Vertaisia

By Iris Kähäri

Höyryisessä 1960-luvun leipomossa hälisee. Liikkeen omistaa leskeksi kolmannesta liitostaan jäänyt tarmokas rouva Maissi. Maissin päivät täyttyvät alaisen, Rauhan, kera riitelystä ja vispilänkaupasta nuoren miehen kanssa. Maissin ja ystävien sananvaihto on lennokasta ja viihdyttävää. Se luo samalla kuvan ihmisistä, jotka ovat eroistaan huolimatta pohjimmiltaan melko samanlaisia.Surkuhupaisa romaani omalaatuisesta Maissista ja hänen tovereistaan tarjoaa tunnistamisen hetkiä ja syväluotaa naisen sielunmaisemaa. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1962.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728204054

Book preview

Vertaisia

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1962, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204054

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Lukijaa pyydetään muistamaan, että kaikki henkilöt, jotka tässä romaanissa näkevät, tuntevat ja ajattelevat sekä kertovat esineistä niinkuin sinä ja minä, kuuluvat vain tähän todellisuuteen.

1

Ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kädet soivat. Pakkaajalla oli iso harmaa esiliina valkoisen esiliinan päällä; esiliinan nauhoja hän ei ollut pujottanut nappiin, vaan sitonut umpisolmuun niskan taakse. Hän katsoi rilliensä yli ja kääntyi vuoroin Merttaan vuoroin mestariin. Mutta Mertta seisoi suorana ja siistinä ja haluttomana puuttumaan asiaan. Eikä mestarin rykimisestä saanut selvää; hän viittoili mutta järjettömästi, koska koko ajan piti silmällä tyttöä, Sasaa. Ja Sasa sitten!

Eikä Maissi kuullut mitään kun ei ymmärtänyt. Hän tunsi tulevansa kiukkuiseksi ja ajatteli että ei kuule mitään kun ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää ja että tätä hän oli odottanut koko päivän, että tätä tapahtuisi tai jos ei juuri tätä niin ainakin tämäntapaista.

— … toistenne suuhun … sanokaa selvästi mihin aikaan …

Pakkaajan annettiin sanoa. Kahdentoista jälkeen, kun kuski oli saanut kuorman valmiiksi ja lähtenyt, mies oli ilmestynyt pakkaamoon, pieni ja musta ja hampaaton, vähän kuin viipurilainen, ei kuitenkaan se. Ei kuitenkaan se. Häntä, pakkaajaa, oli pannut pahasti kun oli muistanut, ettei viipurilainen enää voinut ilmestyä; »viipurilaisestahan me on saatu virallinen tieto», sanoi pakkaaja katsoen ensin rouvaa, Maissia, ja sitten muita. »Vai eikö olla?» Ja hän oli luullut että mies oli tullut pihamaan kautta, mutta Mertta sanoi siihen ettei se pihamaan kautta ollut tullut, vaan kaupan ovesta. Mertta oli luullut sitä ensin asiakkaaksi, kunnes mies oli kysynyt rouvaa, häntä, Maissia. Ja hän, Mertta, oli laskenut miehen silloin ohitseen, kun oli ollut ostajia, ruokatunnin aikana kävijöitä ja niillä on aina kiire. Eikö ollut? Sasa? Mutta Sasa ei osannut sanoa sitä eikä tätä; jos häneltä kysyi mitä, hän ravisti vain päätään, tukkaa joka oli kuin peruukki, pöyheä ja keltainen ja kuollut. Mestari ei myöskään halunnut mennä valalle; hän oli ollut omassa työssään kuorruttamassa kakkuja, kun oli kuullut pakkaamosta puhetta ja nähnyt että Rauha oli jättänyt rasvakattilan, kävellyt pakkaamon ovelle ja takaisin, ja hän, mestari, oli kysynyt »kuka?» ja Rauha oli vastannut »joku mies», mutta ajasta ei mestari halunnut mennä valalle.

— Ja poika?

— Mitä?

— Ja poika, Hessu, oliko se tässä, tietääkö se mitään tästä?

— Hessu … tästä …

Pakkaaja meni ulos ja huusi Hessua, ja Maissi tiesi että Rauha oli tullut vanhanpuolen ovelle ja seisoi siellä ja kyttäsi liikkumattomana kuin iso hauki.

Kun Hessu tuli juosten, hän huusi eteisessä »mitä nyt taas» ja liukastui ja sanoi »saakeli kun on rasvasta» ja syöksyi sitten mestarin ja Sasan väliin. Mutta he halusivat vain kuulla, oliko hän nähnyt mistä ovesta mies oli tullut, vaikka oli jo sanottu että liikkeen ovesta, ja mihin aikaan.

— Pakkaamon ovesta.

— Pakkaamon ovesta? Mutta Mertta sanoi että …

— Pakkaamon ovesta se tuli, sanoi Hessu ja katseli tyttöä niin että tämä aikoi piristyä.

— Mihin aikaan?

— Mihin aikaan … jotain varttia vaille yksi tai oliko se jo yksi tai vähän yli … pakkaaja tuli sen kanssa ulos.

— Ulos? pakkaaja ei käsittänyt mitään.

— Ulos ulos.

— Mutta me tarkoitettiin sisään, sanoi pakkaaja. Hän oli katsonut rilliensä yli vuorotellen rouvaa, Merttaa, mestaria ja Sasaa, ja nostanut jo kätensä ja tehnyt liikkeen toisiin päin, mutta antoikin sen vajota kuin ei olisi varma enää, mitä he olivat tarkoittaneet.

— Ooja, sanoi poika tyynesti ja raaputti etusormellaan tytön, Sasan, niskaa siitä missä on kuoppa.

Maissi oli lakannut kuuntelemasta heitä. Kun Sasaa huudettiin uudellepuolelle ja hän lähti ja mestari meni kohta perässä, lähti poikakin. Merttaa odotti asiakas liikkeessä. Vain pakkaaja jäi ja kävi kalistelemaan tyhjiä peltejä ja jo kolmannen tai neljännen kerran hän alkoi puhua siitä, miten oli kauhistunut ensin, kun mies oli ollut pieni ja musta ja hampaaton tai ainakin sillä oli ollut hampaat huonot …

Maissi meni liikkeeseen. Siellä oli vain yksi ostaja, iso ja helluvaleukainen nainen, kori tiskillä. Ja nyt vasta Maissi alkoi vähitellen tajuta, miten kaikki oli tapahtunut. Linjaautoasemalta mies oli lähtenyt, ja ensin oli ollut RENLUND ja sitten vaaleanpunainen puutalo ja sitten kivitalo ja sitten valkoisia pitkiä kadulle ryntäileviä puutaloja. Kellosepän kulmassa mies oli pysähtynyt, kun oli nähnyt kullatun rinkelin riippumassa tämän talon nurkassa.

Ja Maissi ymmärsi että mies ei ollut voinut jäädä kulmaan kuin hetkeksi, oli mennyt kadun yli, kun oli tullut hyvä väli mennä, antanut kuorma-auton ensin ajaa ohi tai punaisen kouluauton tai mopedijonon, ja tullut tähän, matalan pitkän puutalon eteen. Kullattua rinkeliä hän ei ollut päästänyt enää silmistään sen jälkeen kun oli sen huomannut. Kyltistä mies oli lukenut: SANTALA. Hän oli kai vähän aikaa katsonut kakkua näyteikkunassa, sitä olivat monet pysähtyneet katsomaan, ja se oli hänestä ollut kai kuin joku Baabelin torni tai se kuva, jonka oli joskus nähnyt Baabelin tornista tai se rakennus joka hänelle tulee mieleen, kun joku sanoo »Baabelin torni».

Ja aurinko oli paistanut kuumasti, ja makea ja rasvainen leipomisen haju oli levittäytynyt ohuena ulos, ja sisällä oli ollut ihmisiä ja ääniä. Kuumissaan ihmiset olivat kai huojuneet ja huokailleet niinkuin Maissi oli nähnyt heidän näinä päivinä tekevän. Ja huojuminen oli tarttunut kuin haukotus niin että heti, kun uudet tulijat olivat kynnyksen tällä puolella ja näkivät miten paljon ostajia oli ennen, he olivat alkaneet huojua ja huokailla. Maissi muisti miten oli itse ollut monta kertaa sanoa, kun oli joutunut seisomaan tungoksessa, »kohta pyörryn», ja kaikki oli käynyt hiljaiseksi ja oli näkynyt vain huojumista ja nostelemista. Ja vaikka se oli mennyt ohi ja hän oli ruvennut kuulemaan jo mutisemista, ei sanoja vaan mutisemista, josta ei ollut varma, oliko se kuulijassa vai ulkopuolella, niin hänen oli ollut paha olla.

— Huhhuh kun tuntuu omituiselta.

— On kuin tulisi mihin.

Mertta oli käynyt myymään kahdelle uudelle asiakkaalle. Iso helluvaleukainen nainen oli ottanut korinsa ja lähtenyt. Samalla tavalla Mertta oli aikonut myydä miehellekin, luullut häntä asiakkaaksi; mutta mies oli vetäytynyt kauemmaksi, niin Mertta oli sanonut, seissyt pitkän aikaa vihreän kaakeliuunin vieressä ja katsellut sieltä kaikkea ja nähnyt koko joukon ensin takaapäin ja sitten hyllyjen taakse asetetuissa peileissä edestäpäin: samalla kertaa sekä takaa että edestä.

Maissi meni uunin luo ja katsoi kuin olisi mies jättänyt siihen merkin. Hämärässä uuni näytti mustalta, mutta olikin vihreä siitä paikasta mikä kiilsi. Mitähän mies oli mahtanut ajatella, kun oli koskettanut kaakelin liukasta ja kovaa pintaa, Maissi ajatteli. Itse hän muisti tästä uunista aina toisen mustanvihertävän uunin. Se oli ollut kesällä -44, kun hän oli ollut Santalan kanssa käymässä Pohjanmaalla. Emäntä oli mennyt sitä toista kaakeliuunia kohti, avannut suupellit ja ottanut uunista voipaperiin käärityn palvikinkun. Siihen oli jäänyt vielä lihaa, moneksi kerraksi.

Tämän uunin lähellä mies oli seissyt ja odottanut kunnes muut ostajat olivat saaneet jokapäiväisen limppunsa tai ranskanleipänsä tai setsurinsa tai viinerinsä. Ja pieni pyylevä nainen mustissa housuissa ja keltaisessa puserossa oli vaeltanut edestakaisin ja valittanut ettei ennätä enää sinne minne hänen pitäisi ennättää, kun kaikille toisille annetaan ensin, vaikka ovat myöhemmin tulleet kuin hän. Maissi oli nähnyt joka päivä naisen ja nainen oli valittanut samaa.

Mutta Mertta ei ollut antanut panna itseään sekaisin, Maissi tiesi, käsi leivällä tai pullalla hän oli jatkanut tavaroitten hyvyyksien selittämistä: sokeria ja rusinoita ja mausteita, ja luetellut hintoja, kun oli kysytty. Ja hitaasti ja kuin ulkoaopetellen mies oli tarkastellut kauppaa. Maissi arvasi, oli lukenut hintaluetteloa joka on kiinni hyllyn reunassa, lähes metrin mittaista pahvisuikaletta. Siinä on ruokaleipien, vehnästen, kakkujen, pikkuleipien ja korppujen nimet sekä hinnat, niinkuin on sanottu että pitää olla. Oliko mies epäröinyt vähän? Ajatellut että jos tulisi sittenkin? Vai oliko sen päätös ollut selvä, luvannut ehkä jo muualle?

Ja lopuksi mies oli kai vielä ehtinyt näkemään, miten pieni ja pyylevä nainen oli saanut mitä oli tahtonut: kaksi limppua pohjatusten saman paperin sisässä hän oli mennyt ohi voitonriemuisena kuin joku Salome tai Salomen äiti Johannes Kastajan pää vadilla. Tai kuka tahansa nainen, joka on sitä lajia.

Ja vasta sitten mies oli lähestynyt Merttaa, kuperasilmäistä ja omenaposkista nukkenaista, ja kysynyt häntä, Maissia, omistajaa.

Näin Maissi kuvitteli kaiken tapahtuneen. Tai mies oli saattanut lähestyä tätä paikkaa yläsuunnastakin, hänelle tuli nyt mieleen, ja silloin mies oli kulkenut toisenlaisten rakennusten ohi ja toisenlaista katukäytävää myöten ja toisenlaisia ajatuksia oli noussut miehen mieleen. Hetken aikaa Maissi oli epävarma ja hänestä tuntui että miehen asiakin olisi silloin saattanut olla toinen, mutta ajatus haihtui nopeasti kuin vesikello. Totuus oli tämä: mies ei ollut enää halukas ottamaan kuskin paikkaa, vaikka oli puhelimessa sanonut ottavansa, hänellä oli muita suunnitelmia, ja tämä oli jo neljäs. Hakijoista tämä on jo neljäs, joka on luvannut ja perunut myöhemmin.

Ja vähitellen, kun Maissi meni pakkaamon läpi vanhallepuolelle ja kuunteli, mitä Lealla, piparkakkujen tekijällä, oli sanottavana tai oikeastaan pysähtyi vain kohdalle, kun tämä rupesi puhumaan, Maissi ymmärsi että oli menettänyt sen miehen. Hän mutisi »jo olen liemessä» ja ajatteli että Lean silmät ovat kuin sula sokeri, ruskeat ja kiiltävät.

Kun mestari ojentautui oman pöytänsä ääressä, Maissi tajusi liikkeen kutsuna ja sanoi »hyvä on», ja meni mestarin luo. Pöydällä oli halaistuja sokerikakkuja, kakkupohjia, ja mestarilla oli yhä veitsi kädessä ja ilme kuin olisi ollut sekaisin päästään tai kuje mielessä.

— No?

Maissi kuuli mestarin äänen kuin horrokseen ja ajatteli: kun en vain anna niiden huomata, että olen nujertunut ja että tunnen olevani liemessä, ne ei pääse hyppimään nenälleni. Ja hän tunsi tukan menevän litteänä pitkin päätä ja hameen helma roikkui, mutta ei uskaltanut viedä kättä hiuksiin eikä nostaa hametta vyötäröstä. Hän kuuli donitsien ritisevän rasvakattilassa ja ajatteli: Rauha nauraa nyt, pitää kättä suunsa edessä ja tirskuu. Ja katsoessaan itseään kuin Rauhan paikalta, hän näki rouvan, itsensä, pienenä ja kömpelönä ja muodottomana, varsinkin jalat olivat kuin paisuksissa, ja yritti ryhdistäytyä. Vain yksi ainoa tuskaantunut sana hänen puoleltaan … tulisi saamaan satakertaisena kaiken takaisin.

— Niin, se on harmi, hän sanoi mestarille.

— Sinä olisit ottanut sen … vaikka se oli »pieni ja musta ja hampaaton …»

— Olisin, ja kai sillä hampaatkin on joskus ollut.

— Mutta viipurilaista et voinut juuri siksi sietää että »pieni ja musta ja hamp …»

— Niin, viipurilaista en, mutta ei se siinä ole että »pieni ja musta ja hampaaton …»

— Vaan missä?

— En osaa sanoa.

Maissi käänsi päänsä pois ja katsoi ulos. Hän oli säpsähtänyt. Mestarilla oli äkkiä ollut selkeä ilme ja siinä piinallinen oka: älä ole olevinasi, ei kannata. Ja Maissi muisti että oli aina valinnut väkensä samalla tavalla tai paremminkin ottanut. Se mikä toisessa oli ollut etu, oli toisessa ollut haitta. »Oli tehnyt mieli», hän saattoi tunnustaa itselleen.

— Ei se siinä, en minä sitä sano … hän alkoi.

Mutta:

— Ei voi muuta kuin nauraa tämän talon meininkiä.

Rauha. Maissi meni eteiseen. Siellä oli hämärää. Hän kuunteli omia äkäisiä äänettömiä »naura naura» ja »anna tulla» ja »kukas sinua kieltää nauramasta», ja ajatteli että ei olisi ajatellut niin äkäisesti, jos ei olisi ollut tätä harmia ja sitä ennen toista. Jokainen aina joskus harmistuu, hän ajatteli ja tiesi että uskaltaisi milloin tahansa mennä väkensä luo ja sanoa: »voitteko syyttää minua että minä suotta …»

— Jos toiset tekisivät niinkuin rouva tekee, niin mikähän meteli siitä syntyisi.

Rauha oli tullut perästä ja puhui selän takana. Ei ei, en sano mitään, annan olla, Maissi päätti. Mutta naurun tuntisi vaikka ei näkisikään naurajaa. Siihen pitäisi tottua mutta minä en totu. Ja hän tiesi että ainoa tapa oli olla näkemättä: kulkea katse polvien korkeudella, milloin Rauha oli lähestymässä tai pysähtynyt odottamaan että Maissi menisi ohi. Mutta kun se tuli yllätyksenä niinkuin vappujuhlassa tai myyjäisissä, kun hän, Maissi, kulkee aivan rauhassa, on iloinen ja ystävällinen ja nauttii … silloin äkkiä toisten takana Rauha, kuin muinaisajan eläin, brontosaurus, pieni pää huojuen pitkän ja paksun kaulan kärjessä ilman vyötäröä, perä kahdeksi pitkäksi jalaksi haljenneena ja puhuen joka puolelle, tirskuen käsi suun edessä sormet levällään kuin viuhka sinne tänne, ja edelleen pyrskähtelyä ja rauskumista ja lopuksi käkätystä …

— Ei pennin vertaa …

Silmänräpäyksen ajan hän katsoi sitä suoraan keskelle naamaa, ja hurja halu hyökätä kimppuun, lyödä, repiä, vääntää, kiskoa … ja samassa hän tunsi olevansa jo liikkeellä; tyynesti, ryntäämättä, vaikka toinen oli varta vasten kävellyt viereen pistääkseen »ei-pennin-vertaa» -piikillä, hän nousi rappusia ylös ja tiesi olevansa punainen ja pahantuulisennäköinen ja haluton katsomaan peiliin ja ajatteli: ihan niinkuin itse sanot. Ei pennin vertaa voi tässä maailmassa enää luottaa toiseen ihmiseen.

Sisällä ei ollut ketään. Hän oli yksin omassa asunnossaan. Hullu, pähkähullu nainen, ja sen tarvitsee vain näyttäytyä, kun kuka tahansa tulee yhtä hulluksi. Hän oli kuullut monen sanovan samalla tavalla.

Maissi istuutui kirjoituspöydän ääreen. Pölyä oli laskeutunut kiiltävälle pinnalle; puhelimen paikalla oli neliömäinen, reunamiltaan hajoava jälki. Pölyä oli myös pienellä pöydällä sohvan edessä ja tuolien koukeroisissa kohdissa ja kirjakaapilla. Päätä särki, sitä oikein kiskoi kun katseli pölyisiä paikkoja. Tämmöistä oli ennenkin tapahtunut, kipu oli pudonnut silmien yläpuolelle ja alkanut repiä.

Maissi nousi ja meni keittiöön. Pillereitä piti olla laatikossa, asperinia. Hän haki ja löysi tuubin keittokirjan vierestä ja sulatti puolikkaan veteen ja tipautti toisen puolikkaan takaisin tuubiin ja juodessaan hän katsoi ulos. Seinän vieressä kasvoi vaahtera, sen oksat olivat ikkunaa vasten ja monessa paikassa lehdet olivat jo ruskeita kuin vohvelit. Tämä puu kellastui aina aikaisemmin kuin iso vaahtera pihamaan toisella puolella. Se johtuu maasta, oli Santala sanonut.

Osa matosta oli varjossa, osa valossa, ja nukitus oli punaista ja läpikuultavaa kuin olisi langoissa ollut pieniä lamppuja. Kun astui valoon, tuntui lämpö herpaisevana pohkeessa sukan läpi.

Maissi poimi molemmat sohvatyynyt, kermanvärisen ja luumunsinisen, ja pudotti ne päälletysten ja heittäytyi sohvalle. Kengät hän oli tullessaan potkaissut eteiseen. Alakerrassa puhui mestarin ääni, meni jonnekin, lähestyi ja puhui uudestaan, tällä kertaa hyväntuulisena ja suopeana ja tussahtelevana, ja Sasa vastasi. Maissi nousi istumaan. Hän oli kuulevinaan rapuissa askelia, hipovia, melkein tassutusta ja ajatteli että se on Sasa, Sasalla on ohutpohjaiset tossut. Kello oli viittätoista vaille kaksi ja kuski oli kierroksellaan. Viisitoista minuuttia, hän ajatteli. Valo tuli viistosti takaa eikä häirinnyt.

Maissi yritti pitää silmiään kiinni, mutta ne aukesivat kohta. Hän tiesi että ovi oli rapsahtanut lukkoon eikä kukaan voisi tulla sisään kilauttamatta kelloa, mutta maatessaan hän katsoi itseään kuin se joka ilmestyisi ovelle. Hän paransi asentoaan: pani jalkaterät ristiin eikä laskeutunut kokonaan pehmeäksi ja sulki uudestaan silmänsä, mutta aukaisi ne taas äkkiä. Hehkuvan kuuma tuuli oli puhaltanut kaulalle ja kasvoille kuin olisi hän ollut kateellinen tai pelkäisi. Kaulaaukko oli kuroutunut umpeen. Hän venytti sitä ja kuuli kellon tikityksen ranteessa, joka oli jäänyt rinnalle. Veren iskut tuntuivat sormenpäihin vaatteitten ja ruumiin vaimentamina: dump dump dump … Häntä kauhistutti kun hän huomasi, miten nopeasti oikeastaan kukin isku oli ja oli poissa. Mutta samalla tavalla oli ollut kaiken kanssa minkä olisi halunnut pitää: oli ja oli poissa, oli ja oli poissa. Hänen täytyi tietää tämä ja hän tiesi. Tiesi tiesi. Sitä ei kannattanut ajatella, vaan tätä muuta.

Tätä. Tätä. Tätähän oli ennenkin tapahtunut ja tulisi tapahtumaan, tämä ei ollut mitään erityistä. Hänellä olisi vaikeuksia, epäonnea, joka taholla … hän tuntisi olevansa liemessä, ja turhaa olisi odottaa että saisi myötätuntoa, apua, neuvoja, jonkinlaisen sesam-sanan. Ei, vaan kovia ja ilkeämielisiä ja vahingoniloisia ja kostonhimoisia ilmeitä joka taholla, parhaassa tapauksessa välinpitämättömiä. Maissi hymyili pientä ja vinoa ja omasta mielestään pirullista hymyä. Mitä he tiesivät hänestä. Kun hän vain vähän ponnistautui, mieliala vaihtui. Tähän on totuttu, tähän täpärällä elämiseen. Kaikki luhistuu, hän on ajatellut monta kertaa, olen mennyttä, en jaksa pitää puoliani enää henkilökuntaa vastaan, kilpailua vastaan, kasvavia menoja vastaan. Ja äkkiä kuin salama taivaalta tai kaukainen ja yllättävä puhelu ystävältä: näytän heille. Minä en ole kenenkään lapsi.

Ja hän muisti taas, ja se tuli äkkiä niinkuin aina, kun asiat olivat alkaneet rakoilla ja hän oli ollut kurkkua myöten täynnä; hän muisti taas, kun hänelle oli soitettu ja hän oli tajunnut että Santala oli kuollut ja tämä kaikki oli hänen. Nyt elämä sitten alkaisi ja kaikenlainen hyvä. Santalasta tämä olisi lähtöisin, Santala olisi luoja ja järjestäjä, jos tässä nyt mitään järjestystä olikaan, Maissi ei aina siihen uskonut, kaikki pyörii kun oli ruvennut pyörimään ja saattaisi jonakin päivänä pysähtyäkin. Mutta jos nämä silloin olisivat olleet näkemässä, olisivat nähneet hymyn, jota kukaan ei ilkeä näyttää kenellekään: silmiä oli tuskin jaksanut pitää auki kun oli ollut täynnä hymyä. Ja entä hively sitten sisältäkäsin pitkin reisiä ja notkuvia polvia. Ai … mutta perästä päin, kun oli jo tottunut, Maissi oli ajatellut, se olisi ollut typerä ja vastenmielinen näky; hyvä oli että pysyttelin huoneissani, muka suremassa.

Pilleri alkoi vaikuttaa. Maissi pani silmät kiinni. Oli ensin aivan pimeätä ja vähitellen punertui ja huone tuli tyhjäksi, esineet katosivat, seinät hajosivat, katto kohosi ja ilma tuntui viileältä ja avaralta. Hitaasti ui luomien yli eliöitä, vihertäviä, kuin viherluumuja, yksi ainoa silmä pystysuoraan soikean pään keskellä, ja evä tai purje tai perä, jonka avulla eliö liikkui, tai vana jonka se jätti liikkuessaan jälkeensä. Kirkas juova ympäröi eliöitä. Ja niitä tuli ja tuli ja tuli, samanlaisia, vähän suurempia tai vähän pienempiä, samanlainen jähmeä tuijotus yhdessä ainoassa silmässä ja samanlainen edestakaisin huitova liike perässä, loputtomasti vaaleata seinää vasten, tapettia vasten joka oli kirkas kuin polttopiste, laidasta laitaan yhtä kirkas ja hehkuva.

Maissi kuuli että mestarin ääni puhui taas »se totta on» tai »ei sanota ettei leviä» tai »miten vain vaikeammaksi käy», ja hän nousi. Sohvaa ei osannut jättää silleen kuin olisi joku nukkunut siinä ja lähtenyt ja tulossa kohta takaisin. Hän levitti tyynyt ja pöyhi.

Rapuissa