Kuningattaren tunnustus

By Victoria Holt

Kaikki alkoi Wienistä. Nuori, kaunis ja hemmoteltu Maria Antonia kasvaa yltäkylläisyyden ja omien päähänpistojensa keskellä. Hääpäivänään hän muuttuu Ranskan Marie Antoinetteksi. Elämä loistokkaassa hovissa on nuoruuden ja kauneuden juhlaa. Mutta linnan porttien ulkopuolella uudet ajatukset leviävät – ajatukset, jotka johtavat vallankumoukseen ja monarkian tuhoon. Kun Marie Antoinette vihdoin tajuaa, että hänen teoillaan ja ylilyönneillään on poliittisia seurauksia, on jo liian myöhäistä.
Kuningattaren tunnustus on mukaansatempaava elämäkerrallinen romaani, joka kertoo yhdestä historian tunnetuimmasta naisesta tämän omien silmien kautta. Kuka Marie Antoinette todella oli ja mitä hän tunsi?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726552256

Book preview

Kuningattaren tunnustus

Translated by Irmeli Järnefelt

Original title: The Queen's Confession

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1968, 2021 Victoria Holt and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726552256

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ranskalainen avioliitto

Ihmiset sanoivat että kun minä synnyin, he näkivät näyssä valtaistuimen ja ranskalaisen pyövelin kehtoni yläpuolella. Mutta näin sanottiin vasta paljon myöhemmin, ja kuuluu asiaan muistaa enteellisiä merkkejä menneisyydestä, kun aika on näyttänyt tapahtumien kulun. Tosiasia on, että minun syntymäni ei tuottanut äidilleni paljonkaan vaivaa, sillä se tapahtui juuri seitsenvuotisen sodan kynnyksellä ja äitiä kiinnosti sodan uhka enemmän kuin vastasyntynyt tytär. Melkein heti syntymäni jälkeen hän ryhtyi hoitamaan valtion asioita, ja olen varma että hän tuskin muisti minua. Hän oli tottunut synnyttämään lapsia, minä olin hänen viidestoista lapsensa.

Hän oli tietenkin toivonut poikaa, vaikka hänellä oli jo neljä, sillä hallitsijat toivovat aina poikia. Hänellä oli myös seitsemän tytärtä. Kolme heistä oli kuollut ennen minun syntymääni joko heti maailmaan tultuaan tai varhaisessa lapsuudessaan. Kuuntelin ihastuneena tarinaa siitä miten äitini oli lyönyt vetoa vanhan Taroukan herttuan kanssa sukupuolestani. Äitini veikkasi tyttöä ja niinpä Tarouka sai maksaa.

Odottaessaan syntymääni äitini päätti, että kummeinani tulisivat olemaan Portugalin kuningas ja kuningatar. Myöhemmin tätä pidettiin myös huonona enteenä, sillä sinä päivänä jona synnyin, Lissabonissa tapahtui kauhea maanjäristys, joka raunioitti kaupungin ja surmasi neljäkymmentätuhatta ihmistä. Sittemmin sanottiin että huono onni seurasi kaikkia sinä päivänä syntyneitä lapsia.

Mutta harvoilla prinsessoilla on ollut onnellisempi lapsuus kuin minulla. Niinä pitkinä aurinkoisina päivinä, jotka sisareni Caroline ja minä vietimme leikkien Schönbrunnin palatsin puutarhoissa, kumpikaan meistä ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta. Mieleeni ei koskaan juolahtanut, ettei elämä voinut jatkua tällaisena ikuisesti. Mutta olimme arkkiherttuattaria, äitimme oli Itävallan keisarinna, ja tapa vaati että lapsuutemme leikit katkeaisivat väistämättömästi, ja koska olimme tyttöjä, meidät lähetettäisiin pois kotoa vaimoksi jollekin muukalaiselle. Veljiemme laita oli toisin. Ferdinand, joka oli minun ja Carolinen välissä, ja Max joka oli minua vuotta nuorempi ja perheen vauva, olivat turvassa. He voisivat mennä naimisiin ja tuoda vaimonsa Itävaltaan. Mutta emme koskaan keskustelleet tästä noina kesinä Schönbrunnissa tai talvina jotka vietimme Hofburgissa Wienissä. Me olimme kaksi onnellista huoletonta lasta — ainoa huolemme oli kumpiko nartuistamme saisi pentunsa ensiksi ja millaisia niistä tulisi. Olimme molemmat hyvin kiintyneitä koiriimme.

Meille pidettiin oppitunteja, mutta me tiesimme miten menetellä Ajan suhteen, kuten häntä nimitimme. Kaikille muille hän oli kreivitär von Brandeiss, ankara ja etikettiä tiukasti noudattava nainen, mutta me olimme hänen heikko kohtansa ja saimme aina mitä halusimme. Muistan miten istuin luokkahuoneessa ja katselin puutarhaan ajatellen miten ihanaa olisi olla ulkona ja yritin jäljentää Ajan tekemää kirjoitusta. Paperilla oli tahroja enkä saanut rivejä menemään suoraan. Aja tuli luokseni, naksutti kieltään ja sanoi etten oppisi koskaan ja että hänet lähetettäisiin sen tähden pois. Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja sanoin rakastavani häntä — mikä oli totta — ja etten koskaan antaisi hänen lähteä. Se oli järjetöntä, sillä jos äitini sanoisi että hänen olisi lähdettävä, hän lähtisi viipymättä. Mutta hän heltyi ja veti minut syliinsä, sitten hän pani minut viereensä istumaan ja piirsi vihkooni kevyesti lyijykynällä kirjoitusmallin niin ettei minun tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa mustekynällä sen päälle ja olin tehnyt tehtäväni erinomaisesti. Sen jälkeen siitä muodostui tapa, ja hän kirjoitti jopa harjoitustehtäväni lyijykynällä. Minä kirjoitin sitten saman musteella, ja näytti siltä kuin olisin selvinnyt loistavasti tehtävästäni.

Minua kutsuttiin Maria Antoniaksi tai vain Antoniaksi. Vasta sitten kun oli päätetty että minun pitäisi mennä Ranskaan, nimeni muutettiin Marie Antoinetteksi ja minun oli opittava unohtamaan että olin itävaltalainen ja muututtava ranskalaiseksi.

Äitimme oli elämämme keskus, vaikka emme nähneetkään häntä kovin usein. Hän oli jollakin tavoin aina läsnä, hänen sanansa ja toivomuksensa olivat laki. Me kaikki pelkäsimme ja kunnioitimme häntä.

Kuinka hyvin muistankaan Hofburgin talvisen kylmyyden. Kaikkia ikkunoita piti pitää auki, sillä äitimme oli sitä mieltä että raitis ilma teki hyvää kaikille. Purevan kylmä tuuli puhalsi koko palatsin läpi. En tiedä mitään niin kylmää kuin nuo Wienin talvet. Säälin aina hänen palvelijoitaan, erityisesti pientä kampaajaraukkaa, jonka täytyi nousta kello viideltä aamulla kampaamaan äitini tukka ja seisoa tuossa kylmässä huoneessa avoimen ikkunan ääressä. Hän oli niin ylpeä koska äitini oli valinnut hänet kampaamaan tukkaansa hänen taitonsa perusteella, mutta minä kysyin häneltä — sillä olin aina tuttavallisissa väleissä palvelijoiden kanssa — eikö hän toisinaan toivonut ettei olisi ollut niin taitava eikä häntä olisi valittu tehtävään.

— Oi, madame Antonia, hän vastasi, se on suurenmoista orjuutta.

Samalla tavalla ajattelivat kaikki äidistäni. Meidän kaikkien oli toteltava häntä, mutta se tuntui oikealta ja luonnolliselta, emmekä olisi koskaan edes ajatelleet tekevämme toisin. Tiesimme kaikki että hän oli korkein hallitsija koska hänen isänsä oli meidän isoisämme Kaarle VI. Vaikka meidän isäämme sanottiinkin keisariksi, hän oli järjestyksessä vasta toinen.

Kuinka rakastinkaan hyvää isääni! Hän oli iloinen ja huoleton, ja luullakseni minä perin hänen luonteensa. Ehkä juuri siksi olin hänen suosikkinsa. Äidillä ei ollut suosikkeja ja perheemme oli niin suuri että tuskin tunsin vanhimpia sisariani ja veljiäni. Meitä oli ollut kuusitoista, mutta viittä sisaruksistani en ollut koskaan nähnyt sillä he kuolivat ennen kuin olin kyllin suuri tajutakseni heidän olevan olemassa. Äiti oli ylpeä meistä ja hänellä oli tapana tuoda ulkomaalaiset vieraamme meitä katsomaan.

— Perheeni ei ole suinkaan pieni, hän sanoi ja hänestä saattoi nähdä miten tyytyväinen hän oli omistaessaan niin monta lasta.

Kerran viikossa lääkärit tavallisesti tutkivat meidät nähdäkseen olimmeko terveitä ja heidän raporttinsa lähetettiin äidille joka luki ne huolellisesti. Kun meidät kutsuttiin hänen luokseen, olimme hiljaisia emmekä lainkaan oma itsemme. Hän esitti meille kysymyksiä ja meidän oli annettava oikeat vastaukset. Minulle se oli helppoa, koska olin toiseksi nuorin, mutta jotkut vanhemmista sisaruksista olivat kauhuissaan — jopa Josefkin, vanhin veljeni joka oli neljätoista vuotta vanhempi kuin minä ja joka tuntui olevan tärkeä henkilö koska hänestä tulisi kerran keisari. Kaikki tervehtivät kunnioittavasti häntä missä hän kulkikin, ja silloin kun äitini ei ollut läsnä häntä kohdeltiin ikään kuin hän olisi jo ollut keisari. Kerran hän halusi ajaa reellä, vaikka ei ollut talvi, ja hänen palvelijansa kuljettivat lunta vuorilta että hän olisi saanut mitä halusi. Hän oli hyvin itsepäinen, ylpeyteen taipuvainen ja Ferdinand kertoi minulle että äiti oli moittinut häntä mielettömästä halustaan pitää oma päänsä.

Luulen että isäkin arasteli hiukan äitiä. Hän ei osallistunut paljonkaan valtion asioiden hoitoon ja oli melko paljon meidän kanssamme. Hän näytti toisinaan onnettomalta ja kerran hän sanoi surullisesti ja hiukan vihaisesti: Keisarinna ja lapset muodostavat hovin. Minä olen täällä vain tavallinen ihminen.

Kauan sen jälkeen ollessani yksin vankeudessa ajattelin noita lapsuuteni aikoja ja ymmärsin perhettäni paljon paremmin kuin eläessäni sen parissa. Oli kuin olisin astunut askeleen taaksepäin ja katsonut taulua. Kaikki asettui kohdalleen ja sellainenkin mitä olin tuskin tajunnut silloin oli äkkiä hyvin selvää.

Muistelin äitiäni — hän oli hyvä nainen, hän halusi tehdä parhaansa lastensa ja maansa puolesta. Hän rakasti hellästi isääni, mutta oli päättänyt olla luovuttamatta hiukkaakaan vallastaan hänelle. En nähnyt häntä enää sinä ankarana kurinpitäjänä jota olin pelännyt liikaa voidakseni rakastaa häntä, vaan viisaana, tarkkanäköisenä äitinä, joka ajatteli aina parastani. Kuinka hän kärsikään silloin kun muutin uuteen maahani. Olin kuin lapsi joka kävelee korkealle pingotetulla narulla, eikä tajua missä vaarassa hän on, mutta äitini tajusi sen selvästi vaikka oli kaukana luotani.

Entä sitten isäni. Kuinka kukaan mies voisi elää onnellisena sellaisen naisen vallan alla? Nyt tiedän, että silloin kuulemani kuiskailut tarkoittivat ettei hän ollut uskollinen äidille ja se loukkasi äitiä syvästi. Mutta vaikka hän olisi tehnyt paljonkin isän hyväksi, hän ei olisi antanut sitä mitä isä halusi — pientä osaa omasta vallastaan.

Mitä itseeni tulee, olin oikea tuulihattu. Tiedän, että siitä voi syyttää nuoruuttani, mutta se kuului myös luonteeseeni. Olin aina hilpeä, olin terve ja rakastin ulkona leikittäviä leikkejä… aina vain leikkejä. En voinut istua hiljaa viittä minuuttia. En osannut keskittyä mihinkään, ajatukseni karkasivat kohta omille teilleen, halusin vain nauraa, jutella ja leikkiä. Katsoessani takaisin menneisyyteen näen millaisia suuria asioita perheessämme tapahtui — silloin minä vain leikin koirillani ja kuiskailin pikku tytön salaisuuksiani Carolinelle tietämättä mitä oli tapahtumassa.

Olin seitsenvuotias kun veljeni Josef meni naimisiin, hän oli silloin kahdenkymmenenyhden. Hän ei halunnut mennä naimisiin ja sanoi: Pelkään avioliittoa enemmän kuin taistelua.

Sanat hämmästyttivät minua, sillä en ollut kuvitellut että avioliittoa tarvitsisi pelätä. Mutta tuo asia unohtui heti kuten tavallista, en koskaan murehtinut enkä miettinyt mitään asiaa sen pitempään. Minua kiinnosti vain millaisia nauhoja Aja valitsisi minulle ja voisinko vaihtaa omani Carolinen nauhoihin jos en sattuisi pitämään niiden väristä.

Nyt näen sen kaiken aivan selvästi. Josefin morsian oli kaunein olento mitä olimme koskaan nähneet. Me kaikki olimme aivan vaaleita ja hän oli tumma. Äitimme piti paljon Isabellasta, ja Caroline kuiskasi salaa minulle olevansa varma että äiti olisi halunnut meidän kaikkien olevan samanlaisia kuin Isabella. Ehkä hän olisikin halunnut, sillä Isabella ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli hyvin älykäs — mitä kukaan meistä ei ollut. Mutta hänellä oli toinenkin luonteenpiirre, mikä meiltä puuttui. Hän oli surumielisyyteen taipuvainen. Minä saatoin olla typerä, en ehkä tiennyt paljonkaan kirjoista, mutta yhden asian osasin, osasin nauttia elämästä. Se oli taito, johon Isabella kaikkine tietoineen ei kyennyt. Näin hänen nauravan vain silloin kun hän puheli sisareni Maria Christinan kanssa, joka oli vuotta nuorempi kuin Josef.

Isabella meni aina puutarhaan kun Maria Christina oli siellä, ja he kävelivät käsi kädessä käytävillä, ja silloin Isabella oli melkein onnellisen näköinen. Olin iloinen että hän piti edes yhdestä meistä, mutta oli sääli ettei se ollut Josef, sillä hän oli syvästi rakastunut Isabellaan.

Koko hovi oli jännittynyt kun Isabellan piti saada lapsi, mutta kun se syntyi, se oli heikko eikä elänyt kauan. Hän sai kaksi lasta ja ne molemmat kuolivat varhain.

Carolinella ja minulla oli niin paljon puuhaa ettemme ehtineet paljonkaan ajatella Josefia ja hänen perhettään. Huomasin tietysti, että hän oli aina hyvin surullisen näköinen ja sen on täytynyt tehdä minuun jonkinlainen vaikutus, koska muistan sen niin selvästi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mikä synkkä murhenäytelmä hänen avioliittonsa olikaan. Ja minä elin onnellisena saman katon alla.

Isabella puhui aina kuolemasta ja siitä miten hän odotti sitä. Minusta sellainen tuntui oudolta. Kuolema oli jotakin mikä koski vanhoja ihmisiä — tai aivan pieniä vauvoja, joista ei oikeastaan tiennyt mitään. Sillä ei ollut mitään tekemistä meidän kanssamme.

Kerran Caroline ja minä piilouduimme leikatun pensasaidan taakse ja kuuntelimme mitä Isabella ja Maria Christina puhuivat keskenään.

— Mitä minulla on tässä maailmassa? Isabella sanoi. — Minusta ei ole mitään hyötyä. Ellei se olisi syntiä tappaisin itseni. Olisin jo tehnyt niin.

Maria Christina nauroi hänelle. Maria Christina ei ollut sisaruksista kilteimpiä, ja niinä harvoina kertoina jolloin hän huomasi meidät, hän sanoi aina jotakin ilkeää, ja niinpä me kartoimme häntä.

— Sinua vaivaa vain halu näyttää sankarilliselta, hän letkautti. — Se on hirveän itsekästä.

Sitten hän meni pois ja jätti Isabellan katsomaan järkyttyneenä hänen peräänsä.

Ajattelin tuota kohtausta kokonaista viisi minuuttia, mikä oli pitkä aika kun minusta oli kysymys.

Isabella kuoli — aivan niin kuin hän oli halunnut. Hän oli Wienissä vain kaksi vuotta. Josef parka oli aivan murtunut. Hän kirjoitti yhtenään kirjeitä Isabellan isälle Parmaan ja niissä kaikissa puhuttiin vain Isabellasta, miten ihmeellinen hän oli ollut ja miten kukaan ei ollut hänen kaltaisensa.

— Minä olen menettänyt kaiken, hän sanoi veljelleni Leopoldille. — Rakas vaimoni… kalleimpani… on poissa. Miten minä kestän tämän kauhean eron.

Eräänä päivänä näin Josefin Maria Christinan kanssa. Sisareni silmät salamoivat vihasta ja hän sanoi: — Se on totta. Minä näytän sinulle hänen kirjeensä. Niistä näet kaiken mitä haluat tietää. Saat nähdä, että minä… etkä sinä… olin se jota hän rakasti.

Nyt palaset asettuvat kohdalleen. Josef parka. Isabella parka. Ymmärrän miksi Isabella oli niin surullinen ja halusi kuolla, hän häpesi rakkauttaan eikä kuitenkaan kyennyt tukahduttamaan sitä. Ja Maria Christina, joka aina halusi kostaa, oli ilmiantanut hänet Josef paralle.

Koska minulla oli tarpeeksi puuhaa omissa asioissani, näin tämän murhenäytelmän kuin himmeän lasin lävitse. Mutta nyt omat kärsimykseni ovat tehneet minusta toisen ihmisen kuin se huoleton olento, joka olin nuoruudessani, ymmärrän kaiken ja myötätuntoni on kärsivien puolella. Ajattelen heidän kärsimyksiään, koska en jaksa ajatella omiani.

Josef oli kauan hyvin onneton, mutta koska hän oli vanhin ja tärkeämpi kuin muut, hänen täytyi saada uusi vaimo. Hän oli niin vihainen, kun äitimme ja ruhtinas Wenzel Anton Kauniz valitsivat hänelle vaimon, että kun tämä saapui Wieniin, Josef tuskin puhui hänelle. Hän oli hyvin erilainen kuin Isabella, lyhyt ja lihava ja hänellä oli ruskeat epätasaiset hampaat ja punaisia läikkiä kasvoissaan. Josef sanoi Leopoldille, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään äitimme hovissa, että hän oli hyvin onneton eikä aikonut teeskennellä olevansa mitään muuta koska ei ollut hänen tapaistaan teeskennellä. Hänen vaimonsa nimi oli Josepha ja hän oli varmasti myös hyvin onneton, sillä Josef oli rakennuttanut muurin parvekkeelle jolle heidän molempien huoneiden ovet avautuivat, ettei hänen tarvitsisi tavata vaimoaan jos he sattuisivat tulemaan parvekkeelle yhtaikaa.

Maria Christina sanoi: — Jos minä olisin Josefin vaimo, menisin ja hirttäytyisin johonkin Schönbrunnin puutarhan puista.

Ollessani kymmenvuotias tapahtui jotakin jonka minäkin tajusin, koska se koski minuun kipeästi.

Leopoldin piti mennä naimisiin. Minun ja Carolinen mielestä siinä ei ollut mitään erityisen ihmeellistä, sillä niin suuressa perheessä oli häitä ollut aikaisemminkin, ja meitä kiinnostivat vain sellaiset häät jotka pidettiin Wienissä. Leopoldin häät olivat Innsbruckissa. Isän oli määrä mennä häihin, mutta äiti ei voinut lähteä Wienistä valtiollisten tehtäviensä vuoksi.

Istuin luokkahuoneessa jäljentämässä erästä piirrosta kun yksi isäni palvelijoista tuli ilmoittamaan että isäni halusi sanoa minulle hyvästi nyt heti. Olin hämmästynyt, koska olin hyvästellyt hänet jo puoli tuntia sitten ja olin nähnyt hänen ratsastavan pois seuralaisineen.

Aja hätääntyi. — Jotakin on tapahtunut, hän sanoi. — Menkää heti.

Niin minä lähdin palvelijoiden mukaan. Isäni istui hevosensa selässä ja kun hän näki minut hänen katseensa kirkastui ja hän näytti hyvin iloiselta. Hän ei laskeutunut satulasta vaan minut nostettiin sinne ja hän puristi minua itseään vasten niin että se teki kipeää. Tunsin että hän yritti sanoa jotakin, mutta ei tiennyt miten sanoisi, eikä hän halunnut päästää minua menemään. Luulin jo että hän aikoi viedä minut mukanaan Innsbruckiin, mutta eihän se olisi käynyt päinsä, sillä äitini olisi järjestänyt asian jos pääsisin mukaan.

Hänen otteensa heltisi ja hän katsoi minua hellästi. Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja itkin: — Rakas, rakas isä! Hänenkin silmissään oli kyyneleitä ja hän piteli minua oikealla kädellään ja silitti hiuksiani vasemmalla. Hänestä oli aina ollut mieluista koskettaa tukkaani, joka oli paksu ja vaalea väriltään — jotkut sanoivat sitä kullanruskeaksi, vaikka veljeni Ferdinand ja Max nimittivät minua Porkkanaksi. Isäni palvelijat katselivat meitä ja äkkiä hän antoi yhdelle merkin ottaa minut alas hevosen selästä.

Hän kääntyi ystäviensä puoleen jotka olivat hänen toisella puolellaan ja sanoi äänellä joka vapisi liikutuksesta: — Hyvät herrat, Jumala yksin tietää, miten hartaasti halusin vielä suudella tuota lasta.

Siinä kaikki. Isä hymyili hyvästiksi ja minä menin takaisin luokkahuoneeseen. Hetken olin hämmentynyt, mutta sitten luonteeni mukaisesti unohdin tapauksen.

Näin hänet silloin viimeisen kerran. Innsbruckissa hän tunsi vointinsa melko huonoksi, ja hänen ystävänsä pyysivät että hän antaisi iskeä suonta itsestään. Mutta hän oli luvannut mennä oopperaan Leopoldin kanssa sinä iltana ja hän tiesi että suoneniskennän jälkeen hänen olisi pitänyt levätä ja peruuttaa niin ollen oopperaan meno. Se taas olisi huolestuttanut Leopoldia, joka rakasti häntä hellästi kuten kaikki hänen lapsensa. Hän sanoi että oli parempi mennä oopperaan ja järjestää suoneniskentä myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa ja olla häiritsemättä hänen poikaansa.

Hän siis meni oopperaan, mutta hänen tilansa paheni siellä. Hän sai kohtauksen ja kuoli Leopoldin syliin.

Myöhemmin sanottiin tietenkin, että koska hän oli vaistonnut olevansa lähellä kuolemaa, hän oli aavistanut jotakin kauheaa minun tulevaisuudestani ja sen vuoksi lähettänyt hakemaan minua niin merkillisellä tavalla.

Tunsimme kaikki olomme yksinäiseksi menetettyämme rakkaan isämme. Olin alakuloinen useita viikkoja, mutta sitten minusta alkoi tuntua kuin en olisi koskaan tuntenutkaan häntä. Mutta äitini oli murtunut. Hän syleili isäni ruumista kun se tuotiin kotiin ja hänet saatiin vain väkivalloin lähtemään sen luota. Sitten hän sulkeutui huoneistoonsa ja antautui surulleen, joka oli niin suunnaton, että lääkärien oli pakko avata yksi hänen suonistaan helpottaakseen hänen tilaansa. Hän leikkasi tukkansa — josta hän oli ollut niin ylpeä — ja pukeutui lesken tummaan pukuun joka sai hänet näyttämään ankarammalta kuin milloinkaan. Sen jälkeen en koskaan nähnyt häntä pukeutuneena mihinkään muuhun asuun.

Isäni kuoleman jälkeen äitini näytti kiinnostuvan minusta enemmän kuin ennen. Tähän asti olin ollut vain yksi lapsista, nyt huomasin usein että hänen huomionsa oli kohdistunut minuun noissa tilaisuuksissa, jolloin meidän kaikkien piti kokoontua hänen luokseen. Se oli hämmentävää, mutta huomasin pian, että jos hymyilin, sain hänet heltymään aivan niin kuin vanhan Ajan, vaikka en aivan niin helposti enkä niin usein. Yritin tietenkin peittää puutteeni käyttämällä tätä taitoani saadakseni ihmiset puolelleni.

Pian isän kuoleman jälkeen hän alkoi puhua ranskalaisesta avioliitosta. Kuriirit kuljettivat jatkuvasti kirjeitä Kaunizin ja äitini välillä ja edelleen äitini lähettiläälle Ranskaan.

Kauniz oli Itävallan tärkein mies. Hän oli keikari, mutta siitä huolimatta yksi terävimmistä poliitikoista Euroopassa ja äitini piti häntä hyvin suuressa arvossa ja luotti häneen enemmän kuin kehenkään muuhun. Ennen kuin hänestä tuli äitini pääneuvonantaja hän oli ollut lähettiläänä Versaillesissa, jossa hänestä oli tullut madame de Pompadourin hyvä ystävä. Se taas merkitsi, että Ranskan kuningas suhtautui häneen suopeasti ja ollessaan Pariisissa hän oli laatinut suunnitelman Itävallan ja Ranskan liitosta, joka toteutettaisiin avioliiton avulla Habsburgien ja Bourbonien välillä. Asuessaan Ranskassa hän oli omaksunut ranskalaiset käytös- ja pukeutumistavat, Itävallassa häntä pidettiin hiukan erikoisena. Mutta hän oli jollakin tavalla hyvin saksalainen — tyyni, hillitty ja täsmällinen. Ferdinand kertoi meille, että hän käytti munankeltuaisia ihonsa hoitoon, hieroi niitä kasvoihinsa pitääkseen ihonsa raikkaana. Ja saadakseen hampaansa pysymään terveinä hänellä oli tapana puhdistaa ne sienellä ja harjalla jokaisen aterian jälkeen — ruokapöydässä. Hän oli hyvin tarkka siitä että hänen peruukkinsa puuteroitiin huolellisesti. Hän käski kamaripalvelijainsa asettua kahteen riviin joiden välitse hän kulki palvelijoiden käytellessä huiskujaan. Hänen ympärillään leijui puuteripilvi, mutta niin hän voi myös olla varma että hänen peruukkinsa oli tasaisesti puuteroitu.

Me nauroimme hänelle. En ymmärtänyt että samaan aikaan kun me naureskelimme yhdessä hänen kummallisille tavoilleen hän suunnitteli minun tulevaisuuttani, ja ellei häntä olisi ollut, en olisi siinä missä tällä hetkellä olen.

Caroline keksi, että oli mahdollista että jompikumpi meistä menisi naimisiin Ranskan kuninkaan kanssa. Asian mielettömyys sai meidät nauramaan, sillä hän oli vanha mies, melkein kuusikymmentä ja ajattelimme että olisi hupsua olla naimisissa miehen kanssa joka olisi vanhempi kuin oma äitimme. Mutta kun Ranskan dauphin — sen kuninkaan poika josta olisi voinut tulla puoliso jommallekummalle meistä — kuoli ja hänen pojastaan tuli dauphin, asia muuttui hyvin jännittäväksi, sillä uusi dauphin oli nuori poika, vain vuotta minua vanhempi.

Joskus Caroline ja minä puhuimme ranskalaisesta avioliitosta ja sitten taas unohdimme sen viikkokausiksi, mutta koko ajan lapsuutemme loittoni yhä kauemmaksi. Ferdinand yritti keskustella siitä kanssamme vakavasti — miten edullista olisi Itävallalle jos Habsburgien ja Bourbonien välillä olisi tällainen liitto.

Äskettäin kuolleen dauphinin leski, jolla oli suuri vaikutus kuninkaaseen, vastusti tätä ajatusta ja halusi poikansa menevän naimisiin prinsessan kanssa joka olisi hänen omasta suvustaan. Mutta hän kuoli yllättäen keuhkotautiin jonka oli todennäköisesti saanut hoitaessaan puolisoaan, ja äitini oli hyvin tyytyväinen.

Veljeni Josefin onneton vaimo kuoli isorokkoon. Sisareni Maria Josepha, joka oli neljä vuotta minua vanhempi, sai sen myös ja kuoli. Hänen oli ollut määrä mennä naimisiin Napolin kuninkaan kanssa ja äitimme päätti että koska liitto Napolin kanssa oli välttämätön, Carolinesta tulisi nyt morsian.

Se oli siihenastisen elämäni kauhein tapahtuma. Olin rakastanut isääni ja ollut omalla tavallani surullinen hänen kuoltuaan, mutta Caroline oli ollut toverini kaikessa enkä voinut kuvitella millaista elämä olisi ilman häntä. Caroline, joka tunsi kaiken syvemmin kuin minä, oli aivan murtunut.

Minä olin kahdentoista, Caroline oli viidentoista, ja koska Caroline oli määrätty Napoliin, äitini päätti nyt kasvattaa minua niin että olisin valmis aikanaan lähtemään Ranskaan. Hän ilmoitti, ettei nimeni olisi enää Antonia. Minua kutsuttaisiin Antoinetteksi tai Marie Antoinetteksi. Se jo pelkästään sai minut tuntemaan itseni aivan toiseksi henkilöksi. Minut vietiin äitini salonkiin ja minun oli vastattava kysymyksiin, joita korkea-arvoiset henkilöt esittivät minulle. Minun oli tiedettävä oikeat vastaukset ja minua oli valmistettu etukäteen, mutta unohdin kovin helposti.

Iloinen ja helppo elämä oli ohi. Minua tarkkailtiin, minusta puhuttiin, ja huomasin että äitini ja hänen ministerinsä yrittivät pitää minua aivan toisenlaisena ihmisenä kuin mitä olin — sellaisena mitä he halusivat minun olevan, tai mitä ranskalaiset halusivat. Sain yhtenään kuulla puheita hyvyydestäni, viehättävyydestäni ja älykkyydestäni, ja ne ihmetyttivät minua kovasti.

Ollessani nuorempi, säveltäjä Mozart oli käynyt hovissa. Hän oli vielä lapsi silloin, mutta loistavan lahjakas, ja äitini rohkaisi häntä. Kun hän tuli suureen salonkiin soittamaan meille, hän oli niin peloissaan että hän liukastui ja kaatui. Kaikki nauroivat hänelle, mutta minä juoksin hänen luokseen nähdäkseni oliko hän loukkaantunut ja sanoin hänelle ettei kaatuminen merkinnyt mitään. Sen jälkeen meistä tuli hyvät ystävät ja hän soitti erityisesti minulle. Hän sanoi kerran, että hän haluaisi mennä naimisiin kanssani, ja koska se tuntui minusta hauskalta, suostuin hänen kosintaansa. Monet muistivat tämän ja tätä tarinaa kerrottiin usein. Sen oli tarkoitus olla noita herttaisia tarinoita minusta.

Kerran äitini sanoi minulle, että Ranskan lähettiläs ehkä puhuttelisi minua käydessäni äitini salongissa, ja jos lähettiläs kysyisi minulta mitä kansaa mieluimmin hallitsisin, minun olisi vastattava: ranskalaisia. Ja jos hän kysyisi miksi, vastaisin: Koska Henrik IV Hyvä ja Ludvig XIV Suuri olivat ranskalaisia. Opettelin sen ulkoa ja pelkäsin että sanoisin sen väärin, koska en ollut aivan varma siitä keitä nämä henkilöt olivat. Mutta selviydyin hyvin ja tästä tuli toinen tarina jota minusta kerrottiin. Minun piti oppia tuntemaan Ranskaa, minun oli harjoiteltava puhumaan sen kieltä, kaikki muuttui toisenlaiseksi.

Caroline vain itkeskeli eikä hän ollut enää se hauska toveri joka hän oli ollut. Hän pelkäsi kovasti avioliittoa ja oli varma että tulisi vihaamaan Napolin kuningasta.

Äitimme tuli luokkahuoneeseen ja puhui hänelle hyvin ankarasti.

— Et ole enää mikään lapsi, hän sanoi. — Olen kuullut, että olet käyttäytynyt hyvin huonosti.

Halusin selittää että Caroline käyttäytyi huonosti vain koska hän oli peloissaan, mutta äidilleni oli mahdotonta selittää sellaista.

Sitten hän katsoi minuun ja jatkoi: — Aion erottaa teidät toisistanne. Kulutat aikasi vain typerään lörpöttelyyn, eikä tällainen hyödytön juoruilu saa enää jatkua. Se loppuu nyt heti. Varoitan sinua, sinua pidetään silmällä, ja sinä, Caroline, olet vastuussa koska olet vanhempi.

Sitten äitini lähetti minut pois ja läksytti vielä Carolinea hänen käytöksestään.

Menin pois raskain sydämin. Tulisin kaipaamaan Carolinea kovasti. Kummallista kyllä en ajatellut omaa kohtaloani. Ranska oli liian kaukana ollakseen todellisuutta, ja olin kehittänyt hyvin pitkälle luontaisen taipumukseni unohtaa sellainen mitä ei ollut hauska muistaa.

Lopulta Caroline lähti — kasvot kalpeina, hiljaisena eikä lainkaan sellaisena kuin iloinen sisareni oli ollut. Josef meni hänen mukanaan ja luulen että veljenikin sääli häntä. Josefissa oli jotakin hyvää ja lämmintä, vaikka hän olikin tavallisesti niin ylpeä ja mahtava.

Toinenkin sisaristani aiheutti ikävyyksiä, mutta ne tuntuivat minusta kaukaisemmilta, sillä sisareni Maria Amalia oli yhdeksän vuotta minua vanhempi. Caroline ja minä olimme tienneet jo kauan, että hän oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen hovissa, ruhtinas Zweibrückeniin, ja toivoi voivansa mennä naimisiin tämän kanssa. Hän teki ehkä typerästi, sillä hänen olisi pitänyt tietää, että meidän piti mennä naimisiin valtioiden päämiehien kanssa Itävallan eduksi. Mutta Maria Amalia oli samanlainen kuin minä siinä suhteessa, että hän uskoi siihen mitä hän halusi, ja niinpä hän oli varma että hänen sallittaisiin mennä naimisiin ruhtinas Zweibrückenin kanssa.

Carolinen pelko osoittautui oikeaksi. Hän oli hyvin onneton Napolissa ja kirjoitti kotiin, että hänen miehensä oli hyvin ruma, mutta koska hän muisti mitä äitimme oli sanonut, hän yritti olla rohkea. Hän lisäsi, että hän alkoi jo tottua puolisoonsa. Hän kirjoitti kreivitär von Lerchenfeldille, joka auttoi Ajaa kotiopettajan työssä:

Kärsin kuin marttyyri, mutta tämä on vielä pahempaa, koska on teeskenneltävä olevansa onnellinen. Kuinka säälinkään Antoinettea, jolla tämä on edessä. Kuolisin mieluummin kuin kestäisin sen uudelleen. Ellei uskonto olisi opettanut toisin, olisin tappanut itseni mieluummin kuin elänyt niin kuin elin näiden kahdeksan päivän ajan. Se oli kuin helvettiä ja halusin kuolla. Kun pikku sisareni on kestettävä tämä, itken hänen vuokseen.

Kreivitär ei halunnut näyttää tätä minulle. Mutta pyysin ja rukoilin ja lopulta hän myöntyi kuten aina. Kun olin lukenut sen, toivoin etten olisi nähnyt sitä. Oliko se todella niin kauheaa? Kälyni Isabella oli puhunut itsensä surmaamisesta. Minä, joka rakastin elämää niin paljon, en voinut ymmärtää hänen asennettaan, mutta minusta tuntui oudolta, että nuo kaksi, jotka olivat kokeneet elämässä niin paljon enemmän kuin minä, molemmat puhuivat sillä tavoin.

Ajattelin Carolinen kirjettä muutaman tunnin ja sitten se vähitellen häipyi mielestäni. Unohdin sen — ehkä siksi että äitini kohdisti nyt yhä enemmän huomiotaan minuun.

Hän tuli luokkahuoneeseen nähdäkseen miten menestyin, ja hän oli kauhuissaan todetessaan miten vähän osasin. Käsialani oli epäsiistiä ja kömpelöä. Ranskan kielessä olin toivoton, ja vaikka osasin puhua jotenkuten italiaa, en osannut edes kirjoittaa saksaa kieliopillisesti oikein.

Äitini ei ollut minulle vihainen, hän oli vain huolissaan. Hän veti minut luokseen, kiersi kätensä ympärilleni ja puhui minulle siitä suuresta kunniasta joka saattaisi kohdata minua. Olisi maailman ihmeellisin asia, jos tämä suunnitelma, jota ruhtinas von Kauniz täällä Wienissä ja ruhtinas de Choiseul Ranskassa valmistelivat, lopulta toteutuisi. Kuulin ensimmäisen kerran ruhtinas de Choiseulin nimen ja kysyin äidiltäni kuka hän oli. Hän kertoi, että tämä mies oli loistava valtiomies, Ranskan kuninkaan neuvonantaja ja mikä tärkeintä, Itävallan ystävä. Hänestä riippui hyvin paljon, emmekä saaneet tehdä mitään mikä loukkaisi häntä. Äitini ei voinut kuvitella mitä ruhtinas olisi sanonut, jos olisi tiennyt millainen pieni typerys minä olin. Koko suunnitelma ehkä raukeaisi tyhjiin.

Äitini katsoi minuun niin ankarasti, että hetken olin aivan masentunut. Vastuu tuntui kovin suurelta. Mutta sitten tunsin miten suupieleni kääntyivät hymyyn, sillä en voinut uskoa että minä olisin niin tärkeä henkilö. Ja nauraessani näin että äiti yritti pysyä vakavana, ja kiersin käteni hänen kaulaansa ja sanoin että olin varma ettei herra de Choiseul välittäisi niin kovasti vaikka en ollutkaan älykäs.

Äiti puristi minut lujasti syliinsä, työnsi minut sitten kauemmaksi ja näytti taas ankaralta. Hän kertoi minulle aurinkokuninkaasta, joka oli rakennuttanut Versaillesin. Hän sanoi että se oli suurenmoisin palatsi koko maailmassa, ja Ranskan hovi oli kaikkein sivistynein ja hienoin, ja minä olin maailman onnellisin tyttö saadessani mahdollisuuden päästä sinne. Kuuntelin hetken hänen kertomustaan ihanista puutarhoista ja kauniista salongeista, jotka olivat paljon loistavampia kuin mikään mitä meillä Wienissä oli. Mutta pian lakkasin kuuntelemasta, vaikka edelleen nyökkäilin ja hymyilin hänelle.

Äkkiä tajusin hänen sanovan, etteivät kotiopettajani olleet sopivia ja että minun oli saatava uusia opettajia. Hän halusi, että muutaman kuukauden kuluttua puhuisin ranskaa, ajattelisin ranskaksi, niin että olisin kuin ranskalainen.

— Mutta älä koskaan unohda, että olet kunnon saksalainen.

Nyökkäsin ja hymyilin.

— Mutta sinun on puhuttava hyvää ranskaa. Herra de Choiseul kirjoittaa, että Ranskan kuninkaalla on hyvin tarkka korva kielen suhteen ja sinun puheessasi on oltava kaunis ja oikea korostus, ettei hän pahastu. Ymmärrätkö?

— Kyllä, äiti.

— Niinpä sinun on tehtävä kovasti työtä.

— Kyllä, äiti.

— Antoinette, kuunteletko sinä?

— Kyllä toki, äiti. Hymyilin hänelle leveästi osoittaakseni, että ymmärsin joka sanan ja harkitsin niitä vakavasti — ainakin niin vakavasti kuin kykenin. Hän huokasi. Tiesin että hän oli huolissaan vuokseni, mutta hän oli paljon lempeämpi minulle kuin Carolinelle aikanaan.

— Wienissä on nyt juuri teatteriseurue — ranskalainen seurue, ja minä olen käskenyt kahden näyttelijän tulla opettamaan sinut puhumaan ranskaa niin kuin Ranskan hovissa puhutaan, ja ranskalaisia tapoja ja käytöstä…

— Näyttelijöitä! huudahdin riemuissani. Ajattelin miten hauskaa meillä oli aina talvisin Hofburgissa, kun vanhemmat sisareni ja veljeni esittivät näytelmiä, tanssivat ja lauloivat oopperasalissa. Caroline, Ferdinand, Max ja minä saimme vain katsella, koska olimme liian nuoria esiintymään, kuten vanhemmat sisaruksemme sanoivat. Mutta kuinka olisinkaan halunnut olla mukana! Kun vain sain tilaisuuden, karkasin näyttämölle ja tanssin kunnes toiset ajoivat minut pois huutaen: Mene pois, Antonia. Sinä olet liian pieni näyttelemään. Sinun pitää vain katsella. Mutta siitä huolimatta saatoin tuskin hillitä itseäni, sillä rakastin tanssia enemmän kuin mitään muuta. Niinpä olin haltioissani, kun äiti kertoi näyttelijöiden tulevan opettamaan minua.

— Eivät he tule leikkimään sinun kanssasi, Antoinette, hän sanoi hyvin ankarasti. — He ovat täällä opettaakseen sinulle ranskaa. Sinun on opiskeltava lujasti. Herra Aufresne neuvoo sinulle oikeaa ääntämistä ja herra Sainville opettaa sinulle ranskalaista musiikkia.

— Niin, äiti. Ajatukseni olivat kaukana — muistin vain nuo esitykset, Maria Christina oli hyvin vihainen koska hän ei saanut olla näytelmän sankaritar, ja Maria Amalia katsoi koko ajan ruhtinas Zweibrückeniin lausuessaan vuorosanojaan. Ja Max ja minä hyppelimme tuoleillamme jännityksestä.

— Ja herra Noverre tulee opettamaan sinulle tanssia.

— Oi… äiti!

— Et ole koskaan kuullut herra Noverresta, mutta hän on koko Euroopan paras tanssimestari.

— Minä tulen rakastamaan häntä! huudahdin.

— Et saa olla niin impulsiivinen, lapseni. Ajattele ennen kuin puhut. Ei kukaan rakasta tanssinopettajaa. Mutta sinun tulisi olla kiitollinen siitä että sinä saat Euroopan parhaan opettajan ja sinun on seurattava hänen ohjeitaan.

Seurasi onnellinen aika. Se auttoi minua unohtamaan Caroline paran Napolissa ja myös toisen perheessämme sattuneen kriisin. Maria Amalia lähetettiin Parmaan Isabellan veljen puolisoksi. Sisareni oli kahdenkymmenenkolmen ja hänen tuleva puolisonsa tuskin neljäntoista — ja Maria Amalian oli sanottava hyvästi ruhtinas Zweibrückenille. Hän ei ollut alistuvainen kuten Caroline, hän myrskysi ja raivosi, ja luulin että hän aikoi tehdä sen mitä kukaan ei ollut uskaltanut tehdä, uhmata äitimme tahtoa. Mutta hän lähti kuitenkin, koska se oli Itävallan edun mukaista, ja liittomme Parman kanssa jatkui. Niin raivoava Maria Amalia sai tämän nuoren pojan puolisokseen, kun taas Caroline joka oli vain viidentoista, sai Napolin vanhan kuninkaan.

Mutta minun elämässäni tapahtui niin monia asioita etten ehtinyt ajatella muuta kuin mitä minulta milloinkin odotettiin. Äitini oli epätoivoinen, koska en oppinut juuri mitään. Näyttelijäopettajani eivät koskaan pakottaneet minua työhön, ja kun puhuin ranskaa — niin kuin minun oli pakko tehdä koko ajan — he vain hymyilivät lempeästi ja sanoivat: Viehättävää, viehättävää, madame Antoinette. Ei ranskaa, mutta viehättävää! Sitten me kaikki nauroimme yhdessä, eivätkä tunnit olleet lainkaan epämiellyttäviä. Mutta eniten nautin tanssitunneista. Noverre oli ilahtunut taidostani. Opin askeleet helposti ja hän kiitti minua mitä innokkaimmin. Toisinaan tein virheen ja hän keskeytti tanssini, sitten hän huudahti: Ei. Annamme sen olla juuri noin. Teidän tapanne on paljon viehättävämpi. Kaikki opettajani olivat kovin ystävällisiä. He lausuivat yhtenään kohteliaisuuksia eivätkä moittineet minua koskaan, ja ajattelin että ranskalaiset ovat varmasti maailman herttaisimpia ihmisiä.

Iloni ei kestänyt kauan. Minua pidettiin tarkasti silmällä ja markiisi de Durfort, hovissamme oleva Ranskan lähettiläs, ilmoitti kaikesta Versaillesiin. Pian siellä tiedettiin, että herrat Aufresne ja Sainville opettivat minua. Kiertävät näyttelijät opettamassa Ranskan dauphinea! Se ei tullut kysymykseen. Herra de Choiseul pitäisi huolen siitä että sopiva opettaja lähetettäisiin tuota pikaa. Tänään olin vielä tunneillani, ja huomenna ystäväni olivat poissa. Olin hyvin pahoillani jonkin aikaa, mutta aloin jo tottua siihen että ihmiset, joihin olin kiintynyt, hävisivät äkkiä luotani.

Äitini kutsui minut luokseen ja sanoi että herra de Choiseul lähettäisi minulle uuden opettajan. Minun oli unohdettava entiset opettajani enkä koskaan saisi mainita heitä. Suuri kunnianosoitus oli kohdannut minua, sillä itse Orleansin piispa oli löytänyt minulle sopivan opettajan. Hän oli Abbe Vermond.

Minä virnistin. Abbe olisi varmaankin kovin erilainen kuin iloiset näyttelijäni. Äitini ei ollut näkevinään virnistystäni ja aloitti jälleen saarnan siitä miten tärkeää minun oli oppia uuden maani kieli ja tavat. En odottanut suinkaan iloisena Abbe Vermondin tuloa.

Minun ei olisi tarvinnut olla huolissani, sillä heti nähtyäni hänet tiesin, että voisin käsitellä häntä samoin kuin kotiopettajattariani. Jo nuoruudessani osasin nähdä toisen henkilön luonteen, mikä oli oikeastaan hämmästyttävä piirre pinnallisessa luonteessani. En tarkoita, että olisin kyennyt näkemään syvälle toisten vaikuttimiin asti. Jos minulla olisi ollut tuo lahja, olisin säästynyt monelta ikävyydeltä, mutta osasin omaksua toisten pieniä eleitä ja esittää niitä melko uskottavasti (olisin ehkä ollut melko hyvä näyttelijätär) ja niin kykenin saamaan ihmisiltä mitä halusin. Useimmat sisaruksistani olivat älykkäämpiä kuin minä, mutta he eivät osanneet houkutella äitiäni lempeäksi silloin kun hän torui meitä niin kuin minä osasin. Syynä on ehkä ollut lapsellisuuteni, viattomuuteni kuten ihmiset sanoivat, ja ulkonäöstäni oli tietenkin myös apua. Olin pieni ja keijukaismaisen hento, ja ranskalainen lähettiläs, joka jatkuvasti tiedotti Versaillesiin minun edistymisestäni, nimitti minua somaksi kullanmuruksi. Mutta en usko että syy oli pelkästään siinä. Luulen, että jollakin tavoin, hyvin pinnallisesti tietenkin, kykenin vaistoamaan ihmisistä miten pitkälle saatoin mennä käsitellessäni heitä. Heti nähtyäni Abbe Vermondin olin hyvin helpottunut.

Hän oli tietenkin hyvin oppinut, ja niinpä hän tulisi varmasti tyrmistymään tietämättömyyttäni. Niin tapahtui. Mitä minä osasin? Osasin puhua italiaa ja ranskaa jotenkuten — käytin runsaasti saksalaisia ilmaisuja apunani — käsialani oli hirvittävän huonoa. Tiesin hyvin vähän historiasta enkä juuri mitään Ranskan kirjallisuudesta, jota herra de Choiseul oli pitänyt niin tärkeänä. Osasin laulaa melko hyvin, rakastin musiikkia, ja osasin tanssia comme un ange kuten Noverre oli sanonut. Olin myös ollut arkkiherttuatar syntymästäni asti ja ollessani äitini salongissa tiesin vaistomaisesti kenelle minun tuli puhua ja kenelle vain nyökätä päätäni. Tämä taitoni oli synnynnäinen. Oli totta että omassa huoneistossani olin joskus liian tuttavallinen palvelijoilleni ja jos jollakulla heistä oli pieniä lapsia, leikin aina niiden kanssa, sillä rakastin lapsia. Kun Caroline oli sanonut että avioliitto olisi hirvittävää, olin muistuttanut häntä siitä että avioliitto merkitsi lasten saamista, ja kannatti varmasti kärsiäkin sen vuoksi. Vaikka olinkin läheisemmissä väleissä palvelijoiden kanssa kuin muut perheenjäsenet, he eivät koskaan käyttäneet sitä hyväkseen väärin, koska minulla oli tuo synnynnäinen kuninkaallinen ominaisuus. Äitini tiesi sen, ja luulen että hänestä oli hyvä olla puuttumatta siihen.

Abbe Vermond ei ollut suinkaan mikään komea mies. Minusta hän oli vanha, mutta nyt sanoisin, että hän oli keski-ikäinen tullessaan Wieniin. Hän oli ollut kirjastonhoitajana, ja tajusin piankin, että hän oli iloinen tultuaan valituksi opettamaan minua. Aloin ymmärtää, miten tärkeä henkilö minusta oli tulossa. Minua kasvatettiin Ranskan dauphineksi, josta hyvin pian tulisi kuningatar ja se merkitsi korkeinta asemaa mihin yksikään nainen saattoi päästä. Se oli hyvin erilaista kuin olla Itävallan arkkiherttuatar. Toisinaan tuntui sen ajatteleminenkin liian huolestuttavalta — niinpä tavalliseen tapaani koetin olla ajattelematta sitä.

Vaikka Abbe oli hämmästynyt tietämättömyydestäni, hän yritti kaikkensa miellyttääkseen minua. Näyttelijät ja tanssinopettajani olivat halunneet miellyttää minua, koska olin hauskannäköinen tyttö, mutta Abbe Vermondin vaikuttimena oli se että minusta saattoi kerran tulla Ranskan kuningatar. Ymmärsin kyllä eron.

Pian kävi ilmi, ettei hän ollut tottunut asumaan palatseissa, ja vaikka meidän Schönbrunniamme ja Hofburgiamme ei voinut verratakaan Versaillesiin tai muihin Ranskan palatseihin ja kartanoihin, hän ilmaisi kaikin tavoin, että tämä näytti hänestä loisteliaalta. Hän oli kotoisin kylästä, jossa hänen isänsä oli ollut lääkäri ja hänen veljensä rautatievirkamies. Hänestä itsestään oli tullut pappi eikä hän olisi koskaan saavuttanut nykyistä asemaansa ilman arkkipiispan suosionosoitusta.

Koska tajusin hänen halunsa miellyttää sekä äitiäni että minua, minusta oli hyvin mukavaa opiskella hänen johdollaan. Työskentelimme yhdessä tunnin joka päivä, hän sanoi sen riittävän, sillä hän tiesi että enempää en jaksaisi kyllästymättä ja hermostumatta. Paljon myöhemmin keskustelin noista ajoista rouva Campanin kanssa, josta oli tullut ystäväni ja enemmän kuin vain ensimmäinen kamarineiti, ja hän huomautti, että Vermond oli saanut vain vahinkoa aikaan. Mutta rouva Campan ei pitänyt Vermondista ja niinpä Abbe sai syyn niskoilleen kaikesta mitä meille tapahtui. Me vain lueskelimme pinnallisesti