Muistatko kun

By Aino-Elina Unkuri

Koskettava kertomus menneisyyden sekaantumisesta nykyhetkeen – ripauksella maagista realismia.Nuori Vilma työskentelee hoitajana vanhustenhoitoyksikössä. Hänellä on tapana laittaa toisten tarpeet aina omiensa edelle. Vaikka töissä kiirettä ja paineita riittääkin, Vilma ei koskaan näytä negatiivisia tunteitaan. Stressinaiheiden kasautuessa hän huomaa omituisen hahmon seuraavan häntä kaikkialle. Kuka tai mikä se oikein voi olla? Ja miksei se jätä Vilmaa millään rauhaan? Vilma ei pysty enää pitämään ärsyyntymistä ja vihaa sisällään, eikä se jää työkavereilta huomaamatta. Hiljalleen Vilma päättelee, että hahmo on Muisto, joka yrittää saada hänet muistamaan jotakin tärkeää. Se tuntuu liittyvän hänen isäänsä. Mutta isähän oli hyvä isä – vai oliko sittenkään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 28, 2022
• ISBN: 9788728541197

Book preview

Muistatko kun

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Aino-Elina Unkuri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728541197

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Luku 1

Muistatko minut?

Käytävältä kantautui tuskainen huuto ja nenään sukelsi ihana, kutsuva, kitkerän kahvin tuoksun. Viimein kahvipannussa vetistellyt, väljähtänyt, mikron kautta kierrätetty kahvi pääsi nipistelemään huulia, kieltä ja kitalakea. Ensimmäinen päivän kahvi, vasta puolenpäivän aikaan. Vilma istui huokaisten syvään, puristaen kahviaan molemmin käsin ja antaen katseensa leijailla ulos ruokailusalin kapeasta ikkunasta. Huuto jatkui.

Yläkerroksissa ikkunasta ulos katsellessa näkyi vain pihan puuparivaljakkoa, eli nyt punertavaa ja keltaista huokuvan rauduskoivun lehdistöä ja sen takana pilkistävät männyn oksiston neulaset. Niihin katseen olisi ollut toki hyvä laskeutuakin, mutta sen sijaan se törmäsi Vilman tapauksessa ikkunan likatahroihin, joihin ei oltu kesän aikana päästy koskemaan, sillä ikkuna oli hölmösti aukeamatonta tyyppiä ja siivoojan oli siksi mahdotonta sitä ulkopuolelta pestä. Ikkunassa näkyi siitepölyn ja sadepisaroiden yhteistyönä muodostamia rantuja, katupölyn aiheuttamaa sumuisuutta ja läntti siinä, mihin rastas oli kesän aikana paukahtanut.

Vilma oli ottamassa toista hörppyä, kun hän oivalsi taustalla kuuluvan huudon yltyvän. Naisen huuto oli usein sellaista, että sen osasi jo sulkea korvistaan pois, mutta nyt sen laatu muuttui ja paheni. Vilma aavisti, että kohta pitäisi nousta ja laski siksi kuppinsa pöydälle. Seuraavaksi pöydällä odottava oranssikuorinen puhelin jo piipitti ja tärisi. Näytöllä näkyi tutun huoneen numero. 43. Vilma oli jo noussut ja kulki reippaasti kahvihörppynsä voimalla kohti kyseistä huonetta, ohittaen salissa istuvat, televisiota tai tyhjyyttä tuijottavat silmäparit, ohittaen suljetun huoneen 45 ja avonaisen huoneen 44, jonka ovesta vanha mies rullatuolissaan tiiraili Vilman pyyhältämistä ohitse ja avasi tekohampaattoman suunsa:

Joko she taash, ukko huusi. Vilma vilkaisi miestä ja soi hänelle hymyn, joka kertoi, että jo tässä mennään.

Hän avasi huoneen 43 oven, josta korvia lukittava huuto pakotti puremaan hampaat yhteen. Eila kiljui ilman paitaa, oven suuntaan kauhistuneena katsoen, pelkkänä nahkana roikkuvat rinnat kainaloissa, selkä kaarella sängyllään, Parkinsonin taudin jäykentämät kädet rintalastan päällä koukussa, vasemman käden sormet kaikki eri suuntiin osoittaen, oikean puristuessa Tainan kädelle. Vilma vilkaisi Tainaa silmiin ja näki niistä kipua, mutta myös sinnittelyä. Niin isoa naista oli vaikea satuttaa, mutta näemmä Eila onnistui siinä. Vilma oli hetkessä toisella puolen Eilaa, tarttui Tainaa pitelevään käteen ja hyssytteli rauhallisesti, sanoi, ettei ollut mitään hätää, kuin puhuisi vauvalle. Eihän ääni toki Eilan kirkumisen läpi edes kuulunut kunnolla, eikä kukaan ollut varma, kuinka tarkka kuulo Eilalla ylipäätänsä oli, jos hän nyt kuuli enää laisinkaan.

Saattoi kuitenkin olla, että rauhoittelevat sanat oli tarkoitettu kollegalle tai hoitajalle itselleen, mutta Vilman katse kohdistui silti Eilaan päin ja varmat otteet saivat tiukan puristuksen heltiämään Tainan käden ympäriltä. Tämän ranteeseen jäi punainen jälki ja pienet veriset tahrat siihen, mihin Eilan kynnet olivat pureutuneet. Huuto jatkui ja Eila vaikutti yrittävän tarttua seuraavaksi Vilman käteen, mutta tämä tarttui ennakoivasti molempiin Eilan ranteisiin ja puristi niitä vakaasti, mutta hellästi vanhuksen rintaan, samalla kun hyssyttely ja kirkuminen jatkuivat.

Yritin pestä käsiä, Taina sanoi, saatuaan pyyhkäistyä ranteensa puhtaaksi ja otettuaan uuden, puhtaan pesulapun käteensä, ja olin vähän ajatuksissani, antaa niiden olla, otan vielä kainalot, sain kasvot ja rinnan alta jo tehtyä, se riittänee sitten.

Vilma nyökkäsi Tainalle ja hymyili kannustavasti, vaikka kollega ei sellaisia tarvinnutkaan. Taina jatkoi varmasti kipeästä ranteestaan huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, eikä hänen mittapuullaan varmaan ollutkaan. Taina kesti kaikenlaista hyvin, eivätkä tällaiset pikkujutut häntä hätkähdyttäneet. Hän jatkoi pesuja, Vilman pidellessä Eilaa ranteista ja Eilan kiljuessa hampaattomana ja suu ammollaan, silmät auki, kuin pullistuen pian pois koloistaan. Eilan riuhtoessa ja kiljuessa he saivat hänelle löysän paidan puettua ylle. Siinä ajassa Eila oli ehtinyt taas jännitykseltään ruveta hikoilemaan, siitä huolimatta, että Taina oli toiminut varmoin, tutuin ottein ja ripeästi.

Pitää varmaan jättää taas selälleen, Vilma kuuli Tainan sanovan, kun kirkuminen hieman laantui. Silmät mollottivat kuitenkin yhä ja katse kohdistui huoneen siihen nurkkaan, missä ovi oli. Se on tainnut olla koko edellisenkin päivän selällään, mutta ei nyt auta, Taina lisäsi.

Ei sitä enää yksin kannata hoitaa, Vilma sanoi, pitää ilmoittaa pomolle, ei se onnistu, liian riskiä. Näytä sitä rannetta sille niin se kirjaa Eilan kahden hoidettavaksi.

Jos kirjaa, Taina naurahti ja katsahti rannettaan nyt itsekin kunnolla. Hänen kulmakarvansa nousivat ylös, kun hän näki sen, katsos perhana, melkoiset voimat sillä vielä on.

Tottahan tuossa on, kun joka päivä noin puristuksessa koko keho, Vilma sanoi.

Niin onhan sekin eräänlaista treeniä, Taina hörähti, mutta molemmat heistä vain yrittivät sivuuttaa ja pehmentää sitä asiaa, että tiesivät, ettei Eila enää koskaan treenaisi yhtään enempää. Hän tuskin pääsi nousemaan kertaa kuukaudesta sängystäänkään, pelkästään rullatuoliin asettaminen oli vaikeaa, sillä nainen oli jäykistynyt lankuksi, ollen yhtä aikaa hyvin hauras ja silti niin kovin kestävä.

He jäivät katsomaan Eilaa, jonka rääkyvä, tuskainen huuto oli nyt enää tavanomaista voivotusta, sellaista, millaista se oli aina. Ääntä, joka saattoi muuttua tavanomaiseksi taustaääneksi, pelkäksi mölinäksi, kuin ilmastointilaitteen hurina, alati päällä olevan television ohjelmisto tai pyykkikoneen pyörintä. Kaikki normaaleja taustaääniä sellaisessa paikassa.

Noniin Eila, laitetaanko vaikka televisio päälle niin saat katsella sitä, Vilma ehdotti ja laittoi pienen television päälle. Ruutuun lävähti kakkoskanavalta näkyvä vanha Suomifilmi, jonka suuntaan Eilan katse ei hakeutunut. Se oli yhä pureutunut oven suuntaan, muttei täysin ovelle, vaan hieman siitä ohi, kohti huoneen nurkkaa. Räpäyttämättä silmät kuivuen hän tuijotti, vaaleansininen katse sumeana, mutta tarkasti oven nurkkaan kohdistuen.

Vilma auttoi Tainaa siivoamaan, vaikka tämä sanoi pärjäävänsä ja käski Vilman mennä menojansa. Kaksin se kuitenkin sujui nopeammin ja Taina oli siitäkin avusta kiitollinen.

Tuodaan sitten päiväkahvit seuraavaksi, Vilma sanoi, kun he suuntasivat huoneesta ulos. Eila voivotteli. Oven sulkeuduttua, katse pysyi yhä siinä samassa huoneen nurkassa.

Tuijotti vain.

Tuijotti.

Luku 2

Muistatko kun sade pehmitti maan kuraan?

Muista keltavahverot ja pienet kalat ämpärissä..

Muista sienikastike, jauhelihapihvit ja mustikkapiirakka.

Muista minut silloin.

Syksy tarkoittaa uuden alkua, vaikka luonto tekeekin kuolemaa. Vaikka kukat nuutuvat, puut kuivattavat ja pudottavat lopulta ruskeaksi muuttuneet joskus vihreänä loistaneet lehtensä, ruoho menettää pehmeytensä ja loisteensa, kunnes lopulta kaikki jäätyvät valkean pinnan alla. Koko monimuotoinen luonto häviää ensin pimeyden alta ja sitten valkean vaipan alle. Syksy karkottaa kesällä taivaan täyttävät sirkuttajat, jättäen jäljelle vain muutamia pikkulintuja, jotka eivät vaivaudu juurikaan sulosointujaan säveltämään. Syksy piilottaa metsän asukkaitakin pitkille unosille, kuin talven ajaksi kadotukseen ne tuomiten, armahtaen pienellä kuolemalla.

Silti syksyllä kaikki ympärillä herää. Se on hyvä aika unohtaa tällaiset ajankohtaiset kuolemaan liittyvät pikkuseikat. Koulut alkavat ja lapset ilmestyvät ulos kävelemään, erityisesti ne nuorimmat iloisina, keltaiset lippalakit päässään, raskaita reppujaan keijujen kevyesti kuljettamaan edestakaisin koulun ja kodin väliä – siihen asti ainakin, kunnes vähiten eloisimmat heistä tajuavat homman jatkuvat aikuisuuteen asti ja askel muuttuu raskaammaksi.

Toki aikuisetkin ryhdistäytyvät syksyisin, kuin uusi vuosi olisi koittanut kesälomien jälkeen. Osa alkaa rampata jälleen kuntosaleilla, osa lähtee juoksulenkeille, osa aloittaa täysin uuden harrastuksen oli se sitten liikunnallinen tai ei. Jotkut ryhdistäytyvät treffimarkkinoilla, eli nykyisin päivittävät Tinder-profiilinsa ja jopa aloittavat keskusteluja matchien kanssa.

Mutta on heitäkin, jotka pakenevat koloihinsa siilien ja karhujen tavoin. Syövät överiksi asti mahat pullottamaan, kuin suunnittelisivat horrosta talveksi itsekin, vaikkei todellisuudessa töiltä voi välttyä. Toiset heistä sytyttelevät kynttilöitä ja juovat kuumaa kaakaota kermavaahdolla vilttiin kääriytyen ja suosikkisarjojaan katsellen tai kirjaa lukien, toiset vain taas vetäytyvät peittojen alle ja uinuvat sitä pitempään, mitä pidemmälle syksyä edetään pimeyden viedessä viimeisetkin voimat pysyä virkeänä.

Sitten on heitä, johon vuodenajalla ei ole väliä millään tavalla. He pyyhältävät läpi vuoden samalla virralla, tasaisella jaksamisellaan, aina itsestään tietyn määrän antaen, vaivautumatta rikkomaan tapojaan kesällä tai edes joululomalla. Vilma kuului tähän ryhmään. Hän teki asiat samalla virralla vuodenajasta riippumatta, kulki läpi elämän sen oikkuja kummemmin säikkymättä, hyväksyen mutkat, ylä- ja alamäet taipaleellaan. Näin hänestä kerrottiin hänelle itselleen ja näin hän itsekin siksi ajatteli. Hän oli alati virkeä, pysyi positiivisena kaikesta huolimatta, eikä antanut itsensä hermostua pienistä, eikä oikeastaan isommistakaan sattumista elämän varrella.

Joillekin vuodenajalla taas ei ole merkitystä siksi, etteivät he muutenkaan ole enää läsnä tai eivät pääse ulkoilmasta nauttimaan kuin hyvin harvoja yksittäisiä kertoja vuodessa. Niin oli suurimman osan laita Hoivakoti Auvolassa. Auvoisaksi loppuelämän aikaa siellä ei kaikkien mielestä voinut kuvailla, mutta kukapa nyt ei mieluiten viettäisi elämäänsä viimeisiin hetkiin asti kotonaan. Ironisesti Auvolaa kutsuttiin mainoksissa ja Internet-sivuilla kodinomaiseksi ja kotoisaksi ympäristöksi, missä todella olisi auvoisaa viettää loppuelämänsä, mikäli se ei kotona onnistunut.

Vilma oli ollut siellä nyt töissä tasan kuusi vuotta. Hän tuijotteli lukitun portin takaa harmaita kerrostalorakennuksia kaupungin laitamilla, joiden välisellä pienellä, vankilan aitausta muistuttavalla pihalla kasvoi koivu ja mänty. Siinä se luontosuhde, mitä vanhukset – tai siis asukkaat saisivat kokea viimeisinä elinvuosinaan. Tämä oli pistänyt jo ensimmäisessä harjoittelussa Vilman silmään, sillä hän muisti koulussa olleen paljon puhetta siitä, kuinka luonto ja liikunta edistivät ikäihmisten toimintakykyä ja mielialaa. Nyt se kaikki oli unohtumassa. Työelämä teki taikansa.

Hän avasi portin ja sulki sen perässään. Kahva oli ylhäällä ja lukko oli kaksiosainen, etteivät vanhukset vahingossakaan pääsisi karakamaan. Edes päiväkodeissa ei ollut moisia lukkoja lapsia sisällä pitämässä. Mutta olipa sentään pieni piha, missä hoivakodin asukkaat saivat ulkoilla, kyllä Vilma tiesi yksiköitä, joissa haisi homeelta, joissa vanhukset eivät päässeet ulkoilemaan lainkaan ja joissa pelkästään rollaattorilla asukkaan kuljettaminen tilasta toiseen oli haasteellista kapeiden käytävien ja oviaukkojen vuoksi. Ikkunasta ei niissä tapauksissa näkynyt edes koivua, vaan lähiseudun paperitehtaat tai naapurirakennuksen tyhjä, musta seinä.

Vilma katseli ikkunoita. Kapeita luukkuja, mistä yhdestäkään ei katsonut kasvoja takaisin. Toisinaan hän näki ylimmässä kerroksessa Väinön, joka pyörätuoliltaan tuijotteli alas. Saattoipa tämä joskus vilkuttaakin Vilmalle, jos oli muistanut laittaa silmälasit päähänsä.

Vilma näytti kulkulätkäänsä etuovelle ja asteli sisälle ensimmäisen kerroksen aulaan, mistä pääsi hoitajien pukuhuoneille ja ensimmäisen kerroksen asukkaiden luokse. He olivat onnekkaimpia, sillä he pääsivät liikkumaan näppärästi ulos niin halutessaan. Olipa siellä suurin osa vielä melko toimintakykyisiäkin, mikä oli hoitajien mielestä kummallista, luulisihan olevan järkevämpää sijoittaa huonompikuntoisimmat alimpaan kerrokseen ja hyväkuntoisimmat ylös, mistä he voisivat hissillä kulkea halutessaan ulkoilmasta nauttimaan. Alas piti joka tapauksessa mennä, sillä talossa ei ollut edes parvekkeita.

Vilma ei ehtinyt toisen hoitajan juuri lähtiessä samalla oven avauksella pukuhuoneeseen, vaikka ottikin muutaman rivakamman askeleen. Kulkulätkä oli joka tapauksessa jo kourassa ja hän sai oven auki nopeasti. Työvuoron alkuun oli vielä kymmenen minuuttia aikaa. Vilma vaihtoi villapaitansa kevyeen hoitajan paitaan kiireettä. Vielä pukuhuoneissa paita tuntui kylmältä ja mieleen teki mieli napata vielä pyykkituvalta jakkukin, mutta kokemuksesta Vilma tiesi, että se jäisi lojumaan ylimmän kerroksen käytävälle tai jonkin asukkaan huoneeseen, sillä työn touhussa hiki virtasi.

Hän käveli portaat ylös ja astui käytävään, missä heti ensimmäisenä hän katsahti työvuorolistoja ilmoitustaululla. Suunnitelma ei ollut muuttunut eilisestä, kukaan ei ollut sairaana ja hän saisi siis työskennellä Tainan kanssa. Luvassa oli kelpo vuoro, Taina omasi ronskin huumorintajun ja jaksoi päivästä ja vuodesta toiseen tehdä työnsä kunnollisesti. Ensi viikolla tulisi myös sairaanhoitajaopiskelija heidän avukseen harjoittelemaan.

Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, missä ruokasali ja kulmakeittiö avautuivat käytävän keskikohdalla oikealle. Vasemmalla oli pieni olohuoneen kaltainen tila, missä televisiota tuijotteli jo pari vanhusta vakiopaikallaan, ikkunan ääreisellä nojatuolilla istuskellen ja toinen sohvaan istutettuna, viltti jalkojen päälle heilautettuna, yhä yöpukeissaan. Molemmat käänsivät päänsä Vilmaa kohti, tämän ilmestyttyä käytävältä ja toinen, Martti tervehti nyökäten. Vilman sanottua huomenet, Martti käänsi jo katseensa takaisin television näyttöön, missä pyöri vain uutisikkuna, ennen varsinaisten uutisten alkamista. Martin täytyi olla television ääressä jo tunti ennen uutisia, muuten hän pelkäsi niiden menevän ohitse.

Paljonko kello on? Martti kysyi Vilmalta, vaikka katse olikin jo televisioon suunnattuna. Vilma vastasi sen olevan puoli seitsemän. Puolen tunnin päästä alkaa uutiset, Martti totesi.

No niinpäs alkaa, Vilma sanoi. Kovin tyypillinen keskustelu Martin kanssa.

Hän käväisi keittiön nurkkauksessa, jossa Marja jo istui koneen ääressä kahvikuppiaan juoden. Silmäpusseihin ja turvonneisiin kasvoihin sopimaton ylivirkeä katse raportoi levottomasta yövuorosta jo ennen varsinaista yövuorojen tapahtumien raportointia.

Eilako piti hereillä? Vilma kysyi.

Eila, Marja myönsi pieni hymynkare huulillaan. Hän oli niitä hoitajia, jotka eivät vähästä hermostuneet tai uupuneet. Hän kyllä sieti kolme yötä huutoa putkeen ja yrittipä vielä tehdä asialle jotain. Monet olisivat jo jättäneet huutajan oman onnensa nojaan huutelemaan huoneeseensa, jonka äänieristys ei ollut parhaimmasta päästä. Se tietysti johti usein ketjureaktioon muiden herätessä ja alkaessa juoksuttaa poloista yöhoitajaa omilla asioillaan joko heille annettuja kutsunappeja painamalla tai ihan vain keuhkojansa harjoituttamalla.

Ei se kuitenkaan pahimmalta mahdolliselta aamulta vaikuttanut, kykenihän Marja jo rauhoittumaan koneen ääressä. Vilma höristi korviaan ja ymmärsi, että käytävällä oli hiljaista.

No mitäs, hän sanoi, kun Marja virnisti, et kai sä saanut siitä jo tarpeeksesi? Vilma ivaili. Marja naurahti uupuneen hysteerisesti.

Se vain sitten uinahti viiden aikoihin, kun menin silittelemään, on ollut vaiti siitä asti. Ei ole meinannut kahvi riittää enää hereillä pitämiseen tässä yllättäneessä hiljaisuudessa.

Voi sua, no nyt pääset nukkumaan ja huomenna vapaa, Vilma sanoi.

Paskat, sairaustapaus, tulen huomenna iltaan.

Etkä tule, valita liittoon, Vilma sanoi, kuten kuului, kuten kaikki sanoivat aina näissä tilanteissa, mutta kukaan ei koskaan toiminut.

Ehkä valitankin, Marja sanoi. Kuten kuului. Joidenkin kanssa tästä seurasi usein keskustelu hoitoalan kaltoinkohtelusta, palkkojen surkeudesta, työpäivien raskaudesta, onnettomista työvuoroista, jotka seurasivat toinen toisiaan ilman niiden väliin kuuluvia vapaapäiviä alinomaisen kollegojen sairastelun vuoksi, mikä todennäköisesti johtui monen kohdalla liiallisesta työnaiheuttamasta stressistä ja uupumisesta. Ratkaisukeskeisempien henkilöiden kanssa keskusteltiin siitä, kuinka palkkojen kohottaminen toisi alalle lisää väkeä ja rahoituksen lisääminen alalle taas takaisi kaikille ansaitut vapaat, jolloin noidankehä katkeaisi. Mutta nämä keskustelut oli keskusteltu moneen kertaan, eikä Marja ollut mikään asioiden vatvoja. Keskustelu tyssäsi siis siihen ja Vilma ehti mainita jotain vielä säästä täyttääkseen hiljaisuutta, ennen kuin Taina saatteli vielä yhden asukkaan sohvalle televisiota katsomaan ja viimeinenkin vuoroon tullut Ansku juoksi paikalle jälleen tuuman myöhässä ja siitä nolostuneen oloisena, vaikka paikalla ei ollut ketään, joka pahaisesta viidestä minuutista mieltänsä pahoittaisi, varsinkaan kun kyseessä oli Ansku, joka jäi usein ylitöihin, ehkäpä juuri näitä myöhästymisiään korvatakseen.

Miten täällä on näin hiljaista? Ansku kysyikin heti ensimmäiseksi.

Eila huusi viiteen asti, mutta sammui sitten, Marja toisti.

Ai se on jo viidestä asti ollut hiljaa? Onkohan se enää elossa? Ansku näytti huolestuneelta. Vilma naurahti, luullessaan Anskun vitsailevan. Marja taas näytti siltä, kuin ehkä hitusen toivoisikin Eilan jo hiljenevän lopullisesti.

Saisi jo mennäkin, eihän tuo ole mitään elämään, sängyssä maata ja huutaa yöt ja päivät. Jotain kamalaa se käy elämänsä varrelta läpi, raporttia kuuntelemaan tullut Taina totesi, eihän se enää juuri syökään, soseet tulee ulos samaa kautta mitä menevät sisäänkin, ei se enää kauan täällä ole.

Eikä sen omaisetkaan juuri käy, Marja komppasi Tainaa nyökkäillen.

Mutta kerropas nyt nopeasti, oliko mitään ihmeellistä, pääset sitten nukkumaan, Taina sanoi.

Se joutaa huomenna iltaan, Vilma kertoi sellainen ilme kasvoilla, joka kertoi, että taas tässä kävin näin. Sama ilme tarttui nopeasti Anskulle ja Tainalle. Turhautunut, muttei lainkaan yllättynyt.

Valita liittoon, Ansku sanoi.

No voi sus, kerrohan nyt, oliko mitään? Taina hoputti.

No, Marja aloitti kääntäen katseensa tietokoneelle, josta kävi asukkaat läpi vilkuillen, Väinölle piti antaa Panadolia, vaikka se ei ollut ihan sitä, mitä se olisi kaivannut. Kaikki tiesivät Väinön kaipaavan usein jotain tujumpaa, vaikka Panadol usein riitti. Raija sai rauhoittavaa keskiyöllä, vaihdoin asentoa Kertulta ja Jouni kävi yöpalalla, nukkuu varmaan taas pitkään. Ei mitään ihmeempää. Nuo kolme ovat hereillä, Kerttu hereillä, Väinökin jo odottelee.

Eiköhän me näillä pärjätä, Taina keskeytti ja hätisteli Marjaa tiehensä, joka avasi vielä suunsa, mutta sulki sen sitten ja totesi, ettei oikeastaan mitään erityistä ollut todellakaan tapahtunut ja hän voisi toden totta lähteä lätkimään. Taina totesi heidät pareiksi ja päätti, että he kiiruhtaisivat hetimiten auttamaan Kertun ja Väinön aamupalakuntoon. Ansku lähti tarkastamaan Jounin tilannetta, ennen aamupalan järjestelyjä. Puuroksi sinä aamuna kiehautettu manna tuoksui jo keittiössä niin hyvältä, että Vilma salaa toivoi osan asukkaista jättävän annoksensa väliin, jolloin halukkaille työntekijöille jäisi loput jaettavaksi. Parhaassa tapauksessa Marja oli ennakoinut puuron suosiota ja hurauttanut mannaa reippaalla kädellä kattilaan.

Taina avasi Väinön oven ripeästi ja toitotti kovaääniset huomenet miehelle, joka reipastui silminnähden naisen nähdessään: No eikösh she ole minun lempityttöni, Väinö virnisti hampaitta sängyssään.

Pistetäänkö hampaat koloon vai haluatko tänään pureskella hoitsuja? Taina kysyi heti ensimmäiseksi ja Väinö naurahti haukaten leikillään ilmaa Tainan likellä. Vilma hymyili heidän oudolle keskinäiselle huumorilleen. Toinen hoitaja olisi pitänyt sitä seksuaalisena häirintänä ja Vilmakin olisi pikemmin kiusaantunut kuin huvittunut moisesta, mutta onneksi Väinö tunsi yleisönsä.

He nostivat Väinön rullatuoliin, jolla he ahtaudesta huolimatta tottuneesti saivat hänet vessaan ja pöntölle, mihin Väinö kainostelematta toimitti asiansa Tainalle samalla jutustellen ja kehuskellen jälleen suolen toimintaa pehmentäviä Pegorioneita.

Kelpaako nämä herralle housuiksi tältä erää? Vilma kysyi oviaukolta Tainan avustaessa Väinöä vaippoihin.

No ei missään tapauksessa, tuothan minulle puvun housut, tai sellaiset tiukat housut joita nuorilla pojilla näkee, saattehan tekin välillä uurastaa vaatteitteni vuoksi, Väinö naureskeli nyt jo hampaat suussa. Vilma toi housut ja paidan.

Eikös tänään ollut saunailta? Väinö kysyi.

Älä höpötä, eihän sinulla muistissa vikaa ole, Taina sanoi siihen.

No niin, mutta jospa teillä olisi, saisinko petkutettua itselleni kaksi saunailtaa viikossa? Jos sujauttaisin vähän käteistä taskuun? Väinö vinkkasi.

Sujauta pois! Saunottaisiinhan sitä yhdessä vaikka joka päivä, jos aikaa siihen olisi, Taina vinkkasi takaisin.

Tainan kanssa lauteilla viihtyy varmasti, Väinö sanoi Vilman suuntaan naureskellen.

He kuljettivat Väinön saliin pöydän ääreen ja tämä nappasi sanomalehden käteensä. Etusivua vilkaistuaan hän tuhahti, että lehti oli eilinen.

No ei se Marjakaan kolmantena yönään ihan kaikkeen enää kykene, me mennään nyt Kertun luokse, maltatko siinä sen aikaa, tuodaan lehti myöhemmin?

No enhän minä tästä enää kaikkea muista, Väinö sanoi ja avasi lehtensä. Vilman ja Tainan suunnistaessa toiselle käytävän puoliskolle, Vilma katsahti taakseen ja näki, kuinka Väinö tapojensa mukaisesti istui rullatuolissaan lehti kädessään ja käänsi päänsä käytävän suuntaan, omaan huoneeseensa päin. Kuin oveaan vahtiakseen.

Kuppilan lämmin tunnelma rauhoitti työpäivän hälinään jäänyttä mieltä ja kuuma, minttuviinalla terästetty kermavaahtokaakao taas kehoa. Vilma hymyili itsekseen, nuolaistessaan kermavaahtoa huuliltaan, vaikka sama hymy oli naamioitu kuin Anskun jutun aiheuttamaksi reaktioksi. Jotain hän höpisi yhä työasioista, nuorena ja innokkaana muuttamaan asioita, mutta Vilma oli ne keskustelut jo käynyt moneen otteeseen, eikä oikeastaan sillä hetkellä jaksanut ajatellakaan työasioita. Kello oli vasta neljä iltapäivällä, mutta koska seuraavana päivänä oli iltavuoro, hän voisi ottaa Anskun kanssa rauhassa kupposen tai pari ennen yöunia. Aamu-iltavuoroyhdistelmä oli loistava, ei tietenkään niin hyvä kuin aamu tai iltavuoro ennen vapaapäivää, mutta varsin miellyttävä joka tapauksessa. Ikävä kyllä iltavuoroa seurasi sitten aamu, mikä oli yhdistelmänä paljon harmillisempi.

Ulkona ihmiset kulkivat töistä uupuneina harmaassa koleudessa tuulta vastaan, mutta sisällä kuppilan hämärässä valaistuksessa sitä oli oikein mukava katsella. Mikäli alkaisi satamaan, Vilma voisi ottaa linja-auton kotiinsa, vaikkei sinne enää keskustasta ollut kovin pitkä matka.

"Jos meitä olisi yksikin työntekijä lisää, mietipä, heti sujuisi hommat jouhevammin, ei tarvitsisi aina toivoa sellaista hyvää päivää ettei mikään menisi pilaan, ettei kukaan paskoisi alleen käytävällä tai saisi huutokohtauksia tai kävisi päälle. Kuinka paljon jouhevammin asiat sujuisikaan. Jos olisi edes yksi lisää, niin ei saunapäivätkään olisi niin stressaavia, kun ei tarvitsisi kenenkään jäädä yksin siksi aikaa osastolle", Ansku ehdotteli.

Mutta se olisi yksi per osasto eikö, eli kahdeksan työntekijää. Eihän siitä yhdestä per koko yksikkö olisi mihinkään avuksi, se vain paikkailisi aina sairastunutta.

Niin, no jos olisi kaksi kokonaisuudessaan, niin toinen paikkailisi sairastunutta ja toinen voisi olla sellainen lentävä yleismies, joka auttaisi sitä joka tarvii.

"No sepä leppoista hommaa olisi, puhelimellako