Ilon ja onnen tarinat

By Amy Tan

Ilon ja onnen tarinat kertoo neljän kiinalaisen maahanmuuttajaperheen tarinat – keskittyen erityisesti äiteihin ja tyttäriin. Kun kiinalaissyntyiset naiset tutustuvat sanfranciscolaisessa kirkossa vuonna 1949, he päättävät nähdä myös jatkossa. Naiset kokoontuvat säännöllisin väliajoin pelaamaan mahjongia yhdessä. Puheenaiheita riittää. Amerikassa syntyneiden tyttärien kasvattaminen ei ole helppoa – äidit ja tyttäret elävät täysin eri maailmoissa. Voivatko tyttäret ikinä ymmärtää toisesta kulttuurista tulleita äitejään? Entä toisinpäin?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788726673302

Book preview

Höyheniä tuhannen lin takaa

Vanha nainen muisti joutsenen jonka oli vuosia sitten ostanut Shanghaista naurettavasta summasta. Torikauppias kerskaili, että joutsen oli ollut aikoinaan ankka joka oli kurkotellut kaulaansa toivoen muuttuvansa hanheksi, ja katsokaa nyt! — se on liian kaunis syötäväksi.

Sitten nainen ja joutsen purjehtivat monen tuhannen lin levyisen valtameren poikki ja kurkottivat kaulaansa kohti Amerikkaa. Matkalla nainen kujerteli joutsenelle: »Amerikassa minä saan tyttären joka on aivan niin kuin minä. Mutta siellä kukaan ei sano, että hänen arvonsa mitataan hänen miehensä röyhtäyksen äänekkyydellä. Siellä kukaan ei halveksi häntä, sillä minä pidän huolta että hän puhuu vain moitteetonta amerikanenglantia. Ja siellä hän on aina liian kylläinen nielläkseen surua! Hän ymmärtää tarkoitukseni, sillä minä annan hänelle tämän joutsenen — olennon josta tuli enemmän kuin toivottiinkaan.»

Mutta kun nainen tuli uuteen maahan, maahanmuuttoviranomaiset kiskoivat joutsenen häneltä, niin että hän jäi ojentelemaan tyhjiä käsiään joissa oli vain yksi höyhen muistona. Ja sitten hänen oli täytettävä niin paljon kaavakkeita, että hän unohti miksi hän oli tullut ja mitä hän oli jättänyt taakseen.

Nyt nainen oli vanha. Ja hänellä oli tytär joka oppi puhumaan vain englantia ja nieli enemmän Coca-Colaa kuin surua. Nainen oli jo kauan halunnut antaa tyttärelleen tuon joutsenensulan ja sanoa: »Tämä sulka ehkä näyttää arvottomalta, mutta se tulee kaukaa ja kantaa mukanaan hyviä tarkoituksiani.» Ja hän odotti vuodesta toiseen päivää jona hän pystyisi kertomaan sen tyttärelleen moitteettomalla amerikanenglannilla.

Jing-mei Woo

Ilo-Onnen kerho

Isäni on pyytänyt minua neljänneksi nurkaksi Ilo-Onnen kerhoon. Minä korvaan äitini, jonka paikka mah jong -pöydässä on ollut tyhjänä siitä asti kun hän kaksi kuukautta sitten kuoli. Isäni uskoo että hänen omat ajatuksensa tappoivat hänet.

»Hänellä oli uusi ajatus päässään», isä sanoi. »Mutta ennen kuin se ehti ulos hänen suustaan, se kasvoi liian suureksi ja puhkesi. Se oli varmasti hyvin paha ajatus.»

Lääkärin mukaan hän kuoli aivoverenvuotoon. Ja hänen ystävänsä Ilo-Onnen kerhossa sanoivat että hän kuoli ihan niin kuin kani: nopeasti ja jättäen keskeneräisiä asioita jälkeensä. Äidin piti toimia emäntänä Ilo-Onnen kerhon seuraavassa kokouksessa.

Viikkoa ennen kuolemaansa hän soitti minulle täynnä ylpeyttä, täynnä elämää: »Lin-täti laittoi Ilo-Onneen punapapukeittoa. Minä laitan mustaa seesaminsiemenkeittoa.»

»Älä mahtaile», minä sanoin.

»Ei se ole mahtailua.» Hän sanoi että keitot olivat melkein sama asia, cha buduo. Tai ehkä hän sanoi butong, aivan eri asia. Se oli jokin sellainen kiinalainen ilmaus joka tarkoittaa parempaa puolta sekalaisista aikomuksista. En ikinä muista asioita joita en ymmärrä.

Äitini perusti Ilo-Onnen kerhon sanfranciscolaisen version vuonna 1949, kaksi vuotta ennen syntymääni. Samana vuonna vanhempani olivat lähteneet Kiinasta mukanaan vain yksi kova nahkainen matka-arkku joka oli täynnä hienoja silkkipukuja. Ei ollut aikaa pakata muuta, äiti oli selittänyt isälle kun he olivat laivassa. Silti isä penkoi epätoivoisesti liukkaita silkkejä etsien puuvillaisia paitojaan ja villaisia alushousujaan.

Kun he tulivat San Franciscoon, isä pani äidin piilottamaan nuo hohtavat vaatteet. Äiti käytti samaa ruskearuudullista kiinalaispukua, kunnes Pakolaisten vastaanottojärjestön naiset antoivat hänelle kaksi käytettyä pukua, jotka olivat aivan liian isoja sillä ne olivat amerikkaisten naisten kokoa. Järjestö muodostui valkotukkaisista amerikkalaisista lähetyssaarnaajanaisista jotka edustivat Ensimmäistä kiinalaista baptistikirkkoa. Eivätkä vanhempani lahjojen takia voineet kieltäytyä heidän kutsustaan liittyä kirkkoon. Eivätkä he voineet olla piittaamatta vanhojen rouvien käytännön neuvosta kohentaa englanninkielen taitoaan keskiviikkoiltojen raamattutunneilla ja myöhemmin lauantaiaamujen kuoroharjoituksilla. Sillä tavoin vanhempani tutustuivat Hsuihin, Jongeihin ja St. Claireihin. Äiti vaistosi, että myös näiden perheiden naisilla oli tragedioita jotka he olivat jättäneet jälkeensä Kiinaan ja toiveita joita he eivät alkuunkaan osanneet ilmaista puutteellisella englanninkielellään. Tai ainakin äiti tunnisti näiden naisten kasvojen turran ilmeen. Ja hän huomasi, miten vilkkaasti heidän silmänsä välähtivät kun hän kertoi ajatuksestaan perustaa Ilo-Onnen kerho.

Ilo-Onni oli ajatus jonka äiti muisti ensimmäisen avioliittonsa ajoilta Kweilinistä ennen japanilaisten tuloa. Siksi Ilo-Onni on minulle hänen Kweilinin tarinansa. Se oli tarina jota hän kertoi minulle aina ollessaan ikävystynyt, kun ei ollut mitään tekemistä, kun jokainen kulho oli pesty ja ikilevypöytä pyyhitty kahteen kertaan, kun isä istui sanomalehteä lukien ja poltellen Pall Mall savukkeita, osoitus siitä ettei häntä saanut häiritä. Silloin äiti otti esiin laatikollisen vanhoja hiihtovillapaitoja joita tuntemattomat sukulaiset olivat lähettäneet Vancouverista. Hän nipsautti helman auki ja alkoi vetää esiin kiharaista lankaa jonka hän ankkuroi pahvinpalaan. Ja alkaessaan keriä laajoin rytmikkäin liikkein hän ryhtyi kertomaan tarinaansa. Vuosien mittaan hän kertoi minulle saman tarinan lukuun ottamatta loppua, joka muuttui synkemmäksi ja loi pitkiä varjoja hänen elämäänsä, ja lopulta minunkin.

»Uneksin Kweilinistä jo ennen kuin näinkään sitä», äiti kertoi kiinankielellä. »Uneksin rosoisista vuorenhuipuista reunustamassa kaartuvaa jokea jonka rannoilla vihersi lumottu sammal. Huippuja saartoivat valkoiset usvat. Ja jos voisi ajelehtia jokea alas ja syödä sammalta ruuakseen, tulisi tarpeeksi voimakkaaksi kiipeämään huipulle. Jos liukastuisi, putoaisi vain pehmeään sammaleeseen ja nauraisi. Ja kun tulisi laelle, näkisi kaiken ja tuntisi sellaista onnea ettei elämässä koskaan enää olisi huolia.

»Kiinassa kaikki uneksivat Kweilinistä. Ja kun tulin perille, tajusin miten kehnoja uneni olivat, miten hataria ajatukseni. Kun näin kukkulat, nauroin ja värisin yhtä aikaa. Huiput näyttivät jättimäisiltä paistetuilta kalanpäiltä jotka yrittävät hypätä ylös öljypadasta. Kunkin kukkulan takana näin toisen kalan varjon, ja sen takana taas uuden ja uuden. Ja sitten pilvet liikkuivat hieman ja kukkulat muuttuivat valtaviksi norsuiksi jotka marssivat hitaasti minua kohti! Pystytkö näkemään sen? Ja kukkulan juurella oli salaisia luolia. Sisällä rehotti riippuvia kalliopuutarhoja jotka olivat kaikenlaisten kaalien, talvimelonien, nauriiden ja sipulien mallisia ja värisiä. Ne olivat niin outoja ja kauniita ettei niitä osaa kuvitella.

»Mutta en minä tullut Kweiliniin nähdäkseni miten kaunista siellä oli. Mies joka oli aviomieheni toi minut ja kaksi pientä lastamme Kweiliniin, koska hän uskoi että me olisimme siellä turvassa. Hän oli Kuomingtangin upseeri, ja kun hän oli hankkinut meille pienen huoneen kaksikerroksisesta talosta, hän lähti luoteeseen Chungkingiin.

»Me tiesimme että japanilaiset olivat voitolla vaikka lehdet kielsivät sen. Joka päivä, joka tunti kaupunkiin virtasi tuhansia ihmisiä, jotka täyttivät jalkakäytävät ja etsivät asuntoa. Heissä oli rikkaita ja köyhiä, shanghailaisia, kantonilaisia, pohjoisen väkeä, eikä pelkästään kiinalaisia vaan myös ulkomaalaisia ja kaikkien uskontokuntien lähetyssaarnaajia. Ja sitten oli tietenkin Kuomingtang ja sen upseerit, jotka katsoivat olevansa kaikkien yläpuolella.

»Kaupunki muodostui yhteen heitetyistä tähteistä. Jollei japanilaisia olisi ollut, tappelujen puhkeaminen eri kansanosien välillä olisi ollut hyvin todennäköistä. Pystytkö näkemään sen? Shanghailaisia pohjoisten vesien talonpoikien joukossa, pankkiireja ja partureita, rikšakuskeja ja burmalaisia pakolaisia. Jokainen halveksi jotain toista. Sillä ei ollut mitään merkitystä että kaikki sylkivät samalle jalkakäytävälle ja kärsivät samasta nopeakulkuisesta ripulista. Meissä kaikissa oli sama löyhkä, mutta jokainen valitti että joku toinen haisi pahemmalle. Minä? Minä vihasin amerikkalaisia ilmavoimien upseereita jotka päästelivät ihailevia ääniä saadakseen minut punastumaan. Mutta pahimpia olivat pohjoisen talonpojat jotka niistivät käsiinsä ja tyrkkivät ihmisiä ja levittivät kaikkiin saastaisia tautejaan.

»Ymmärrät varmaan miten pian Kweilin menetti kauneutensa silmissäni. En enää kiivennyt huipuille sanomaan: Ovatpa nämä kukkulat suurenmoisia! Mietin vain mille kukkuloille japanilaiset olivat ehtineet. Istuin taloni pimeissä nurkissa lapsi kummassakin kainalossa ja odotin levottomin jaloin. Kun sireenit ulvahtivat varoittaakseen meitä pommikoneista, naapurini ja minä hyppäsimme pystyyn ja syöksyimme syviin luoliin piiloon kuin villieläimet. Mutta ei pimeässä voi viipyä kauan. Jokin sisimmässäsi alkaa kuihtua ja olet kuin nälkiintynyt, janoat mielettömästi valoa. Ulkoa kuulin pommituksen räiskeen. Pum! Pum! Ja sitten kivisateen äänen. Enkä minä sisällä enää kaivannut riippuvan kivipuutarhan kaaleja tai nauriita. Näin vain ikivanhan kukkulan roikkuvat sisälmykset jotka voisivat rysähtää päälleni. Osaatko kuvitella millaista on kun ei halua olla sisällä eikä ulkona, kun ei halua olla missään vaan kadota?

»Niinpä kun pommitusäänet loittonivat, me tulimme ulos kuin vastasyntyneet kissanpojat ja hapuilimme takaisin kaupunkiin. Ja aina minä ällistyin kun näin että kukkulat kohosivat palavaa taivasta vasten eivätkä olleetkaan hajonneet.

»Keksin Ilo-Onnen eräänä kesäyönä joka oli niin kuuma että yöperhosetkin vajosivat maahan, niin raskaat niiden siivet olivat kosteasta kuumuudesta. Kaikkialla oli niin ahdasta ettei raikkaalle ilmalle ollut tilaa. Viemäreistä kohosi sietämättömiä hajuja toisen kerroksen ikkunaani, eikä löyhkä päässyt muualle kuin sieraimiini. Yötä päivää kuulin kirkunaa. En tiennyt leikkasiko talonpoika karanneen sian kurkkua vai pieksikö joku upseeri puolikuollutta talonpoikaa koska tämä lojui hänen tiellään jalkakäytävällä. En mennyt ikkunaan ottamaan selvää. Mitä se olisi hyödyttänyt? Ja silloin minusta tuntui että tarvitsin jotain tekemistä joka panisi minut liikkeelle.

»Ajatukseni oli koota yhteen neljä naista, yksi kullekin mah jong pöytäni sivustalle. Tiesin ketkä naiset halusin pyytää. He olivat kaikki nuoria niin kuin minäkin ja heidän kasvonsa olivat kaihoisat. Yksi oli armeijan upseerin vaimo niin kuin minäkin. Toinen oli rikkaan shanghailaisperheen tytär jolla oli hyvin hienot käytöstavat. Hän oli päässyt pakoon mukanaan vain hieman rahaa. Ja sitten oli Nankingista kotoisin oleva tyttö jolla oli mustimmat hiukset mitä olen koskaan nähnyt. Hän oli alaluokan perheestä, mutta hän oli sievä ja herttainen ja oli päässyt hyviin naimisiin vanhan miehen kanssa, joka oli kuollut ja jättänyt hänelle paremman elämän.

»Joka viikko joku meistä emännöi kutsuilla joiden tarkoituksena oli kerätä rahaa ja kohentaa mielialaa. Emännän oli tarjottava erityisiä dianxinruokia kaikenlaisen hyvän onnen saamiseksi — hopeaharkon muotoisia piiraita, pitkiä riisinuudeleita pitkää elämää varten, keitettyjä maapähkinöitä poikien saamiseksi ja tietenkin paljon hyvän onnen appelsiineja yltäkylläistä, makeaa elämää varten.

»Miten hienolla ruualla me herkuttelimme niukoilla varoillamme! Emme olleet huomaavinamme että piiraiden sisällä oli enimmäkseen puisevaa kesäkurpitsaa ja että appelsiineissä oli madonreikiä. Me söimme säästeliäästi, ei niin kuin ruokaa olisi ollut niukasti vaan kursaillen ja sanoen, että emme millään jaksaneet palaakaan enää, että olimme syöneet itsemme aivan täyteen jo aikaisemmin päivällä. Tiesimme että meillä oli ylellisyyksiä joihin harvoilla oli varaa. Me olimme onnekkaita.

»Kun olimme täyttäneet mahamme, täytimme kulhon rahalla ja panimme sen näkyville. Sitten istuuduimme mah jong -pöydän ääreen. Pöytäni oli perheeltäni ja se oli hyvältä tuoksuvaa punaista puuta, ei sitä mitä te kutsutte ruusupuuksi vaan hongmua, joka on niin hienoa ettei sille ole englanninkielistä nimeä. Pöytä oli hyvin paksusti pehmustettu, niin että kun mah jong -pait kaadettiin pöydälle, ainoa ääni oli norsunluulaattojen kahina toisiaan vasten.

»Kun peli oli alkanut, kukaan ei saanut puhua, sanoa vain ’pung!’ tai ’chi!’ kun otti laatan. Meidän oli pelattava vakavasti ja ajateltava vain onnen lisäämistä voittamalla. Mutta kuudentoista kierroksen jälkeen me kestitsimme taas itseämme, nyt juhliaksemme hyvää onneamme. Ja sitten me juttelimme aamuun asti, kerroimme tarinoita vanhoista hyvistä ajoista ja hyvistä ajoista jotka vielä koittaisivat.

»Miten mainioita tarinoita! Tarinat vain virtasivat! Olimme kuolla nauruun. Kukonpojasta joka juoksi sisään taloon ja kiekui päivälliskulhojen päällä, samojen kulhojen joissa se seuraavana päivänä lepäsi hiljaa palasina! Ja tytöstä joka kirjoitti rakkauskirjeitä kahden samaa miestä rakastavan ystävän puolesta. Ja typerästä ulkomaalaisesta naisesta joka pyörtyi käymälään kun ilotulitusraketit räjähtivät hänen korvansa juuressa.

»Ihmisten mielestä me teimme väärin, kun tarjoilimme juhlapäivällisiä joka viikko vaikka monet kaupunkilaiset näkivät nälkää, söivät rottia ja myöhemmin niitä jätteitä joista surkeimmat rotat saivat ravintonsa. Jotkut uskoivat että me olimme demonien vallassa — kun juhlimme vaikka omankin sukumme piirissä oli menetetty sukupolvia, menetetty koteja ja omaisuuksia, ja me olimme joutuneet eroon omaisistamme, mies vaimosta, veli sisaresta, tytär äidistä. Hnnh! Kuinka me voimme nauraa, ihmiset kysyivät.

»Ei se sitä ollut ettei meillä olisi ollut sydäntä tai silmiä tuskalle. Me olimme kaikki peloissamme. Meillä oli kaikilla murheemme. Mutta epätoivo on sitä että kaipaa takaisin jotain jonka on jo menettänyt. Tai pitkittää sellaista mikä on jo sietämätöntä. Kuinka kauan jaksaa kaivata lämmintä lempitakkiaan joka oli vaatekomerossa talossa jonka mukana isäsi ja äitisi paloivat? Kuinka kauan voi mielessään nähdä käsivarsien ja jalkojen roikkuvan puhelinlangoista ja nälkiintyneiden koirien juoksentelevan puoliksi syöty käsi suussa roikkuen? Kumpi oli pahempaa, me kysyimme toisiltamme, istua ja odottaa kuolemaa asianmukaisen vakavin ilmein? Vai valita oma onnemme?

»Niinpä me päätimme pitää juhlia ja leikimme joka viikko että oli uusi vuosi. Joka viikko voimme unohtaa meille tehdyt vääryydet. Me emme saaneet ajatella ainoatakaan pahaa ajatusta. Me kestitsimme itseämme, me nauroimme, me pelasimme, hävisimme ja voitimme, me kerroimme mitä parhaimpia tarinoita. Ja joka viikko voimme toivoa että meillä olisi onnea. Se toivo oli ainoa ilomme. Ja siksi me aloimme kutsua pikku kutsujamme Ilo-Onneksi.»

Äitini lopetti aina tarinan iloisesti, kerskui pelitaidollaan. »Voitin monta kertaa ja minulla oli niin hyvä onni että muut kiusoittelivat minua ja sanoivat että olim oppinut temppuni taitavalta varkaalta», hän sanoi. »Voitin kymmeniä tuhansia yaneja. Mutta ei minusta rikasta tullut. Ei. Siihen mennessä paperiraha oli menettänyt arvonsa. Vessapaperikin oli arvokkaampaa. Ja me nauroimme entistä enemmän kun ajattelimme ettei tuhannen yanin seteli kelvannut edes takapuolen pyyhkimiseen.»

Minä pidin äidin Kweilin-tarinaa pelkkänä kiinalaisena satuna. Loppu muuttui aina. Joskus hän sanoi ostaneensa tuolla arvottomalla tuhannen yanin setelillä puoli kupillista riisiä. Riisin hän vaihtoi kulholliseen puuroa. Puurolla hän sai kaksi siansorkkaa. Sorkista tuli kuusi munaa, kuudesta munasta kuusi kanaa. Tarina kasvoi kasvamistaan.

Ja sitten eräänä iltana, kun minä olin pyytänyt häntä ostamaan minulle transistoriradion ja hän oli kieltäytynyt ja minä olin murjottanut tunnin ääneti, hän sanoi: »Miksi sinä kuvittelet että sinulta puuttuu jotain jota sinulla ei ole koskaan ollutkaan?» Ja sitten hän kertoi tarinalle aivan toisenlaisen lopun.

»Varhain eräänä aamuna kotiini tuli armeijan upseeri joka käski minun lähteä kiireesti mieheni luo Chungkingiin», äiti sanoi. »Ja minä tiesin että hän käski minun paeta Kweilinistä. Tiesin mitä tapahtui upseereille ja heidän vaimoilleen kun japanilaiset tulivat. Kuinka voin lähteä? Kweilinistä ei kulkenut yhtään junaa. Nangkingilainen ystäväni oli minulle kovin hyvä. Hän lahjoi erään miehen varastamaan hiilien kuljettamiseen käytetyt kottikärryt. Hän lupasi varoittaa muita ystäviämme.

»Pakkasin tavarani ja lapseni kottikärryihin ja aloin työntää niitä Chungkingia kohti neljä päivää ennen kuin japanilaiset marssivat Kweiliniin. Tiellä kuulin uutisia teurastuksesta ihmisiltä jotka kiiruhtivat ohitseni. Se oli hirvittävää. Viimeiseen päivään asti Kuomingtang väitti, että Kweilin oli turvassa, että Kiinan armeija suojeli sitä. Mutta myöhemmin päivällä Kweilinin kadut olivat täynnä sanomalehtiä jotka kertoivat Kuomingtangin suurista voitoista, ja näiden lehtien päällä, kuin teurastajalta vasta ostetut kalat, makasi rivikaupalla ihmisiä — miehiä, naisia ja lapsia jotka eivät olleet menettäneet toivoaan mutta henkensä sen sijaan. Kun kuulin uutisen, kävelin entistä kovempaa ja kysyin itseltäni joka askeleella: Olivatko he typeriä? Olivatko he urheita?

»Työnsin kärryjä kohti Chungkingia kunnes pyörä rikkoutui. Hylkäsin kauniin hong mu -puisen mah jong -pöytäni. Mutta silloin minulla ei enää ollut tarpeeksi tunnetta ruumiissani jotta olisin itkenyt. Sidoin huiveista kantopussit ja panin kummankin pikkuisen selkääni. Kummassakin kädessä kannoin nyyttiä, toisessa vaatteita, toisessa ruokaa. Kannoin niitä kunnes käsiini syöpyi syvät uurteet. Ja lopulta pudotin nyytin toisensa jälkeen, kun käteni alkoivat vuotaa verta ja muuttuivat niin liukkaiksi ettei niissä pysynyt mitään.

»Matkan varrella näin että muut olivat tehneet samoin, luopuneet vähitellen toivosta. Polku oli katettu aarteilla joiden arvo lisääntyi matkan karttuessa. Hienoja kangaspakkoja ja kirjoja. Esi-isien muotokuvia ja puusepän työkaluja. Kunnes lopulta näki häkkejä joissa ankanpojat olivat janosta vaienneet, ja vielä myöhemmin hopeamaljoja keskellä tietä, kun ihmiset olivat olleet liian väsyneitä kantamaan niitä minkäänlaisen tulevaisuuden toivossa. Kun tulin Chungkingiin olin menettänyt kaiken muun paitsi kolme hienoa silkkipukua jotka olin pukenut päälletysten ylleni.»

»Mitä sinä tarkoitat ’kaikella’?» minä kysyin lopulta henkeä pidättäen. Olin tyrmistynyt tajutessani että tarina oli sittenkin ollut tosi koko ajan. »Miten lasten kävi?»

Hän ei edes pysähtynyt ajattelemaan. Hän vain sanoi tavalla joka teki selväksi ettei tarinalla ollut enää jatkoa: »Isäsi ei ole minun ensimmäinen mieheni. Sinä et ole kumpikaan niistä lapsista.»

Kun tulen Hsuiden luo, missä Ilo-Onnen kerho sinä iltana kokoontuu, näen ensimmäiseksi isäni. »Siinä hän nyt on! Ei koskaan ajoissa!» hän julistaa. Ja se pitää paikkansa. Kaikki muut ovat jo paikalla, seitsemän kuuden-, seitsemänkymmenen korvilla olevaa perheystävää. He katsovat minuun ja nauravat, ainainen myöhästyjä, lapsi vielä kolmekymmentäkuusivuotiaana.

Minä tärisen, yritän pitää jotain sisälläni. Nähdessäni heidät viimeksi, hautajaisissa, olin murtunut ja itkenyt äänekkäästi niiskuttaen. Varmaan he nyt ihmettelevät miten joku minunlaiseni voi korvata äidin. Muuan ystävä sanoi kerran että äiti ja minä muistutimme toisiamme, meillä oli samanlaiset sirot kädenliikkeet, tyttömäinen nauru ja tapa vilkuilla sivulle. Kun kerroin sen arasti äidille, hän näytti loukkaantuneelta ja sanoi: »Sinä et tiedä minusta hitustakaan! Kuinka sinä voisit olla minä?» Ja hän on oikeassa. Kuinka minä voin olla äitini Ilo-Onnessa?

»Päivää täti, päivää setä», minä toistelen ja nyökkään jokaiselle. Olen aina kutsunut näitä vanhoja perheystäviä sediksi ja tädeiksi. Ja sitten menen seisomaan isän viereen.

Hän katselee Jongien valokuvia äskettäiseltä Kiinanmatkalta. »Katsokaapas», hän sanoo kohteliaasti ja osoittaa valokuvaa jossa Jongien seuramatkaryhmä seisoo leveillä kivirapuilla. Kuvassa ei ole mitään mikä osoittaisi että se on otettu Kiinassa eikä San Franciscossa, tai jossain muussa kaupungissa. Mutta isä ei tunnukaan katselevan kuvaa. Aivan kuin kaikki olisi hänelle yhdentekevää, mikään ei erotu. Hän on aina ollut kohteliaan välinpitämätön. Mutta mikä on se kiinankielen sana joka tarkoittaa välinpitämätöntä siksi ettei näe eroa? Niin onneton hän minun mielestäni oli äidin kuolemasta.

»Katsopa tuota», hän sanoo ja osoittaa toista yhdentekevää kuvaa.

Hsun talo tuntuu tunkkaiselta rasvaisista hajuista. Liian paljon kiinalaisia aterioita liian pienessä keittiössä, liian paljon aikoinaan herkullisia tuoksuja tiivistyneenä ohueksi näkymättömäksi rasvakerrokseksi. Muistan miten äidillä oli tapana mennä muiden ihmisten luo tai ravintoloihin, nyrpistää nenäänsä ja kuiskata sitten hyvin äänekkäästi: »Näen ja tunnen tahmeuden nenälläni.»

En ole käynyt Hsuiden luona moneen vuoteen, mutta olohuone on aivan samanlainen kuin muistin. Kun Anmei-täti ja George-setä kaksikymmentäviisi vuotta sitten muuttivat Sunsetin alueelta Chinatowniin, he ostivat uuden kaluston. Se on edelleen tallella, näyttää melkein uudeltä kellastuneen muovinsa alla. Sama turkoosi kaareva sohva nypyliäisellä tweedillä päällystettynä. Raskaat vaahterapuiset siirtomaatyyliset pikkupöydät. Säröilleen näköisesta posliinista tehty lamppu. Vain Kantonin pankin ilmaiseksi jakama seinäkalenteri vaihtuu joka vuosi.

Muistan sen kaiken, sillä kun me olimme lapsia, An-mei -täti ei antanut meidän koskea uusiin huonekaluihinsa ilman noita läpinäkyviä muovisuojuksia. Ilo-Onni -iltoina vanhempani toivat minut mukanaan Hsuille. Koska minä olin vieras, minun oli huolehdittava kaikista nuoremmista lapsista, niin monista lapsista että tuntui kuin joka hetki joku pikkulapsi olisi itkenyt kolautettuaan päänsä pöydänjalkaan.

»Sinä olet vastuussa», äiti sanoi, ja se merkitsi että minä jouduin ikävyyksiin jos jotain läikkyi, paloi, katosi, rikkoutui tai likaantui. Minä olin vastuussa kuka sen sitten tekikin. Äiti ja An-mei-täti olivat aina pukeutuneina hassuihin kiinalaisiin pukuihin joissa oli jäykkä pystykaulus ja silkillä kirjailtuja kukkivia oksia rintamuksessa. Minusta vaatteet olivat liian hienoja oikeille kiinalaisille ihmisille ja liian omituisia amerikkalaisille kutsuille. Niihin aikoihin, ennen kuin äiti kertoi Kweilinin tarinansa, kuvittelin että Ilo-Onni oli häpeällinen kiinalainen tapa, vähän niin kuin Ku Klux Klanin salaiset kokoukset tai televisiointiaanien tom-tom -tanssit heidän valmistautuessaan sotaan.

Mutta tässä illassa ei ole mitään mystillistä. Ilo-Onnen tädeillä on kaikilla pitkät housut, heleänkirjavat puuvillapuserot ja jonkinlaiset tukevat kävelykengät. Me istumme kaikki ruokasalin pöydän ääressä yllämme lamppu joka näyttää espanjalaiselta kyntteliköltä. George-setä panee kaksiteholasit nenälleen ja aloittaa kokouksen lukemalla edellisen kokouksen pöytäkirjan:

»Pääomamme on 24.825 dollaria eli noin 6.206 dollaria pariskuntaa kohti tai 3.103 per henki. Myimme Subarut tappiolla kuudella ja kolmeneljänneksellä. Ostimme sata osaketta Smith Internationalia seitsemällä. Kiitokset Lindo ja Tin Jongille herkuista. Punapapukeitto oli erikoisen maukasta. Maaliskuun kokous oli lykättävä myöhempään ajankohtaan. Jouduimme murheeksemme hyvästelemään hellästi rakkaan ystävämme Suyuanin ja esitimme surunvalittelumme Canning Woon perheelle. Vakuudeksi, George Hsu, puheenjohtaja ja sihteeri.»

Siinä se tuli. Ajattelen koko ajan että muut alkavat puhua äidistäni, heidän suurenmoisesta ystävyydestään ja siitä miten minä olen paikalla hänen hengessään, muodostaakseni neljännen nurkan ja viedäkseni eteenpäin ajatusta jonka äiti keksi eräänä kuumana päivänä Kweilinissä.

Mutta kaikki vain nyökkäävät hyväksyvästi pöytäkirjalle. Isänkin pää nyökkii rutiininomaisesti. Ja minusta tuntuu että äidin elämä on hyllytetty pois uusien asioiden tieltä.

An-mei-täti nousee raskaasti pöydän äärestä ja menee hitaasti keittiöön laittamaan ruokaa. Ja Lin-täti, äidin paras ystävä, siirtyy turkoosille sohvalle, ristii käsivartensa ja katselee miehiä jotka jäävät istumaan pöydän ääreen. Ying-täti, joka tuntuu kutistuvan kerta kerralta kun hänet näen, tarttuu kudinpussiinsa ja vetää esiin pikkuruisen sinisen villapuseron alun.

Ilo-Onnen sedät alkavat keskustella osakkeista joita haluaisivat ostaa. Jack-setä, joka on Ying-tädin nuorempi veli, on hyvin kiinnostunut yhtiöstä joka kaivaa kultaa Kanadassa.

»Se on erinomainen este inflaatiolle», hän sanoo arvovaltaisesti. Hän puhuu parasta englantia, melkein ilman korostusta. Käsittääkseni äitini englanti oli huonointa, mutta hän katsoi puhuvansa parasta kiinaa. Hän puhui mandariinia jossa oli aavistus Shanghain murretta.

»Eikö meidän pitänyt pelata tänään mah jongia?» minä kuiskaan kovalla äänellä Ying-tädille, joka on hieman kuuro.

»Myöhemmin», hän sanoo. »Puolenyön jälkeen.»

»Hyvät naiset, oletteko te mukana tässä kokouksessa vai ette?» George-setä kysyy.

Kun kaikki ovat yksimielisesti äänestäneet Kanadan kultaosakkeiden puolesta, minä menen keittiöön kysymään An-mei -tädiltä miksi Ilo-Onnen kerho alkoi sijoittaa osakkeisiin.

»Pelasimme aluksi mah jongia niin että voittaja sai kaiken. Mutta samat ihmiset voittivat aina ja samat hävisivät», hän sanoo. Hän täyttää wontoneja, yksi syömäpuikon töytäisy inkiväärillä maustettua lihaa ohuen kuoren sisään ja sitten yksi ainoa sulava kädenliike jolla kuoresta muodostuu pikkuruinen sairaanhoitajan hilkka. »Ei voi olla onnea jos jollain toisella on taitoa. Niinpä me päätimme jo kauan sitten sijoittaa pörssiosakkeisiin. Siinä ei tarvita mitään taitoa. Äitisikin oli samaa mieltä.»

An-mei -täti alkaa laskea edessään olevaa tarjottimellista. Hän on jo saanut aikaan viisi riviä joissa kussakin on kahdeksan wontonia. »Neljäkymmentä wontonia, kahdeksan henkeä, kymmenen kullekin, vielä viisi riviä», hän sanoo ääneen itselleen ja jatkaa sitten täyttämistä. »Me tulimme fiksuiksi. Nyt me voimme kaikki voittaa ja hävitä yhtä paljon. Meillä voi olla pörssionnea. Ja me voimme pelata mah jongia huvin vuoksi, muutamasta dollarista, kaikki rahat voittajalle. Häviäjät vievät tähteet kotiinsa! Kaikilla on jotain iloa. Fiksua, hanh?»

Katselen miten An-mei -täti valmistaa lisää wontoneja. Hänellä on nopeat, taitavat sormet. Hänen ei tarvitse ajatella mitä hän tekee. Siitä juuri äidillä oli tapana valittaa, ettei An-mei -täti ikinä ajattele mitä hän tekee.

»Ei hän tyhmä ole», äiti kerran sanoi, »mutta hänellä ei ole selkärankaa. Viime viikolla minulla oli hyvä ehdotus hänelle. Minä sanoin: mennään konsulaattiin ja pyydetään paperit veljellesi. Ja hän oli jättää kaiken siihen paikkaan ja mennä suoraa päätä. Mutta sitten hän jutteli jonkun kanssa. En tiedä kenen. Ja tuo joku sanoi että hän voi saattaa veljensä suuriin ikävyyksiin Kiinassa. Tuo henkilö sanoi että FBI panee hänet listalleen ja järjestää hänelle ikävyyksiä USA:ssa lopuksi ikää. Tuo henkilö sanoi: sinä anot asuntolainaa ja sinulle sanotaan ei lainaa koska sinun veljesi on kommunisti. Minä sanoin: sinullahan on jo talo! Mutta hän oli silti peloissaan. »An-mei täti juoksee sinne tänne, eikä tiedä miksi», äiti sanoi.

Katsellessani An-mei-tätiä näen lyhyen kumaran seitsemissäkymmenissä olevan naisen jolla on raskaat rinnat ja ohuet tikkusääret. Hänellä on vanhan naisen litteät pehmeät sormenpäät. Mietin mitä An-mei-täti on mahtanut tehdä ansaitakseen äidin elämänikäisen arvostelun. Mutta toisaalta äiti tuntui olevan aina tyytymätön kaikkiin ystäviinsä, minuun, jopa isäänkin. Jotain puuttui aina. Jotain