Seppele Viipurille

By Iris Kähäri

Viipurin viimeisten vuosien dramaattiset käänteet kolmen naisen silmin.Kolme naista palaa Viipuriin pommikoneiden jylistessä taustalla. Nuori Inka on toimistolotta, joka hoitaa tehtävänsä äärimmäisen tunnollisesti. Seppeleensitoja Jenni on tarttunut toimeen aina yhtä uutterasti. Lidia puolestaan muistaa menneisyyden yltäkylläisyyden tsaarin vallan alla. Sotilaita vilisevään kaupunkiin on kuitenkin mahdotonta jäädä, kun alkaa vihollisen suurhyökkäys.Karjalaissyntyisen Iris Kähärin vaikuttava historiallinen romaani sijoittuu vuosien 1943–1944 Viipuriin. Teos on sekä elävää ajankuvaa että kertomus siitä, kuinka kolme naista kulkee sodassa eri tavoin risteäviä polkujaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728204030

Book preview

Seppele Viipurille

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1988, 2022 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204030

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kyy lypsi punaisen maion

Maitoi valkean valutti

Kipehillen voitehiksi

Haavoillen parantejiksi

I

I nka Kostiainen ei pitänyt päiväkirjaa. Muutamaan mustaan vahakantiseen vihkoon hän oli kuitenkin kirjoittanut mitä tapahtui, mitä ajatteli ja tunsi. Ne hän sitten, siinä kiireessä, tuli heittäneeksi reppuunsa, samoin kuin ainoan ostamansa kirjan, Schopenhauerin Pessimistin elämänviisauden.

Samoissa mustakantisissa papereissa oli myös reseptejä, toinen toistaan yksinkertaisempia, oli säästäjän kakkua ja pulaajan kakkua, oli pihvejä punajuuresta ja munkkeja lantusta, oli kiisseliä sokerijuurikassiirapista. Oli kaavoja joitten mukaan vanhasta housuparista voi ommella hameen tai tilkuista puseron tai takinliepeistä tallukoita. Hän oli luonteeltaan hiukan pihi, ja sen tähden olivat myös ostokset siellä. Niitä hän oli myöhemmin ihmetellyt, pitänyt jopa merkillisinä. Pari sukkia oli vuonna -43 maksanut 75 markkaa. Samana vuonna hän oli leningistä maksanut 483 markkaa. Joulukuussa hän oli ostanut paperimaton ja maksanut siitä 290 markkaa ja seinävaatteen jonka nimi oli Jaakon lilja ja maksanut siitä 620 markkaa. Tammikuussa -44 hän oli sattumalta saanut ostaa kumijalkineet. Ne eivät olleet kalliit – vain 113 markkaa. Sen sijaan yöpaita, ohutta kukikasta flanellia, oli maksanut 450 markkaa.

Nämä kaikki olivat aivan välttämättömiä ostoksia. Sen sijaan hän myöhemmin ihmetteli, miksi hän oli ostanut niin usein hiivaa kokonaisen paketin. Miksi lipeäkiveä kilokaupalla! Miksi sideharsoa kymmeniä metrejä! Yhtenä ainoana päivänä hän oli saanut ostaa jopa 6 tusinaa nappeja á 3:50 ja 5 tusinaa nappeja á 3:-. Voista oli rehellisessä kaupassa pitänyt maksaa yli 50 markkaa ja kananmunista yli 80 markkaa kilolta.

Kaikkea tätä ei Inka käyttänyt itse. Hiivaa ja lipeäkiveä hän vei tuliaisiksi kotiinsa Hannilaan. Lampunsydäntä? Mihin hän Viipurissa olisi lampunsydäntä tarvinnut? Mutta kotona Hannilassa ei niinä vuosina, ainakaan hänen kotitalossaan, ollut sähköä. Ja sen pohjanahan, josta hän oli maksanut 216 markkaa, hän oli antanut sisarelleen Ainolle tämän lasten kenkiä varten.

Tarkkaan oli Inka napsinut lehdistä tärkeitä ilmoituksia ja liimaillut niitä vihkoihinsa. Junien lähdöt länteen ja pohjoiseen, ja saapumisajat samoista suunnista. Osoitteet ja puhelinnumerot ja puheluitten hinnat. Kirkkopuistoon oli ennen sotaa rakennettu Alvar Aallon piirustusten mukaan kirjasto. Jatkosodan aikana siihen oli sijoitettu muutamia toimistoja, ainakin Kansanhuoltotoimisto ja Asunnonvälitystoimisto. Ravintoloita, kahviloita, hotelleja ja matkustuskoteja oli paljon, ja se oli luonnollista, ihmiset olivat liikkeellä, Viipuri oli läpikulkukaupunki.

Itse Inka Kostiainen istui Poliisiasiain toimistossa Wahlin talossa Linnan- ja Vesiportinkadun kulmassa. Käynti hänen osastoonsa, osoitetoimistoon, oli Vesiportinkadun puolella.

Oli luultu että Viipuri oli ikuisiksi ajoiksi menetetty. Elokuun lopussa -41 se oli saatu takaisin. Oli perjantai, 29. päivä. Venäläiset joukot olivat lähteneet peräytymään. Suomalaiset olivat saapuneet kaupunkiin eri teitä. Luutnantti Rantanen mukanaan vänrikki Kilpi ja alikersantti Häkkinen nousivat linnantorniin. Siellä he kiskoivat vieraan valtakunnan lipun alas ja kohottivat Rantasen valkoiselta näyttäneen paidan ylös.

Se herätti riemua kautta koko maan. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin. Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun kansa’ -niminen laina. Sen ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä … rakas … Se kaikki osoitti mihin rajuun ja kuumaveriseen nousuun täällä, meilläkin, tylyssä pohjolassa, tämäkin yrmeä ja jäinen kansa yltyy saatuaan riittävän komean sysäyksen, saatuaan jonkin riittävän suuren, jopa järjettömän suuren aiheen. Tuskin kukaan haluaa tai viitsii kieltää että myös evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään. Olihan taistelutanner, aivan odottamatta ja kaiken kansan ihmeeksi, evakuoitu tyhjäksi jokaista taloa ja mökkiä ja murjua myöten. Se väki oli jäänyt viereksimään kuin haaksirikkoinen laiva, laivan pirstaleet, ilman kapteenia, ilman perämiestä, ilman purjeita. Kun sille väelle nyt selvisi että se saisi valmistautua palaamaan, kaikkien toive näytti toteutuvan.

Ei ihme että Ilmari Pimiä, Viljo Kojo, Unto Kupiainen ja Iivo Härkönen, kadotetun kotiseudun pojat, intoutuivat runoilemaan ja kirjoittivat värssyjä värssyjen jälkeen kun olivat aivan palavissaan, kuin kukkiva horsmaketo. Myös Lauri Viljanen Turun puolesta tarttui kynään. ’On elettävä! Nyt on toukoaika!’ ja Arvi Kivimaakin: ’Karu maamme askelten alla, olet armaampi nyt kuin milloinkaan.’ Ja Otto Manninenkin julkaisi runon Onnellinen Suomi. Puhumattakaan Yrjö Jylhästä. Rosa carelica! ’Sinä sisko hiljainen, harmaapuku.’ Ja sitten se toinen! ’Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko.’ Myös Larin Kyösti rallatteli jotain. ’Nyt eteenpäin, vain eteenpäin.’

Nämä runot ilmestyivät sanomalehdissä. Ne olivat silloin ajankohtaisia, uutisia. Silloin kun he olivat päässeet takaisin, kotiin. ’Silloin oli suumme naurua täynnä ja kielemme riemua täynnä.’

Useita viikkoja oli Inka Kostiainen ollut kantamassa tyhjiä hiilisäkkejä Katajanokalla. Hän oli paheksunut niitä naisia jotka työn jälkeen, iltaisin, olivat käyneet tanssimassa Kasinolla. Kun jotain näin harvinaista oli juuri tekeillä, ei hänen mielestään sopinut tanssia; kun heidän, karjalaisten, toiveet olivat juuri toteutumassa ja kun siitä toteutumisesta koko kansa joutuisi kuitenkin niin paljon maksamaan … kun miehiä kaatui … kun moni jäisi kantamaan kaunaa heille …

Hän oli ilmoittanut että tahtoo lähteä heti, kun suomalaiset joukot ovat edenneet riittävän kauas, kun tarkoitus on saavutettu ja elämä palautetulla alueella alkaisi tasaantua.

Hän lähti siivousryhmän mukana, junalla, mutta Kouvolassa heidät oli lastattu linja-autoihin. Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa …!’ Ja oi nouse, Suomi, nosta korkealle pääs seppelöimä suurten muistojen.’ Ja siinä, heidän istuutuessaan, Raakel Jalava, Vanhan Yhteiskoulun tyttöjä, pieni mutta sinnikäs ja hyväntahtoinen, jäi seisomaan ja lausumaan Cajanderia. ’Ja rautaportit murtuu ja aukevi haudan suu, sen vartijajoukko jo häilyy, niin kuin rajuilmassa puu …’ ja kun hän tuli kohtaan ’ja nyt olet vapaa, äiti’, moni yhtyi häneen, ’Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan ihanaisena niin kuin päivä ja kuuluna ympäri maan.’

Surkeata oli ollut heidän lähtönsä toista vuotta sitten, mutta paluu sitäkin uljaampaa. Inka Kostiainen ajatteli että nyt oli korkea aika unohtaa ne pakokauhun aallot. Nyt oli hänen elämänsä tärkein aika alkanut. Tätä varten hän oli syntynyt. Tätä aikaa hän myöhemmin ikävöikin. Tätä vapautta! Tätä solidaarisuutta! Tätä yksituumaisuutta! Ihmiset jotka ennen eivät olisi tutustuneet toisiinsa tekivät enemmän raskasta työtä kuin olivat uskoneet jaksavansa tehdä siitä riemusta, että Viipuri oli saatu takaisin ja että eläminen oli taas elämisen arvoista. ’Yksi päivä täällä on kuin tuhat muualla.’ Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! Tuntui kuin ihmisyys olisi ollut marssilla juuri Viipurissa. Että kaikki vallat ja voimat ja istuimet olisivat omasta halustaan luopuneet paljosta. Oli luonnollista auttaa ja antaa pyytämättä takaisin. Salaperäinen mystinen yhteys vallitsi ihmisten ja kaupungin välillä.

Toisin oli käynyt. Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.

Inka Kostiainen oli lähtenyt takaisin Viipuriin kyselemättä lähtisikö sinne muita hänen tuttaviaan. Hän oli lähtenyt tehdäkseen mitä työtä tahansa. Koko elämänsä hän oli päättänyt antaa sille kaupungille. Hän keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.

Se oli jälleenrakentamista. Tärkeintä siinä oli kuitenkin tunne että juuri näin pitääkin elää. Että näin olisi pakko aina elää. Että ollakseen elämää, ihmisen elämää, elämän on oltava juuri tätä. Että olisi riippuvainen tästä tunteesta, aina. Että samalla kun hän rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään. Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata se kaikki ruma pois.

He asuivat Hiekassa missä useita taloja oli säästynyt tuholta. Ikkunasta näkyi rautatiesillan vääntynyt osittain mereen suistunut runko ja Salakkalahden takaa Viipuri kuin jokin ammoin sitten vuoren pengermään koverrettu kammottava luolakaupunki. Luolakatuja, luolakoteja, luolakirkkoja, kukaties luolakapakkakin. Juuri tästä kaupungista hän, Inka, oli talvisodan jälkeen nähnyt unta. Untako? Ei, tämä oli paljon masentavampaa kuin uni, unihan lisää, liioittelee, vääristää ja valehtelee, ja sen tietää, melkein.

Tämä oli totuus!

Silloin, syyskuussa -41, sodan tuhot olivat vielä nähtävissä. Sähköjohtoja ja puhelinlankoja roikkui kaikkialla. Tuuli rämisytti alas sinkoutuneita peltikaton kappaleita. Väliaikaiset asujat olivat yrittäneet pelastaa mitä pitivät tärkeänä, kantaneet huonekalut, vuodevaatteet ja astiat kaduille, kurkkutynnyrit ja kaalipytyt ja kuivat kalarihmat, vieläpä keskeneräiset ompeleensa ja kutimensa. Aivan samoin he olivat itse lähteneet kaupungista yön selkään, yön syliin, yöhön, kun liekit olivat lyöneet ovista ja ikkunoista, tuhkaa satoi lumelle ja rakennukset sortuivat heidän kantapäittensä takana.

Ihmisiä? Ei, ihmisiä ei kaupunkiin jäänyt. Vain säikkyviä koiria ja kissoja, joita poukkoili raunioissa ja jotka oli pakko lopettaa. Sen teki ryhmä joka järjesti rottasodan. Oli saatu myös uusi hiirilaji, rohkea, solakka, teräväkuonoinen. Sen tunsi ruskeasta viirusta selässä. Pakkastalvi teki siitä lopun. Viisainta oli kohta hankkia vanhanaikainen kahvipannu missä läppä sulki nokan. Janoisia torakoita purkautui rakenteista.

Ei, he eivät laskeneet päiviä. He eivät eläneet ajasta. Kaiken aikansa he tahtoivat antaa pois, tälle kaupungille.

He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä, jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ollut ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! Tämä aineellinen, monin paikoin sortunut ja palanut kaupunki jäisi vain kirjoituksiin ja kuviin. Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. Se piirtyi tälle samalle paikalle. Tämähän ei mitenkään muotonsa puolesta ollut muuttunut, ei ainakaan vielä. Jo kaukaa tämän tunsi! Mutta se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki! Sitä ei vielä ole, mutta he olivat niin rakastuneita siihen, että se heijastui heidän näkyihinsä kuin pilvilinna taivaanrannalla. Ja sitten kun se olisi, se muistuttaisi heitä heidän lapsuudestaan, satujen kultaisesta kaupungista, salaisista haaveista, äidistä, isästä …

Sen he tekisivät. Se olisi heidän tehtävänsä, he ajattelivat. Heillä oli silloin niin paljon ajateltavaa, jo sitä ennen.

Inka Kostiainen oli saanut komennuksen Poliisiasiain toimistoon. Se oli ensin Saunalahdessa hatarantuntuisessa vanhassa venäläisessä huvilassa. Siellä he myös asuivat. Mutta se oli syrjässä. Ihmiset jotka tulivat kaupunkiin harhailivat ja etsivät turhaan sitä katua ja sitä toimistoa. Kun Wahlin talo Linnankadulla vapautui, toimisto miehitti sen. Majoitustoimiston ja osoitetoimiston käynti oli Vesiportin kadun puolella. Osoitetoimistoon Inkan nykäisi talvisodan ajoilta tuttu tyttö, Sanni, joka itse ja jonka mies Paavo olivat Papulasta päin ja joiden kanssa hän oli sen sodan viimeisinä aikoina asunut Pohjoismaiden Yhdyspankin kassaholvissa Pyöreän tornin takana.

Sanni ja hän, Inka, kirjoittivat kumpikin puhtaaksi papereita joihin Sannin mies, Paavo, kirjoitti nimensä ja löi leiman ennen kuin ne lähtivät Päämajaan, sen sotilashallinto-osastolle, Imatralle.

Aluksi tuntui liialliselta, jopa tarpeettomalta se kuri mitä poliisi joutui vaatimaan, sotapoliisi. Niin kuin oli sotavalaistus, sotaorkesteri, sotakuoro, sotateatteri, sotakirkkokin … ja sotaoikeus jossa käsiteltiin sotarikokset. Poliisin tehtävä oli ehkäistä rikokset. Poliisin tehtävä oli huolehtia siitä, että kaikenlainen anastaminen, puhaltaminen, rohmuaminen, vohkiminen pysyisi säällisissä ja suppeissa määrissä. Poliisiasiain toimistossa oli useita oikeusupseereita, joitten eteen rikolliset voitiin marssittaa vastaamaan siitäkin, että olivat järjestäneet sota-aikana kiellettyjä tilaisuuksia, kotihippoja, tansseja. Oli erityinen Rikospoliisiosasto ja sen lisäksi vielä Kenttäoikeus, Karjaportinkadulla.

Voi, voi, ihmisten täytyi tuntea pinttyneessä nahassaan että heitä tarkkailtiin, terävästi, tuntea olonsa kaikin puolin tukalaksi. Yhtään ainoata pakettia ei tästä palautetusta kaupungista saanut viedä postiin ilman Poliisiasiain toimiston leimaa. Juuri paketteihin poliisi iski silmänsä, paketteja kanneksiviin ihmisiin. Oli ratsioita. Poliisin oli pakko toimia rivakasti. Ja olla armoton. Oveluutta sun muita mieleviä karjalaisia ilkitapoja ei poliisi saanut suvaita.

Sillä sota oli sotaa. Totaalista. Aivan täysin. Raja oikean ja väärän välillä venyi viikkojen ja vuosien kuluessa, moraali mureni. Ei ihmisten sietokykyyn voitu enää luottaa, ei kokonaisen kansan suvaitsevaisuuteen. Sille ei poliisikaan mahtanut enää mitään. Moraali mureni kuin murenikin niin kuin vanha viipurilainen kivitalo jonka kuori sodissa säilyi, mutta katto vuoti ja sisäosat rapautuivat.

Sotaan vetosi moni. Sota oli syyllinen. Jo talvisodan aikana oli tapahtunut yhtä ja toista mitä ensin oli yritetty salailla. Kun tuho silloin oli riistäytynyt irti ja lähtenyt vyörymään yli kaupungin, olivat omat vetäytyvät joukot kahmineet mitä olivat kerinneet, vieneet palavasta Taidemuseosta arvokkaita tauluja, olisihan tolkutonta ollut jättää niitä sinne, sehän oli selvää. Kuten oli myös selvää että ne olisi pitänyt myöhemmin luovuttaa. Olisihan ollut sietämätön olo, vuodesta toiseen, jos olisi muistanut, tahtonut muistaa ja tajunnut tekonsa sisimmän ytimen, omistamisen halun, ja jättänyt vieläpä perinnöksi … Nämä hopeat isoisä otti, evakuoi, siitä palavasta kaupungista, ne ovat nyt sinun perintöosasi. Ilman tunnonvaivoja. Päinvastoin. Ne olivat vanhaa arvokasta evakuoitua hopeaa.

Vuodesta -41 he olivat istuneet Poliisiasiain toimistossa, Sanni ja hän, Inka Kostiainen. Kun junat myöhästelivät ja ihmiset syöksyivät kaupunkiin mihin aikaan vuorokaudesta tahansa ja oleskeluluvan sai vain Poliisiasiain toimistosta, oli järjestetty päivystys.

Syksyllä -43 paluu kaupunkiin oli toistaiseksi tukossa. Ennen kevättä 44 oli turha anoa oleskelulupaa. Kaupunki oli liian täynnä.

Niinkö? Entä sotilaallinen tilanne? Stalingrad?

Sekin. Mutta sen enempää ei poliisipäällikkö suostunut siihen kysymykseen vastaamaan. Hän viittasi vain vaikeuksiin. Puuttui asuntoja, puuttui … puuttui …

Tietysti puuttui. Lähes neljän vuoden ajan oli puuttunut.

Sitten rupesi kuulumaan puheita siviilihallinnon puolesta sotilaskomentoa vastaan.

Inka Kostiainen joutui miettimään omaa asemaansa. Useita vuosia hän oli elänyt komennuksesta toiseen. Jos hänen työnsä Poliisiasiain toimistossa päättyisi, kukaan ei käskisi häntä enää mihinkään, kukaan ei välittäisi hänestä sitten enää, keneltäkään hän ei voisi pyytää neuvoa, tapahtuisi mitä tahansa, hän ei voisi vedota mihinkään. Hänen täytyisi tehdä itsestään jotain. Hänen täytyisi valita. Hän olisi itse syyllinen seurauksiin.

Jos hän lähtisi lukemaan, hän joutuisi pyytämään lainaa. Keneltä? Kuka hänelle antaisi? Ja mitä hän lukisi? Hänen lähin ystävänsä ja luokkatoverinsa Hertta Leistén oli kirjeenvaihtaja Helsingissä. Inkan kielitaito oli puutteellinen, hän juuri ja juuri kykeni vastaamaan, jos häneltä kysyttiin jotain ruotsiksi. Mutta kirjoittaa hänkin halusi niin kuin Hertta, oli aina halunnut, kirjoittaa tai piirtää tai laulaa. Kaikki se oli kuitenkin joutavanpäiväistä haaveilua. Sodan kuluessa hänestä oli tehty toimistolotta. Hän oli istua nököttänyt koneensa takana nämä vuodet. Sitä työtä hän ei arvostanut. Mutta mitään muutakaan hän ei keksinyt.

Vasta sitten kun sanomalehti Karjalan toimitaloa kunnostettiin, Inka rupesi elättämään sellaisia toiveita, että voisi sijoittua sinne, harjoitella ensin, päästä jyvälle, ja jos ei antaisi periksi, jos olisi saanut vähän säästöön … Säästöön? Oliko hän koskaan saanut mitään säästöön? Tuntui kuin olisi pannut palkkansa aina reikäiseen kukkaroon, koska se oli niin pieni. Oli kuitenkin upeata ajatella että astuisi kerran sen mahtavan lehtitalon ovesta sisään …

Hän oli yksin toimistossa kun puhelin soi. Hän ryntäsi pöytänsä takaa. Rouva Winter soitti ja kysyi, olisiko hän vapaa tostaina, töitten jälkeen, tulemaan heille, Wintereille, Domukseen, tähän ihan lähelle.

Hän vastasi varoen. Kaikki riippui siitä, miten paljon olisi saneltuja kirjeitä kirjoitettava puhtaiksi, usein meni puoliyöhön. Omia asioita ei hänellä sinä iltana pitäisi olla. Lottakuoron harjoitukset kun olisivat jo keskiviikkona.

Rouva Winterin ääneen ilmaantui nyt jotain lämmintä, jotain läheistä. Ainakin hän viritti äänensä hyvin ystävälliseen sävyyn. Hän kertoi kysyneensä lottakuoron johtajalta rouva Tilliltä kenet hän voisi kutsua lauluryhmään, joka kesällä voisi lähteä viihdytyskiertueelle, johon hän, rouva Winter voisi luottaa ilman että saisi harmaita hiuksia tummaan tukkaansa. Sen ryhmän täytyisi varoa, vaikka imartelu olisikin mieltä ilahduttavaa kuunneltavaa ja siihen nuorella naisella, jopa vanhemmallakin, hän ei sitä kieltänyt, on suorastaan luonnontarve. Ja rouva Tilli oli suositellut …

Häntä, Inka ymmärsi.

Mukaan tulisivat Raakel Jalava kirjastosta ja Tuovi Pietilä Merikoululta, missä toimivat kaupungin virastot ja missä Tuovi oli istunut sotakuukausipalkkoja maksamassa, rouva Winter kertoi. Seura olisi taattua. Sitä ei heti lannistaisi rintaman läheisyys, ei epämukavat olot. Omaa tytärtään, Gunvoria, hänen ei tulisi mieleenkään ajatella nyt kun Gunvor, naimisiin mentyään, oli alkanut odottaa lasta. Ja Heljä Hyvärinen taas, joka niin upeasti oli laulanut Lilimarleenin, oli kieltäytynyt. Syykin oli tiedossa. Edelweiss! Lapista! Helmut Sommer! Rouva Winter naurahti, varovaisesti, niin kuin on tapana naurahtaa kun voidaan jo uskoa että jotain on syntymässä. Hyvärisen perheen hyvänä ystävänä ja Heljän kummina hän kuitenkin toivoi ettei tapahtuisi mitään hätiköityä …

Rouva Winter lopetti äkkiä. Kuin olisi muistanut ettei alaiselle ole syytä selitellä. Hän sanoi vielä muutaman sanan laulujen valinnasta, ja kuulosti siltä kuin hän olisi varautunut siihen, että Inka olisi jostain syystä kieltäytynyt. Hän oli nyt hiukan hämmästynyt että tämä oli heti mennyt lankaan.

Se tulisi olemaan taas komennus, Inka täsmensi, ja rouva Winter myönsi.

Inka olisi kertonut soitosta Sannille, jos tämä olisi vielä ollut toimistossa. Inka itse oli sanonut että Sanni saisi lähteä, kirjeitä ei ole kymmentäkään. Ja mielellään Sanni olikin lähtenyt, kun oli päässyt miehensä kanssa samaa matkaa. Pimeässä kaupungissa oli turvatonta. Sanninkin kintereillä oli koikkunut rappukäytävään saakka joku ukkopaha. Siellä, sisällä, oli Sanni vapaalla kädellä sivaltanut vastauksen tunkeilijan tarjoukseen, ja Sannin hartioissa oli voimaa, entisessä Pallonlyöjien kopparissa. Kaiken lisäksi hän sattui tuntemaan sen roikaleen, joka seuraavana päivänä ilmestyi hänen eteensä silmänympärys mustana ja sinisenä.

Sanni oli siis lähtenyt, ottanut korinsa ja kertonut, että oli saanut pari kiloa haileja Kauppahallista.

Syksyyn saakka oli Viipurin ihailtavan urheasta ja karusta elämästä puuttunut halli. Oli, puoteja oli, runsaasti, mutta halli, oikea Kauppahalli! Se oli korvaamaton! Se oli tuhoisalla tavalla sortunut, sen toinen, Linnansillan puoleinen pää oli suorastaan raunioina. Sen kohentamista oli malttamattomasti odoteltu, rakentaminen kun oli monien pakkomääräysten ja rajoitusten varassa. Syyskuussa 43 väliaikainen halli avautui. Ehkä muu Suomi katsoi kauhistuneena sitä viipurilaista tarmoa ja ajatteli kaukonäköisesti: tuhlausta! Ehkäpä muu Suomi sanoikin sen: tuhlausta ja tyhmää ja tarpeettoman intomielistä karjalaista touhuamista. Jos oli tähän tapaan ajatellut, jopa kirjoittanut ja he, viipurilaiset lukeneet, niin sitäkin sinnikkäämmin he sinä syksynä lauloivat: Kunnia korkeuksissa Jumalalle. Ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Se oli sitä heidän viipurilaista liansietävää moraaliaan.

Inka käväisi syömässä Karjaportinkadulla. Paikka oli piiriläisten klubi, mutta veljeilyä toimistojen välillä oli opittu katselemaan sormien läpi. Oikeastaan sitä suositeltiin. Vielä silloinkin oli paljon yhteistä, yhteisruokailua, yhteismajoitusta, yhteistä höyryävän kuumaa hommailua, menoa ja elämää.

Perunaa ja kalaa ja marjakiisseliä. Mitäpä muuta. Tyly totuus oli että kupongeillaan ei Inka saanut muuta. Hänen teki mieli peräytyä, mutta hän pelkäsi että tuittuileva lotta alkaisi sättiä ja häpäisisi hänet ruokailevien miesten kuullen. Kalat hän kyllä ymmärsi! Mutta kiisseli, venyvä ja paakkuinen ja jokseenkin varmasti punajuurimehulla värjätty kiisseli. Se oli Inkan mielestä petosta, eikä häntä enää nälättänyt, kun hän sivuuttaessaan seisovat upseerit haeskeli vapaata tilaa. Hän napautti veteläksi kiehunutta möykkyä, mutta kun oli osan kuoresta jo keittänyt, päättikin syödä vain kalat ja leivän.

Kovan leivän nakertaminen rauhoitti. Hän malttoi nyökkäillä kun häntä tervehdittiin, mutta liiallista auliutta hän oli tässä läpikulkukaupungissa oppinut rajoittamaan. Se oli pakko oppia. Tai hukka peri. Täytyi myös luottaa omaan sisäiseen vaistoonsa. Sillä sattuihan täällä! Oli sattunut, eikä se kaikki mikä tuli Poliisiasiain toimiston tietoon ollut suinkaan tarpeellista.

Mieliala ruokapaikassa oli tänään levoton, puhumisen tarve selvä. Vain siinä pöydässä, missä istui kaupungin insinöörejä, tosiaan syötiin, ja jos siellä jotain sanottiin, ääni oli apea, poissaoleva, puhe kuivaa, lyhyttä. Mutta eleissä ja ilmeissä oli sellaista valppautta, mikä kyllä oli luonnollista talvisodan päivinä, ennen kuin kaupunki luhistui kokonaan. Mutta nyt! Kun siviilielämä oli näinkin vilkasta! näinkin toimeliasta! näinkin luottavaista!

Jotain kohtalokasta oli kaiketi tekeillä. Jokseenkin suoraan ja painokkaasti se oli sanottu sanomalehdissä, etenkin Ruotsin ja Englannin. Viisainta Suomen olisi tehdä rauha nyt ja hyväksyä ehdot kuin ehdot, sillä pienillä valtioilla ei sodan jälkeen olisi juuri nokan koputtamista, ei entisenlaista itsenäisyyttä, riippumattomuutta, suvereniteettia. Tuntui kuin koko maailma olisi toistanut toistamistaan: Moskovan rauhan raja!

Edellisenä yönä oli Helsinkiä pommitettu. Pitkästä aikaa! Ei niin että jokin kone olisi sattumalta keventänyt lastiaan. Pommi-isku oli selvästi suunniteltu. Ihmisiä oli kuollut. Tarkkaa lukua eivät lehdet kertoneet, eikä sitä kukaan kovin hanakasti tahtonutkaan tietää. Takaisin oli tultu mutta … Oli tultu ja ajateltu että täältä ei lähdetä enää mihinkään … Kun Kannas ja Viipurin kaupunki oli palautettu muun Suomen yhteyteen. Taas kerran! Palautettu! Lopullisesti! Eikö niin? Vai mitä tuon kaiken vihjailun takana oikein oli? Ehkä olisi pitänyt rohkaista luontonsa ja kysyä joltakin korkealta upseerilta joita silloin tällöin pistäytyi Poliisiasiain toimistossa. Mutta sellaiset välit kuin armeijassa oli, ei alempi voinut kysyä ylemmältä, vain ylempi alemmalta, ja lottahan oli alempi, tietysti. Voi olla että jokin hirmuinen peto, joka tällä välin oli esittänyt nukkuvaa, oli taas kohottamassa monipäistä kaulaansa, ja monihaaraista kieltään ja oli jo asein ja joukoin … maalla, merellä ja ilmassa …

Ja voi heitä jos …

Siinä kivetkin halkeaisivat!

Siitä ei kuitenkaan saanut puhua. Ei julkisesti. Pelkkä vihjaus olisi ollut maanpetos, raukkamainen maanpetos. Ja juuri raukkamaisuus ja sen lisäksi löperö suvaitsevaisuus ja suunsoitto, mikä ehkä lännessä olisi käynyt laatuun, oli täällä, rintaman läheisyydessä, ankarasti kielletty.

Maailma ei ole raukkamaisia kansoja varten. Sen oli Inka lukenut teoksesta Mein Kampf. Taisteluni.

Ei myöskään raukkamaisia ihmisiä varten, hän ymmärsi. Ei ilonpilaaja ole suosiossa.

Ja iloa tänne täytyi saada. Pienikin ilonkipaisu oli tervetullut että taas jaksaisi, täällä oli niin paljon tehtävää, niin paljon perustavaa ja ansiokasta työtä, että sitten kun pahin myrsky, pahin rajuilma olisi laantunut, tänne olisi vaivatonta tulla, viihtyä ja tuntea olevansa kuin kotonaan.

Inka aikoi jo poistua, sillä tämä julkinen syöminen vei hänen ruokahalunsa, täällä oli aina kylmää, vetoista, tuuletettua, kun ovesta tuli kaksi upseeria jotka nakkasivat lakkinsa hyllylle ja alkoivat kiirettä pitämättä availla olkaremmejään ja vöittensä solkia.

Toisen Inka tunsi. Luutnantti Enmark oli rouva Winterin vävy. Korea luutnantti tervehti jos sattui samaan seuraan tai käydessään Poliisiasiain toimistossa. Kadulla ei. Eikä raitiovaunussa. Ei tuntenut. Ei tervehtinyt. Se oli ehkä aivan oikein mutta siinä oli jotain nöyryyttävää. Se osoitti ettei hän, Inka, tuntenut tapoja eikä osannut käyttäytyä. Hän oli odottanut että hänet tunnettaisiin, häkeltyi kun ei, ja se oli tietysti sellaisen kukkoilun tarkoituskin, häkeltää. Hän oli puuskahtanut itsekseen, että ihan vihaksi pistää … Mutta mitä se auttoi. Mitä se olisi voinut auttaa.

Toinen upseeri oli vieraampi, majuri S. Hänestä lotat olivat jutelleet, hän kun kaikkien mielestä muistutti Punaista Neilikkaa. Kahteen kertaan oli myös Inka katsonut filmin vain sen rakastettavan sankarin takia. Sama korkea otsa, hiukan kyömy nenä, silmät puoliksi luomien peitossa, sama sutjakka ruumiinrakenne. Jo siksi että oli Punaisen Neilikan näköinen majuri S. miellytti Inkaa.

Inka istui ja odotti että miehet olisivat siirtyneet ovelta. Hän pelkäsi että tulisi joku tuttu tai puolituttu, läppäisi olalle ja alkaisi kysellä ja jaaritella. Hän piti silmällä herroja ja näki, kuinka juuri luutnantti Enmark oli koko ajan äänessä, kuinka hän punertava tukka edestä ja takaa pörröttäen kumarteli kuin kuherteleva lintu, vilkaisi välillä ympärilleen näkivätkö muut ruokailijat kenen kanssa hän tässä … Ja majuri, leuka painautuneena kaulusta vasten, korkea otsa lukuisilla kurtuilla tyytyi kuuntelemaan ikään kuin kysyvästi, ikään kuin odottaen että saisi suunvuoron … Ja nyt hän sanoi … mitä hän sanoi? Tosiasiat oli nyt nähtävä! hän sanoi kuuluvalla äänellä. Kaukoiskujen tarkoitus oli selvääkin selvempi! Suomi oli saatava irtautumaan sodasta. Saksa jäisi silloin taistelemaan yksin. Ainakin täällä. Painostus oli kuitenkin väärin arvioitu. Oli taisteltava ja taisteltava lopulliseen voittoon.

– Voitto! luutnantti Enmark! Voitto! majuri S. toisti.

Kun hän sitten luutnantti Enmark kannoillaan oli harpponut tarjoilupöydän ääreen, tie avautui.

Inka juoksi, oikaisi vinosti tuhoutuneen korttelin läpi, missä kulki vain kapea kinttupolku kinosten välissä, eikä tällä kertaa pelännyt edes Viipurin rottia.

Punainen Neilikka! hän ajatteli. Kuin Punainen Neilikka!

Se oli sattuma mutta tarpeellinen sattuma. Hän jaksoi taas nousta portaat ja käydä koneensa ääreen.

Kello läheni seitsemää. Raitiovaunu nousi hitaasti ja kitisten mäkeä. Lyötyään viimeisen rivin paperiin Inka luki tavaamalla jokaisen sanan, korjasi tekemänsä virheet, veti sitten paperin koneesta ja käväisi lyömässä siihen ’Salainen’ leiman.

Hän hieraisi kädellä kasvojaan. Loppu. Tältä päivältä.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja sytytti valon. Se oli ollut konsuli Wahlin sali. Seinäpapereissa oli yhä jälkiä kultauksesta, mutta kattoon sommitellun stukkoseppeleen keskestä roikkui vain musta johto, ja sen päässä liikahteli leppeässä vedossa kankeasta paperista vekattu varjostin.

Hän meni huoneen läpi ja vilkaisi eteiseen. Lievonen nukkui. Vanha kulunut nahkasohva, jonka takajalat tukeutuivat seinään, oli nostettu siihen juuri sitä varten, että päivystäjät saisivat siinä istua tai maata.

Hän sulki eteiseen johtavan oven ja palasi takaisin saliin. Juuri sen salin kulmaikkunaa he ennen, hyvinä aikoina, olivat ohi kulkiessaan vilkuilleet. Siellä olivat silloin ne kallisarvoiset viulut joista koko kaupunki puhui. Yleisesti oli toivottu että ne oli ajoissa evakuoitu. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt mitään varmaa ja uskottavaa, ja turha kysellä. Ne jotka olivat onnistuneet pelastamaan omaisuutensa ymmärsivät olla hiljaa.

Salissa oli piano. Toimiston miehet olivat sen löytäneet ja sijoittaneet seinää vasten Vesiportinkadun puolelle. Poliisien kuoro harjoitteli täällä, ja sitä soitteli silloin tällöin joku muukin.

Tuoli oli liian matala. Inka laittoi tavallisesti kirjan alleen, aukaisi sitten pianon kannen, istui kirjalle ja rupesi soittamaan skaaloja.

Musiikkiopisto oli perustettu uudestaan, ja koska se toimi tässä lähellä, kulman takana, Piispantalossa Piispankadulla, Inka oli ajatellut että alkaisi ottaa tunteja. Ihan aikansa kuluksi. Hän olisi tuntenut itsensä naurettavaksi, jos olisi hetkeäkään kuvitellut, että joskus esiintyisi, ei, edes säestäminen ei juolahtanut hänen mieleensä. Ei silloinkaan kun hän keskikoulua käydessään oli asunut Neitsytniemellä perheessä, missä oli ollut piano ja missä tyttäret olivat opettaneet häntä ja hän oli jonkin verran soittanutkin, kaksi, kolme vuotta, Hymanderia tai jotain sen tapaista, siltä varalta että hänestä ehkä tulisi opettaja.

Hän soitti hiljaa ettei Lievonen heräisi, lähes mekaanisesti, kuin olisi jatkanut kirjoittamista, hän istuikin siinä samassa asennossa, hiukan kumarassa, mutta silmät nuoteissa. Sekä mustat että valkoiset koskettimet tuntuivat tahmaisilta, ja hänen sormensa häiritsivät toisiaan.

Tentsikka! Sotavanki!

Hän oli itse antanut sille luvan soittaa. Se oli tietysti tänään taas soittanut. Aamulla. Ennen muun väen tuloa.

Hän oli huomannut kuinka se puita sytytellessään oli vilkuillut pianon suuntaan, ja kerran, ikään kuin huvittuneena, selaillut nuottivihkoa joka Inkalta oli jäänyt telineelle. Suomea puhuen ja viittoillen oli Inka kysynyt, hotsittiko sitä soittaa, ja kun se, Mitja, Dimitri, oli vastannut, da da, ootsen, oli asettanut muita nuotteja telineelle. Jotta poshaalusta!

Njet! Finski njet! Njet ponimai!

Se oli soittanut, etukumarassa istuen, mitä oli muistanut. Oli hieronut ensin jähmeät ja koukistuneet sormensa lämpöisiksi, tavoitellut jotain sävelmää ja rytmiä ja alkanut. Kallo, paljaaksi kynitty venäläisen vangin kallo, oli hoippunut sen laihan kaulan varassa, kuin lapsen. Avoimen oven kautta soitto, tuttu Tshaikovskin valssi, oli kuulunut siihen huoneeseen missä he istuivat, entiseen rouva Wahlin siniseen salonkiin. Kun Inka sitten oli noussut ja tahallaan mennyt soittajan ohi, ikään kuin katselemaan alas Linnankadulle, hän oli säikähtänyt. Se itki! Iso mies istui ja soitti ja itki! Kyyneliä valui sen partaiselle leualle. Se oli lopettanut sillä kertaa siihen ja sanomatta sanaakaan lähtenyt. Suuri valkoinen V manttelin selässä.

Oli voinut tänäänkin itkeä. Itkeä ja niiskuttaa ja pyyhkiä vedet käsiinsä. Ajatus tuntui vastenmieliseltä. Ties mitä muuta oli sormista pyyhkiytynyt koskettimiin. Mikä tauti! Mikä nyt sota-aikana oli alkanut levitä miesten parissa. Ja hän, Inka, ajattelematta lainkaan vaaraa … Hän sulki pianon kannen, nosti nuottivihkon pianon päälle, pyyhki kätensä hameeseen, meni salin läpi, sammutti valon ja varustautui lähtemään kotiin. Se oli kaukana Likolammilla. Sanni ja hänen miehensä asuivat lähellä Punaisenlähteen toria, Pyramidissa. Mutta ei, ei Inka tahtonut kadehtia. Oli sota-aika ja sotaajalla oli omat lakinsa. Sodan syytä kaikki. Se ei tuntenut minkäänlaista sääliä.

Takki jo päällä Inka muisti korin, pajukorinsa, jonka hän oli ostanut lottien myyjäisistä. Hän kopeloi koria kunnes hänen käteensä osui taskulamppu. Sillä valaisten hän silmäili vielä kerran, että kaikki jäisi ainakin hänen puolestaan kuntoon. Paperit olivat kirjoituspöydällä. Kannet koneitten päällä. Tupakkapöydän suuri kuparinen kuppi tyhjä. Kukaties Sanni oli tyhjentänyt sen jo ennen lähtöään, he kun polttivat, molemmat, sekä Paavo että … Maistuivat savut Sannillekin.

Samalla kun Inka vielä kerran kulki salin läpi hän sitoi lentäjälakin soljen ja katsoi ettei törmäillyt pöytiin. Lievonen nukkui yhä. Nahkasohvan taholta kuului hymisevää kuorsausta.

Hän livahti hallista. Voi helkkari! kuului takaa Lievosen murahdus. Portaissa oli pakko turvautua taskulampun suppeaan valoon. Ulkona, kadulla, ei sekään ollut sallittua. Sotavalaistus oli yhä voimassa. Mutta ei hätää enää. Jonain toisena hetkenä hän olisi hävennyt pakoaan, jota Lievonen ehkä olisi pitänyt loukkauksena, puhelias mies. Ja juuri se puheliaisuus olikin hankalaa. Lievonen oli usein ollut paikalla kun aamulehti oli tullut, ja kun oli ehtinyt sen lukeakin, hän selosti uutisia auttaessaan takkia naulakkoon. Hänellä oli tapana myös vihjailla että oli kuullut siitä tai tästä lotasta jotain. Ai mitä? Paljon hyvää? Mitäs muuta! Ja sen silmät, Inka tunsi, kuinka sen silmät kiipeilivät hänen selässään ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja arvioivat, ties mitä.

Varoen kompastumasta katukäytävän jäisiin kuoppiin Inka lähti suorinta tietä alas Linnankatua. Tähän aikaan illasta tuntui kuin olisi vaeltanut tiheässä viidakossa, missä äkkiä olisi voinut lyödä päänsä oksaan. Monet rakennukset olivat yhä kuin murtuneita koteloita joista hyönteiset olivat ryömineet ulos. Hän sivuutti palaneen Museon ja tuli Torkkeli Knuutinpojan torille. Äkillinen tuulenpuuska osui kasvoihin ja nosti hänen takkinsa liepeet ylös.

Ja siinä se seisoi! Marski! Pitäen huolta että mitään lainvastaista ja luvatonta ei enää koskaan tapahtuisi tässä kaupungissa, tällä perustorilla.

Vaikka Inka tiesi että se oli vain patsas, hän ei voinut sitä vilkaisematta sivuuttaa. Tuntui kuin se olisi tarkkaillut yössä kulkijaa, tuntui kuin se pystyisi hypähtämään jalustaltaan ja ajamaan takaa avutonta vauhkoa naista. Hän rukoili armoa, vetosi nykyiseen elämäntapaan ja paransi vauhtia. Ja sinne se jäi, jököttämään, ja pelko katosi Inkan mielestä yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin, ja hän perui ilkeät ajatuksensa tai paremminkin ne huomautukset, syyttävät huomautukset, joita hän oli tehnyt kun oli ihmetelty, missä viipyi se väki joka aikoinaan oli toiminut tämän Torkkeli Knuutinpojan patsaan puolesta. Mikseivät nyt kiiruhtaneet kaupunkia rakentamaan? Eivät ainakaan osoitetoimiston kautta. Kyllä, kyllä, joku vainaja tänne oli kyllä tuotu, kotikaupungin multiin … niin kuin ei olisi itse osannut … omin nokin …

Tuuli puhalsi takaa. Alkoi paleltaa. Olisi ollut viisainta mennä Kauppatorille, olisi päässyt heti linjuriin istumaan. Oli myöhäistä lähteä enää rantaa pitkin Kauppahallin suuntaan. Eikä valliporttien läpi kukaan hullu näin myöhään enää … Ei olisi ollut kuulijaa eikä näkijää, jos joku ryökäle olisi edestä tai takaa … Paitsi tietysti Jumala. Mutta näissä oloissa Jumala harvoin puuttui tapausten kulkuun, Jumalalla oli paljon muutakin, tarpeellisempaa. Näissä oloissa Jumalaan sopi vedota vain hengen hädässä eikä aina silloinkaan. Jos ei oma elämisen tahto ja taito olisi auttanut, ei täällä olisi pitkälle potkinut.

Kiitos pilvien sai Inka kaikessa rauhassa odotella linjuria. Voi sitä onnea kun taivas oli silloinkin ollut osittain pilvessä kun hän toisten lottien kanssa oli jättänyt kaupungin. Paleltumista syyttäen hän oli vapautunut tehtävistään, mutta itse asiassa selittämättömän kauhun vallassa, sitä ei voinut kieltää, sillä uhkaava jyrinä oli kuulunut yhä lähempää ja ruudinsavu oli ollut niin sakea ettei Katariinanmäeltä enää nähnyt Kolikkoinmäkeä kuten ennen. Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten, olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla … Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.

Ehkä jo silloin, siinä, tai vasta myöhemmin, joku heistä oli sanonut että he eivät ole ansainneet tätä viihtyisää vanhaa kaupunkia. Ehkä vasta Simolassa joku tuli sen sanoneeksi. Tai vasta junassa, kun he lopultakin olivat päässeet junaan ja saaneet jopa istuinpaikat ja luulivat olevansa turvassa ja jännitys laukesi. Ehkä vasta silloin oli joku jaksanut sen sanoa. Tai huokaista. Että tulipalosta tulipaloon on Viipuri aina elänyt. Että se on sen kaupungin kohtalo, sen osa, sen kivenkova osa. Että raunioista se nousee, kuitenkin, on aina noussut ja alkanut viheriöidä ja kukoistaa.

Kun Inka sinä iltana oli noussut mäkeä kohti Monrepoon koulua ja kääntynyt Lipontielle ja seisoi sulkemassa porttia niin kuin kauppiaan rouva oli neuvonut sen sulkemaan, nykäissyt ja kokeillut että linkku naksahti niin kuin sen tuli naksahtaa, hän siinä, portilla, ennen kuin oli kävellyt hyvin lapioitua ja hiekoitettua polkua ulko-ovelle, ehti päättää että menisi suoraan sänkyyn. Pesemättä. Riisumatta. Kuin eläin, kuin koira hän ryömisi omaan koppiinsa, nahkoineen, karvoineen. Jotain lämmintä hänen pitäisi kuitenkin juoda. Jos laatikossa sattuisi olemaan puita ja ämpärissä vettä. Mikään ei tuntunut raskaammalta kuin töistä tultua ravata portaat alas, juosta jäätyneelle kaivolle ja seistä sen iljanteisella kannella riitteinen köysi kämmenien välissä.

Talo näytti pimeältä. Mutta niin olivat talot näyttäneet pimeiltä monet vuodet. Pimeitä lumikattoisia omakotitaloja oli täällä vieri vieressä, tällä jyrkästi nousevalla rinteellä, kuin kanoja orrella. Oli Metsolantietä ja Tuulikintietä ja Nyyrikinkatua ja Peikkopolkua ja Korentokujaa satavuotisen Kalevalan kunniaksi. Oli taloja joita oli rakennettu ennen näitten kinttupolkujen nimeämistä. Ne olivat hajaantuneet vapaasti Monrepoon metsiin erinäköisinä, erikokoisina, särkien säännöllisen kaavakuvan. Tällä samalla korkealla rinteellä oli myös kansakoulun tontti ja sen säästyneet rakennukset, puinen ja kivinen koulutalo.

Täältä Inka oli saanut asunnon. Tänne hän töistä päästyään tuli, kauppias Riikosen omakotitalon yläkertaan.

Pyyhkäistyään lumet monoista hän aukaisi ulko-oven. Lasiveranta rämähti. Se kuului tietysti keittiöön. Ja vaikka matto vaimensi askelten äänen, niin seisoi Elma, kauppiaan rouva, eteisessä valmiina kyselemään tai kertomaan tai muuten vain rupattelemaan ja …

Kun Elma oli ollut lapsi, hänen perheensä oli asunut toisella puolella kaupunkia, siellä missä olivat Kolikkoinmäki ja Kangasranta, Uusi Seelanti ja Sant Höörmanni. Kapinatalven loppuvaiheessa olivat ne tienoot tuhoutuneet. Perhe oli muuttanut silloin tänne, läntiseen esikaupunkiin, Saunalahteen, Huvilakadulle. Täällä oli vanhoja venäläisiä rakennuksia vieri vieressä. Oli Kajevskia, Katshenkoa, Kurlevaa, Popperia. Oli Volkoff ja Proloff. Oli kauppias Tshitshajeff. Oli Tupinski ja Tupinskin ranta missä Elma kertoi oppineensa uimaan, sammakkoa, eikä vain käsipohjaa. Täällä oli ollut runsaasti halpoja vuokra-asuntoja ja tänne olivat muuttaneet ne jotka tunsivat olevansa oikeassa seurassa, ja Inka ymmärsi että se oli tärkeä tarve, että tiesi asemansa ja kykeni siihen mihin ympäristö.

Täällä he olivat asuneet siinä samassa pihassa missä oli asunut myös Kissaukko, herravarjele! Sen nimeäkään ei Elma enää muistanut mutta hajun muisti. Sen olivat etsivät napanneet joskus, ennen sotaa, ja se oli sille aivan