Sydänrata

By Anneli Vainio

Tarkkanäköisiä ja koskettavia tarinoita lääkärin työstä, ihmisyydestä ja elämästä, lääkärin itsensä kertomana.Anneli palaa Montrealiin, entisen työpaikkansa 20-vuotisjuhlia viettämään. McGillin yliopiston kipuklinikan juhlissa on luvassa paitsi esitelmiä ja juhlapuheita, myös jälleennäkemisiä ystävien kanssa. Anneli ei malta odottaa, että pääsee vaihtamaan kuulumisia ja muistelemaan vanhoja. Mutta sitten kaupungin alueelle saapuu jäämyrsky, joka kiristää pakkasen hyytäväksi, aiheuttaa sähkökatkoja ja pistää suurkaupungin pysähdyksiin. Anneli ystävineen lähtee evakkoon työkaverinsa luokse. Saadakseen ajatuksensa pois riehuvista luonnonvoimista ystävät ryhtyvät kertomaan tarinoita toisilleen.16 novellia sisältävä Sydänrata käsittelee hauskasti, koskettavasti, sydäntäriipaisevasti ja lämpimästi kirjailija Anneli Vainion itsensä lääkärin urallaan kohtaamia kysymyksiä, sattumuksia ja eettisiä pohdintoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2023
• ISBN: 9788727041476

Book preview

Sydänrata

Copyright ©2010, 2023 Anneli Vainio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727041476

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ulkona riehuu jäämyrsky – koko kaupunki on ilman sähköä jo viidettä päivää. Istumme kaikki kahdeksan Elisabeten takan ääressä, jonne olemme paenneet kylmyyttä. Silloin Elisabete sanoo: Anneli, tiedän että sinulla on tekeillä kokoelma kertomuksia. Kerro meille tarina! Ja minä kerroin. Lupasin kertoa ystävilleni tarinan joka ilta niin kauan kuin olemme jäämyrskyn vankeina hänen talossaan.

Olin palannut Montrealiin, koska entisen työpaikkani, McGill yliopiston kipuklinikan väki oli kutsunut minut puhujaksi klinikan 20-vuotisjuhlaan. Pääpuhujan roolia enemmän minua veti Montrealiin mahdollisuus tavata vanhat ystäväni Elisabete, Lotte, Sylvain, Mathilde ja Donna. Jälleennäkeminen Dorelin lentokentällä oli ollut riemukas - halauksista ei tullut loppua. Donna, klinikan sihteeri, oli varannut minulle huoneen La Citéstä, asuntohotellista, jossa asuin kaikki työviikot seitsemän vuoden ajan. 1970-luvulla rakennettu kolmekymmentäkerroksinen, nyt jo vanhanaikaisen näköinen punatiilinen kompleksi seisoi Mont Royalin kupeella, kävelymatkan päässä sairaaloista.

Maanantai 5. tammikuuta

Täällä on aivan hämmästyttävä keli. Quebecissä asuessani ihmiset kertoivat ilmiöstä nimeltä pluie verglaçant, joka on suomalaisen jäätävää tihkua isoveli. Aamulla seminaariin kävellessäni puiden oksia ympäröi senttimetrin paksuinen kirkas ja kova jää. Puut ja pensaat ovat kuin lasiveistoksia. Jokaisessa männynneulasessa töröttää nakkimakkaran kokoinen kimaltava lasisormi. Lehtipuihin jääneet lehdet helisevät vienosti. Edessäni on lasivaltakunta.

Iltapäivällä taivas on sininen, ja auringonsäteet saavat jäiset pinnat sädehtimään spektrin kaikissa väreissä. Kadut ovat yhtä luistinrataa. Polkupyörät ovat muuttuneet lasipolkupyöriksi. Kaupunkilaiset hakkaavat taltoilla ja vasaroilla autojaan, joita peittää paksu jää. Kun kerros halkeaa, jäät putoavat kiliseviksi kasoiksi. Kuulen työtovereilta, että teiden liukkaus on aiheuttanut liikennevahinkoja. Tieltä suistunut rekka syttyi palamaan, ja kolmen tonnin juustokuorma muuttui valtavaksi fondueksi.

Tiistaina hymyni hyytyy ja lakkaan ihailemasta maiseman kauneutta. Mont Royalin puistosta kuuluu räsähtelyä kuin autokolarien ääniä. Suuret oksat putoilevat, ja vanhat vaahterat katkeavat keskeltä. Katkeilevat puut tukkivat jalkakäytäviä. Kompuroin hätääntyneenä autojen välissä keskellä ajoväylää. Sohjoiset kohdat tuntuvat Jumalan siunaukselta. Hankia peittää kirkas jää.

Osa kaupunkia on ollut ilman sähköä jo pari päivää. Etelärannan asukkaat tyhjentävät vesijohtonsa ja muuttavat hotelliin. Sihteerimme Mathilde yrittää houkutella iäkästä äitiään jättämään kylmenevän talonsa ja siirtymään keskikaupungille toisen tyttären ja kolmen kissan luo.

Keskiviikko on välipäivä, on pientä pakkasta mutta ei sada jäätä. Selitän optimistisesti, että varmaan kohta tulee suojakeli ja kaikki sulaa. Kipuklinikan potilaat ovat peruuttaneet vastaanottonsa. Työntekijät pelkäävät, että seminaarikin keskeytetään.

Torstai 8. tammikuuta

Jääsade alkaa uudelleen. Eteläranta on edelleen ilman sähköä. Ihmiset tulevat myöhässä kokoukseen, ja meillä on sähköä ja meillä ei ole sähköä ovat päivän puheenaiheet.

Perjantaina kaupungin bussiliikenne on lamassa, metro ei kulje ja junaliikenne on poikki. Tunnelma kaduilla on aavemainen. Jääkerros on jo viiden senttimetrin paksuinen ja peittää kaikki pinnat: katot, sähkölangat, puiden oksat ja roskalaatikot. Liikkeellä on vain vähän ihmisiä. Suuri vaahtera on pudottanut kaikki päähaaransa, rungosta sojottavat vain metrin pituiset säleet; haljenneet oksat makaavat maassa kuin taistelutantereella. Ohi kävellessäni putoaa puolikas suurta lehmusta kerrostalon pihaan: räsähdys, humahdus ja jään kilinää. Onneksi kukaan ei jää alle.

Tutkijatoverini, Quebec Cityssä asuva Sylvain matkustaa kaupunkiin kuullakseen, että seminaari on peruttu. Hän kertoo, että linja-autoasemalla ihmiset odottavat hiljaisina ulospääsyä Montrealista, tavanomainen quebeciläinen huulenheitto ja naureskelu puuttuvat kuvasta. Kulku kaupunkiin tuottaa vaikeuksia suljettujen katujen ja siltojen takia. Jacques Cartier-silta on jään kuorruttama, mutta vielä auki. Iltapäivällä sekin suljetaan, koska rakenteista putoilee monen kilon painoisia jäämöhkäleitä autojen tuulilaseihin. Nyt ovat kaikki kaupungin ulospääsytiet suljetut. Sylvain jää vangiksi Montrealiin ja asettuu asumaan Elisabeten luo, koska Elisabeten asunnossa on puulämmitys. Sähkötkin toimivat vielä osassa Westmountia. Elisabete pyytää minua soittamaan La Citéen. Teen sen todetakseni, että sieltäkin ovat sähköt nyt poikki. Teen seuraa Sylvainille ja Elisabetelle. Kävelemme tai oikeastaan liukastelemme tunnin matkan keskustasta Westmountiin.

Harvat liikkeellä olevat ajoneuvot ovat arktisen näköisiä - monista on jää hakattu vain tuulilasista. Peltejä peittää paksu jääkerros ja puskureista roikkuvat pitkät, kellertävät jääpuikot. Autojen pyörissä kolisevat lumiketjut.

Elisabetellä on vielä sähköä. Näemme televisiosta, kuinka kaupungin eteläpuolella Longeuilin, Saint Hyacinthen ja Drummondvillen alueella, pahiten tuhoista kärsineessä mustassa kolmiossa nuoret puut ovat maahan asti taipuneina, vanhat katkenneina, oksien ja runkojen tyvet keltaisina törröttäen. Kamera näyttää kallistuvia sähköpylväitä ja yhä matalammalla riippuvia, jään peittämiä johtoja, kunnes johdot ovat maassa sotkussa ja katkenneina ja pitkät rivit sähköpylväitä makaavat pitkin pituuttaan. Suuret voimalinjat ovat sortuneet dominon tavoin. Metallirakennelmat lojuvat kasoina kuin särkyneet mekanolelut. Tuijotamme kauhistuneina ruutua.

Mathilde, vanhempi sihteerimme, soittaa ja kertoo nyt myös olevansa sinistrée (vahinkoja kärsinyt), ja pyytää päästä äitinsä kanssa asumaan Elisabeten luo. Betty lupaa heille työhuoneensa ja toivoo samalla, että he toisivat jotain ruokaa sulavasta pakastimestaan. Lupaus pizzasta lieventää hieman kolkkoa tunnelmaamme.

Illallisella istumme vaitonaisina. Meitä on Elisabete, hänen miehensä Simon, Sylvain, Mathilde ja hänen äitinsä, rouva Benedetti. Pizzassa ei ole mitään vikaa, mutta ajatuksemme harhailevat huolestuneina. Silloin tällöin joku päästää ilmoille kevyen huokauksen. Kerro meille tänään jokin jännittävä tarina, jossa on onnellinen loppu! ehdottaa Elisabete. Lopusta en voi luvata mitään, mutta vien teidät kauas pois täältä, sen voin paljastaa, vastaan.

Sydänrata

Henry laski aamun Iltalehden käsistään ja katseli ympärilleen. Vaunu oli melkein täynnä, vain muutamia paikkoja oli vielä vapaana. Tämä olisi ollut taas yksi näistä aamuista, samanlainen kuin tuhat muuta, jolloin hän oli matkustanut töihin kitkutellen etenevässä paikallisjunassa, aamukahvin kitkerä maku suussaan ja vihaisena siitä, että oli joutunut nousemaan niin varhain. Nyt kaikki olisi toisin.

Pasila. Henry tarkasteli vaunuun tulevia. Hän ei tunnistanut ketään, eikä kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut hänestä, nuoresta miehestä joka istui paikallisjunassa pusakka auki, tukka pörrössä, ja puristi tiukasti jalkojen välissä tummanharmaata urheilukassia. Henryä pelotti. Poliisit olisivat hänen kannoillaan minä hetkenä hyvänsä. Joko poliisit tai Kaken jengin miehet, mikä olisi vielä pahempaa. Mutta minkäs teet, tavallinen elämä oli käynyt niin tylsäksi, että kaksi päivää sitten mikä tahansa oli tuntunut paremmalta. Henry ei viihtynyt työssään sairaalan lääkintävahtimestarina. Paarien työntämistä ja örisevien humalaisten taltuttamista ruuhkaisella päivystyspoliklinikalla – ei kiitos! Hän ajatteli mieluummin Sonjaa, ihanaa Sonjaa.

Ilmala. Ovet avautuivat, ja sisään raahusti seitsemän tai kahdeksan eri-ikäistä pipopäätä. Käytävät alkoivat täyttyä, ja näkyvyys oville muuttui huonommaksi. Henry laski asemia seinään kiinnitetystä kartasta. Vielä yksitoista – kuinka hän kestäisi ne kaikki? Hänen alkoi tulla hiki. Ei olisi pitänyt lainkaan lähteä mukaan tällaisiin juttuihin.

Kaikki oli Sonjan syytä. Sonja oli tullut hänen elämäänsä kuin tornado, ja se tornado oli muuttanut kaiken. Yhtäkkiä Henry oli tuntenut itsensä tärkeäksi. Hänet oli valittu. Hänet oli valittu suorittamaan vaativaa, hermoja koettelevaa tehtävää, ja palkinto odotti yhdentoista aseman päässä. Kunhan nyt vain jaksaisi sinne asti. Henry puristi laukkua lujemmin jaloillaan ja tarkkaili vaunussa matkustajia. Ei hätää, kaikki olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa. Ulkomaalaiset keskustelivat keskenään.

Huopalahti. Sonja oli niin kaunis – ajatella että hän, tavallinen kaksikymppinen mies, oli onnistunut iskemään baarin kauneimman muijan parhaiden kaveriensa nenän edestä. Tosi kuuma pakkaus – pukeutui ja kampasi itsensä kuin Uma Thurman Pulp Fictionissa. Sonja oli maannut vuoteella jalat ristissä vatsallaan samassa asennossa kuin Uma, pitänyt savukettakin samalla tavalla vasemmassa kädessään. Tuolloin hän oli kertonut Henrylle suunnitelmansa. Henry oli istunut hotellin nojatuolissa vastapäätä vuodetta, kuunnellut hajamielisenä katse vankasti kiinnittyneenä Sonjan rintojen väliseen vakoon, ja tuntenut itsensä vähintäänkin John Travoltaksi, tai ainakin tämän pikkuveljeksi. Tietenkin hän oli sanonut kyllä, kyllä tottakai, hän olisi valmis tekemään mitä tahansa. Seurauksista viis. Sonja, kokenut ja tyylikäs Sonja oli muuttanut yhdellä iskulla hänen elämänsä. Tuosta vaan, niin kuin ei mitään. Oli sillä naisella otsaa.

Huh, juna pysähtyi Pohjois-Haagan asemalle, eikä Henry ollut muistanut tarkkailla sisääntulijoita. Hän antoi katseensa kiertää vaunussa. Kaikki näytti olevan kunnossa. Ehkä hän hermoili turhaan. Sonja oli vakuuttanut, että hänen suunnitelmansa oli vedenpitävä.

Oikeastaan Henry ymmärsi naista. Sonjan vapauden päivät loppuisivat huomenna, kun Kake Väätäinen pääsisi vankilasta. Sonja oli Kaken muija. Kake oli jenginsä ehdoton kunkku, ja kaikkien tuntema sankari sitä paitsi. Pankkiryöstäjä, jonka kaverit olivat selvinneet lyhemmillä rangaistuksilla, koska Kake oli ollut keikan pääsuunnittelija. Viiden vuoden kakku oli nyt kärsitty, mutta jokainen iltalehtiä lukeva ja televisiota katsova kansalainen tässä maassa tiesi, että ryöstösaaliista suurin osa oli teillä tietymättömillä poliisin kuulusteluista, selvityksistä ja etsimisyrityksistä huolimatta. Monet olivat rahoja etsineet, mutta ainoastaan Kake tiesi apajan paikan.

Tai niin hän luuli. Sonja oli vankilassa käydessään kuunnellut Kakea ja päätellyt yksi ynnä yksi, kun tämä oli heikkona hetkenään puhunut heidän yhteisestä tulevaisuudestaan ja suunnitelmistaan. Oli olemassa tietty avain, ja kuultuaan siitä Sonja oli tehnyt uuden kotietsinnän heidän yhteisessä asunnossaan. Tarkemman ja tuloksellisemman kuin poliisi oli saanut aikaiseksi viisi vuotta sitten, sillä aikaa kun Sonjakin oli ollut pidätettynä kuulusteluja varten. Eräänä kesäisenä iltana Sonja oli noussut portaat vintille sorkkarauta kainalossaan, ja parin turhan yrityksen ja pienen nikkaroinnin jälkeen hän oli päässyt tavoitteeseensa. Yksi omakotitalon vintin parruista oli pitänyt irrottaa, ja sen takaa oli löytynyt muovipussi ja muovipussista avain.

Oli selvää, että sekä Sonjan että Kaken vapaana olevien kavereiden liikkeitä oli seurattu ja varjostettu. Valvonta lisääntyi tasaisesti, kun Kaken vapautumispäivä lähestyi. Siksi tarvittiin tuntematon kasvo, viaton nuori kaveri, jolla ei ollut merkintöjä rikosrekisterissä.

Sonjan pokka oli pitänyt. Hän oli vieraillut vankilassa viikoittain kuten ennenkin, vannonut rakastavansa Kakea kuten ennenkin, luvannut lähteä hänen kanssaan Trinidadiin ja alkanut jopa opiskella espanjaa työväenopistossa. Se ei ollut estänyt Sonjaa matkustamasta kolme kuukautta sitten Sotkamoon Kaken isän tyhjillään olevaan omakotitaloon. Etsiminen oli kestänyt päivän. Sonja oli peittänyt hyvin jälkensä ja poistunut talosta kassissaan pienempi kassi täynnä sadan ja kahdensadan euron seteleitä. Tukku muistutti paria tietosanakirjaa, ja se oli päätynyt Vallilan omakotitalon vintille parrun taakse samaan paikkaan, minne Kake oli kätkenyt avaimen. Viisisataatuhatta euroa ei olisi paljon, mutta kyllä sillä alkuun pääsisi, etenkin kun osaisi vähän kieltäkin. Sonja oli sanonut perustavansa pienen kampaamon, ja Henry voisi aina tehdä automekaanikon töitä. Ensimmäinen etappi olisi Panama, siellä puhuttiin parhaiten englantia. Kyllä se aina kotiolot voittaisi. Sonja oli kertonut Henrylle, ettei rakastanut enää Kakea. Vankila-aika oli vieraannuttanut pariskunnan toisistaan, ja Sonjasta oli tullut aiempaa itsenäisempi. Enää hän ei tyytyisi gangsteriheilan epäkiitolliseen hommaan, jossa saisi myös säännöllisesti selkäänsä.

Kannelmäki, Malminkartano. Jännitys tiivistyi, Henry tunsi käsiensä hikoilevan. Hän tunnusteli taskussaan olevaa kirjekuorta, jossa oli hänen upouusi passinsa ja lentoliput Madridin kautta Panamaan. Henry oli aikaisemmin käynyt Mallorcalla ja Kanarian saarilla, mutta ei muistanut näistä reissuista paljoakaan. Ne oli tehty kaverien kanssa, selät olivat palaneet auringossa ja kurkut kärventyneet halvasta konjakista. Hauskaa oli ollut.

Myyrmäki. Lippujen tarkistus! Neljä siniasuista virkailijaa astui vaunuun. Henry kaiveli taskujaan. Missä hitossa on hänen lippunsa? – Voi vittu, häneltä pääsi, ja toisella puolella käytävää istuva herra kohotti kulmakarvojaan. Nyt ei totisesti ollut sopiva hetki joutua kävelemään laiturille ja antamaan asemalla henkilötietojaan tarkastajille. Henry kaivoi ja kaivoi, kunnes tunsi taskussaan pienen paperipallon. Hän alkoi oikoa myttyä vapisevin käsin. Virkailijatäti katsoi Henryä ja rypistynyttä, tahmeaa lippua huvittuneena ja jatkoi matkaansa. Henry pyyhki pusakan hihalla märkää otsaansa.

Martinlaakso. Henry puristeli urheilukassia jaloillaan ja vilkuili vuorotellen puhelinta ja vaunun oviaukkoja. – Ota nyt iisisti, hän sanoi itselleen. Enää neljä asemaa, sitten hän olisi jo lentoasemalla. Henry vaihtoi asentoa. Kaikki oli vedenpitävää. Sonja ja Henry olivat tavanneet vasta muutama viikko sitten, ja pari päivää myöhemmin Sonja oli painanut pienen lapun Henryn