Kiinalainen verkko

By Lisa See

Kun Yhdysvaltain suurlähettilään ja kiinalaisen huippupoliitikon pojat löytyvät kuolleina, epäillään molemmissa maissa, että kuolemien taustalla on jotain hämärää. David Stark Yhdysvaltojen oikeusministeriöstä lyö hynttyyt yhteen kiinalaisen etsivän Liu Huanin kanssa mysteerin selvittämiseksi. Tapaus ei ole pelkästään diplomaattisesti arkaluontoinen vaan myös täynnä mutkia. Johtolangat vetävät kaksikkoa Los Angelesin kiinalaiskortteleiden ja Pekingin vilkkaiden katujen läpi. He kohtaavat suuren maan pimeimpiä kolkkia ja ihmisyyden rumimpia puolia. Jokainen johtolanka vie heidät syvemmälle Kiinan järjestäytyneen rikollisuuden verkossa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788726632996

Book preview

1

10. Tammikuuta

Beihai-puisto

W ing Yin piteli tiukasti pojantyttärensä kintaan peittämää kättä ohjatessaan häntä verkkaiseen tahtiin Beihaijärven avaralla jäällä lähellä Kielletyn kaupungin muureja. Pekingin nuoret pikaluistelijat pitivät harjoitustaan vastarannalla. Heidän takanaan, piipuista tupruavan nokisen savun ja paksujen harmaiden pilvien verhossa, erottui Viiden Lohikäärmeen paviljonki ja Keisarillinen Taivaan halli. Yöllä oli satanut lunta, ja vanhat naiset lakaisivat kävelyteitä bambuluudilla. Jää Wing Yunin vanhojen luistinten alla oli vahvaa ja ilma huurusi jokaisella hengityksellä. Pakkasta oli varmaan viitisentoista astetta. Eikä ilma lämpenisi koko päivänä.

Wing pysytteli mieluummin järven tällä puolen, lähellä puiston pääporttia ja vanhaa pyöreää kaupunkia, joka ympäröi Kublai-kaanin muinaista asuinpaikkaa suojanutta linnaketta. Aivan rannan tuntumassa, jalankulkusillan päässä, oli Jadesaari. Kesäisin Wing Yunista oli mukava astella sen kivetyillä poluilla ja piipahtaa matkan varrella suojaisissa paviljongeissa. Jos ilma ei ollut liian kuuma tai kostea, hän saattoi kiivetä kukkulan laelle Valkoiseen pagodiin, sipulinmuotoiseen temppeliin, joka oli rakennettu tiibetiläiseen tyyliin Dalai Laman ensivierailun kunniaksi vuonna 1651.

Wing Yun pysytteli pojantyttärensä kanssa lähellä kovaäänisiä. Jäällä raikui vanhanaikainen tanssimusiikki. Tytöt ja pojat tanssivat tangoa ja valssia tai nauroivat keskenään. Jotkut pitivät toisiaan kädestä. Voi, miten maailma muuttuu, Wing Yun ajatteli. Minun nuoruudessani tytöt ja pojat eivät mitenkään voineet pitää toisiaan kädestä julkisella paikalla. Näiden nuorten vanhemmat olisivat vieläkin voineet kauhistua, jos olisivat nähneet lastensa käyttäytyvän niin häpeämättömästi toisten ihmisten edessä. Jäällä oli myös perheitä; äidit, isät, isovanhemmat, tädit, sedät ja lapset nauroivat ja kiusoittelivat toisiaan. He olivat viehättävä näky talvisissa tamineissaan: kaikilla oli kintaat ja kaulahuivit, vanhanaikainen sininen toppatakki tai iloisenvärinen länsimainen ulsteri. Pienimmät lapset, jotka vielä opettelivat pysymään pystyssä, ottivat tukea puisista potkukelkoista. Onnellisen näköiset isovanhemmat istuivat kyydissä lastenlasten työntäessä heitä eteenpäin.

Monet luistelijoista olivat Wing Yunille tuttuja, mutta niin kuin aina jäällä oli myös uusia tulokkaita, jotka kokeilivat tätä liikunnan lajia ensi kertaa. Kaksi sotilasta oli melkein kaatanut heidät kumoon, mutta Wing Yun oli päättänyt olla torumatta heitä. Hän näki että he olivat tavallisia maalaispoikia, luultavasti talonpoikia Etelä-Kiinasta. Varmaan he eivät olleet koskaan ennen nähneet lunta ja jäätä.

Wing Yun ja Mei Mei olivat tänä talvena viettäneet monta päivää yhdessä tällä jäällä. Mei Mei oli hänelle hyvää seuraa. Hiljaisuus ei haitannut tyttöä, ja usein hän vaikutti yhtä uppoutuneelta omiin ajatuksiinsa kuin Wing Yunkin. Juuri nyt Wing Yun tunsi Mei Mein sormien liikkuvan kintaan sisällä. Tyttö halusi luistella omin päin, mutta epäröi irrottaa otettaan.

»Laula minulle, Mei Mei», hän sanoi. »Laula se laulu jäästä.»

Mei Mei nosti katseensa, ja Wing Yun veti tytön huivia taakse pakkasen punehduttamilta poskilta. Mei Mei hymyili ja alkoi sitten laulaa »Yhdeksää», jossa lueteltiin talven yhdeksän vaihetta ja varoitettiin kuulijaa vuodenajan vaaroista. Wing Yun muisti laulun omasta lapsuudestaan; se oli tuttu kaikille jotka olivat varttuneet Kiinan pohjoisella tasangolla.

»Yksi yhdeksän, kaksi yhdeksän, kätesi villalla peitäthän», Mei Mei aloitti äänellä joka oli raikas kuin talvinen ilma. »Kolme yhdeksän, neljä yhdeksän, jäälle kanssani lähdethän. Viisi yhdeksän, kuusi yhdeksän, jäässäpä pienen jo railon nään. Seitsemän yhdeksän, se murtuu räks! Kahdeksan yhdeksän – kuka pohjaan läks?»

Wing Yun yhtyi viimeiseen säkeistöön. »Yhdeksän yhdeksän, ja vielä kerran yhdeksän, härät niityillä pyytää uuden sävelmän!» Kun heidän äänensä olivat haipuneet talven hiljaisuuteen, Wing Yun kysyi: »Missä 'yhdeksikössä' me olemme nyt, Mei Mei?»

»Kolmannessa, koska jää on vahvaa ja voimme luistella.»

»Juuri niin. Ja mitä tapahtuu seitsemännessä?»

»Isoisä!» Mei Mei puuskahti. »Lupaan etten luistele silloin. Olen sanonut sen ainakin sata kertaa.»

»Haluan vain että olet varovainen», Wei Yun sanoi. »No niin, luuletko että olet valmis luistelemaan itseksesi?»

Mei Mein kasvoille hiipi ujo hymy, ja Wei Yun näki tytön vetävän odottavasti henkeä. Hän pysähtyi ja irrotti otteensa kintaan peittämästä kädestä. Mei Mei lähti matkaan yksin, kapeat nilkat vaappuen. Jokaisella potkulla hän tuli luottavaisemmaksi.

»Älä mene liian lähelle keskustaa», Wei Yun huikkasi, vaikka tiesikin että tammikuussa sielläkin oli aivan turvallista. Mei Mei kuitenkin hidasti vauhtia ja suunnisti rannalle päin, paikkaan jossa ei ollut muita luistelijoita. Seuratessaan häntä Wing Yun huomasi miten vähän uurteita jäässä näillä paikkein oli. Hassua, hän ajatteli, miten ihmiset haluavat pysytellä yhdessä – kilpajoukkue harjoitteli kaukana, perheet olivat kerääntyneet ryhmiin pääportin lähelle, eikä välissä ollut ketään.

Juuri kun Mei Mei lähestyi rantaa, hän alkoi horjua. Hän huitoi käsillään ja yritti saavuttaa tasapainonsa. Sitten hän kaatui kumoon. Wei Yun odotti hetken. Alkaisiko hän itkeä?

Pikkutyttö nousi istumaan, tuijotti jäätä edessään ja alkoi valittaa kimeästi. Ääni peitti alleen romanttisen valssimusiikin, nuorten rakastavaisten hiljaisen puheen ja perheiden lempeän naljailun. Wing Yun luisteli kiireesti pojantyttärensä luo. Päästyään lähemmäs hänkin olisi halunnut huutaa. Mei Mein edessä makasi mies, jään peitossa. Hän tuijotti heitä suurin silmin, mitään näkemättä. Hän oli valkoinen aave, vierasmaalainen, kalvas paholainen.

Liu Hulan saapui paikalle kahden tunnin kuluttua. Ilmapiiri oli muuttunut dramaattisesti sen jälkeen kun ruumis oli löydetty. Kaikki luistelijat olivat lähteneet jäältä, ja heitä oli pyydetty jäämään todistajiksi yhteen rantapaviljongeista. Paikallinen poliisi vartioi rikospaikan ympäristöä. Hulan näki poliisien harvassa piirissä myös siviiliasuisia miehiä, jotka etsivät todisteita. Joku seisoi puhumassa miehen ja pikkulapsen kanssa, ja yksi miehistä oli kyykistynyt piirin keskelle tumman hahmon ylle. Vieressä oli pieni kumpu, joka näytti pirstotulta jäältä. Liu Hulan huokaisi, veti huivinsa ja pitkän takkinsa kauluksen korvilleen ja lähti ylittämään jäätä.

Hän ei näyttänyt piitaavan levottomuudesta, jota hänen tulonsa herätti miesten keskuudessa. Jos he olisivat uskaltaneet pukea ajatuksensa sanoiksi, he olisivat voineet huomauttaa että hän oli liian kaunis työhönsä, että hän pukeutui toisin kuin muut heidän tuntemansa naiset, että hän oli turhamainen, että hän säilytti aina etäisyytensä. Puhe siirtyisi nopeasti vaaralliselta erotiikan alueelta poliittisen kritiikin turvalliseen maailmaan, jonka miehet tunsivat niin hyvin.

Häntä olisi ollut helppo arvostella ulkoisen olemuksen vuoksi, vaikka hän ei piitannutkaan länsimaisen muodin mukaisista vaatteista, joita kaupoissa oli viime vuosina ollut tarjolla. Hän pukeutui mieluummin vallankumousta edeltävään tyyliin: pitkiin hameisiin, jotka oli leikattu hoikkaa vartta myötäileviksi, ja vanhanaikaisiin, kermanvalkeisiin kirjailtuihin silkkipuseroihin, jotka kurottiin kiinni rinnalta. Talviaikaan hän käytti myös kashmirvillapaitoja, joita kudottiin kylissä Mongolian rajalla ja värjättiin korallin, akvamariiniin ja lumivalkoisen vienoilla sävyillä. Värit korostivat hänen ihoaan tavalla, joka toi mieleen kaikki perinteiset kuvaukset Kiinan naisista: hipiä oli kuultava kuin hieno posliini, herkkä kuin ruusun terälehti, pehmeä kuin hyvän onnen persikka.

Liu Hulan olisi nauranut moisille vertauskuville. Hän ei tehnyt numeroa kauneudestaan. Hän ei koskaan ehostautunut eikä ottanut kiharoita mustiin hiuksiinsa, vaan piti ne puolipitkinä ja suorina. Ne valahtelivat jatkuvasti hänen korvilleen silkkisinä laineina. Muutama hius tuntui aina sojottavan ylhäällä, kuin sähköistettynä. Moni mies oli halunnut tuntea nuo hiukset sormissaan, mutta yksikään miespuolisista työtovereista ei olisi ikinä uskaltanut edes ohimennen koskettaa tarkastaja Liu Hulania.

Lähestyessään piiriä hän näytti yleisen turvallisuuden ministeriön merkkiään ja miehet viittasivat häntä jatkamaan matkaa. Viime askeleillaan hän valmistautui siihen mitä edessä oli. Hän oli ollut yleisen turvallisuuden ministeriössä nyt jo yksitoista vuotta, mutta ei ollut vieläkään oppinut katsomaan kylmästi ruumiita, varsinkaan silloin kun kuolinsyy oli väkivaltainen.

Fong, patologi, nosti katseensa ruumiista. »Tässä teille uusi kaunokainen, tarkastaja», hän sanoi virnistäen.

Uhri, nuori valkoinen mies, oli laskettu puhtaanvalkoiselle lakanalle. Miehet, joiden karmeana tehtävänä oli ollut nostaa ruumis järvestä, olivat tehneet työnsä huolella. Ruumis oli edelleen ohuen jääpeitteen peitossa. Vartalo oli litteä ja suora; vain toinen käsivarsi oli vääntynyt luonnottomasti sivulle. Kynnet olivat tummanpunaiset. Silmät ja suu ammottivat auki. Muualla erottui pelkkää valkoista, mutta suun – josta hampaat paistoivat kuin hirveät mustat helmet – ja sierainten paikkeilla jää oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi. Muuten Liu Hulan ei nähnyt mitään ulkoisia merkkejä vammoista.

»Oletteko vielä kääntänyt häntä?»

»Mitä luulette?» Fong letkautti. »Onko tämä muka ensimmäinen ruumiini? Tietysti käänsin hänet. En nähnyt mitään, mutta on aina mahdollista että havaitsen jotakin, kun pääsen laboratorioon. Tässä paikan päällä kaikkea jäätä on mahdoton irrottaa vahingoittamatta ruumista. Meidän täytyy siis vain odottaa. Kun hän on sulanut, olen paljon viisaampi.»

»Mutta mitä arvelisitte?»

»Ehkä hän oli juovuksissa. Ehkä hän tuli tänne yöllä, ennen sitä kovaa pakkasta. Ehkä hän kompastui. Ehkä hän löi päänsä. Sellaisesta ei näy mitään merkkejä, mutta se on mahdollista.»

Liu Hulan mietti hetken ja sanoi sitten: »Minusta hän näyttää aika nuorelta. Jos hän putosi veteen, tai vaikka jään läpi, eikö hän olisi jaksanut nousta kuiville?»

»Selvä on, tarkastaja, oppitunnin aika», patologi Fong sanoi kärkevämmin. Fong ei pitänyt siitä, että Hulan kyseenalaisti hänen asiantuntemuksensa. Hän nousi seisomaan, ja he tuijottivat toisiaan silmiin. Fong oli paljon lyhyempi kuin Liu Hulan. Hän ei pitänyt siitäkään. »Ajatellaan keskivertoihmistä. Miestä joka on keskimittainen ulkomaalaiseksi, ehkä 180-senttinen. Hänellä on arkivaatteet. Tässä tapauksessa vain farkut, paita ja villapusero.»

»Eli?»

»Tällainen keskivertomies – arkivaatteissa ja hyvässä fyysisessä kunnossa – säilyy hengissä pariasteisessa vedessä suunnilleen neljäkymmentäviisi minuuttia. Jokin esti häntä raahautumasta rantaan.»

»Luuletteko että se oli alkoholi?»

»Ehkä. Ehkä huumeiden yliannostus.»

»Itsemurha?»

»Keksisin parempiakin keinoja», Fong sanoi ja virnisti toistamiseen ennen kuin kyykistyi taas ruumiin viereen.

Liu Hulan kumartui katsomaan uhria tarkemmin. »Mitä tuo veri hänen suussaan on? Onko sillä jotakin tekemistä jäätymiskuoleman kanssa?»

»Ei, en tiedä mikä sen aiheutti. Ehkä hän puri kieleensä. Ehkä hänen nenänsä murtui pudotuksessa. Kerron siitä myöhemmin.»

»Ettekö ihmettele, ettei hänellä ole takkia? Onko joku voinut raahata hänet tänne, upottaa hänet?»

»Ihmettelen kaikkea tässä jutussa», patologi vastasi, »mutta jos mietitte oliko kyseessä murha, teidän täytyy vain odottaa ruumiinavauksen tuloksia.»

»Vielä yksi kysymys. Onko se hän?»

»En ole vielä päässyt katsomaan hänen taskujaan, mutta hän kyllä näyttää samalta kuin se valokuvien tyyppi.» Fong viittasi leuallaan rannalle päin. »Odotin että te tulisitte ja menisitte tuonne. On varmaan parempi että te hoidatte asiat heidän kanssaan.» Liu Hulan katsoi osoitettuun suuntaan ja näki länsimaalaisen pariskunnan odottavan takorautaisella penkillä.

»Kirottua.»

Fong tuhahti. »Oletteko ihmeissänne?»

»En.» Liu Hulan huokaisi. »Toivoisin vain ettei minun pitäisi olla se joka kertoo heille.»

»Sen vuoksi varapääministeri teidät tänne lähetti.»

»Tiedän, mutta ei minun silti tarvitse pitää siitä.» Äkkiä Liu Hulan tuli ajatelleeksi jotakin. »Miten he tiesivät tulla tänne?»

»Heidän poikansa on ollut kateissa yli viikon, ja uhri vaikuttaa iältään ja ihonväriltään kuvauksiin sopivalta. Varapääministeri soitti teille lähetettyään auton hakemaan heitä.»

Hulan pohti kaiken poliittisia seuraamuksia ja sanoi: »Tulen laboratorioon myöhemmin. Ja kiitoksia.»

Hän katsoi vielä kerran ruumista, sitten rantaa. Pariskunta joutuisi odottamaan vähän aikaa.

Niin kuin aina rikospaikalla hän käveli takaperin kauemmas ruumiista. Näkökenttä laajeni joka askeleella. Vaikka ruumiin esiin kaivaminen oli ollut vaikea työ, miehet olivat koonneet hakkaamansa jään siistiksi kasaksi matalan kaivannon viereen. Ja vaikka tapahtumapaikalla oli ollut kymmeniä ihmisiä, jää oli niin kovaa, että se näytti vieläkin aivan sileältä. Pintaa rikkoivat vain kahdet luistinten jäljet. Toisten uurteet olivat syvät, toiset olivat raapineet vain kevyesti pintaa. Liu Hulan ei nähnyt merkkejä kamppailusta, ei verta eikä mitään muita jälkiä.

Hän kääntyi ja käveli ripeästi kohti vanhaa miestä ja pientä tyttöä, jotka värjöttelivät toisiaan vasten painautuneina. Mies oli kiertänyt käsivartensa suojelevasti lapsen harteille. Heillä oli edelleen luistimet jalassaan.

»Hyvää iltapäivää», Hulan sanoi ja kumarsi kunnioittavasti muukalaiselle.

»Me emme tehneet mitään», vanhus sanoi. Hän vapisi silminnähden.

Liu Hulan puhutteli vartijaa. »Miksi pidätte tätä miestä täällä? Miksette ole vieneet häntä sisään ja tarjonneet hänelle teetä?»

Poliisin ilme muuttui noloksi. »Me ajattelimme…»

»Ajattelitte väärin.» Liu käänsi huomionsa takaisin vanhukseen ja lapseen. Hän kumartui samalle tasolle pikkutytön kanssa. »Mikä sinun nimesi on?»

»Mei Mei», tyttö vastasi hampaat kalisten.

»Ja kuka hän on?»

»Isoisä Wing.»

Liu Hulan nousi. »Isoisä Wing, ni hao ma, kuinka voitte?»

»He sanoivat että meidät pidätetään. He sanoivat että me joudumme vankilaan. He sanoivat…»

Liu Hulan katsoi poliisia, joka laski katseensa. »Teidän on suotava anteeksi työtovereideni virkaintoisuus. He ovat varmaan olleet teille hyvin töykeitä.»

»Me emme tehneet mitään väärää», vanha mies toisti.

»Ette tietenkään. No niin, älkää pelätkö. Kertokaa vain minulle mitä tapahtui.»

Kun vanhus sai tarinansa loppuun, Liu sanoi: »Olette tehnyt hyvää työtä, isoisä Wing. Viekää nyt vain lapsenlapsenne kotiin.»

Helpotus vanhan miehen silmissä kertoi miten kauhuissaan hän oli ollut. »Xie-xie, xie-xie.» Hän kiitteli Liuta yhä uudelleen. Sitten hän tarttui lapsen käteen ja he luistelivat hitaasti poispäin.

Liu kääntyi jälleen poliisin puoleen. »Ja te! Te menette sinne missä toisia luistelijoita pidetään. Haluan että heidät vapautetaan välittömästi.»

»Mutta…»

»Heillä ei selvästikään ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Ja vielä yksi asia. Haluan että teette itsekritiikin päälliköllenne. Ja kun se on tehty, haluan teidän ilmoittavan hänelle, etten toivo näkeväni teitä enää koskaan tutkimusteni yhteydessä.»

»Tarkastaja, minä…»

»Alkakaa mennä.»

Katsellessaan miehen loittonevaa selkää Liu Hulan oli pahoillaan, että aseman ja arvovallan ylläpito vaati häneltä niin tylyä ulkokuorta. Mao oli sanonut, että naiset kannattelevat puolta taivasta, mutta totuus oli, että kiinalaiset miehet pitivät yhä kaikkein korkeimpia virkoja hallussaan.

Lähtiessään kävelemään rantaan päin Hulan erotti länsimaisen pariskunnan paremmin. He olivat viisissäkymmenissä. Naisella oli minkkiturkki ja siihen kuuluva hattu. Hän näytti hirvittävän kalpealta, ja jo etäältä Liu Hulan erotti että hän oli itkenyt. Mies oli häikäisevän komea, niin kuin lehdissä tavattiin sanoa. Hänen kasvonsa olivat päivettyneet keskellä Pekingin talveakin. Jylhät piirteet toivat mieleen preeriat ja kuivat tuulet; Watson oli kotoisin Montanasta, missä hän oli toiminut ensin karjatilallisena ja sitten senaattorina.

»Hyvää huomenta, herra suurlähettiläs, rouva Watson. Olen tarkastaja Liu Hulan», hän sanoi lähes korostuksettomalla englannilla. Hän kätteli molempia.

»Onko se meidän poikamme? Onko se Billy?» nainen kysyi.

»Henkilöllisyyttä ei ole vielä vahvistettu, mutta uskomme niin.»

»Haluan nähdä hänet», Bill Watson sanoi.

»Tietysti», Liu Hulan sanoi. »Esittäisin vain ensin pari kysymystä.»

»Olemme käyneet ministeriössä», suurlähettiläs sanoi. »Olemme kertoneet teille kaiken minkä tiedämme. Poikamme on ollut kadoksissa jo kymmenen päivää, ettekä te ole tehneet yhtään mitään.»

Liu Hulan antoi hänen puhua ja katsoi Elizabeth Watsonia silmiin. »Rouva Watson, voinko hakea teille jotakin? Ettekö odottaisi mieluummin sisällä?» Rouva vain itki itkemistään, ja hänen miehensä marssi järven rantaan.

Hulan piteli tovin Elizabeth Watsonin käsiä. Hetken kuluttua rouva saavutti ulkoisen tyyneyden ja palasi rooliinsa poliitikon vaimona. »Teillä on varmasti omat velvollisuutenne hoidettavana», hän sanoi. »Kaikki on hyvin. Minä selviydyn kyllä.»

Liu Hulan nousi ja meni Watsonin luo. He seisoivat vieretysten puhumatta mitään, tuijottivat vain jäiselle pinnalle sinne mistä ruumis oli löytynyt.

Liu Hulan rikkoi hiljaisuuden kääntymättä suurlähettilääseen päin. »Ennen kuin tunnistatte ruumiin, minun on kysyttävä muutamia asioita.»

»En tiedä mitä minä enää voisin teille kertoa, mutta olkaa hyvä.»

»Joiko teidän poikanne?»

Suurlähettiläs naurahti väkinäisesti. »Billy oli vähän yli kahdenkymmenen. Mitä luulisitte? Totta kai hän joi.»

»Suokaa anteeksi, mutta uskon teidän tietävän mitä tarkoitin.

Oliko pojallanne alkoholiongelma?»

»Ei.»

»Käyttikö hän teidän tietääksenne huumeita?»

»Ei missään tapauksessa.»

»Oletteko varma?»

»Sallikaa minun muotoilla asia näin, tarkastaja. Maani presidentti ei olisi nimittänyt minua tähän virkaan, jos perheessäni olisi huumeongelmia.»

Hyvä, Liu Hulan ajatteli. Suutu. Suutu ja kerro minulle totuus.

»Oliko Billy masentunut?»

»Mihin te vihjaatte?»

»Mietin vain oliko hän onnellinen täällä. Monet tuntevat olonsa yksinäiseksi tai onnettomaksi meidän eristetyssä yhteiskunnassamme, varsinkin ulkomaalaisten virkamiesten puolisot ja lapset.»

»Vaimoni ja poikani rakastavat Kiinaa», Watson sanoi ääntään korottaen. »Nyt haluaisin nähdä onko tuo ihminen tuolla Billy.»

»Vien teidät sinne, mutta ennen kuin menemme, haluaisin kertoa teille mitä tämän jälkeen tapahtuu. Meidän tapamme voivat poiketa siitä mihin olette tottunut Amerikassa.»

»En ole tottunut siihen että poikani kuolee, tapahtui se sitten Kiinassa tai Amerikassa.»

»Bill», hänen vaimonsa pyysi hiljaa.

»Pyydän anteeksi. Jatkakaa.»

»Viemme ruumiin yleisen turvallisuuden ministeriöön.»

»Ei tule kuuloonkaan. Vaimoni ja minä olemme jo joutuneet kestämään tarpeeksi. Haluamme viedä poikamme kotiin haudattavaksi. Se on tehtävä niin pian kuin mahdollista.»

»Ymmärrän toiveenne, mutta poikanne kuolemaan liittyy muutamia selittämättömiä seikkoja.»

»Ei siinä ole mitään 'selittämätöntä'. On aivan selvää, että hän joutui jonkinlaiseen onnettomuuteen.»

»Miten ihmeessä te voitte tietää sen?» Liu Hulan oli ymmällään. »Miten voitte olla niin varma, että tuolla on teidän poikanne?»

»Sanoin teille että jos se on poikani, vien hänet kotiin Montanaan, missä hautaamme hänet.»

»Minun on pahoiteltava vielä kerran, sillä toiveenne ei tule toteutumaan aivan heti. Haluan tietää miksi tämä nuori mies – jos hän on poikanne – oli ulkona sydäntalvella ilman asianmukaisia vaatteita. Haluan tietää miksei hän uinut rantaan. Meidän on tehtävä ruumiinavaus ja selvitettävä varsinainen kuolinsyy.»

»Katsotaan ensin onko kyseessä edes minun poikani», Watson sanoi ja käveli sitten jäälle.

Kun Liu Hulan ja Watson lähestyivät ihmisten piiriä, se jakautui ja he kävelivät ohi. Fong nousi ja astui kauemmas ruumiista. Suurlähettiläs pysähtyi, laski katseensa ja nyökkäsi. »Hän on Billy.» Hän hengähti raskaasti. Liu Hulan odotti. Pienen tauon jälkeen Watson jatkoi puhettaan. »Haluan poikani. Haluan hänet täysissä pukeissa, ettekä te tai kukaan muu teidän ministeriössänne saa koskea häneen.»

»Herra Watson…»

Suurlähettiläs kohotti kätensä vaientaakseen hänet. »En halua kuulla mitään byrokraattista höpinää. Tämä oli onnettomuus. Te ja teidän esimiehenne suhtaudutte asiaan sillä tavoin.»

»En voi suostua siihen.»

»Te teette sen!»

»Herra Watson, tiedän että tämä on tuskallista, mutta katsokaa poikaanne. Täällä on tapahtunut jotakin.»

Bill Watson katsoi uudelleen poikansa jäätynyttä ruumista, näki avoimet silmät, jään täyttämän suun ja veren värjäämät sieraimet. Sitten hän nosti katseensa ja silmäili mietteliäänä järveä, ikivanhoja rakennuksia ja lehdettömiä pajuja. Liu Hulan mietti, tallensiko hän maiseman mieleensä viimeisenä poikansa näkemänä kuvana. Sitten Bill Watson osoitti sanansa kaikille.

»Tämä oli onnettomuus», hän sanoi vakuuttavasti kuin pesunkestävä poliitikko ainakin.

»Mistä te sen tiedätte? Miten voitte olla niin varma?»

Suurlähettiläs vain kääntyi pois ja käveli sanaa sanomatta kohti kalpeaa vaimoaan.

Liu Hulan huusi hänen peräänsä. Hänen sanansa kaikuivat terävinä talven hiljaisuudessa. »En aio jättää tätä tähän. Aion ottaa selville mitä pojallenne tapahtui. Sitten voitte viedä hänet kotiin.»

2

20. Tammikuuta

Los Angeles

Y hdysvaltain oikeusministerin lainopillinen neuvoja David Stark, jolla oli yllään hillitty liituraitapuku, näytti henkilökorttinsa – vaikka kaikki aulan vartijat tunsivat hänet ulkonäöltä – ja kulki sitten metallinpaljastimen läpi. Hän nousi hissillä kahdenteentoista kerrokseen ja lausahti sydämellisen hyvän huomenen Lorrainelle, joka istui luodinkestävän lasin takana vastaanotossa. Nainen katsoi häneen mitään sanomatta ja painoi summeria päästääkseen hänet sisään. Jonakin päivänä, David ajatteli, jonakin päivänä hänen kuorensa vielä murtuu.

Davidin työhuone – vastikään vaaleanharmaaksi maalattu ja hallituksen suosimaan käytännölliseen tyyliin sisustettu – oli talon länsipuolella ja ikkunoista avautuvaa näkymää pidettiin hienona. Tavallisesti se tarkoitti mailikaupalla savusumua, mutta tänä aamuna taivas hohti kirkkaan sinisenä; viimeisten kahden viikon aikana riehuneet myrskyt olivat puhdistaneet ilman. Hän näki työpöytänsä takaa rakennusten ja teiden yli merelle saakka. Kaukana oikealla kimmelsi San Gabriels, jonka huipun yön myrsky oli kuorruttanut puhtaalla lumella.

Davidin työhuoneen seinillä ei ollut kehystettyjä diplomeja ja suosituksia niin kuin joillakin asianajajilla, mutta hänen uransa ja yksityiselämänsä piirteet kävivät ilmi pöydällä olevista valokuvista. Toisessa hän seisoi äitinsä ja isänsä kanssa liittovaltion oikeustalon rappusilla valmistumispäivänään, lehdistön haastateltavana. Toinen valokuva oli viime vuodelta, jolloin hän oli ollut osakkaana Phillips, MacKenzie & Stoutilla. Kuva oli otettu firman vuosijuhlissa. Davidilla oli yllään smokki, ja hänen vaimollaan – entisellä vaimollaan – paljastava viininpunainen iltapuku.

David ryhtyi heti töihin. Juuri nyt hänellä ei ollut juttua käsillä, joten hän käytti ajan hyväkseen ja kävi läpi odottamaan jääneet kirjeensä ja puhelunsa. Hän oli juuri saanut hankituksi tuomion joukkiolle, joka oli salakuljettanut heroiinia Kiinasta Yhdysvaltoihin. FBI oli takavarikoinut 1200 kiloa huumeita, jotka eivät nyt koskaan pääsisi kaduille. David oli myös saanut paljon huomiota lehdistössä; siitä olisi varmasti etua, jos hän haluaisi lähteä hallituksesta ja palata omilleen. Hänestä puhuttiin paljon myös työpaikalla, mikä puolestaan merkitsi lisää huipputason juttuja. Lopputulos oli siis hyvä, suorastaan suurenmoinen. Mutta tuomio oli ollut myös pettymys.

Tultuaan Yhdysvaltain oikeusministeriöön David oli toiminut syyttäjänä jutuissa, jotka koskivat huumeita, kiristystä ja laittomia maahantuloja. Hän oli saavuttanut mainetta kovan luokan taisteluissa kiinalaista järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Suurin haaste oli kuitenkin vielä edessä: Nouseva Feenikslintu, Etelä-Kalifornian vaikutusvaltaisin liiga. Hän ei ollut kyennyt todistamaan syylliseksi yhtäkään organisaation johtohenkilöä.

Yhdsyvaltain järjestäytyneen rikollisuuden kasvot olivat muuttumassa. Oikeusministeriö jahtasi edelleen mafiaa, mutta uudet rikossyndikaatit olivat monikulttuurisia. Jotkut pitivät mustia ja espanjalaisia – erityisesti Dominikaanisen tasavallan asukkaita – uusina »järjestäytyneen rikollisuuden ruhtinaina». Toiset näkivät pahimmaksi uhaksi venäläisen mafian ja vietnamilaiset liigat. Tämän johdosta FBI oli muodostanut erityispartioita, joiden tehtävänä oli soluttautua eri järjestöihin ja pidättää niiden jäsenet.

Mutta kaikkein pahiten Amerikan hyvinvointia uhkasivat syvälle yhteiskuntaan juurtuneet triadit. Nämä kiinalaiset ryhmittymät, joita kantonilaiset kutsuivat tongeiksi, olivat toimineet Yhdysvalloissa siitä saakka kun Kaliforniasta löydettiin kultaa. Traditiot – verivalat ja salaiset rituaalit – ja järjestöt, joita perustettiin satamäärin eri puolille maailmaa Kiinan aatteellisen hajaannuksen aikoihin, olivat kuitenkin satojen vuosien takaista alkujuurta. Samoin kuin italialaisilla myös kiinalaisilla jengeillä oli laajat kansainväliset yhteydet. Ne saivat helposti käsiinsä heroiinia, jota salakuljetettiin Kultaisen kolmion kautta. Ja ne pestasivat jatkuvasti uusista maahanmuuttajista rivijäseniä likaisiin töihinsä. David näki huoneensa seinillä olevista kaavioista, miten verkosto toimi Los Angelesin alueella. Hänellä oli syytä uskoa, että Nousevalla Feenikslinnulla oli sormensa pelissä vedonlyönnin välityksessä, koronkiskonnassa, kasinoissa, prostituutiossa, kiristyksessä, luottokortti-ja ruokakuponkipetoksissa, siirtolaisten salakuljetuksessa ja tietysti myös heroiinikaupassa. Hänellä ei vain ollut kylliksi todisteita pidätykseen. Kaikki hoidettiin laillisen liiketoiminnan varjossa – ravintoloissa, motelleissa, kopioliikkeissä.

Kahden aikaan Davidin työhuoneen hiljaisuus rikkoutui, kun sisään marssi kaksi FBI:n agenttia. Jack Campbell ja Noel Gardner olivat tehneet kaksi vuotta yhteistyötä Davidin kanssa taistelussa kiinalaisia jengejä vastaan. Campbell, vanhempi heistä, oli pitkä ja hontelo musta mies, jonka nenällä ja poskipäillä oli laikkuja. Hänen parinsa, Gardner, oli lyhyt, lihaksikas ja ainakin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Gardner oli koulutukseltaan asianajaja; hän oli pohtiva ja harkitsevainen ja antoi suulaamman Campbellin hoitaa enimmät puheet.

»Viimeöinen myrsky oli käänne jota olemme odottaneet», Campbell sanoi. »Pioni on ajautunut Yhdysvaltain alueelle. Se on siis meidän, ystäväiseni.»

Kiinan pioni, rahtilaiva, oli seilaillut viikon verran Yhdysvaltain aluevesien tuntumassa, parinsadan mailin päässä Kalifornian rantaviivasta. FBI oli tarkkaillut laivaa, sillä sen kannella oli ilmakuvissa näkynyt satoja kiinalaisia. Chinatownissa tehtyjen tiedustelujen jälkeen David oli tullut siihen tulokseen, että laittoman siirtolaiskuljetuksen takana oli Nouseva Feenikslintu. Jälleen kerran David toivoi onnenpotkua, jota hän niin kauan oli kaivannut. Ehkä matkustajien joukosta löytyisi joku, jolta hän saisi puuttuvan todisteen Nousevaa Feenikslintua vastaan.

»Rantavartiosto lähettää sinne kutterin», Campbell jatkoi. »Mutta ehdimme ennen heitä, jos menemme helikopterilla. Kysymykseni on siis seuraava.» Campbell katsoi pariinsa ja hymyili. »Haluatko tulla mukaamme?»

David ei joutunut miettimään vastaustaan.

Pian David istui takapenkillä helikopterissa, jota ohjaava FBI:n agentti sanoi nimekseen vain »Jim». Meri kuohui vaahtopäissä heidän alapuolellaan. David kuuli lentäjän äänen kuulokkeista. »Joudumme nyt aika pahaan paikkaan. Myrsky…» Loppu hävisi rätinään. Muutaman minuutin kuluttua Jimin sanat muuttuivat todeksi, kun helikopteri tärisi ja vaappui rajussa tuulessa. Horisontissa häämötti tumma pilviverho. Tänä iltana puhkeaisi uusi myrsky.

Tuntia myöhemmin myräkkä oli käynyt niin pahaksi, että David alkoi toivoa että olisi jäänyt työhuoneeseensa.

»Hei, Stark, katso! Tuolla se on», Campbell huusi äkkiä kuulokkeiden kautta.

Kurkistaessaan Campbellin olan yli David näki Kiinan pionin kallistelevan vellovassa aallokossa. Kun kopteri ehti lähemmäs, hän tunsi adrenaliinin kuohuvan suoniinsa. Ei ollut mitenkään tavallista, että oikeusministerin avustaja lähti mukaan ratsioihin, mutta David tiesi kokemuksesta, että oli hyvä nähdä omin silmin tapahtumapaikka ja ihmisten reaktio pidätyshetkellä. Hän oli ollut Campbellin ja Gardnerin seurassa Chinatownin vaatetehtaissa Beverly Hillsin virastoissa ja Monterey Parkin kartanoissa.

Agentit arvostivat häntä tarkkana havainnoitsijana, ja oli todennäköisempää että he saisivat triadit kiikkiin, jos hän oli paikalla silloin kun epäillyt olivat haavoittuvimmillaan.

Kun potkurit vähitellen pysähtyivät, Campbell ja Gardner ottivat aseensa esiin ja astuivat Pionin kannelle. Kun kukaan ei lähestynyt heitä eikä vastarinnan merkkejä näkynyt, Campbell näytti Davidille kaikki-hyvin-merkin, ja hän liittyi agenttien seuraan. He etenivät varovasti siltä varalta, että kohtaisivat kaikesta huolimatta aseistetun ja taistelunhaluisen miehistön.

Yläkannella kyyhötti satoja kiinalaisia toisiinsa takertuneina. Kävellessään eteenpäin David näki että siirtolaiset – joista useimmat olivat miehiä – olivat tehneet ruokaa avotulilla. Pienistä pannuista tuprusi savuavien hiilten kitkerää hajua. Jotkut istuivat kyykyssä ja höpisivät kiihtyneesti itsekseen. Jotkut makasivat likaisella kannella tuijottaen haluttomasti tyhjyyteen. Useimmat eivät enää tässä vaiheessa näyttäneet välittävän mitä heille tapahtui. Vain muutama nosti katseensa ja hymyili heikosti helpotuksesta ja kiitollisuudesta.

»Jeesus», Noel Gardner sanoi. »He ovat sen näköisiä, etteivät ole saaneet ruokaa tai vettä pitkään aikaan.»

»Etsi käsiisi kapteeni», David sanoi nuoremmalle agentille, joka nyökkäsi ja lähti matkaan. »Ja Jack, ota sinä yhteys rantaan. Nämä ihmiset tarvitsevat suihkua, ruokaa, vettä, vaatteita ja vuoteita. Tämä on ison luokan juttu, ja meidän täytyy hoitaa kaikki niin diplomaattisesti kuin suinkin.» Sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin. »Toitteko te kumpikaan Dramaminea?»

»Minä en ainakaan, mutta kysyn lentäjältä», Campbell sanoi.

David katseli hetken Campbellia, joka etsi horjahdellen tietään kopterille kannen tungoksessa. Sitten hän tarttui kaiteeseen ja lähti eteenpäin. Pioni huojahteli jokaisella aallolla. Alhaalta kantautui metallin vaikeroivaa kitinää laivan kyntäessä aaltoja. Hän tajusi että laiva oli tuuliajolla.

Tästedes kaikki toivon mukaan sujuisi kitkattomasti. Matkustajat vietäisiin siirtolaisten vastaanottokeskukseen Terminal Islandille, missä heitä kuulusteltaisiin. Puheet siitä mitä heidän pitäisi sanoa saadakseen jäädä Amerikkaan leviäisivät nopeasti heidän keskuudessaan. Turvapaikan saisi parhaiten, jos väittäisi osallistuneensa Tiananmenin aukion kansannousuun tai joutuneensa vainotuksi Kiinan abortti-ja sterilisointikäytännön vuoksi. Niistä sadoista kiinalaisista, joita David näki kannella, vain muutamalla olisi kylliksi onnea saada turvapaikka. Loput karkotettaisiin. Hän tunsi sääliä heitä kohtaan, mutta ei unohtanut kenen palveluksessa toimi.

Hän tunsi nykäisyn housunlahkeessaan, ja laskiessaan katseensa hän näki keski-ikäisen miehen. »Amerikka?» mies kysyi paksulla murteella. Juomaveden puute oli veltostanut hänen kasvojensa ihon. »Amerikka?» mies kysyi uudelleen.

»Kyllä», David sanoi. »Olette Amerikassa.» Sitten hän kysyi:

»Puhutteko te englantia?»

»Minä puhun vähän. Minä olen Zhao.»

»Kuinka monta teitä on tällä laivalla?»

»Viisisataa, ehkä enemmän.»

David huokaisi pitkään ja kysyi: »Kuinka kauan te olette olleet merellä?»

»Melkein kolme viikkoa», mies vastasi.

»Missä miehistö on?»

»Miehistö?»

»Miehet jotka ovat töissä laivalla. Missä he ovat?»

Kiinalaismies käänsi katseensa. »He poissa. He lähtivät eilen illalla.»

»En ymmärrä», David sanoi. »Miten he lähtivät? Minne he menivät?»

»Myrsky», Zhao sanoi. Hän käänsi katseensa merelle. »Se oli paha. Me olimme tässä näin – ulkona. Me sidoimme itsemme» – mies yritti löytää sanan, luovutti ja osoitti kaidetta. Hän katsoi taas Davidiin. »Ihmisiä meni mereen. Näin itse. Jie Fok – hän oli talonpoika Guangzhoun läheltä. Ja muitakin – en tiedä nimiä.»

»Entä miehistö?»

»He huusivat. He sanoivat että laiva uppoaa. Ja sitten tuli vene.

Me luulimme että se tulee hakemaan meitä. Mutta se oli pieni. Kapteeni, ja ne muut, he menivät pelastavaan veneeseen.»

»Pelastusveneeseen?»

»Niin, pelastusveneeseen. Ne menivät siihen veneeseen ja laskivat sen veteen. Heillä oli köysi joka veti heidät toiseen veneeseen. Taas minä näin että miehiä meni mereen. Sitten se toinen vene, se vain meni pois.» Zhao keskeytti. »Menemmekö me kohta pohjaan? Tuleeko joku ennen uutta myrskyä?»

»Teillä ei ole enää mitään hätää.»

Miehen silmät kaventuivat. »Joka ilta tulee uusi myrsky. Tämä laiva menee pohjaan.»

David ei piitannut hänen puheistaan. »Kenen kanssa teitte sopimuksen tälle matkalle lähdöstä?» hän kysyi. »Minkänimisiä miehistön jäsenet olivat?» Mutta Zhao oli kääntynyt pois eikä enää kuunnellut. David nousi ja meni takaisin helikopterille. Miksi he olivat halunneet asettua tähän vaaraan, hän ihmetteli, ja ketkä olivat halunneet hyötyä tästä kurjuudesta?

Mutta tietysti hän tiesi vastaukset. Siirtolaiset havittelivat vapautta. Nykyaikoina vapaus merkitsi samaa kuin raha. Tällä