Lyhyen talven tarinat

By Hannele Pokka

Vuonna 1991 alkaa poliittisten tapahtumien vyöry ja oikeusministeri Hannele Pokka juoksee hallituksen kriisi-istunnosta toiseen. Suomessa on pankkikriisi, ja vaikeasti lainojensa takia velkaantuneet haluavat jutella tilanteestaan Pokan kanssa. Oikeusministerillä riittää kuitenkin kummasti aikaa kuunnella kansalaisia ja tarkkailla poliitikkoja ympärillään. Hän kuvaa niin presidentti Mauno Koivistoa ja valtiovarainministeri Iiro Viinastakin, ja kirjoittaa myös Lapista, kotiseudustaan, joka on hänen sielunmaisemaansa.Muistelmateos kuvaa murrostalven 1991-1992 tapahtumia, ja sen tarinat raottavat politiikan kulisseja kiehtovalla tavalla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 8, 2021
• ISBN: 9788726970845

Book preview

Kahden maailman tarina

Pirtin kello lyö kuusi, kun lähden ulos lenkille. Seisahdun pihamaalle ja hengitän syvään kirpeää pakkasilmaa. Muutama kalpea tähti kiiluu taivaalla. Maa on valkea ensimmäisistä lumista. Kettu on öisellä retkellään oikaissut pihan poikki.

Kylä nukkuu. Kylän rannassa koira haukkuu haikealla äänellä. Juoksen verkkaan jokirantaa. Joki pohottaa tummana, mutta rannoilla risahtelee jo jääriitettä. Rantapuut seisovat kuin patsaat. On kuin koko luonto odottaisi ääneti talven tuloa.

Lähimmässä naapurissani tien toisella puolella on jo valot. Ehkä talon vanha mummo on herännyt aikaiseen kahvinkeittoon tai muuten vain herättyään kulkea köpöttänyt muiden vielä nukkuessa. Naapurin emäntä työskenteli kylän sairaalassa, kunnes pääsi eläkkeelle. Nyt hän hoitaa vanhaa äitiään ilman mahdollisuutta lepoon tai virkistäytymiseen. Työ on vielä sitovampaa kuin kolmivuorotyö sairaalassa.

Naapurin isäntä on kova kalamies. Hän liikkuu mielellään luonnossa ja osaa kertoa lähimetsien eläimistä ja linnuista uskomattoman paljon juttuja. Naapurini on huolissaan metso- ja teerikantojen säilymisestä. Metsäaurauksille hän oli aluksi vihainen, kunnes huomasi, että rehevillä mailla auraukset onnistuivat ja kasvattivat aikaa myöten komeaa taimikkoa. Erämaametsien hakkuita naapurini on seurannut kulmat kurtussa. Hän muistaa kysyä, kun tapaamme, milloin venäläiset saadaan lopettamaan Lapin ilman pilaamisen Kuolan myrkkypäästöillä. Naapurini on luonnon tuntija ja ystävä. Etelän luonnonsuojelijat, jotka sitoivat itsensä kettingeillä kaivinkoneisiin Jerisjärven tietyömaalla ja Kessissä, saivat häneltä tuomion. Hänen mielestään lappilaisten tulee itse saada päättää omista asioistaan. Vaikka naapurin isännällä ei ole enää lehmiä, hän on edelleen Maaseudun Tulevaisuuden innokas lukija. Lehden ympäristöministeriön toimintaa arvostelevat kirjoitukset saavat hänet nyökkäilemään hyväksyvästi. Naapurilleni perustuslain omaisuuden suoja on pyhä.

Edellisen illan istuin naapurikylän metsästysseuran majalla. Kylätoimikunta oli koonnut väen. Moni ei tule ajatelleeksi, että kylätoiminta on nykyään elinvoimaisin kansanliike tässä maassa. Kylätoiminta-aate syntyi parikymmentä vuotta sitten. Silloin elettiin Suomessa vielä aikaa, jolloin yhteiskunnan rahaa oli käytettävissä moniin hyviin tarkoituksiin. Kylissä huomattiin, että valtion ja kuntien tukitoimet eivät koskaan ennättäneet kyliin saakka. Kyläläiset päätyivät siihen tulokseen, että kylien kehittäminen on heidän omissa käsissään. Kylätoimikuntia perustettiin innolla ajamaan kyläläisten asioita eteen päin. Välistä iski uskonpuute, kun hyvinä pidetyt hankkeet hautautuivat kunnantoimistojen pöytälaatikoihin. Valtaosa perustetuista kylätoimikunnista ei ole kuitenkaan antanut periksi. Tällä hetkellä yli 100 000 ihmistä osallistuu kylätoimikuntatyöhön.

Naapurikyläläisten murhe oli pyörätie. Tarkemmin sanottuna sen puuttuminen. Euroopan yhdentymiskehitys oli pyörätiehen verrattuna aivan toisen luokan kysymys. Tuleeko pyörätie vai ei? Sitä minulta haluttiin tietää. Valitteluni tiemäärärahojen pienuudesta ei mennyt jakeluun ollenkaan. »Aina yhdelle pyörätien pätkälle rahaa löytyy, jos halutaan», kyläläiset sanoivat kärttyisinä.

Jörn Donner tapaa Helsingissä kutsua Itä- ja Pohjois-Suomen kansanedustajia »siltarumpukansanedustajiksi». Maan reuna-alueelta tulevilla kansanedustajilla ei Donnerin mukaan ole kykyä muuhun kuin siltarumpumäärärahojen vaatimiseen.

Donnerin maailman keskus on Helsinki. Helsingistä hän arvioi maailman kehitystä ja vertaa Helsinkiään Amerikan ja Euroopan suuriin kaupunkeihin. Hänelle Helsinki on pikkukylä maailman metropoleihin verrattuna. Donnerille Helsinki on Suomessa ainoa oikea paikka sijoittaa asiat ja tapahtumat oikeisiin suhteisiinsa.

Naapurikyläläiselle maailmankeskus ei ole Helsinki, vielä vähemmän Pariisi tai New York. Hänen maailmansa keskuspaikka on kotikylä. Sieltä hän arvioi ja arvostelee ympäröivän maailman menoa. Siinä maailmankuvassa vilkkaasti liikennöidyn nelostien reunaan haluttu pyörätiekin on äärettömän tärkeä asia, sillä häntä, naapurikylän asukasta kiinnostaa tavattomasti, onko hänen lapsensa koulutie turvallinen.

Kotiin palatessa pihalla seisoo keltainen Nissan, jossa istuu tummaan tuulipuseroon pukeutunut mies. Kun mies astuu ulos autosta, huomaan hänet jo iäkkääksi. Mies on ehkä likempänä seitsemääkymmentä vuotta. Tosiasiassa hän on vasta hiukan yli kuudenkymmenen, mutta huolet ovat painaneet hänen kasvoihinsa lähtemättömät vaot. »Kuulin naapuristanne, että ette ole kaukana. Siksi jäin odottamaan», mies aloittaa. Hän sormeilee hansikkaitaan käsissään. Hän on tullut kotikuntani toiselta laidalta sadan kilometrin matkan varta vasten tänne. Menemme sisälle ja keitän kahvit.

Kahvipöydässä mies rupeaa puhumaaan. Hän puhuu puhumistaan, sotkeutuu välistä sanoissaan ja on kaiken aikaa anteeksipyytävän näköinen. Miestä nolottaa, kun joutuu kertomaan huolistaan. Hän on pohjimmiltaan hyvin ylpeä mies, joka on tottunut tulemaan omillaan toimeen.

Nyt miehellä on kuitenkin seinä vastassa. Hän, isä, takasi poikansa lainoja. Poika halusi yrittää ja isä auttaa poikaansa. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta sitten pojalla alkoivat vastoinkäymiset. Pojan yritys meni konkurssiin. Pojan omaisuus ei riittänyt velkojen maksamiseen. Nyt pankit velkovat isältä saataviaan. »Minun ja vaimoni eläkkeet eivät velkojen maksuun riitä, vaikka eläisimme satavuotiaaksi», sanoo vanha mies ja hänen äänensä värähtää. Mies ja hänen vaimonsa, kaksi vanhaa ihmistä. He haluaisivat elää rauhassa eläkevuotensa. Nyt he ovat hämmentyneitä. Sitoumus, joka annettaessa tuntui melkein velvollisuudelta, on kasvanut vuoren korkuiseksi. Se uhkaa viedä ukolta kodin ja tavarat.

Mietin, kuinka muutama viikko aikaisemmin tapasin suuren pankkiryhmän pääjohtajan. Kysyin, miksi pankit ottavat yksityisiltä ihmisiltä heidän tuloihinsa ja omaisuuteensa nähden ylisuuria takauksia. Missä on pankkien moraali? Pankinjohtaja mietti kauan ja sanoi sitten: »Se oli semmoista aikaa vielä äsken, että rahaa tuli ja meni ikkunoista ja ovista. Ei siinä kiireessä kukaan ennättänyt moraalia miettimään. »

Edellisen illan tapahtumat tunkevat tajuntaan, kun juoksen aamulenkkiäni. Muutaman tunnin kuluttua nousen lentokoneeseen ja matkaan Helsinkiin. Matkaa Rovaniemeltä Helsinkiin kertyy tuhannen kilometriä. Lentokoneessa matkan taittaa reilussa tunnissa. Tuntuu kuin samalla muuttaisin maailmasta toiseen.

Helsingissä hallitus hikoilee taas kerran talousvaikeuksien edessä. Valtiovarainministeriön herrat puhuvat kansantalouden nykyisistä ja lähiajan näkymistä. Paperipinot kasvavat pöydälläni. Puhutaan miljardeista ja sadoista miljoonista. Korkotason korkeudesta ovat kaikki yksimielisiä, mutta kenelläkään ei ole lääkettä, jolla korot saataisiin laskuun. Kokous venyy iltamyöhään saakka.

Istun ja mietin naapurikylän ihmisten pyörätietä ja takausvelkojen takia ahdinkoon joutunutta Ylä- Kemijokivarren pappaa.

Kotikylän ihmisten mielestä valtioneuvosto on juhlallinen paikka. Siellä tehdään päätöksiä kristallikruunujen alla. Kotikylän ihmisille samoin kuin muillekin Kemijokivarren asukkaille Kemijoen valjastaminen voimatalouskäyttöön oli aikoinaan kova isku. Arvokas lohijoki tuhottiin. Jokivarren asukkaat saivat yli kolmenkymmentä vuotta taistella saadakseen korvausta joen patoamisen aiheuttamista menetyksistä. Jokivarren ihmisiltä opin, ettei oikeutta maassa saa, jos sitä ei itse hanki.

Laillista esivaltaa syvästi kunnioittanut Lapin asukas on joutunut siitä lähtien usein epäilemään päättäjien hyviäkin puheita. Lappilainen pelkää, usein syystä, ettei hänen asioitaan ymmärretä etelässä.

Lapin ihminen on tosi sinnikko jos sikseen tulee. Siitä Kemijoen käräjöinnit ovat osoituksena. Lappilainen jaksaa kovastikin tapella oikeina pitämien asioiden puolesta. Välistä kuitenkin tuntuu, että hän antaa liian helposti periksi. Saattaa olla, että lappilaiseen on tarttunut paljon häntä ympäröivästä luonnosta. Entisaikaan, kun lappilainen hankki toimeentulonsa pelloilta ja metsistä, hän oppi, että ankaran luonnon ehtoihin oli pakko alistua.

Ministeri- ja kansanedustajatoverini sekä virkamiestuttavani etelässä tuntevat Lapista Saariselän, Luoston, Ylläksen, Levin ja Pyhätunturin matkailukeskukset. Heille Lappi on lomamaa, jonne tullaan lepäämään ja virkistäytymään. Lapin turistikaupungit hoidettuine latuineen, rinteineen ja ravintoloineen elävät omaa elämäänsä.

Tunturien kupeisiin versonut matkailuteollisuus on epäilemättä tärkeää Lapille, sillä ala työllistää nykyään enemmän kuin pohjoisen perinteinen kivijalka, metsäteollisuus. Lappilaisen arjella on kuitenkin monet kasvot. Poikkeaminen pääteiden varresta kyliin tuo Lapin ihmisen arjen lähemmäksi jokaiselle, jolla on avoimet silmät nähdä ja halua kuunnella ihmisten puheita. Silti olen tyytyväinen, että niin monet tapaamani tavalliset helsinkiläisetkin tuntevat Lapin hiihtokeskuksia. Ehkä näiden matkojen aikana jotain Lapin todellisuudesta avautuu heille.

On jo myöhä, kun pääsen hallituksen kokouksesta Helsingin asuntooni. Mietin kahta maailmaani, Lappia ja Helsinkiä. Toisinaan ajattelen, että henkinen välimatka pääkaupungin poliitikkopiirien ja Lapin välillä on paljon pitempi kuin välimatka on kilometreissä mitattuna. Poliitikkojen kieli ei useinkaan tavallista lappilaista puhuttele. Kuitenkin jokainen tekemämme laki ja päätös kohdistuu tavalla tai toisella tavalliseen ihmiseen, asuipa hän Lapissa tai muualla Suomessa. Toisinaan, kun satunnaisessa keskustelussa taksimiehen tai kaupassa myyjättären kanssa huomaa, että keskustelutoveri tuntee Suomen toisen laidan asioita ja on niistä kiinnostunut, mieli ihan piristyy. Ehkä välimatka kahden maailmani välillä ei sittenkään ole niin pitkä.

Helsingissä katuvalot palavat ympäri vuorokauden. Tähtiä ei näy, vaikka ilta on pilvetön. Tuulee pohjoisesta. Yhtäkkiä minun tulee ikävä. Kaipaan kotiin Kemijokivarteen katselemaan tähteä vastarannan matalien vaarojen päällä.

Budjettiriihi

Budjettiriihessä toistettiin uuvuksiin asti, että Suomen kansantalous on veloissa korvia myöten. Vaikka valtion budjettia tasapainotettiin ankaralla kädellä, tänä vuonna Suomi on entistä velkaisempi. Otamme uutta lainaa 7 000 markkaa asukasta kohden. Se tietää vanhojen velkojen kanssa 30 000 markan velkamäärää jokaista suomalaista kohti, vauvasta vanhukseen. Se tekee miljardin velkaa vuoden jokaiselle viikolle.

Suomi on tuhansien konkurssien maa. Oikeusministeriön valmistelemalla yrityssaneerauslailla voitaisiin nyt pelastaa satoja yrityksiä ja tuhansia työpaikkoja. Uusi laki ei vain ennätä tähän hätään.

Hallituksen budjettiriihestä minulla oli aikaisemmilta vuosilta julkisuuden välittämä dramaattinen kuva. Kun Ahon hallituksen budjettineuvottelut alkoivat, havaitsin, että totuus on toisenlainen. Budjetin viimeistely oli melko sekavaa touhua. Välistä vaikutti siltä, että kannanottojen mielestä tärkeintä ei ollutkaan, mitä tapahtuu budjetille, vaan se, mitä tapahtuu muutaman vuoden kuluttua pidettävissä vaaleissa.

Vasta äsken Suomi oli Euroopan Japani. Mihin menestyksemme hävisi? Vai oliko sitä ollutkaan? Ympärilleni katsoessa huomaan, että menestystarina on totta. Olemme vauras maa. Niin vauras, ettei tavallinen palkansaaja, jolla on turvattu työpaikka, tiedä juuri mitään lamasta.

Suomi on satojen ammattiyhdistyspomojen maa. Vuosikaudet ammattiyhdistysliike, teollisuuden herrat ja MTK ovat komennelleet eduskuntaa. Tulopolitiikkaa oli helppo tehdä, kun jaettavaa riitti kaikille. Lait tuotiin eduskuntaan »tästä on sovittu» -hengessä. Eduskunta hyväksyi ne yleensä nurisematta. Nyt kun Suomella menee todella heikosti, mistään ei voida sopia. Ammattiyhdistysliike pitää kiinni saavutetuista eduista. Teollisuuden herrat ovat voimattomia. Eduskunnassa oppositio ilmoittaa äänestävänsä säästölait yli valtiopäivien. Ministerien palkanalennuksille sentään löytyy vankka kannatus.

Suomi oli mahtavien teollisuusjohtajien maa. Silloin kun taloudessa meni hyvin, Suomen yrityselämä päällikoityi pikavauhtia. Ei niin pientä yritystä, ettei sillä olisi ollut markkinointipäällikköä, tuotantopäällikköä, suunnittelupäällikköä tai ATK-päällikköä. Nyt löydämme samoja päällikköjä työttömyyskortistosta. Ainoa, missä kilpaikukykymme on vielä tallella, taitaa olla