Mangopuun alla – romaani elämästä Hare Krishna -liikkeessä

By Seija Helander

Tositapahtumiin perustuva romaani ilon ja valaistumisen liikkeestä, joka paljastaa synkän puolensaTavallinen suomalainen tyttö päättää vain 17-vuotiaana karata kotoa ja liittyä Krishna-liikkeeseen. Hän jättää koulut kesken ja muuttaa temppeliin asumaan. Elämä kuljettaa nuorta naista Intian, Tanskan ja Kanadan läpi. Avioliitto intialaisen papin kanssa katkaisee juuret kotimaahan. Vaikka liikkeen tavoitteet, valaistuminen ja sielun rauha, ovat yleviä, tapahtuu kulisseissa asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Naisen osa on olla miehen omaisuutta, eikä mies pelkää turvautua väkivaltaisiin keinoihin pitääkseen tämän kurissa. Ajan myötä nainen uskaltaa kyseenalaistaa uskonnon ja miehen vallan ja opettelee tuntemaan itsensä, haaveensa ja seksuaalisuutensa uudelleen.Mangopuun alla kertoo kirjailijan värikkään, omakohtaisen tarinan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 14, 2023
• ISBN: 9788728552742

Book preview

Seija Vilén

Mangopuun alla

Romaani elämästä Hare Krishna -liikkeessä

SAGA Egmont

Mangopuun alla – romaani elämästä Hare Krishna -liikkeessä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2010, 2023 Seija Vilén and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728552742

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Äidille

…jos kahvipuuta istutettaessa sen pääjuuri taivutetaan, kasvi työntää pieniä hienoja lisäjuuria aivan lähelle maan pintaa. Se puu ei koskaan menesty eikä kanna hedelmää, mutta kukkii runsaammin kuin toiset.

Karen Blixen

Temppelissä oli pakko laulaa. Mieluummin olisin liikuttanut huuliani kuten musiikkitunnilla. Hampaaton kala suu ammollaan.

Me emme mietiskele ääneti, minua ojennettiin. Korvienkin pitää palvella.

Suun pitää palvella. Äänihuulten. Keuhkojen. Pallean.

Minulla ei ollut nuottikorvaa. Vain tavalliset korvat, jotka kuulivat sanoja ja rokinrämpytystä. Silmätkin minulla oli ja sormet, joilla opettelin soittamaan nokkahuilua ja bassokitaraa nuoteista, kun olin nuori. Ennen kastetta, ennen nimeä. Ennen ikuisuutta. Jos suu on huilunpäässä tai sormet kitarankaulalla, ei tarvitse teeskennellä laulavansa.

Iskän mielestä kukaan ei pysty soittamaan nokkahuilua, jossei niilloo nuottikorvaa, sanoi yksi alaluokan pojista. Pistin huilun takaisin pussiin enkä edes pessyt sitä. Kotona se haisi vanhalta kuolalta.

Poika sai aina parhaat roolit kevätjuhlien näytelmissä, koska hoilotti kovaan ääneen kuin Jukolan Jussi. Otin vinkuvan huiluni pussista ja lurautin Emma-Emman, mutta kukaan ei kuunnellut.

Nyt olin seitsemäntoista, minulla oli maine ja iankaikkisuus. Kajautin ilmoille joen penkalla kulkevan jumalan, ja esilaulajana minua kuunteli satakin ihmistä. He toistivat säkeen prikulleen samalla nuotilla, niin intialaiset sunnuntaivieraat kuin temppelin oma väkikin. Nuotti ei pysynyt viivalla, jolle se oli kirjoitettu, mutta tärkeintä olikin tunne. Krishna ei ole musiikinopettaja. Aamuohjelmissa piti tosin laulaa kuoron mukana. Muuten munkit olisivat häiriintyneet naisellisesta äänestäni.

Olisin kernaasti näytellyt kevätjuhlien poikapääroolin. Naisten johtamien laulujen aikana kukaan ei tanssinut villisti. Se olisi vaatinut miehekkään äänen alttarin edestä, ei tytön laulua temppelihuoneen perältä. Siihen aikaan munkit seisoivat temppelin etuosassa ja nunnat heidän takanaan. Myöhemmin viisaat päättivät vuosittaisessa kokouksessaan, että kaikkien tuli seistä rinnakkain, tyhjä käytävä naisten ja miesten välissä. Hiukan niin kuin lentokoneessa. Mehän matkasimme aineellisen maailman halki yhdessä, kukin omaan kehoomme suljettuna, oman paikkamme tunnistaen. Minun ongelmani oli se, että istuimeni oli ikkunan vieressä. Katselin silmäkulmastani alla kiitäviä maisemia: kuusennypyköitä pikkupullan muotoisilla mäenkumpareilla, kultaisena orastavia peltotilkkuja ja pyristeleviä lepakoita, jotka olivatkin lokkeja meren yllä. Halusin kurottaa käteni syvyyteen ja poimia viljantähkiä multaisesta pellosta.

Temppelin seinillä roikkui tauluja kuin miniatyyrisaarnoja. Lauluiksi me niitä kutsuimme, mutta moni meistä luki niitä kuin vasaroita, joilla hakata nauloja toistemme sydämiin. Surullisista kohtaloista teimme keppejä ja kenkiä, joilla lyödä muita ja itseämme. Sata luudanlyöntiä aamuisin ja sata saappaaniskua iltaisin.

Käytävät tuoksuivat suitsukkeelta ja pyhältä savelta. Jokainen päivä toi tullessaan kellonsoittoa ja laulua. Jokainen aamu tanssin alttarin eteen autuaana, tulisen sisukseni salaten. Luulin kukistavani Ilkeän, joka viekotteli minua nurkkien takaa, aistillisena ja harhaisena. Juoksin pakoon ulkopuolista illuusiota kuin munkit naisenhahmoista Mayaa, harhan henkilöitymää. En tunnistanut Mayaa tienviitoittajakseni, syvemmälle vieväksi voimaksi. Maya käski minua kohtaamaan valheeni, olemaan rehellinen pelkäämättä. Kuuntelin sanoja kuulematta niiden takana lymyävää totuutta.

Nukuimme verhon takana ashramassa, joogien huoneessa. Yllämme risteilivät pyykkinarut. Ilma oli kosteaa, ja aamuisin joogamaton alta löytyi mustia vipeltäjiä, jotka luikahtivat seinänrajaan piiloon.

Elämä on kärsimystä, ja ajoittainen ilokin vain jonninjoutavaa haihatusta. Ei ole hyvä luottaa sellaiseen onneen, joka aika ajoin häviää. Hyvä karma on yhtä katoavaista kuin pahakin, ja karmaa tavoittelevia ihmisiä kutsuimme karmeiksi. He olivat ikkunanpielissä roikkuvia, epämääräisiä, näköaluettamme rajoittavia ja harhojensa tikkusuoriksi silottelemia materialisteja. Tyystin erilaisia kuin me.

Rukoilin nöyryyttä hunnukseni. Häntäni piikit pistin helman alle. En irvistellyt, vaikka sanojen ja kieltojen ruoskimaa kohtaa miten poltteli. Ristikseni niitä kipuja luulin, ymmärtämättä mitä ristin kanto tarkoittaa. Rististä on päästävä eroon. Sen paino on tunnettava hartioissa. On karjuttava kipu ilmoille. Risti on nakattava suonsilmään. Minä vain raahasin sitä rangaistuksena. Kannoin kipuja häpeissäni.

Hulluko sitten olin, kun viihdyin temppelin savussa? Olisinhan voinut lukea Krishna-kirjoja yksiksenikin, äidiltä salaa vessassa. Tutkia ohjeita tuhanteen kertaan tallatuista poluista, kaiteista, joihin voisin tukeutua noustessani vuoren huipulle. Kirjat kannustivat minua ottamaan yhteyttä muihin, jotka halusivat kavuta taivaisiin. Ne pukkasivat ja jankuttivat, valmistivat lukijaansa rivijäsenen elämään. Eivät ne kuitenkaan paljastaneet, kuinka hektistä jumalan palvonta oli, kuinka raskasta rahan kerääminen ja suorittaminen.

Kirjoista opin, etten ole tämä keho, jonka ympärilläni näen. En ole seitsentoistavuotias tyttö, jolla on liian pitkät jalat ja kumara ryhti. En ole nainen enkä mies. Leyhyttelin seuraavan elämän jasmiinintuoksua suoraan sieraimiini.

Olin aina halunnut asua kaupungissa, missä temppelikin oli. Kivisen kadun varrella Helsingissä. Maalla ihmiset tuijottivat, kun puhuin kylänraitilla itsekseni ja myöhemmin toistelin mantroja. Lähikaupasta ei saanut intialaisia mausteita, vaikka kauppias tilasikin pyynnöstäni litran tölkin kurkumaa. Kauheimpia olivat naapurin tädit, jotka utelivat, josko minulla oli jo poikaystävä vai halusinko tulla heidän miniäkseen.

Naapurissani vieraili kesäisin oikea kaupunkilainen, muinaisen suutarin jälkeläinen. Hän asui Helsingissä, jossa ei ole pakko hymyillä tiellä kulkeville ihmisille ja sanoa päivää. Voi vain kävellä omissa ajatuksissaan pitkin Mannerheimintietä ja pistäytyä taidenäyttelyssä vilkaisematta oikealle tai vasemmalle. Ovensuussa saattaa seisoa itse presidentti tai Jorma Uotinen, mutta helsinkiläinen ei hätkähdä mitään.

Pojan esi-isä naputteli kenkää ja siveli sen pohjasta viimeisetkin pölyt. Hän istui mökkinsä ovensuussa ja sitoi kengännauhoista pitkiä johtoja taivaaseen asti. Likaiset kalossit irvistelivät ruohikolla. Suutari otti naskalin hyppysten väliin ja puhalsi siihen. Aurinko paistoi. Pienen pieni reikä, ja kenkä saatiin kuntoon. Suutarin vaimo avasi mökin ikkunan niin että narahdus kävi. Pottusopalle, hän huuteli. Mies nousi rappuselta ja ravisteli soranmurut housunpolvilta. Vaimo laittoi ruokaa, ja mies teki töitä. Niin oli nyt ja niin oli aina ollut, muinaisista ajoista asti.

Helsingissä asuminen oli itse asiassa yhtä hienoa kuin jos asuisi Neuvostoliitossa tai Kiinan kommunistisessa tasavallassa. Tai Intiassa. Kuvittelin suurten kerrostalopihojen olevan täynnä lapsia, joiden ei tarvinnut mennä auttamaan heinänteossa tai poimimaan marjoja tuntikausiksi hyttysmetsään. He saivat juosta minne mielivät ja käydä vaikka joka päivä kirjastossa lukemassa Dostojevskin ja Tolstoin kaltaisia suuruuksia. Tai Gandhin ajatuksia. Heillä oli aina aikaa leikkiä toistensa kanssa, eikä heidän tarvinnut kuin mennä ulos ja huutaa: Hohoi, ystävät! Pian olikin tarpeeksi leikkijöitä kirkonrottaa varten.

Maaseudulla leikittiin mätämunaa. Heitettiin pallo liiterin katolle ja huudettiin jonkun nimi. Tämä joku ryntäsi ottamaan kopin, mutta joutui aina juoksemaan vierivän pallon perässä risukkoon. Sieltä käsin hän yritti osua muihin. Hutiheitosta sai yhden munan. Kolmen munan jälkeen muut keksivät hutiroijalle nimen, esimerkiksi Kakaraidiootti, Penska tai Häiritsijä. Nuotinvierestä laulaja. Kun ihmisellä oli kolme nimeä, hänestä tuli Mätämuna. Ja sitten leikki olikin minun osaltani ohi. Mutta kaupungissa kaikki lapset olivat minun ikäisiäni, koska sitä vanhemmat joutuivat maalle pakkotyöleirille.

Temppelissä asui vain nuoria ihmisiä. Me emme olleet kavereita karmien kanssa. Kun näimme sellaisen, tunsimme suurta sääliä ja yritimme saada hänet ostamaan kirjan, maistamaan pyhitettyä kasvisruokaa, lausumaan vahingossa Krishnan nimen, haistamaan tai koskettamaan jotain, joka aloittaisi hänen henkisen elämänsä.

Helsinkiläispoika, muinaisen suutarin jälkeläinen, olisi ollut tieni vapauteen kaupungin kivikaduille. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kysyin, halusiko hän olla kanssani. Aioin järjestää avioliittoni niin kuin intialaiset. He pitävät viikonloppuisin teekutsuja. Sinne he pyytävät sulhasen perheen. Morsian kantaa makeistarjottimen saliin. Tytön ja pojan silmämunat suutelevat tarjottimen yllä, ja he tunnistavat toisensa edellisestä elämästä. Minäkin olisin voinut leipoa suutarin jälkeläiselle. Halusin asua ikuisesti, elämäni loppuun saakka kivisen pihan ympäröimässä kerrostalossa.

Varmuuden vuoksi lisäsin jälkikirjoituksen: PS Toivottavasti viitsit vastata kirjeeseeni, vaikka asutkin Hesarissa. Hän oli niin ylpistynyt, ettei vastannut.

Piti löytää oma tie kaupunkiin eikä nojautua sulhaspoikiin, kopeisiin nautiskelijoihin. Radiossakin sanottiin, että kaupungissa oli hauskempaa kuin maalla. Kaikki muuttivat sinne, ja maaseudun pellot autioituivat. Metsät seisoivat tyhjyyttä täynnä huutaen menetettyjen lasten perään.

Temppelistä lähetettiin pakettiauto hakemaan minua. Isä katseli, kun kannoin stereoni autoon. Aioin lahjoittaa ne jumalalle, jotta hän voisi kuunnella kaiuttimista omaa nimeään. Pakkasin mukaani vain sen, mistä pystyin luopumaan. Lupaus ikuisesta onnesta täydellistä antaumusta vastaan tuntui reilulta vaihtokaupalta. Maallisten vanhempieni vintille jätin vain ne muistot ja kiintymykset, joista en kehdannut puhua. Olin sankari ja seikkailija mutta kuitenkin nöyrä kuin pehmyt pullantuoksuinen nunna.

Kuskini oli pitkä mies, joka ei viihtynyt temppelissä kovinkaan kauan. Muutaman kuukauden päästä hän katosi, mutta olipahan sentään kyytinyt minut pois aineellisesta pikkukylästä, jonne muut ikäiseni nuoret jäivät haaveilemaan kaupunkielämästä. Näin heidät pysäkillä, laukut olalla, matkalla kouluun. Englannintunnilla he istuivat studioluokassa kuulokkeet päässä ja rinkuloivat kysymyspaperista monivalintavastauksia: Miksi Shirley matkusti kaupunkiin? a) She wanted to be happy b) She won in the lottery c) She was wanted by the authorities.

Krishna kyllä palkitsisi tuon pitkän miehen, joka haki minut kuulokkeiden ja kysymyspaperien maailmasta temppelin englanninkielisille luennoille. En enää jaksanut kuunnella päättömiä tarinoita Shirleystä, jota henkinen elämä ei kiinnostanut laisinkaan. Halusin oppia lisää Rupa Goswamista, joka luopui työpaikastaan palvellakseen Herraa.

Mikä sinut tänne toi? Krishna kysyisi minulta taivaan porteilla.

Tai ehkäpä hän puhuisi minulle englantia, jota siinä vaiheessa osaisin täydellisesti.

"Long man in a van, vastaisin. A tall man."

Ja mitä tekeekään tuo pitkä mies?

Ahtaa suuhunsa sikanautaa ja mallasviskiä.

Tuokaa hänet heti luokseni. Juokoon hän ambrosiaa kanssani!

Henkinen elämä alkaa, jos ihminen vaikka koskettaa Krishnakirjan kantta. Seuraavassa elämässä hän saa sen käsiinsä uudelleen. Ehkäpä hän sitten avaa sen ja lukee muutaman rivin. Sen jälkeen hän odottaa taas inkarnoituvansa jossain muualla, jotta voisi jatkaa siitä, mihin jäi.

Miljoonan elämän ajan olet etsinyt Krishnaa, minulle sanottiin. Vihdoinkin saat palvella häntä. Joten laula!

Temppeli oli Jääkärinkadulla. Ensimmäinen palvelukseni oli roskien tyhjentäminen sisäpihan harmaaseen säiliöön. Piti aloittaa pienistä asioista. Nostin muovisen kannen. Nyt minä sitten asuin täällä. Näkisivätpä vain tädit ja sedät, kuinka viskasin perunankuoret muun jätteen sekaan! Ihan niin kuin kaupunkilainen.

Pidin nokkahuilun pussissa. Alttarilta kuului huilunsoittoa, mutten ollut kelvollinen kuuntelemaan sitä. Opin hyvin pian, että ilosta laskutetaan häpeällä, työllä ja antaumuksella. En osannut poimia kultaa jäteläjästä, hyvää vaimoa huonosta perheestä tai viisaita sanoja typeryksen suusta. Otin koko paketin, herätyskellon pirinän kolmelta yöllä ilman kahvintuoksuista lupausta tuoreesta aamusta. Ja nautinhan minä höyryävästä kukkakaalimuhennoksesta, sahraminkeltaisista kankaista, santelipuujauheesta ja kardemummariisistä. Nautin sanoista, jotka soljuivat viiden tuhannen vuoden takaa korviini kuin Ganges ja suustani ulos kuin valmiiksi pureksittu sellofaaniruoka.

Temppeliin ei saa muuttaa noin vain. Aluksi menin sunnuntaijuhliin.

Mikset tule jo lauantaina? temppelissä asuva Anniina kysyi. Saat nukkua kanssani toimistohuoneistossa, meitä on siellä monta tyttöä salaa ja luvatta makuupusseissa. Piilotamme sarinhelmat talvitakin alle ja hipsimme rappukäytävään kuin sihteerijoukko matkalla ylitöihin. Lukitsemme oven ja kuiskimme toisillemme tarinoita korpinkutrisesta Krishnasta ja hänen kurkumaöljyllä hierotusta Radhastaan.

Hän vaikeni. Minulle ei saanut vielä kertoa niistä asioista. Saiko milloinkaan.

Ei vedetä pönttöä aamulla. Naapurissa käynnistetään faksilaite ja pistetään kahvinkeitin päälle, mainospäällikkö avaa sälekaihtimet ja katselee linnunkakkaa lasissa. Toimisto herää, mutta me olemme jo lähteneet temppeliin. Kukaan ei tiedä, että yövyimme seinän takana.

Minut herättää hymyilevä nainen.

Piru, ähkäisen.

Se on synti. Että kiroilee. Kaikkein suurin rike on nimitellä jumalan palvelijaa.

"Anteeksi, anteeksi, anteeksianteeksi, anteeksi", pyydän häneltä, koska jumala on jo sulkenut minulta korvansa. Palvelija hymyilee, ja sitten vasta. Ei aiemmin. Saan anteeksi myös Krishnalta.

Jonain päivänä minustakin tulee yhtä hyväntuulinen. Hymyilen ja taputan käsiä laulun tahdissa. Ihmiset huomaavat, että olen onnellinen. Monista tulee Krishna-tietoisia vain siksi, että he näkevät minun nauravan ja tanssivan. Kuulevat Krishna-bhaktan laulun.

Temppelin johtajaa kutsuttiin Pampuksi. Hänen kasteessa saatu nimensä merkitsi rauhaa ja rakkautta, mutta harvoinpa me sitä käytimme. Pampulla oli suora yhteys naisten ashramaan seinälle ruuvatun walkie-talkien kautta. Sieltä kuului hänen äänensä: Oraiden Jumala! Voisitko tulla yläkertaan?

Kyllä, herra Rauhajarakkaus, vastasin.

Pampulla oli toimisto katutasolla. Hän istui sohvalla, kun kävimme tapaamassa häntä. Miehistä en tiedä, mutta naisten oli kyykistyttävä lattialle. Pampun vaimo asui Ruotsissa, mikä olikin hyvä. Minä pelkäsin vaimon tiukalle solmittuja huivinkulmia ja tuikeaa katsetta.

Miksi istut noin solmussa? Pamppu kysyi minulta, kun väänsin jalkojani lootusasentoon.

Nousin kiireesti palvelemaan Krishnaa, hakemaan varastosta omenoita, pesemään kattiloita, mitä vain.

Älä silti koskaan muutu! Pamppu huusi perääni.

Hän pitää minusta, tuumin ja harpoin rappuset alas kaksi askelta kerrallaan, siveästi huivi päässä.

Pamppu seurusteli salaa Anniinan kanssa. Hän oli ainoa, joka sai istua Pampun sohvalle. Anniina oli pehmeä ja kaunis. Hän väänteli sormiaan aina kun jännitti. Hänen hymynsä oli suloinen, ja huivin alta karkasi oljenvärinen hiussuortuva. Anniina ei enää kirjoita minulle. Pelästyi, koska olen lohikäärme.

Pampun toimistosta palattuani istuin ashraman nurkkaan katselemaan kuvia, joissa Krishna oli läsnä. Hän eli niissä kuin enkeli alkovin seinällä. Lapsuuden enkelitaulussa kaksi koululaista kulki rotkon reunaa ja hoitajan näköinen enkeli lipui heidän takanaan kädet elvytysasennossa. Kerroin Siskolle enkelin liikkuvan, mutta sitä hän ei uskonut.

Todista se! Sisko tivasi. Pitää olla tieteellinen evidenssi.

Makasimme sängyllä puoli tuntia, mutta enkeli seisoi paikallaan. Sisko mutristi suutaan ja ajatteli mitäminäsanoin. Yksin ollessani pistin silmät vinkuraan, yhden sormen nenään ja toisen pimppiin. Ja johan alkoi enkeli liukua. Minun totuuteni vain ei mahtunut Siskon maailmaan.

Äiti oli istuttanut rappusten eteen sormenpään kokoisia kiviä. Kun niitä tuijotti tarpeeksi kauan, niistä kasvoi asfaltilla päällystetty piha. Kivipihakaupunki. Se peitti kinttupolut ja nurkalla turpoavan sammalen alleen. Tuolla korkealla oli parveke, jonka reunan yli kurkki pyykkinaru. Raidallisten verhojen takana jonkun muun äiti laittoi einesruokaa. Minun äitini antoi isälle peltikattilan, jonka tämä täytti multaisilla perunoilla. Isä pesi potut kaivolla. Minä sain huljutella niitä, kunnes rystyset sinersivät kylmästä. Minun kaupungissani ei ollut kaivoja vaan käännettävät hanat: toisesta ruuvista sai lämmintä, toisesta viileää vettä. Juomavesi ei ollut punaisessa ämpärissä tiskipöydän nurkalla, eikä koko perhe hörppinyt samasta kuupasta. Pissatessa sai pitää jalat beigellä froteematolla, eikä kukaan, ikinä, edes unissaan pyyhkinyt pyllyä sanomalehtipaperiin.

Kivipihakaupunkini ainoa riesa oli sen hallitsija, julma Tyranni. Hän istui linnassaan ja jakoi sieltä kapitalistisia ohjeita. Esimerkiksi: Älkää antako työläisille palkkaa! ja Minua pitää teidän kumartaman!

Nyt tuhahdin moiselle. Tyranni oli korkeintaan aineellisen maailman presidentti, joka ei halunnut hallita alamaisia Krishnan sääntöjen mukaan. Hän verotti kansalaisia enemmän kuin neljäsosan näiden tuloista ja käytti rahat turhuuksiin. Hän ei pyytänyt neuvoja papeilta eikä sotinut erillisellä taistelukentällä vaan siviilien parissa. Eikä hän antanut