Matka varjoihin

By Maria Rautio

Miten vanhempi voi selvitä, kun lapsen menettää huumeille?Kun Leena on matkalla kahvilaan tapaamaan aikuista poikaansa Jakea, hänen mielessään risteilee monia asioita. Häntä jännittää ja pelottaa samaan aikaan. Edellisestä yhteydenpidosta on jo yli vuosi aikaa – ja silloinkin Leena puhui poikansa kanssa vain puhelimessa. Leena menetti lapsensa jo vuosia sitten huumeille ja rikoksille. Haluaako hän edes tavata poikaa? Saako äiti tuntea näin?Matka varjoihin on tositapahtumiin perustuva, koskettava romaani siitä, kun lapsi ajautuu rikosten ja päihteiden kierteeseen. Miten kaikki alkoi? Olisiko Leena voinut tehdä jotain toisin?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2023
• ISBN: 9788728555408

Book preview

Matka varjoihin

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2019, 2022 Maria Rautio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728555408

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

– Kellarissa raivoavat viettien villit koirat, kupolissa kahisevat enkelien siivet"

Nietzsche

TAPAAMINEN

Kirpeä syyspäivä. Aurinko paistaa matalalta. Leena avaa Tampereen rautatieaseman oven ja astuu ulos. Kylmä tulvahtaa vastaan. Silmiä häikäisee. Hän hengittää syvään raikasta syysilmaa. Katse kiertää ihmisvirrassa. Näyttävät askeltavan kiireissään kuka mihinkin tai seisovat odottamassa liikennevaloissa kärsimättöminä. Leena etsii tienristeyksessä talojen nurkkauksissa olevista katujen nimikilvistä Itsenäisyydenkatua, löytääkin lopulta. Näyttää olevan pääkatuja. Sen varrella sen kahvilan piti olla, Mimosa, Leena muistelee ja lähtee kävelemään rautatieasemalta paikkaan, johon hän on sopinut tapaamisen Jaken kanssa. Edellisestä yhteydenpidosta on vierähtänyt yli vuosi, sekin puhelimessa. Tapaamisesta on vielä paljon kauemmin. Yhteydenpito oli katkennut Jaken epäilyihin siitä, ettei hän Leena ole hänen äitinsä, ja että kaikki hänen elämässään on valetta. Se oli tuntunut Leenasta yli 40 vuoden jälkeen katkeralta. Mikään järkiselitys ei ollut auttanut. Lopulta Leena oli katkaissut puhelun. Sen jälkeen oli tullut hiljaisuus.

Leena oli jo ehtinyt tottua hiljaisuuteen, kunnes edellisellä viikolla Jake oli soittanut ja halunnut tavata hänet pitkästä aikaa, kysellä asioita, kasvotusten. – Pitää saada tietää miten kaikki on oikeasti menny mun elämässä. Tarttee saada luottamus takasin. Niin hän oli sanonut Leenalle. Pitkään epäröityään tämä oli päättänyt suostua tapaamiseen.

Miksi Jake oli ottanut yhteyttä juuri nyt? Pitääkö hänen alkaa jälleen jankata vanhoja asioita? Ei jaksaisi. Jotain oli silloin yli vuosi sitten särkynyt perustavalla tavalla. Leena askeltaa katua hitaasti, viivytellen, vilkuillen taakseen, sivuille, kadun toiselle puolelle, jos sattuisi näkemään Jaken. Viimeksi heidän tavatessaan tämän askellus oli ollut hoippuvaa harppomista. Kädet olivat huiskineet sivuille sinne tänne välillä päätä raapien. Jaken kyllä tunnistaisi ihmisjoukon seasta. Tämän koko riutunut olemus oli vihlaissut Leenaa syvältä. Hän epäröi. Vanha kipu palasi. Hän oli tullut jo näin pitkälle muttei ollut varma halusiko sittenkään tavata poikaansa. Liian paljon oli päässyt tapahtumaan. Hetken hän tuntee halua vain paeta. Pelottaakin. Jos poika on kovin aggressiivisella tuulella. Ainahan voi sattua mitä vain. Vielä voisi perua, palata rautatieasemalle ja hypätä junaan. Niitä lähtee Helsinkiin tunnin välein. Hän torjuu ajatuksen, yrittää rauhoitella mielensä ja jatkaa eteenpäin etsien katseellaan Mimosa nimistä kahvilaa. Ehkä on kuitenkin hyvä nähdä, miten pojan asiat ovat tällä hetkellä. Onhan tämä kuitenkin pärjännyt. Vaikka ei kai sillä tiedolla ole mitään merkitystä. Tieto ei helpota jäytävää kipua ja surua, jota hän on tuntenut jo vuosikymmeniä. Pelkoa Leena on tottunut lievittämään järkeilemällä. Hän oli sopinut tapaamisen kaupungin keskustaan keskellä päivää julkiselle paikalle, kaiken varalta, jos ongelmia pääsisi syntymään.

Tuolla. Mimosa. Täytyy vaihtaa kadun toiselle puolelle. Leena kurkistaa vielä kadulta kahvilan ikkunasta sisälle näkyykö siellä Jaken näköistä miestä ennen kuin avaa oven ja astuu sisään. Paikka näyttää viihtyisältä, ehkä hieman liian modernilta heidän tapaamispaikakseen. Kalustus on suoraviivaista ja kulmikasta. Kahvilassa on vain muutama asiakas. Leenan katse osuu tyhjään nurkkapöytään. Ehkäpä siinä voisi jutella rauhassa. Hän suuntaa askeleensa läpi kahvilan. Tästä on hyvä näkymä ulko-ovelle, jos Jake sattuisi tulemaan. Leena riisuu takkinsa ja asettelee sen tuolin selustalle, ottaa käsilaukkunsa ja suuntaa kahvilan myyntitiskiä kohti.

– Ottaisin kupin tavallista kahvia ja tuon juustotäytteisen voileivän. Hän osoittaa sormellaan vitriinissä olevaa muhkeaa kaksikerroksista voileipää.

Nykyisin kahviloissa on tilattava erikseen tavallista kahvia. On lattea, cappuccinoa, americanoa, espressoa. Leena ei halua antaa myyjälle pienintäkään mahdollisuutta luetella kaikkia tarjolla olevia vaihtoehtoja. Hänen lapsuudessaan oli vain yhtä lajia, maitokahvia ja tietysti joskus Gevaliaa, jota oli hankittu Haaparannalta Ruotsista. Se oli niin hienoa, ettei kahvinpuruja raskittu laittaa pannuun kuin nimeksi. Sitten sitä laihaa kahvia hörpittiin hienostuneesti suurella kunnioituksella. Gevalian juominen nosti statusta. Leena naurahtaa mielessään muistolleen. Elämä oli ennen omalla laillaan yksinkertaista. Hän maksaa kahvinsa ja leipänsä ja asettuu nurkkapöytään katse oven suuntaan. Hän vilkaisee kelloaan. Viisi minuuttia yli kolme. Jake on hieman myöhässä.

Leena haukkaa leivästä, siemaisee kahvia, vilkuilee ovelle. Leipä hupenee ja kahvi loppuu. Hän pyyhkii kätensä serviettiin. Vartin yli. Kaksikymmentä minuuttia yli. Leena vaihtelee asentoaan, siirtelee kuppiaan, nyplää serviettiä. Lopulta hän päättää hakea toisen kupin kahvia ilman lisukkeita. Tämän kupillisen hän juo hitaammin, nyt ei ole enää hiuka, nyt hän yrittää saada aikaa kulumaan. Jotain pitää tilata, että kehtaa istua ja pitää pöytää varattuna. Onneksi kahvilassa ei ole tungosta. Ihmisiä tulee ja menee harvakseltaan. Jospa Jake on yrittänyt soittaa? Leena kaivaa laukusta kännykkänsä. Virta päälle, ei viestejä, ei tulleita puheluita. Hän asettaa puhelimen kuppinsa viereen. Siitä näkee varmuudella heti, jos poika yrittää ottaa yhteyttä. Ennen hän on ollut aina ajoissa. Soitellut ja hätäillyt tunteja etukäteen moneen kertaan odottaessaan äitiään. Kello lähestyy varttia vailla neljää. Leena asettaa jalkansa toisen päälle, siirtää tuoliaan hieman kauemmas. Myyjä näyttää vilkuilevan häntä. Onkohan hän istunut täällä jo liian kauan. Leena nousee ja suuntaa myyntitiskille.

– Saisinko vielä yhden kupin kahvia? Kiitos.

Lisäostos antaa luvan jatkaa istumista. Leena kohottaa kupin huulilleen, pikku siemaus muodon vuoksi, jotta näyttäisi siltä, että hän juo kahvia. Vatsa ei enää ota enempää vastaan, kipristelee, väkeviä kuohuja nousee suuhun. Antaapa sen jäähtyä tuossa pöydän reunalla. Leena seurailee pöydästään kahvilan asiakkaita. Ne ovat häntä nuorempia suurin osa. Viereisessä pöydässä käydään vilkasta keskustelua päivän tapahtumista, seuraavassa pöydässä pohditaan, minne illalla mentäisiin. Oven vieressä istuu vanhempi mies ja katselee kadulle. Taitaa hänkin odottaa jota kuta. Asu on virttynyt mutta siisti. Ehkäpä kukaan ei ole tulossa häntä tapaamaan. Jospa mies vain seurailee ohikulkijoita ajan kuluksi. Hän näyttää tyyneltä, katse väsyneeltä. Lämmin tunne hipaisee Leenan mielessä, myötätuntoa, kohtalotoveruutta.

Kello on vierähtänyt jo yli neljän. Jake on tunnin myöhässä. Onkohan jotain tapahtunut? Leena ottaa puhelimen, painaa nimen kohdalta. Hän on säilyttänyt numeron puhelimen muistissa, kaiken varalta, tarkistanut vielä, että se on entinen nyt kun Jake oli soittanut tapaamisesta. Puhelin hälyttää, kerran, toisen…Ei vastausta. Hän päättää kokeilla vielä tekstaria. Kuluu varttitunti. Ei vastausta.

1970 – luku

PARKAISU

– Elvytys!

Kätilö nappaa vastasyntyneen syliinsä ja ryntää ulos huoneesta huutaen mennessään. Leena jää makaamaan yksin huoneeseen. Synnytys on kestänyt lähes pari vuorokautta. Tajunta hämärtyy. Hän näkee huoneesta poistuvat hahmot epämääräisinä varjoina. Hätä ja paniikki eivät ulotu hänen tajuntaansa.

Jossain vaiheessa aamuyöstä kätilö oli hälyttänyt päivystävän lääkärin. Sen hän muistaa. Tämä oli saapunut unenpöpperöisenä ja ilmeisen närkästyneenä herätyksestä. Aikansa kätilön kanssa kinasteltuaan siitä, onko sektio tässä tapauksessa tarpeellinen, kätilö oli todennut lääkärille, ettei hän ota vastuuta tästä äidistä ja lapsesta, johon lääkäri oli vastannut, että itse on itsensä tähän tilaan saattanut, itse saa luvan selvitä. Lääkäri oli tarkoittanut Leenaa. Sen hän sentään oli uupumuksen seasta ymmärtänyt. Sitten tämä oli poistunut paiskaten oven perässään kiinni. Leena oli katsonut hädissään kätilöä, joka oli lisännyt sanaakaan sanomatta kohdun supistelua vahvistavan liuoksen tiputusnopeutta.

– Nyt on selvittävä. Yritetään yhdessä parhaamme, tämä oli kannustanut Leenaa. Ääni oli tosin ollut närkästynyt mutta päättäväinen.

Jälkeenpäin Leena on miettinyt kuinka käsittämättömän tarkasti avuttomassa asemassa oleva ihminen tallentaa muistiinsa asioita, kuin nauhuri. Hän on muistanut kaiken vuosien päähän, eikä kokemus ollut haihtunut jälkiä jättämättä. Aina tiukoissa tilanteissa sama avuttomuuden ja voimattomuuden tunne ovat vallanneet hänen mielensä. Yksin jääminen jäätää ajatukset ja lamaa toimintakyvyttömäksi. Niin Leena on ajatellut hänelle käyneen.

Nyt lapsi on kuitenkin maailmassa. Tässä hän makaa. Olo tuntuu kevyeltä, utuiselta. Käytävältä tai jostain kaukaa Leena on kuulevinaan parkaisun, oman lapsensa, hän on siitä varma. Ehkä kaikki on hyvin. Ulkona paistaa aurinko. On kevät. Päällimmäisenä on tunne selviytymisestä. Ajankulu hämärtyy uupumuksen, unen ja valveillaolon rajalla. Ovi avautuu, Leenan aistit terästäytyvät. Kätilö saapuu nyytti kainalossaan. Kapaloista pilkistävät vain kasvot.

– Olette saaneet pienen pojan, 49 cm, 2600g, täysiaikainen. Hän elpyi hyvin pian ensimmäisten toimenpiteiden jälkeen. Vaikka alkutilanne oli kriittinen, niin nyt hänen tilansa on vakaa, kätilö toteaa kävellessään huoneen poikki käärö sylissään kohti Leenan vuodetta. Taitaa hänkin olla helpottunut.

– Laitan pojan tähän vierellesi. Saatte tutustua toisiinne.

Hän laskee varovasti vastasyntyneen Leenan vuoteelle. Pojan kasvot ovat ryppyiset ja sinertävän punaiset. Varovasti tämä raottaa silmiään, mutta sulkee ne pian. Häikäisee. Leena katselee poikaansa onnellisena. Elämäniän kestävä side on luotu. Hän silittelee varovasti pojan nukkaista poskea.

Jonkin ajan kuluttua kätilö palaa. – Otan pojan joksikin aikaa. Hänelle annetaan vielä lisähappea. Sinulle tehdään kohtapuolin loput toimenpiteet. Kätilö häipyy poikaa hyssytellen. Leenaa hymyilyttää.

Kaikkien toimenpiteiden jälkeen Leenalle ojennetaan puhdas nuttu. Siksi kai selästä auki olevaa valkeaa, polviin saakka ulottuvaa vaatekappaletta voi nimittää. Tarjottimella tuodaan mehua, kahvia ja pari voileipää. Leena kohottautuu varovasti, hörppää kahvikupin reunalta, vielä toisenkin kerran. Ikinä ei kahvi ole maistunut yhtä hyvältä. Voileipiä hän mutustelee oikein antaumuksella. Kaikki tuntuu niin juhlalliselta. Nyt hän on äiti. Lähes kahteen vuorokauteen hän ei ole syönyt mitään, eikä nukkunut. Siitä huolimatta uni tuntuu kuitenkin loitonneen. Hän on nuori, parinkymmenen pinnassa, voimissaan. Siltä hänestä tuntuu.

Parin tunnin kuluttua Leena lapsineen haetaan vuodeosastolle. Matka taittuu pyörätuolissa lapsi sylissä. Päästyään huoneeseen ja hänelle osoitettuun vuoteeseen, hän tuntee voimien valuvan kehostaan. Uni ottaa väkisin vallan. Lapsi on viety lastenhuoneeseen. On aamu ja kaikki osaston päivärutiinit painavat päälle. Ensin on käytävä vessassa. Täytyy varmistaa, että kaikki toimii synnytyksen jälkeen. Niin hänet oli ohjeistettu. Hän yrittää nousta, mutta jalat eivät kanna ja hän vajoaa takaisin vuoteelleen. Pitänee painaa hälytyskelloa, jos vaikka kerran toisivat ämpärin, hän miettii ja painaa pöydällä olevaa painiketta. Oven vieressä syttyy pieni punainen valo. Tuntuu niin nololta pyytää apua. Tiukkailmeinen hoitaja astuu huoneeseen, katselee Leenaa pitkin nenänvartta ja torjuu Leenan pyynnön ennen kuin tämä on kunnolla ehtinyt sitä esittääkään.

– Täällä ei ole tapana pyörtyillä, reippaasti ylös ja vessaan, hoitaja komentaa.

Seinistä tukea ottaen Leena pääsee perille ja lyyhistyy WC:n istuimelle hoitajan tarkkaillessa tilannetta sivusta.

– No niin, onnistuihan se. Parin tunnin päästä meillä on ruokailu. Ruokasali on tuolla käytävän toisessa päässä. Hoitaja poistuu.

Leena onnistuu keplottelemaan omin voimin itsensä takaisin sänkyyn ja vaipuu sikeään uneen. Joku ravistelee häntä hereille.

– Nyt syömään, kuuluu jostain kaukaa unen päähän.

Uni painaa silmäluomia ja koko keho on lyijyn raskas. Jäsenet eivät tottele. Leena siristää silmiään. Näyttää olevan hoitaja.

– Voisinko saada yhden kerran aterian tänne huoneeseen? hän saa kysyttyä.

– Tämä ei ole mikään hotelli. Itse täällä on ruokapöytään päästävä, jos aikoo saada syötävää. Liikkuminen edistää kuntoutumista.

Leena jää typertyneenä katsomaan poistuvaa hoitajaa.

– Täytyy yrittää. Hän saa sanottua, mutta hoitaja on jo häipynyt ja Leena tuijottaa sulkeutunutta ovea.

Hän kohottautuu ylös, pukkaa jalkansa sairaalan lipokkaisiin, vetäisee aamutakin ylleen ja kiristää sen vyöllä kiinni. Hitaasti hän ottaa askelen kerrallaan kohti ovea, avaa sen ja suuntaa käytävälle. Muutamia naisia vaeltaa kohti ruokasalia, toiset jo ihan reippaan näköisesti, toiset jokaista askelta varovasti harkiten. Käytävä näyttää Leenan silmissä loputtoman pitkältä. Sen päässä siintää kuitenkin ruokasali, kuin keidas, yhtä etäinen ja epätodellinen. Nälkä kurnii mahassa. Ruoan tuoksu täyttää käytävän. Leena lähtee etenemään hitaasti seinän vierustaa pitkin. Hän ei ole vielä ihan puolivälissä matkaa, kun jalkoja alkaa heikottaa ja ne tuntuvat pettävän. Hän pysähtyy. Jospa tämä tästä, kun vähän levähtää. Katse kiertää pitkin käytävän seinustoja. Tuolia ei näy missään. Olo ei pysähtyessä parane. Leenaa huimaa, silmissä hämärtää. Hän päättää kääntyä pettyneenä takaisin. Askel askeleelta kohti omaa huonetta toisella kädellä seinästä tukea ottaen hän etenee kohti huonettaan, avaa oven ja lysähtää vuoteelleen. Jonkin ajan kuluttua Krista, viereiseltä paikalta, tulee ruokailemasta. He jakavat huoneen kahdestaan. Se tuntuu hyvältä. On paljon rauhallisempaa.

– Et sitten tullutkaan. Odottelin sinua, Krista kysäisee.

– Yritin, mutta en päässyt kuin puoleen väliin. Pitää yrittää uudelleen illalla. Jos vähän nukkuisi, niin voimat ovat ehkä siihen mennessä jo sen verran palanneet, että pääsen perille asti.

– Ethän sinä voi vahvistua, jollet saa mitään suuhusi.

– Niinhän sitä luulisi. Ei siellä salissa saadulla parilla voileivällä pitkälle potkita.

– Minä käyn hakemassa. Tämä on törkeetä. Enköhän onnistu jotain saamaan niin, etteivät ne huomaa.

– Älä nyt, yrittää Leena sanoa, mutta Krista on jo kadonnut.

Hetken kuluttua tämä palaa ja alkaa lappaa saalistaan Leenan pöydälle aamutakin taskuista. Läjä voileipiä ja muutama mehutetrapurkki.

– Onneksi me ollaan vielä niin muodottomia ja tää aamutakki niin väljä. Tänne sisään voi kätkeä aika paljon. Alahan pistellä poskeesi ennen kuin ne tulevat. Kukaan ei huomannut mitään. On tämäkin hommaa, ihan älytöntä. Mutta se on pelattava niillä pelisäännöillä, jotka on annettu.

Kristaa naurattaa. Nauru tarttuu vähitellen Leenaankin ensin vähän väkinäisesti, mutta lopulta täydellä voimallaan.

– Tässä on jotain samaa kuin kakarana. Salassa tekemisessä on oma jännityksensä, mutta että täällä, tässä tilanteessa ja aikuisena, hän toteaa Kristalle, kun nauraminen on hieman hellittänyt. Naiset pyyhkivät silmistään valuvia vesiä.

Leenasta tuntuu, että huonekaveri taitaa olla vähän enemmän elämää kokenut kuin hän. Osaa pitää puolensa ja tarvittaessa kaverinkin puolia. Vaikka nuorihan hänkin on. Mielen täyttää tyytyväisyys. Apu näyttää lopulta aina löytyvän, usein vain niin yllättävältä taholta.

Huoneessa on syntynyt kahden naisen liitto; me ja ne, vastakkain. Ei kai sen niin pidä olla. Leena on aina ajatellut, että henkilökuntaan voi luottaa. Hoitajat ja lääkärit ovat potilaita, tässä tapauksessa kai asiakkaita varten. Niin hän on asian ymmärtänyt. Tällä reissulla luottamus on saanut pahan kolauksen.

Syötyään ja nukuttuaan Leena jaksaa mennä seuraavalla kerralla perille asti ruokasaliin, vaikka kävely tuntuu edelleen huteralta. Päivä päivältä voimat palaavat. Poika tuodaan määrävälein imemään. Terve väri alkaa palata sen kasvoille. Silmät avautuvat yhä avoimemmiksi. Yhteys vahvistuu. Elämä alkaa sujua.

Kymmenen päivän kuluttua Leena ja poika pääsevät kotiin. He asuvat vuokralla puutalossa, joka sijaitsee Helsingin kaupungin lähiössä, Länsi-Pakilassa. Se on Leenan ja pojan ensimmäinen koti. Pojan isä on armeijassa, joten he ovat kahdestaan. Alueella on monta kadunvartta täynnä samalla pohjapiirustuksella rakennettuja pieniä puisia omakotitaloja, joissa on asuttava yläkerta ja puinen saunarakennus pihan perällä. Saunarakennuksen yhdellä seinustalla on ulokkeena puu-cee, Leenalle lapsuudesta ihan tuttu.

He asuvat talon yläkerrassa, jossa on kaksi huonetta. Toista huonetta voisi nimittää keittiöksi. Siinä on hella, tiskipöydän omainen pöytä ja vesihana. Kylmä vesi tulee sisään, mutta se pitää kantaa ulos. Sitä varten on laskisankko, johon käytetyt vedet ja ruoanjätteet laitetaan. Pihan perällä on komposti, johon sankon saa käydä tyhjentämässä. Astioiden pesua varten Leena lämmittää veden isossa kattilassa. Toinen huone on olohuone, jossa on tilava alkovi.

Sauna on ainoa paikka, jossa voi käydä peseytymässä, ja josta voi saada lämmintä vettä, kunhan on ensin täyttänyt letkulla saunan padan ja sytyttänyt tulen sen alle. Leena tuntee viihtyvänsä. Onhan paikka omalla laillaan kotoisa. Hän kokee tulleensa tähän asti hyvin toimeen. Lapsen mukana tulevat pyykkikasat ja pestävät vaippavuoret. Tilanne onkin yhtäkkiä aivan toinen, arki aikaisempaa työläämpi. Ensi hätään Leena saa kuitenkin ostettua pulsaattoripesukoneen. Vesi pitää tosin täyttää ja tyhjentää käsin. Kone vain pyörittää pyykkiä. Kaikesta huolimatta kone tuntuu taivaan lahjalta.

Vahvin kokemus pohjoisesta tulleelle on kuitenkin piha, joka on täynnä omenapuita. Leena istuu usein ikkunan ääressä ja vain katselee ulos. Pojan syntymän aikoihin omenapuut avaavat ensimmäisiä nuppujaan. Muutamien päivien kuluttua ne ovat täydessä kukassaan. Sellaista kukkamerta Leena ei ole koskaan nähnyt. Tuoksu on huumaava. Lapsen aikaansaama herkistyminen vielä paisuttaa kokemuksen lähes haltioitumiseksi. Leenaa kiehtoo puiden käkkyräinen oksisto, josta muodostuu katos, kun istuutuu puiden alle. Olohuoneen ikkunasta avautuu näkymä kadulle ja samanlaisille pihoille tien toisella puolella. Koko tienoo kukkii. Kotikaupungissa pohjoisessa ei moinen kukkaloisto ollut mahdollista. Olihan sielläkin pihlajia, tuomia, myöhemmin kesällä syreenejä. Kaikki kuitenkin jotenkin vaatimatonta, luonto kitsas. Siinäkin oli Leenan mielessä oma kauneutensa.

Katse kääntyy vähän väliä kehdossa rauhallisesti nukkuvaan poikaan. Leena oli onnistunut löytämään pari kuukautta ennen pojan syntymää vanhanaikaisen kehdon, jonka reunukset ja katoksen hän oli vuorannut kauniilla sinikukkaisella kankaalla, kuin aavistaen, että tuleva lapsi on poika. Elämä hymyilee vaatimattomien puitteiden keskellä. Leenasta tuntuu, ettei häneltä puutu mitään. Pojan hän on peitellyt isoäitinsä virkkaaman peiton alle. Paketti vanhukselta oli tullut täytenä yllätyksenä. Isoäiti oli käsityöihmisiä, niin kuin pohjoisessa on tapana sanoa. Tämän peiton hän aikoo säilyttää. Että isoäiti olikin kyennyt vielä virkkaamaan näin kauniin peiton.

Tulee kesä. Leena viettää usein aikaa omenapuiden alla. Pojan paino nousee tasaisesti ja muutenkin kehitys etenee nopeasti. Lapsi osaa päivä päivältä enemmän. Nurmikolle levitetyllä viltillä tämä opettelee nousemaan mahallaan käsien varaan, nostaa päätään ja yrittää vetää jo jalkojaan mahan alle. Leena seuraa silmä tarkkana. Välillä hän raaputtaa suoraan puusta poimitun omenan sisustaa pojan suuhun. Näin on hyvä.

Kesäpäivät kuluvat tasaisesti omaa tahtiaan. Viikonpäivillä ei ole niin väliä. Munchenin Olympialaisten seuraaminen tarjoaa ajankulua pojan nukkuessa. Tämä nukkuu hyvin eikä valvota Leenaa. Eräänä päivänä olympialaisten uutisvirta katkeaa. Israelilaisten joukkue on surmattu, tai ainakin osa joukkueesta. Tilanne näyttää kaaottiselta. Teosta epäillään urheilijoiden hotelliin rynnänneitä miehiä. Kostoisku? Televisioruudussa raskaasti aseistetut, huputetut miehet hiipivät etukumarassa jotain valkeaa seinän viertä pitkin. Terroristit ovat ilmeisesti vielä jossain rakennuksessa. Varmaa tietoa ei ole. Uutisia tipahtelee pitkin päivää. Kisat jatkuvat, mutta tunnelma muuttuu. Leenalle kaikki tapahtuu jossain kaukana, turvallisen kaukana. Tapahtumat eivät saavuta häntä. Uutiset menevät jotenkin kevyesti ohi, pois tajunnasta, jättämättä sen kummempia muistijälkiä, toisin kuin joskus myöhemmin, vuosia vanhempana vastaavat suuret onnettomuudet, joista jää ahdistava uhka syvälle tajuntaan.

Tumma pilviverho lähestyy kaukaa taivaan rannalta. Leena on nuori, hänellä on terve poika, äitiys tuntuu pakahduttavan hyvältä, kesä jatkuu ja näyttää kaikki parhaat puolensa. Hän ei näe lähestyvää tummaa pilvirintamaa.

KOTI SÄRKYY

On vappuaatto. Maija, Leenan opiskelutoveri on tullut vapun viettoon. Iloinen puheensorina täyttää pienen keittiön.

– Ajatteles, siitä ei ole kuin reilut pari vuotta, kun me asuimme vielä siellä Pakilassa puutalon yläkerrassa. Nyt ollaan täällä Keravalla, kerrostalossa, radanvarressa. On hyvä asunto, kaikki mukavuudet, työpaikka ja Jakella perhepäivähoidossa hoitopaikka. Pekka tosin vielä opiskelee, mutta ei kai se valmistuminen ikuisuuksia kestä. Talous on tosin tiukilla. Mutta kaikitenkin asiat ovat aika hyvin. Olisko uskonut? Leena toteaa Maijalle.

– Eipä tosiaankaan. Joskus asiat vain järjestyvät. Hyvä niin.

– Olen hankkinut meille ilmapalloja, serpentiiniä, munkkeja, simaa, nakkeja, perunasalaattia, tavallista vihreää salaattia lisukkeineen, patonkia ja karkkeja. Aikuisille on pullo viiniä. Ne perinteiset, Leena esittelee Maijalle hankintojaan.

Iloa himmentää Pekka, Jaken isä, joka nukkuu sammuneena sohvalla. Pekka oli juuri vähän ennen Maijan saapumista palannut kaupungilta vappua pohjustettuaan ja retkahtanut makuulle sen kummempia kommentoimatta. Ei tainnut edes moikata Leenaa ja poikaa. Sohvalta kuuluu vain hiljaista kuorsausta. Leena on pannut nämä tihentyneet juopotteluretket opiskelijaelämän piikkiin, mutta silti häntä harmittaa. Hieman toisenlaista oli Leena perhe-elämältä odottanut.

– Ei taideta herättää talon isäntää, Maija ehdottaa.

– Ei niin, annetaan sen nukkua humalansa pois. Olisihan se mukavaa, jos sekin osallistuisi tähän vapun viettoon, mutta totta tämä on liian arkista. Leena vaipuu mietteisiinsä ja huokaa.

– No ei tuon kavereitten kanssa ryyppäämisen kapakoissa luulis olevan sen antoisampaa. Jokuhan siinä varmaankin on taustalla, mitä me ei tiedetä, miksi mikään ei muuttunut perheen perustamisen mukana. Tosin aina niitä syitä löytyy ja yleensä muista kuin itsestä, jos juoda haluaa. Eikö se ole se vakiovirsi näissä juopottelukuvioissa. Vietetään me nyt kuitenkin pojan kanssa vappua ja herkutellaan vähän.

Maija yrittää piristää matalaksi painuvaa tunnelmaa. – Tulepa Jake tänne. Aletaan yhdessä puhaltamaan ilmapalloja. Saat sanoa mihin niitä ja serpentiiniä ripustetaan. Jätetään muutama pallo irralleen pompoteltavaksi.

Jake yrittää puhaltaa, mutta se ei onnistu. Varsinkin alkuun palloon on vaikea saada ilmaa. Leena puhaltaa pojalle alun. Näin poika onnistuu puhaltamaan muutamaan palloon ilmaa. Lopulta serpentiiniä ja ilmapalloja roikkuu vähän joka lampussa, taulujen reunoilla ja ikkunoiden lukitsijoissakin. Poika hihkuu innoissaan. Naiset juttelevat keskenään kuulumisia ja kattavat tarjottavaa keittiön pyöreälle pöydälle. Kuulumiset ovat lähinnä työkokemuksia. Molemmat ovat vastavalmistuneita ja ensimmäisissä työpaikoissaan. Kaikki on uutta ja innostavaa. Heidän edellisestä tapaamisestaan on päässyt vierähtämään jonkin aikaa ja asiaa riittää.

– Vetäistään pöytää vähän kauemmas seinästä niin, että kaikki mahtuvat sen ympärille, Leena ehdottaa.

He tarttuvat pöydän molemmilta reunoilta ja siirtävät sitä varovasti. Kattaukset pysyvät kaatumatta paikoillaan. Jake pompottelee irtonaisia ilmapalloja ympäri huoneistoa juosten ja hyppien niiden perässä vuoroin omaan huoneeseensa, olohuoneeseen ja nappaa välillä jotain suuhunsa keittiöstä. – Annetaan pojan juosta. Hyviä tapoja ehtii opetella, kunhan arki koittaa. Touhutkoon nyt vapaasti omaan tahtiinsa. Pidetään vähän silmällä kuitenkin koko ajan, on se niin vilkas, Leena ja Maija toteavat yhteen ääneen.

Tunnelma on keventynyt, iloista pulinaa, hyvää naposteltavaa. Jakekin tuntuu nauttivan tilanteesta. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota sohvalla nukkuvaan Pekkaan.

Iltapäivä kallistuu kohti iltaa. Leena ja Maija huolehtivat yhdessä Jaken iltarutiineista. Lämmin kylpy kruunaa lapsen illan. Poika nukahtaa heti Maijan lukeman iltasadun aikana. Naiset vaimentavat ääntään. Heidän puheensorinansa ja naurun pyrskähdykset kuuluvat Jaken unen päähän turvallisena taustakohinana. He sulkevat vielä Jaken huoneen oven.

– Pitäisiköhän meidän herättää talon isäntäkin iltapalalle? Leena kysäisee.

– Eiköhän tuo olisi jo korkea aika.

Leena menee sohvan luo ja ravistelee varovasti Pekkaa olkapäästä. Tämä ei osoita minkäänlaista virkoamisen merkkiä, ei oikeastaan reagoi ollenkaan. Naisilla herää huoli. Onhan tämä nukkunut jo useita tunteja. Leena päättää ravistella Pekkaa vähän voimakkaammin.

– Hei, heräilehän, me ollaan Maijan kanssa laitettu vähän syötävää.

Yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta, Pekka pomppaa ylös sohvalta raivon vallassa, kaataa kirjahyllyn, tarttuu kukkapurkkeihin ja heittelee niitä ympäri asuntoa ja ennen kuin Leena huomaakaan, mies on tarttunut häneen kiinni ja paiskannut lattiaan. Maija katselee kauhun vallassa ystäväänsä ja riehuvaa Pekkaa. Leena tuntee iskuja selässään. Kipu vihlaisee joka iskulla. Hän ei pääse nousemaan ylös lattialta. Hätääntyneenä hän käpertyy pienelle kerälle yrittäen suojata itseään iskuilta vatsan puolelle. Kaikki tapahtuu vaistonvaraisesti. Leena tuntee, kuinka Pekka tarttuu hänen hiuksiinsa ja alkaa hakata hänen päätään lattiaan. Pää jysähtää lattiaan, yhä uudestaan. Leenaa huimaa. Hän laittaa kätensä päänsä suojaksi, käsivarret pään sivuilla pitäen kiinni käsistään pään päällä. Iskut sattuvat käsiin, mutta Leena ei löysää. Maija tointuu järkytyksestään sen verran, että tarttuu paksuun kirjaan ja iskee sillä Pekkaa, kerran, toisen, kolmannen kunnes mies lopulta irrottaa otteensa Leenasta yrittäessään suojautua Maijan iskuilta ja lysähtää lattialle polvilleen.

– Juokse! Maija huutaa Leenalle. – Mene yläkertaan.

Leenan päästyä irti miehen otteesta hän pinkaisee käytävälle. Maija juoksee Jaken huoneeseen ja nappaa tämän sängystä syliinsä. Poika sylissään hän ennättää käytävälle ja paiskaa oven kiinni perässään juuri ennen kuin Pekka tokenee. Leena on ehtinyt jo yläkertaan. Hän seisoo naapurin oven takana ja odottaa siellä Maijaa ja poikaa.

– Tulkaa takasin sieltä ja vähän sassiin! Pekka huutelee raivoissaan oven raosta.

Naiset seisovat lapsi sylissään neuvottomina ja hiiren hiljaa käytävässä naapurin oven takana.

– Soitetaan vain ovikelloa. Ei meillä ole muuta mahdollisuutta, Leena kuiskaa Maijalle. Jake on ihan hiljaa. He soittavat ovikelloa, ei varovasti ja kohteliaasti vaan rämistäen. Pekka huutelee nyt jo hieman ääntään vaimentaen, mutta ei