Pimeässä kasvaneet

By Essi Aro

Piinaavan jännittävässä esikoisdekkarissa kuolemantapausta ratkoo teräväpäinen kirjastonhoitaja.
Kun koko kylän tuntema nainen löytyy kevätaamuna kuolleena sukutilan rantakaislikosta, tapaus tulkitaan itsemurhaksi. Onhan nainen kokenut paljon kovia, ja hänen kotoaan löytyy itsemurhaviesti. Jokin tapauksessa ei kuitenkaan jätä kylän kirjastonhoitajaa Immiä rauhaan. Vähitellen Immi alkaa selvittämään kuoleman taustoja, ja värvää avukseen isänsä, joka on eläköitynyt rikostoimittaja.
Immi huomaa kuitenkin pian tempautuvansa mukaan perhesalaisuuksien verkkoon, josta ei niin vain irtaudutakaan. Samalla hän joutuu vastakkain myös oman menneisyytensä varjojen kanssa. Immiä pitkään vaivannut kysymys nousee jälleen pintaan – miksei hän kykene muistamaan mitään varhaisesta lapsuudestaan?
Hiljaisen pikkukylän kulissit sortuvat taidokkaasti rakennetussa rikosromaanissa, joka ei päästä lukijaa otteestaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 20, 2023
• ISBN: 9788727052823

Book preview

Pimeässä kasvaneet

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2023 Essi Aro and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052823

1. e-book edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Odottavatko pienissä järvissä

kyyneleet joita ei koskaan itketä?

Vai ovatko ne näkymätön joki

joka virtaa kohti surua?

Pablo Neruda: Kysymysten kirja

Prologi

Unholahdella on hiljaista toukokuun kuudennen päivän aamuna. Pihamaalla ei liiku ketään. Päätalon ikkunoiden eteen on vedetty kellastuneet pitsiverhot, ja ovet ovat lukossa. Vain keittiön sivuovi lengottaa auki. Järveltä puhaltava oikukas tuuli tarttuu siihen välillä ja hakkaa sitä edestakaisin.

Maatuska tarkkailee pihamaata rävähtämättömin silmin aitan alta. Se on metsästänyt koko yön. Sen viiksissä tuntuu vieläkin hiirenveren tuoksu, käpälissä hätääntyneen eläimen pyristely.

Pihapiirin puut seisovat kylminä ja lehdettöminä. Varjopaikoissa on vielä lunta. Sivutalon ikkunassa palaa valo, mutta sisällä ei ole ketään. Päätalon takana aukeaa paljas, musta pelto. Se jatkuu alas rantaan saakka, missä sauna seisoo kylmänä ja lukittuna. Vesi on raudanharmaata, jäiden lähdöstä ei ole viikkoakaan. Aallot kolkkaavat laituria vasten.

Parin metrin päässä laiturista kivikkoinen ranta muuttuu kaislikoksi. Siellä, polvensyvyisessä vedessä, ajelehtii pinnan alla alaston naisenruumis kasvot alaspäin. Nainen ei ole enää nuori. Hänen pitkä, paksu tukkansa on auennut ja liikkuu aaltojen mukana, sotkeutuu hiljalleen vesikasveihin.

Maatuska on nähnyt kaiken. Se on seurannut kuolemaa piilopaikastaan valppaasti mutta välinpitämättömänä. Se on kissa, se ei kerro mitään. Sen kylmä katse kätkee tämänkin salaisuuden.

Tuuli paukuttaa avointa keittiönovea. Maatuska tuijottaa sitä varuillaan. Kun se on varma, että piha on autio, se lähtee liikkeelle aitan alta. Västäräkki sirahtaa varoituksen, kun näkee saalistajan. Maatuska kulkee seinänvierustaa pitkin, ylittää nurmikon äänettömästi ja luikahtaa pitkään ruohikkoon sivutalon takana.

Metsästys on ohi, on aika lähteä kotiin.

I osa

Tyhjä talo

1. luku

Immi kuuli uutisen Sinikan kuolemasta heti puolenpäivän jälkeen, kun kirjastoapulainen palasi lounastunniltaan. Sulkemisaikaan mennessä hän oli kuullut sen jo monta kertaa. Asiakkaat seisahtuivat tiskille päivittelemään. Jotkut olivat tunteneet Sinikan, toiset olivat vain kuulleet huhun alastomasta ruumiista, joka oli löydetty aamuvarhaisella Unholahden rantakaislikosta. Hirveä onnettomuus, he sanoivat. Asioista paremmin perillä olevat pudistelivat päätään. Ei mikään ihme, että se ei jaksanut. Niin paljon surua yhdelle ihmiselle.

Koska oli torstai, Immi sulki kirjaston neljältä. Kirjastoapulainen, työllistetty tyttö, oli lähtenyt jo puolelta. Immi järjesteli paikat ja sammutti koneet. Hän vaihtoi terveyssandaalit teräväkärkisiin saappaisiin, veti ylleen pitkän nahkatakin ja astui ulos takaovesta, jonka vieressä hänen polkupyöränsä seisoi. Immi alkoi räplätä lukkoa. Se ei tahtonut aueta. Hetken kuluttua hän seisahtui ja palasi sisälle. Hän heitti laukkunsa lattialle ja istahti tietokoneen ääreen. Sillä aikaa kun kone käynnistyi, Immi nojasi taaksepäin tuolissaan ja koetti saada kiinni tunteesta, joka häntä häiritsi.

Immin oli vaikea uskoa, että Sinikka oli kuollut. Puheita itsemurhasta hän ei voinut käsittää. Ei ainoastaan siksi, että se oli niin surullista.

Immi muisti, miten oli vuosia sitten jättänyt Oskarin Sinikan eteiseen joka aamu, kumisaappaat jalassa ja tukka sekaisin. Sinikka oli polvistunut Oskarin viereen, puhellut hiljaisella äänellä, pyyhkäissyt nenää. Kun Immi oli iltapäivisin tullut hakemaan poikaansa, tämä oli esitellyt keräämänsä syyslehdet ja polviinsa liimatut Aku Ankka -laastarit. Joskus Oskari oli itkenyt, kun oli täytynyt lähteä kotiin.

Siitä oli jo kauan aikaa. Sen jälkeen Sinikalle oli tapahtunut kauheita asioita.

Tietokone piippasi ja alkoi ratisten käynnistää Windowsia. Immi nojautui eteenpäin, tarttui hiireen ja jäi odottamaan.

Hän ei ollut enää vuosiin ollut tekemisissä Sinikan kanssa muuten kuin ohimennen, kirjastossa tai kaupalla. Kaikki tiesivät, miten vaikeaa Sinikalla oli ollut. Silti Immi ajatteli, ettei Sinikka ollut vaikuttanut tänä keväänä murtuneelta. Ei samalla tavalla kuin vuosia sitten, poikansa Mikan kuoltua. Jokin muukin kaiversi Immin mieltä, mutta hän ei muistanut mikä. Jokin, mitä Sinikka oli kenties sanonut käydessään kirjastossa. Tai mitä Immi oli itse ajatellut. Jokin ei sopinut yhteen itsemurhan kanssa.

Immi käynnisti asiakashakemiston. Kursori vilkkui: NIMI.

Soinio, Sinikka, Immi kirjoitti.

Enter.

Sinikka oli käynyt kirjastossa tänä keväänä monta kertaa. Hän oli vaikuttanut tyyneltä, melkein hyväntuuliselta. Hymyillyt paksusankaisten lasiensa takaa vaisua, lempeää hymyään. Kysellyt Immiltä uutisia Oskarista, kuten kaikki muutkin.

Näytölle ilmestyi lista lainassa olevasta materiaalista. Immi luki sen. Ja muisti.

Hetkeä myöhemmin Immi pyöräili Palojärven pääkatua, Mannerheimintietä, pitkin. Oli kalsea, tuulinen kevätpäivä. Taivaalla kiisivät repaleiset pilvet. Immi polki ohi hiljaisen torin ja kirkonkylän ainoan baarin, jonka ikkunoissa roikkuivat tummat verhot. Hän pysähtyi S-marketilla ostamaan isälle ruokaa ja pullapitkon. Kassalle oli aseteltu suklaarasioita ja Vihreitä kuulia. Niiden vieressä oli kyltti, johon oli kirjoitettu punaisella tussilla: Äitienpäivä 9.5. Pisteiden paikalla oli sydämiä. Kassalla oli tanakka, punaposkinen Aino, jonka kädet siirtelivät ostoksia hihnalla mekaanisesti eteenpäin samalla kun hän pohdiskeli ääneen:

– Se oli luokkakaveri se Sinikka, kansakoulussa. On se kauheata.

Viivakoodinlukija piipahteli.

Immi pakkasi ostoksensa, meni ulos ja nousi pyörän selkään. Hän näki Shellin edessä autoja, joiden takaikkunat oli tummennettu. Taustapeileistä roikkui karvanoppia, wunderbaumeja ja pehmoeläimiä. Autoista kantautui matala musiikki kuin tasaisesti tykyttävä pulssi. Niiden ympärillä seisoskeli ynseän näköisiä poikia ja välinpitämättömiä tyttöjä, joiden farkkujen ja takinhelman välissä pilkotti kaistale paljasta, valkoista vatsaa. Vain muutama vuosi sitten nämä samat nuoret olivat käyneet joka viikko kirjastolla hakemassa fantasiaromaaneja ja ponitallikirjoja. Jotkut olivat ehkä käyneet Immin kotonakin. Olivat sulkeutuneet Oskarin kanssa yläkertaan ja kuunnelleet samaa jyskyttävää musiikkia.

Kukaan ei tervehtinyt Immiä, kun hän pyöräili ohi.

Immi kääntyi risteyksestä oikealle Syväniementielle. Kevätsateet olivat syöneet rotkoja sen sorapintaan. Venesataman risteyksessä Immi näki sementinharmaan järvenselän lehdettömien puiden lomasta. Jäät olivat lähteneet vapun tienoilla. Vesi näytti kylmältä, ja ulapalta puhalsi tuuli. Immi erotti vaahtopäitä.

Palojärven palvelutalon punatiiliset rivitalot kyyhöttivät rinteessä mäntyjen lomassa, taaempana iso harmaa rakennus, jossa olivat yhteiset tilat. Tänne oli kerätty lähikuntien vanhukset, jotka eivät enää kyenneet asumaan yksin. Pienten asuntojen ikkunoissa oli salusiineja ja paavalinkukkia. Immin isä poltti tupakkaa huoneistonsa ulkopuolella, yllään talvitakki ja jalassaan pelkät yöpuvunhousut ja reinot. Hän oli kääntänyt selkänsä viimaa vasten ja veti savuja laiha niska kyyryssä, nortti kämmenen suojissa.

– Ihanko sinä oikeasti haluat keuhkokuumeen, Immi sanoi. – Laita edes kunnolla vaatteet päälle jos on pakko päästä tupakalle tällä ilmalla.

– Se vaan lisää vastustuskykyä…

Isä tumppasi nurin käännettyyn kukkaruukkuun ja meni Immin edeltä sisälle.

– Oikein pullaa toit, isä sanoi, kun Immi purki ostoksiaan, vaikka Immi toi aina jotain.

Immi kattoi kahvipöydän samalla kun isä laittoi kahvia tulemaan. Keittiö oli pieni, mutta he liikkuivat tottuneesti, ohittivat toisensa kuin hyvin harjoitellussa tanssissa. Radiossa soi vaimeasti Jari Sillanpään tango. Sen keskeytti miellyttävä miesääni, joka kertoi seuraavasta kappaleesta. Sekin oli tango.

– Täällä ei ole muusta puhuttu koko päivänä kuin Soinion Sinikasta, isä sanoi. – Nämä mummot eivät innostu mistään niin paljon kuin siitä, että joku tuttu kuolee. Ja kun se on vielä sellainen juttu. Ne ovat juosseet ovelta ovelle naama helottaen.

Immi istahti keittiötikkaille. Isä nyhräsi pöydän ääressä pullapitkopussia auki.

– Kaikki täällä tunsivat sen. Se kävi vielä tänä vuonna antamassa niitä terapioitaan, isä sanoi.

Immi kuuli kyllä, miten isä painotti viimeistä sanaa.

– Ja kyllä täältäkin kävi vähän väliä joku siellä kortinluvussa, pyörittämässä pulloa tai mitä lie tekivät.

Sinikka oli ollut vuosia sitten perhepäivähoitaja, mutta oli kouluttautunut myöhemmin vyöhyketerapeutiksi ja luontaishoitajaksi. Puhuttiin, että hän oli harrastanut myös kädestäennustamista.

– Sanovat, että se on itsemurha, Immi sanoi.

– No sehän se yleinen käsitys taitaa olla, että tahallaan se sinne järveen meni, isä sanoi. – Että se ei päässyt yli siitä miehensä kuolemasta toissa vuonna, vaikka se semmoinen naissankari olikin. Konkurssikin niille ehti tulla ennen loppua. Ja kun oli vielä se sen pojan tapaus silloin vuosia sitten.

Sinikan ja Ukin ainoa poika oli kuollut kymmenkunta vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Hän oli ollut vain kaksikymmentäyksivuotias.

– Sen jälkeenhän nämä vasta alkoivat, nämä hoidot ja ennustelut, isä sanoi.

Kahvinkeitin korahti. Immi nousi ja kaatoi kahvin kuppeihin. Isä mätti omaansa sokeria ja hämmensi.

– Oskarihan oli silloin aikoinaan Sinikalla perhepäivähoidossa, hän alkoi muistella. – Eikös sille pojalle pitäisi kuitenkin soittaa ja kertoa?

– Tuskin se Sinikkaa muistaa, sanoi Immi ja ajatteli: Oskari on unohtanut meidät kaikki.

– No soita silti. Oletko sinä kuullut siitä mitään?

Isä kysyi sitä joka kerta, kun Immi tuli käymään.

– Se oli kuulemma jossain lehdessä, Immi sanoi. – Katja lupasi leikata sen minulle talteen. Otan sen sunnuntaina mukaan.

– Pojalla on kiire tietysti.

Ollaan mekin, ajatteli Immi. Kärkytään tiedonmurusia tuttavilta, keräillään lehtikuvia. Häntä vihlaisi ikävä. Viime päivinä näitä muistikuvia oli noussut hänen mieleensä vähän väliä: Oskari kotitalon pihalla, haravoimassa lehtiä Immin isän kanssa, juoksemassa pihatiellä työntäen edellään kuorma-autoa, hukuttamassa muurahaisia sadevesitynnyriin. Auringontuoksuinen siilitukka, asfaltti-ihottumaa polvissa. Milloin hän oli viimeksi kuullut Oskarin äänen?

Ulkona humahti kova tuulenpuuska, puut taipuivat.

– Kevätmyrskyä tekee, isä totesi.

– En minä Sinikkaa koskaan oikein tuntenut enkä ole vuosiin ollut tekemisissä, Immi sanoi. – Onhan sille sattunut kaikkea kamalaa ja ehkä se sitten oli kauhean yksinäinen. Mutta en olisi uskonut, että se tekee itsemurhan.

– Niinhän ne aina sanovat. Että ei millään olisi voinut arvata ihmisestä, mitä se hautoi päässään, isä sanoi.

Isä otti lääkelokerikkonsa ja alkoi laskea pillereitä. Immi oli hiljaa, ettei isä menisi sekaisin. Isän huulet liikkuivat äänettömässä laskutoimituksessa. Immin katse eksyi isän käsiin, ja hän näki, että ne vapisivat. Ne olivat vanhan miehen huterat kädet, nivelet kyhmyiset ja kulmikkaat, hyppysten ote pienistä pillereistä kömpelö. Näky sai sanattoman pelon kiristämään mahanpohjassa.

– Peitsosta olivat tulleet katsomaan katiskoja Unholahden poukamaan, kun huomasivat ruumiin vedessä, isä jatkoi hetken kuluttua.

Hän oli saanut lääkkeet laskettua ja työnsi lokerikon Immin puolelle pöytää, niin että tämä saattoi tarkistaa niiden lukumäärän. Pillerit olivat kauniita ja kirjavia. Värikkäitä helmiä ja nappeja. Valkoisia, taivaansinisiä, keltaisia ja vaaleanpunaisia. Isä tarvitsi niitä kaikkia.

– Hyvä vain että löysivät nopeasti, isä sanoi. – Se ei ole kaunis näky, jos ruumis viruu kauan vedessä.

Isä oli entinen lehtimies, ja oli aikoinaan työskennellyt vuosien ajan rikostoimittajana.

– Sinikan vuokraemäntä ei kuulemma ole paikalla, se Greta Kukko, Unholahden vanha rouva, sanoi isä. – Joku kertoi että se olisi kylpylälomalla, toisten mukaan se on etelässä. Ovatkohan saaneet sille edes sanaa vielä?

Sinikka oli vuokrannut talon pari vuotta aiemmin Unholahden vanhalta sahatilalta, jonka omistaja Greta Kukko oli. Sitä ennen Sinikka oli asunut miehensä Uki Soinion kanssa Palojärven keskustassa. Uki oli kuollut vähän Sinikan muuton jälkeen syöpään.

Silloin kun Sinikka oli muuttanut Unholahdelle, Uki oli ollut vielä elossa mutta sairaalahoidossa. Immi muisti, että jotkut olivat pitäneet sitä tunteettomana. Kuka puuhaa muuttoa yhteisestä kodista samalla, kun mies tekee kuolemaa? Nyt siitäkin puhuttiin toiseen tapaan, sellaiseen jossa heti säälin ja kauhistelun alla lymysi kiiluvasilmäinen kiinnostus. Sinikka ei kestänyt yksinäisyyttä siinä asunnossa, nyökyteltiin. Yksin kaikkien niiden muistojen keskellä, ihmisraunio. Sitten vielä se konkurssi. Velkojen maksuunhan sekin talo meni.

– Mitenkähän se rouva Kukko meinaa pärjätä, kun Sinikka ei ole enää auttamassa, isä mietiskeli.

Immi ei ollut koskaan edes tavannut Unholahden omistajaa. Kuullut juttuja tietysti, kaikkihan olivat.

– Se on omituinen vanha naisihminen, isä toisteli yleisesti tiedettyä. – Erakkohan se oikeastaan on, muutti Unholahdelle pysyvästi muistaakseni 80-luvulla. Se on sen miesvainajan sukutila, ja oli Kukoilla ennen kesäasuntona. Mutta se oli ennen kuin me edes muutimme tänne.

Immi oli ollut lapsi, kun hän ja isä olivat tulleet Palojärvelle. Hän ei muistanut siitä mitään muuta kuin sen, minkä oli nähnyt valokuvissa. Isän Pääskytien pihalla nojaamassa rehvakkaana upouuteen vuoden -69 malliseen Ford Capriin. Oman aran hymynsä ensimmäisessä koulukuvassa. Hapsottavat letit, jotka Immi ehkä oli itse koettanut solmia.

– Eipä sitä Kukkoa kukaan juuri tunne. Me olemme vähän odotelleet sitä tänne palvelutalon porukkaan, mutta sitkeästi se on Unholahden tilalla pysynyt.

Isä tiirusti tyhjään kuppiinsa. Immi nousi ja kaatoi heille lisää kahvia. Isä kertoi kuulleensa, että Sinikan vaatteet olivat löytyneet penkiltä saunan edestä siististi pinottuina. Ruumis oli lojunut vain vähän matkan päässä laiturista rantakaislikossa ilkosen alastomana.

– Se on mennyt laiturin päästä veteen ja lähtenyt uimaan ulappaa kohden, kunnes ovat voimat pettäneet ja kylmyys on kangistanut, isä otaksui. – Siinä on tuskin kauan mennyt. Aallot ovat sitten painaneet sen lahdenpohjukkaan. Hyvä että löytyi pian, olisi se voinut upotakin ja olla kauan kadoksissa.

Tarkalleen ei tiedetty, milloin Sinikka oli kuollut – joskus edellisen päivän kuluessa kuitenkin. Hänet oli löydetty aamuvarhaisella.

– Kylläpä sinä olet hyvin perillä, Immi sanoi, ja isä esitti vaatimatonta.

Aina kun jotain tapahtui, palvelutalon asukkaat olivat ensimmäisinä asioista selvillä. Pahansuopa uutinen tai häijy juoru rikkoi yksitoikkoisten iltapäivien harmauden. Vanhukset soittelivat lapsilleen ja tuttavilleen, utelivat yksityiskohdat ja kertoivat ne eteenpäin. Pikkupitäjällä ei oltu turhantarkkoja vaitiolovelvollisuudenkaan suhteen.

– Eikö se voi olla vain onnettomuus? Jos se oli vain saunasta uimassa?

– Kylmänä ja lukossa se sauna oli seissyt, pellit kiinni, isä sanoi. – Eipä siinä ole paljon vaihtoehtoja, miksi se on veteen mennyt.

Immi mietti. Hän leikkasi lisää pullaa, mutta kummallekaan ei enää maistunut.

– Sinikka kävi kirjastolla monta kertaa pitkin kevättä, ja minusta se näytti paljon paremmalta kuin aiemmin. Hyväntuuliselta.

Immi nyppi raesokereita lautaseltaan. Hän jätti sanomatta, että kirjastoapulainen oli ollut sitä mieltä, että Sinikalla oli ollut viime aikoina surkea katse silmissään. Sellaista ihmiset nyt kerta kaikkiaan keksivät jälkeenpäin, ajatteli Immi.

– Minä katsoin kirjaston koneelta mitä Sinikalla oli lainassa. Heti kun näin ne kirjat, minä muistin, miksi ajattelin, että sillä meni nykyisin paremmin.

Melkein kaikki Sinikan lainaamat kirjat olivat olleet matka- ja kulttuurioppaita. Ne olivat käsitelleet Lähi-idän maita, Israelia ja Egyptiä. Sinikka oli jopa laittanut tilaukseen joitakin, joita piti pyytää kaupungista asti. Ne eivät olleet vielä saapuneet. Lisäksi Sinikalla oli koko kevään ollut lainassa englannin kielen alkeet. Se oli äänitekurssi, ja Sinikka oli uusinut lainan monta kertaa. Immi muisti soittaneensa Sinikalle edellisellä viikolla kurssin takia, sillä sille oli varauksia, ja palautuspäivämäärä oli mennyt umpeen.

– Se ei minusta sovi yhteen itsemurhan kanssa.

Isä katseli Immiä virkeillä vanhan miehen linnunsilmillään.

– Eihän se ole vielä kirkossa kuulutettu, että se oli itsemurha, hän sanoi, ja sitten he olivat kauan hiljaa.

Immi sulki isän asunnon ulko-oven takanaan. Tuuli oli voimistunut, se puhalsi tasaisesti ja raikkaana. Tuoksui mullalta ja havupuilta. Immi kulki nopein askelin pyörätelineen suuntaan, kun naapurihuoneiston ovi aukesi. Ovensuussa seisoi Elise, isän ankara, ryppyinen naapuri. Immi tervehti ja seisahtui vastahakoisena. Elise ei vastannut tervehdykseen.

– Se sitten meni ja tappoi ihtensä se Sinikka.

– Ei kai sitä vielä tiedetä, Immi sanoi.

– Ihtensä tappaminen on suuri synti.

Immi mumisi näkemiin ja lähti kävelemään eteenpäin. Elise korotti ääntään ja jatkoi hänen loittonevalle selälleen:

– Kelle tahansa tulloo vaikeuksia, jos pelloo saatanan peliä. Kyllä se tiijetään minkä kanssa Sinikka puuhasteli. Se korjoo kyllä lopussa omansa, pahhuus.

Immi pysähtyi.

– Tuollaiseen minä en usko ollenkaan.

– Parasta olisi, Elise sanoi. – Monta muuta oli siinä mukana. Semmosiakin jottei uskoisi että kehtoovat. Turvasivat pahhuuteen, katsoivat käjestä. Saatanan peliä ja saatanan pussiin. Palvotaan rahhoo ja huorataan. Ja huorintekijät kulkee kylillä piä pystyssä.

Elise katsoi pahasti.

– Näkemiin, Immi sanoi, kääntyi kannoillaan ja marssi polkupyöränsä luo.

– Pittee rukoilla anteeksi syntejään, Elise huusi hänen peräänsä.

Immi nousi pyörän selkään ja ajoi palvelutalon pihasta taakseen vilkaisematta. Puolessavälissä alamäkeä hän kuuli, miten Elise huusi:

– Jeesuksen veri pessöö synnistä puhtaaksi.

2. luku

Palojärven taajama kyyhötti kapean lahdenpoukaman perukoilla keskellä Järvi-Suomea. Sen ympärillä asutus harveni nopeasti, teki tilaa pelloille ja metsille. Talvella ihmiset sulkeutuivat taloihinsa katsomaan televisiota, kun aura-auto jymisi autioilla teillä. Kesäisin huoltoasemalle ja S-marketin parkkipaikalle ilmestyivät mökkiläiset, jotka lastasivat mansikkalaatikoita ja kaljakoreja autojen takakontteihin, ja heidän vanavedessään torille tuli loimulohen, t-paitojen ja virkattujen pipojen kauppaajia. Kun syksy tuli, kesäasukkaat lähtivät pois kuin muuttolinnut. Palasivat takaisin seuraavana kesänä, nurisivat mansikan hintoja.

Palojärvellä oltiin totuttu tähän kiertokulkuun, eikä se juurikaan koskettanut paikallisten elämää. Todelliset palojärveläiset tunsivat toisensa ainakin näöltä. Tiesivät kuka oli muualta tullut, tiesivät kenellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Ja viimeisinä vuosina yhä useampi oli alkanut lukita ulko-ovensa iltaisin.

Immi pyöräili vastatuuleen kotiin. Hän asui Pääskytiellä, kirkonkylän pohjoispuolella, vaaleankeltaisessa rintamamiestalossa. Immi oli asunut samassa talossa lapsesta saakka. Oli hänkin nuorena lähtenyt, mennyt yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja kirjastotiedettä, vannonut ettei mikään saisi häntä tulemaan takaisin. Mutta hän ei ollut viipynyt poissa edes kahta vuotta.

Sen jälkeen kun Immi oli kaksikymmentävuotiaana palannut Tampereelta vauva kainalossaan, hän, isä ja Oskari olivat asuneet Pääskytien talossa kolmisin. Isä oli muuttanut yläkertaan, ja Immi oli mennyt sijaiseksi kirjastoon. Hän oli suorittanut tutkinnon loppuun etäopiskeluna. Kumartunut öisin tenttikirjojen ylle, kun Oskari oli nukkunut levotonta untaan. Istunut talviaamuina yksinään Kiitolinjan bussissa, jonka ikkunoista näkyi pelkkää pimeää. Käynyt tenteissä kaupungissa, joka ei ollut lainkaan huomannut hänen poissaoloaan, ja palannut iltaisin Palojärvelle, jossa hänen elämänsä polki paikoillaan.

Immi oli valmistunut ja saanut vakituisen viran Palojärven kirjastonhoitajana. Elämä oli asettunut lopullisesti verkkaisiin uomiinsa. Välillä Immi oli kapinoinut kohtaloa vastaan, välillä hän oli ollut vähällä rikkoa kaiken. Lopulta hän ymmärsi lakata tavoittelemasta sitä, mitä ei ollut. Se auttoi.

Oskari kasvoi, muuttui vähitellen pitkäksi ja ärtyisäksi, isän terveys rapistui. Immi hyväksyi tosiasiat ja etsi henkireikänsä toisaalta. Sitten isä sai ensimmäisen sydänkohtauksen. Se oli lievä, mutta mikään ei palannut ennalleen. Isä päätti muuttaa uuteen palvelutaloon.

– Tässä kenenkään taakaksi ruveta, isä oli jupissut. Ja oli pitänyt päänsä, kuten tavallista, vaikka Immi oli mitä yrittänyt.

Vain vuosi sen jälkeen Oskari oli lähtenyt. Se oli ollut Immille vielä vaikeampaa, vaikka hän tiesi, että pojan täytyi päästä pois ennen kuin jäi roikkumaan Shellin ja Myllytuvan baarin välille, pysyvään väliaikaisuuden tilaan. Lyömään pitkävetoa ja odottamaan seuraavaa työllistämisjaksoa.

Oskarin poissaolo oli täyttänyt koko talon. Immi oli istunut keittiössä tai olohuoneen nojatuolissa, lukenut lehteä vuoteessaan, ja Oskari oli puuttunut joka puolelta. Oskarin askeleet, Oskarin juro mökötys, ulko-oven paukahdus. Talo oli tuntunut huteralta, kuin se olisi ollut hajoamaisillaan. Vähitellen Oskarin tuoksukin oli kadonnut, niin että Immi oli yhtenä iltana turhaan etsinyt sitä, painanut kasvonsa vanhoihin vaatteisiin, tyynyliinoihin, pyyhkeisiin saunan eteisessä. Hänen lapsensa oli poissa eikä palaisi. Joka huoneessa Immi oli yksin keskellä taloa, jossa ei asunut ketään muuta. Hän oli ollut silloin 38-vuotias. Hän asui yksin ensimmäistä kertaa elämässään, ja hänen sisällään jomotti haamukipu. Kun aika kului, hän tottui siihenkin.

Immi avasi puutarhanportin ja talutti pyörän pihalle. Lumi oli sulanut pariksi laikuksi. Nurmikko oli pahan näköinen. Hän jätti pyörän seisomaan räystään alle ja etsi ulkoavaimia laukustaan. Kissa asteli häntä pystyssä omenapuiden katveesta puskemaan hänen jalkojaan vasten. Immi kumartui silittämään sitä.

– Jaahas, armon rouva on palannut harharetkiltään…

Vasta silloin Immi huomasi, että Maatuskan suusta roikkui kuollut hiiri. Hän värähti. Kissa laski raadon Immin eteen portaalle. Immi poimi sen paperinenäliinaan ja avasi oven. Maatuskan rinnasta kumpusi paksu, itsetyytyväinen hyrinä, kun se livahti sisälle pakoon navakasti puhaltavaa tuulta. Immi kävi pudottamassa hiiren roskalaatikkoon ja palasi ulko-ovelle. Juuri kun hän oli astumassa sisälle, joku huusi portilta hänen nimeään. Katja kiiruhti posket ja nenä punaisina pihatietä pitkin. Hän työnsi edessään lastenvaunuja, joiden jämerät maastopyörät ratisivat soralla.

– Timo on kotona kaksosten kanssa ja vauva nukahti. Ajattelin, että ehdin tuomaan sen lehtileikkeen.

– Tule vain, minä keitän kahvia, Immi sanoi, vaikka oli juuri juonut niin monta kuppia isän luona, ettei tehnyt mieli yhtään enempää. Hän kävi kurkistamassa vaunuihin. Vauva nukkui. Se oli pieni ja punakka ja toi Immin mieleen vanhan, ryppyisen mummon. Immi hipaisi sormellaan suljettua nyrkkiä.

– Älä herätä sitä tai se kohta huutaa taas kuin piru, Katja sanoi.

Hän siirsi vaunut tuulelta suojaan, jätti vauvan ulos nukkumaan ja meni Immin edeltä sisälle. Immi kiskoi kengät jalastaan ja ripusti nahkatakin verannan naulakkoon. Katja alkoi kaivaa lehtileikettä Unikko-kuvioisesta olkalaukustaan.

– Se on pitkä haastattelu kuule. Äitienpäiväjuttu. Oskari puhuu sinustakin.

Katja löysi laukustaan A4-kokoisen vihkon, jonka välistä hän otti naistenlehdestä repäisemänsä sivut ja ojensi ne Immille.

– Tässä.

Immi vilkaisi lehtileikettä keittiöön mennessään. Siinä oli iso mustavalkoinen valokuva Oskarista jollakin korkealla paikalla Helsingin katot taustanaan. Aurinko oli matalalla, varjot pitkiä. Kuva oli otettu ehkä jo kevättalvella, luntakin siinä erottui. Oskarilla oli kaulassaan paksu, käsinneulotun näköinen kaulaliina. Kuka sen oli tehnyt? Oskari siristi silmiään, hymyili hieman. Jokin läikähti Immin sisällä, muttei hän tiennyt oliko se iloa vai surua.

– Vaikea uskoa, että se on meidän Oskari, Katja sanoi.

Immi laittoi haastattelun sivupöydälle odottamaan. Hän halusi lukea sen vasta kun oli yksin.

Katja istahti keittiötuolille, huokaisi kuin vanha ihminen ja sanoi, ettei voinut juoda kahvia, sillä se meni maitoon ja vauva sai siitä mahanpuruja. Vauva sai niitä myös sipulista, herneistä,