojen sitominen, mutta vain siksi, että edessä on talvi ja kylmä sää edesauttaa jalkojen turtumista. Olinko minä innoissani? En, olin kauhuissani. Olin liian pieni muistaakseni Vanhimman sisaren jalkojen sitomisen alun, mutta kukapa meidän kylässämme ei olisi kuullut Wun tytön kirkunaa tien toisesta päästä?

Äiti tervehti ennustaja Hua alakerrassa, kaatoi miehelle teetä ja tarjosi tälle kulhollisen vesimelonin siemeniä. Kohteliaisuuden tarkoituksena oli saada aikaan hyvä tulkinta. Mies aloitti minusta. Hän pohti syntymäaikaani. Hän punnitsi mahdollisuuksiani. Sitten hän sanoi: »Minun pitää nähdä lapsi elävänä edessäni.» Näin ei yleensä tehty, ja kun äiti tuli hakemaan minua, hänen kasvoilleen oli kaivertunut huolestuneisuuden uurteita. Hän talutti minut ennustajan luo. Hän piteli minua miehen edessä. Hänen sormensa puristivat olkapäitäni, pitivät samanaikaisesti minua aloillani ja herättivät minussa pelkoa, kun ennustaja suoritti tutkimuksensa.

»Silmät, hyvät. Korvat, hyvät. Ja tuo suu.» Mies katsahti äitiini. »Tämä ei ole mikään tavallinen lapsi.»

Äiti imaisi hampaittensa raosta ilmaa sisään. Tämän pahempaa asiaa ei ennustaja olisi voinut ilmoittaa.

»Nyt tarvitaan lisätutkimuksia», ennustaja