Hemingwayn naiset

By Outi Alm

Kirjastonhoitaja Maija tutustuu kahdeksankymppiseen Kaisaan syksyisellä kauppareissulla. Näennäisistä eroistaan huolimatta kaksikko löytää nopeasti yhteisen keskustelunaiheen: Ernest Hemingwayn ja Simone de Beauvoirin kirjat. Naiset alkavat tavata teekupposen äärellä ja keskustella muustakin: pitkään pidetyistä salaisuuksista, naisen asemasta, muistoistakin. Syvä ystävyys johdattaa Hemingwayn naiset tehtyjen valintojen ja uusien oivallusten äärelle.Paljon tulee jaetuksi kahden sivistyneen ja kokeneen naisen kohtaamisissa. Teos on rakennettu vuoropuhelulle, joka tarjoaa niin feminististä teoriaa kuin kiehtovaa Hemingway-tietouttakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728390498

Book preview

Hemingwayn naiset

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2022 Outi Alm and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728390498

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kaisa istuu keittiön pallilla ja lukee lehteä, jonka hän on levittänyt eteensä pöydälle. Vilkaistessaan ulos ikkunasta hän näkee, kuinka Haaveilija kulkee jalkakäytävällä kiireisin askelin ja astuu kaupan ovesta sisään.

On aamu, sataa lunta.

Hän on nähnyt naisen ikkunastaan monta kertaa. Haaveilija käy usein kaupassa, mutta joskus hän kävelee kaupan ohitse ja jatkaa matkaansa kohti keskustaa. Kaisa ei tiedä, minne nainen menee, hän ei tiedä naisesta mitään. Hän ei muista, milloin ensimmäisen kerran kiinnitti huomiota naiseen.

Aivan kuin hän olisi herkistynyt Haaveilijan läsnäololle. Kesken kaiken jokin saa hänet vilkaisemaan kadulle juuri silloin kun Haaveilija kävelee ohitse. Kaisa ihmettelee, mikä naisessa saa hänet huomaamaan tämän. Hän ei pidä itseään erityisen uteliaana ihmisenä.

Hän alkoi kutsua naista Haaveilijaksi oltuaan tämän kanssa kaupassa yhtä aikaa. Hän seurasi vaivihkaa, kuinka nainen ostoslista kädessään kurottautui kohti hyllyjä ja valikoi tavaroita kuin olisi tekemässä suuria ja kohtalokkaita päätöksiä. Naisen ylähuulen päällä kiilteli hiki, jota hän välillä pyyhki kämmeneensä. Huulet liikkuivat hänen tutkiessaan hyllyjen tarjontaa, mutta hän ei puhunut itsekseen ääneen, ei ainakaan vielä.

Ikkunastaan Kaisa on nähnyt, kuinka Haaveilija kaivaa jo ulkona ostoslistan taskustaan. Kerran listaa ei löytynyt, vaikka hän tutki tarkoin kaikki taskunsa ja kauppakassin. Hän kääntyi ja lähti pois.

Haaveilija näyttää viisikymppiseltä. Hän on varsin pitkä, kenties yli metri seitsemänkymmentä, hiukset ovat vaaleanruskeat, puolipitkät. Haaveilija liikkuu aina yksin. Hän ei kiinnitä kovin paljon huomiota ulkonäköönsä ja hän käyttää vain satunnaisesti huulipunaa. Hänen pukeutumisensa on värikästä ja huoletonta, vaatteet ovat väljiä, ehkä hänellä on aavistus ylipainoa. Haaveilijan liikkeet ovat hajamielisiä niin kuin hän olisi unohtanut ruumiinsa olemassaolon ja kuljettaisi sitä vain sattumalta mukanaan.

Kaisa on aina pitänyt suurista ikkunoista, ne merkitsevät valoa ja vapautta, mahdollisuuksia. Tosin tästä ikkunasta hän ei enää karkaisi. Ei asettelisi polviaan mahdollisimman äänettömästi ikkunan alakarmille, ei liu’uttaisi jalkojaan hitaasti kohti tikkaita. Se on menneisyyttä; se oli toinen ikkuna, josta hän kulki monta kertaa, vaikka pappa uhkaili tikkaiden poistamisella, selkäsaunalla, kotiarestilla ja ties millä rangaistuksilla. Uhkaili, vaan ei toteuttanut. Ja suurimmassa epätoivossaan ja raivossaan pappa sanoi aina lopuksi:

– Sinä olet aivan kuin äitisi!

Sitten pappa käänsi selkänsä ja käveli pois eikä puhunut vähään aikaan mitään. Kaisa jäi yksin huoneeseen langetetun äidin kanssa eikä tiennyt, mitä hänelle olisi pitänyt tehdä.

Mutta nykyistä suurta ikkunaansa hän ei saisi edes niin paljon auki, että mahtuisi sen reunalle istumaan. Pari vuotta sitten uusituissa ikkunoissa oli lukitussysteemi, jonka vain hänen siivoojansa osasi avata joka kevät ja syksy pestessään ikkunoita.

Puhumattakaan jalkojen liu’uttamisesta ja hypystä maahan. Herrajumala, hänhän asui toisessa kerroksessa!

Mutta karkaamisen suhteen ei voinut olla täysin varma. Ehkä hän karkaisi vielä, huomaamattaan ja sitä tarkoittamatta. Kerran sairaalassa käydessään häntä vastaan tuli puolijuoksua sairaalavaatteisiin pukeutunut vanha ja ketteräliikkeinen mies, joka livahti sivuovesta ulos. Pian Kaisa näki ikkunasta miehen kulkevan pihan poikki metsään, jonka toisella puolella oli taloja ja valtatie. Kun mies oli kadonnut näkyvistä, Kaisa ei ollut enää varma, oliko hän nähnyt tätä lainkaan vai oliko hän kuvitellut kaiken. Kukaan ei näyttänyt etsivän miestä tai lähtevän tämän perään. Kaisa mietti, mitä tehdä. Hän tiesi, että karkaaminen saattoi olla ainoa keino selviytyä, mutta senkin hän tiesi, että joskus oli juuri päinvastoin. Ulos mennessään hän kertoi neuvontapisteen naiselle nähneensä jonkun juoksevan ilmeisesti sairaalavaatteissa metsään. Antamatta aikaa tarkentaviin kysymyksiin Kaisa kääntyi ja käveli ulos.

Kaisa pyörittää nilkkojaan. Jos pallilla istuu liian pitkään, jalat jäykistyvät ja lopulta niitä alkaa särkeä. On parasta astua alas ja kävellä ennen kuin ohimenevä kipu muuttuisi jatkuvaksi juimimiseksi.

Hän hymähtää: kompromisseja, hän on oppinut tekemään kompromisseja. Moni ihminen olisi tyytyväinen. Kaikkea ei voi saada, hänelle vakuutettiin monta kertaa. Äiti ei koskaan sanonut hänelle niin, ei isäpuolikaan, joka tosin harvoin sanoi mitään. Hänessä oli kuitenkin hiljaista viisautta, johon Kaisa ei ehtinyt tutustua. Siinäkin hän teki valinnan silloin edes tajuamatta, että hän valitsi ja hylkäsi. Ja kun hän lopulta olisi ollut valmis toimimaan toisin, isäpuoli oli jo kadonnut hänen elämästään.

Kukaan ei voi saada kaikkea. Sitä hänelle toistivat mamma, pappa, sukulaiset, jotkut aikuistumisen vakavasti ottaneet ikätoverit. Miksi hänen luultiin haluavan kaikkea? Hänhän oli halunnut vain jotakin omaa, itsensä, mutta juuri se oli heidän mielestään liikaa ja kiellettyä ja osoitus hänen ylimielisyydestään.

Kaisa katsoo keittiön ikkunasta aura-auton hidasta etenemistä kadulla. Hän näkee, kuinka Haaveilija astuu ulos kaupasta ja ostoskassia kantaen lähtee kulkemaan takaisin samaan suuntaan, josta tulikin. Hänen askeleensa eivät ole enää ripeät vaan hitaat ja lähes epävarmat.

Mitä Haaveilija mahtaa ajatella? Ja miksi se kiinnostaa minua? Kaisa ihmettelee. Hän kääntää ikkunalle selkänsä.

Kaupungin elämä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat hänen lähettyvillään, helposti saavutettavissa. Sellaisesta elämästä hän on aina pitänyt. Asunto on aivan keskustan tuntumassa, kaupan lähellä, talossa, jossa on hissi. Kuinka hän oli niin ajattelevainen ostaessaan asunnon kaksikymmentä vuotta sitten? Silloin portaat tai pidempi kauppamatka eivät olleet hänelle ongelma, hän tuskin ajatteli niitä.

Mutta asunnonvälittäjä ajatteli. Nuorehko nainen esitteli hänelle asuntoa innokkaana.

– Tämä on erinomainen paikka myös pitkällä tähtäyksellä, välittäjä sanoi.

– Pitkällä tähtäyksellä? hän kysyi hieman terävästi.

Välittäjä mietti tarkoin ennen kuin vastasi:

– Tarkoitan, että tämän asunnon sijainti ja varustelutaso takaavat sen, että tässä on hyvä elää myös silloin, kun ikää tulee lisää.

Kaisan kielellä pyöri siis vanhana kääkkänä, mutta hän sanoikin:

– Hyvä, minä ostan tämän.

Välittäjä näytti hämmästyneen tyytyväiseltä, ja kuitenkin hänestä aisti pettymyksen sivujuonteen. Luultavasti hän oli jo suunnitellut seuraavat siirtonsa taivutellakseen Kaisan ostamaan asunnon.

Hän taittelee lehden. Siitä ei löydy mitään, mikä vaatisi häneltä erityistä ärtymistä. Siis sen kaiken tavanomaisen lisäksi. Tavanomaisiin hän laskee sodat, arvovaltakiistat, dopingin, onnettomuudet, kykenemättömät johtajat, jatkuvan säästämisen ja rahapulasta valittamisen, vaikka eletään yhdessä maailman rikkaimmista maista. Hän huomasi jo aikaa sitten, että hän joutuisi elämään jatkuvassa ärtymyksen tilassa, jos kyseiset asiat saisivat hänet tolaltaan. Eikä hänen ärtymyksensä kiinnostaisi ketään. Vain hän itse tuntisi sen lisääntyneenä mahahappojen erityksenä ja sydämen epätasaisena sykkeenä.

Minä olen luonut selviytymisstrategian, hän ajattelee. Toisaalta sitä voisi kutsua myös välinpitämättömyydeksi.

Heti aamulla Maija huomasi, että maito oli loppumassa ja hänen olisi taas käytävä kaupassa. Hän luuli tarkistaneensa edellisenä päivänä kaappien sisällön huolellisesti, ja hän oli ollut jopa hetkellisesti itseensä tyytyväinen kuvitellessaan pystyneensä tekemään kunnollisen ostoslistan. Mutta hänen olisi pitänyt jo tietää, että pettymys seurasi vääjäämättä hänen itsetyytyväisyyttään.

Hänelle tulisi kiire. Hänen täytyisi lähteä kauppaan viivyttelemättä, sillä matka töihin kesti reippaastikin kävellen lähes puoli tuntia. Hän oli päättänyt kävellä työmatkat saadakseen hyötyliikuntaa, bussia hän käytti vain pahimman pakkasen aikana. Edes sen verran itsekuria hänestä piti löytyä.

Maija vilkaisi ruokakaappiin, mutta sulki kaapin oven saman tien. Miten toiveikas ja turha ajatus, että hän näkisi yhdellä vilkaisulla sen mitä ei huomannut edes tarkasti etsimällä. Miksi hän edes yritti näin epätoivoisesti? Hän työnsi ajatuksen syrjään, koska se saattoi epäilyksenalaiseksi koko hänen elämänsä ja olemassaolonsa. Jos hän lopetti yrittämisen, mitä hänelle jäi jäljelle? Hän edes yritti hallita elämäänsä, sitä kaistaletta, joka siitä oli jäljellä.

Hän käveli nopeasti puoli kilometriä kauppaan. Kaupan ulkopuolella hän aikaa säästääkseen kaivoi ostoslistan taskustaan. Hieman hengästyneenä hän otti korin ja pantuaan siihen pari maitopurkkia hän kierteli hyllyjen välissä toivoen, että muistaisi mitä oli unohtanut. Hän osti varmuuden vuoksi lisää leipää, ja iltapalaksi hän päätti herkutella Appenzellerillä. Olihan hänen joskus palkittava itseään, vaikka edes juustolla ja viinillä.

Hän asettui kassajonoon. Hänen edessään seisoi kolme asiakasta, ja häntä hermostutti kassajonon hidas eteneminen. Hän vilkaisi kelloaan ja tiesi, että joutuisi kävelemään nopeasti ehtiäkseen ajoissa töihin. Astuessaan kirjaston ovesta sisään hänen olisi hiki, ja koko päivän tuntuisi, että hän haisi pahalle, vaikka hän pesi vessassa kainalot, laittoi deodoranttia ja suihkutti hajuvettä kaulalle. Ei liikaa, ettei se ärsyttänyt astmaattisia työtovereita ja asiakkaita. Mutta bussilla hän ei menisi, koska vielä ei ollut kyse hätätilanteesta. Hän kävelisi, koska hän oli päättänyt kävellä ja se tekisi hänelle hyvää.

Kääntyessään katsomaan takanaan olevaa hyllyä ja siinä olevia mausteita Maija näki, kuinka hyllyjen välissä seisova keski-ikäinen nainen työnsi kädessään pitelemänsä rasian takin sisään. Tyylikäs nainen, pitkä, musta takki, huoliteltu olemus, syvänruskeat lyhyet hiukset. Nainen jatkoi rauhallisena tavaroiden asettamista koriin.

Maija nosti ostokset hihnalle. Kassanainen tervehti häntä, ja Maija nyökkäsi, hänen suunsa oli aivan kuiva. Hikikarpalo hänen ylähuulensa päällä kasvoi kasvamistaan, ja hänen täytyi pyyhkäistä se kämmeneensä. Kassanaisen huulet liikkuivat, ja Maija arvasi hänen sanoneen ostosten hinnan. Maija katsoi hinnan koneen näytöltä ja laski rahat tiskille.

Hänen kuulonsa oli kääntynyt sisäänpäin. Hän kuuli vain ruumiin toiminnot: hien joka pursusi hänen ihostaan, veren kohinan suonissa, sydämen kiihtyneen hakkaamisen, jopa mahan jännittyneen kurinan.

Pakatessaan tavaroita hän vilkaisi iltapäivälehtien mainoksia. Hänen katseensa takertui päivämäärään ja viikonpäivään. Oli vasta torstai, ei perjantai. Torstai. Hänellä ei ollut kiirettä minnekään. Hän oli elänyt vuorokauden sijaan kaksi, vaikka virallisesti ajan kulku ei ollut kiihtynyt. Tai sitten hän oli vain erehtynyt viikonpäivästä vietettyään kotona viikon talviloman.

Pantuaan ostokset kaappiin hän kaatoi itselleen lasillisen viiniä. Hän istuutui nojatuoliin, veti jalkatuen esille ja joi pitkän kulauksen.

Miksi nainen oli varastanut? Tuskin rahapulan takia, ainakaan hän ei vaikuttanut huono-osaiselta ja rahattomalta. Ehkä hän kärsi pakkomielteestä. Tai joku vastoinkäyminen oli saanut hänet toimimaan arvaamattomasti. Koskaan ei voinut tietää, miten ihminen reagoi vastoinkäymisiin.

Maija joi lasin tyhjäksi ja täytti sen uudelleen. Tänään oli hääpäivä, hänen entisen avioliittonsa solmimispäivä. Erosta oli jo yli vuosi, sitä ennen Arvo oli ehtinyt asua uuden naisensa kanssa puoli vuotta. Hän muisti, kuinka he Arvon kanssa olivat seisseet vierekkäin ikkunassa vilkuttamassa, kun Taru lähti opiskelemaan. Hän oli tarttunut Arvoa kädestä ja puristanut, Arvo halasi häntä, eikä heidän tarvinnut sanoa mitään. Tai niin hän luuli. Ettei tarvinnut sanoa, kun muutenkin ymmärsi toista. Ei kulunut kuin joitakin kuukausia, kun se oli paljastunut suureksi harhaksi. Luultavasti Arvolla oli ollut toinen nainen jo Tarun lähtiessä.

Hän oli pitänyt Arvoa ennalta arvattavana ja juuri sen vuoksi luotettavana. Jälkeenpäin hän tajusi Arvossa tapahtuneen muutoksen merkit: mies vihelteli enemmän, hän osti uusia vaatteita ja hymyili useammin, tosin ei Maijalle. Päinvastoin Arvo oli häntä kohtaan kummallisen kireä ja lyhytsanainen ja hermostui helposti. Vasta miehen kertoessa muuttoaikeistaan Maija ymmärsi ja mykistyi. Hän alkoi kuvitella asioita, joita ei tiennyt: miten Arvo ja nainen olivat tavanneet, miten he olivat päätyneet ensimmäisen kerran sänkyyn, millainen nainen oli, millaista seksi hänen kanssaan oli, millainen asunto oli, millä tavalla Arvo puhutteli naista, tekikö Arvo nurisematta kotitöitä. Millaista kaikki oli. Sitä hän ei osannut kuvitella, millaiseksi hänen oma elämänsä muotoutuisi. Elämä oli olemista. Muuta teonsanaa ei ollut.

Makeanhimo sai Kaisan lähtemään kauppaan. Hän käveli varovasti, sillä jalkakäytävä oli paikoitellen liukas ja hiekoittamaton. Hän muisti ystävättärensä, joka oli kehunut lenkkeilevänsä säässä kuin säässä pitääkseen itsensä kunnossa. Ja niin hän tekikin, kunnes makasi lonkka murtuneena kirurgien käsissä. Sydän ja munuaiset eivät kuitenkaan kestäneet, ja ystävätär oli elänyt vain joitakin viikkoja leikkauksen jälkeen.

Oli oltava varovainen, ettei mikään sankarillisuuden kuvitelma tai kuolemattomuuden harha sekoittaisi ihmisen päätä. Kaisa halusi elää. Vieläkin hän halusi elää. Oikeastaan hän ei nähnyt mitään syytä sanalle vieläkin. Ei ainakaan sen suurempaa syytä kuin elämässä tähänkään asti.

Kaupassa oli hiljaista. Työstä tulijat olivat jo käyneet ja ne, jotka tulivat aina viime minuutilla sisään, eivät olleet vielä edes havahtuneet kauppaan lähtemisen ajatukseen.

Hän oli kääntymässä seuraavalle käytävälle, kun hän törmäsi hyllyn takaa nopeasti ilmestyneeseen naiseen. Jotakin kolahti lattiaan ja Kaisa huojui jalansijoillaan. Hänen kätensä haparoi kohti hyllyn reunaa, kunnes hän tunsi otteen käsivarressaan. Huojuminen loppui, ja hän huokasi helpotuksesta. Nainen toisteli, anteeksi, sattuiko teihin, irrotti otteensa hänestä ja kumartui poimimaan pudonneen hernekeittopurkin. Samassa Kaisa näki, kuka nainen oli. Haaveilija.

– Huominen lounas, mukaan töihin, nainen totesi ja piteli purkkia varovasti niin kuin olisi ihmetellyt, mitä se teki hänen käsissään.

Haaveilija oli riisunut myssynsä ja tunkenut sen taskuun, hiukset ulottuivat hartioille tasapitkinä. Kaisa näki rypyt silmien ympärillä ja suupielissä. Haaveilijan olemus vaikutti väsähtäneeltä ja samalla hämmentyneeltä. Siniset silmät harhailivat eivätkä näyttäneet katsovan mitään tarkasti. Suun ympärys oli kalpea ja hieman hikinen.

Nainen nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kassalle. Kaisa katsoi hetken hänen peräänsä ja käveli sitten makeishyllyn luokse ja valitsi maitosuklaalevyn. Hänen ehtiessään kassalle Haaveilijaa ei enää näkynyt. Kaisa vaihtoi muutaman sanan kassanaisen kanssa ennen kuin pani kukkaron ja suklaan kangaskassiin ja astui ovesta ulos.

Haaveilija seisoi kaupan edessä valopylväästä tukea ottaen. Hän riiputti päätään ja huojui. Kaisa käveli hänen viereensä.

– Voitteko huonosti?

– Huimaa ja vähän oksettaa. Migreeni meinaa iskeä.

– Teidän täytyy mennä kotiin ja ottaa lääkettä.

– Minä otin jo, mutta oli pakko lähteä kauppaan, kun huominen ruoka unohtui. Huomenna en olisi enää ehtinyt.

Kaisa haistoi toisen hengityksestä vienon alkoholin lemahduksen. Haaveilija näytti entistä kalpeammalta, hän oli suorastaan kelmeä, mikä saattoi