Ja sitten puhallus...

By Jorma Kurvinen

Aluejohtaja Teppo Järvisen elämän täyttävät tyhjän tuntuiset kokoukset ja perhe-elämä, johon hän on kyllästynyt. Muihin ihmisiin Järvinen suhtautuu itseriittoisesti. Säpinää elämään tuo kuitenkin sivusuhde Malla-nimisen naisen kanssa. Eräänä päivänä Tepon Inkeri-vaimo saa yllättävän puhelun työpaikalleen. Puhelun, jossa Tepon työkaveri kertoo miehen hypänneen rattiin täydessä nousuhumalassa. Puhelu käynnistää tapahtumaketjun, joka laittaa Tepon elämän uusiksi. Jorma Kurvisen "Ja sitten puhallus" -romaanista on tehty myös elokuva "Puhallus" vuonna 1992. Pääosaa näyttelee Antti Litja. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726425161

Book preview

www.egmont.com

Kun Järvinen näki Mankisen motellin ravintolan miesten vessassa, hän harkitsi kääntymistä takaisin. Mutta Mankinen oli luultavasti jo huomannut hänet. Ja pirujako tässä muutenkaan pakoilemaan. Asiat olivat menneet niin kuin menivät.

– On täällä tilaa konsernin miehillekin, Mankinen sanoi päätään liikauttamatta röörin äärestä.

Olipahan huomannut. Senkin, että sisälletulo kesti sekunnin tai kaksi tavallista pitempään. Mankinen oli ollut aina hyvä huomaamaan. Ja sanomaankin. Talotehtaalla ei ollut päässyt käymään joutumatta kuuntelemaan sen rutinoita. Niin kuin ne olisivat aluekonttorille kuuluneet.

– Miten on mennyt? Järvinen kysyi jotakin sanoakseen ja asettui Mankisen viereen.

– Milloin se köyhällä hyvin menee, Mankinen naukui siirtyessään pesemään käsiään. – Aina kaksi nälkää ja pikkuisen unta siinä välissä.

Haistakoon paskat! Mankinen oli hyvätuloinen ja rikas mies häneen verrattuna; tiesi sen kyllä itsekin. Talotehtaalla se oli vedellyt kaksinkertaista urakkapalkkaa johonkin aluejohtajaan verrattuna. Ja omisti monta hehtaaria kirkonkylän persotuinta tonttimaata. Ei vaan raskinut myydä, kun ei tiennyt miten paljon pyytäisi hintaa.

Mankisella itsellään oli komea tiilitalo jokitörmällä. Se oli aina nauranut tekoherroille, jotka asuivat työnantajan asunnossa, ajoivat työsuhdeautoa ja ostivat ruokansa tilille, jonka maksoivat seuraavan kuukauden palkasta. Mutta Mankisen piti vetää köyhän roolia. Ja kadehtia niin pirusti jokaista, joka uskalsi nauttiakin elämästään.

– Syöttämiseen ja ryyppäyttämiseen sitä on konsernillakin varaa edelleen, Mankinen syytti. – Vaikkei pystytty työmiehelle palkkaa maksamaan.

– Sinullahan on nyt mahdollisuus maksaa omillesi sitäkin reilummin, Järvinen muistutti kuivatessaan käsiään puhaltajan alla.

Mankinen oli pistänyt pystyyn ovituotannon heti kun talotehdas oli lopettanut Pitkäjärvellä. Sillä oli puolikymmentä entistä työkaveriaan hommissa.

Heidän katseensa kohtasivat.

– Saatanpa maksaakin, Mankinen uhosi. – Minun kun ei tarvitte elättää joka toiselle portaalle jotakin herrannilkkiä ja kympinkyttää, siinä voi maksaa työstä niille, jotka sitä tekevätkin.

Mankisen leuka liikahti vasemmalle kummallisesti, niin kuin se olisi asettunut irralliseksi naaman viereen.

– Ja minä saatoin valita semmoiset miehet, jotka tekevätkin jotakin, kun minun ei tarvitse kalastaa ääniä, Mankinen jatkoi.

Jaksoi se siitäkin.

Tuttu viha palasi läpikulkevana aaltona Järviseen jostakin vuosien takaa. Hän oli ollut pari kertaa ehdokkaana valtiollisissa vaaleissa ja kuullut siitä tarpeekseen. Eikä Mankinen eräässä mielessä ollut edes väärässä: Järvinen oli edelleen sitä mieltä, että työ kuului jokaiselle. Niillekin, jotka eivät yltäneet Mankisen urakkavauhtiin. Mutta sellainen humanismi oli naiiviutta. Heikoimmat työntekijät aluekonttorissakin nauroivat hänelle selän takana ja käyttivät hänen pehmeyttään vain hyväkseen. Ehkä ne tajusivat hänen ristiriitansakin: halun yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen edes silloin tällöin ja avuttomuuden sen toteuttamiseen kahdelta suunnalta tulevissa paineissa.

Mankinen ei ollut sortunut minkään sellaisen yrittämiseenkään.

– Minun ei tartte katella siinä mitään seisoskelijoita, oviurakoitsija sanoi sovinnollisemmin. – Minä otan tilauksia vain niin paljon kuin me pystytään ryskysakilla pistämään maailmalle ja me kaikki pärjätään oikein hyvin.

– Koettakoot toiset tulla toimeen miten osaavat, Järvinen erehtyi päästämään suustaan.

Mankisen kasvojen ilme kiristyi.

– Aivan heidän asiansa … Se tehdas olisi pystyssä vieläkin, jos miehistä olisi löytynyt pikkuisenkaan kovuutta. Edes johdosta. Mutta kun ei uskalleta vaatiakaan mitään … Mankinen piti Järviselle ovea auki. – Se on suojatyöpaikkojen aika ohi tässä maassa.

He pysähtyivät aulassa ravintolaan laskeutuvien portaiden lähettyville. Kokoustilojen suunnasta solui viimeisten jälleenmyyjien ja markkinointimiesten ryhmä ulko-oven suuntaan, kohti viekkoja lähteneen joukon jälkeen. Kohmeloisia miehiä. Liian paljon juoneita ja liian vähän nukkuneita.

– Se on isoa hommaa, kun liikesuhteita hoidellaan, Mankinen laski jonoa katsellen. – Minun pitäis joskus puhua sun kanssasi noista markkinointitouhuista.

Sen kun pistäydyt kaupungissa käydessäsi aluekonttorissa. Käydään vaikka syömässä.

Kävellessään kohti viekkoja Järvinen mietti omia sanojaan. Kyllä hän oli ne vilpittömästi lausunut. Kaiken pintaärhentelyn takana heillä oli Mankisen kanssa paljon yhteistäkin. Tai olisi voinut olla.

Hän hidasteli askeleitaan tullessaan männikkökankaalla luikertelevalle polulle. Ei ollut mitään hengenpalavaa kiirettä noittenkaan joukkoon. Kun olisi edes menty päivälevolle, mutta saunomaan siellä ruvettiin.

Heillä oli kahdessatoista viekossa kolmisenkymmentä jälleenmyyjää ja rakennusurakoitsijaa kokousvieraina. Konsernin omia myyntimiehiä oli puolikymmentä, pääkonttorista, Uolevi Björkstrandin johdolla, ja täältä aluekonttorista hän. Joskus ennen muinoin oli täkäläisen tehtaan paikallisjohtaja aina itsevelvoitettuna mukana, mutta Järvinen ei ollut kuullutkaan Jussilasta enää pariin vuoteen mitään.

Eräänlainen haikeus käväisi hänen mielessään. Jussilan kanssa oli oltu kavereita. Kesäisin tiiviistikin, kun Inkeri ja hän olivat asuneet Pitkäjärvellä konsernin kesäpaikassa. Jos Jussila olisi ollut nytkin mukana, kaikki olisi tuntunut pikkuisen toiselta. Mutta nyt hän oli helsinkiläisten keskellä yksinään. Ikäeroakin keskimäärin ottaen toistakymmentä vuotta. Nuorimmat myyntimiehet olisivat voineet olla hänen poikiaan.

Asiakkaista suurin osa oli Järvisen ikäluokkaa. Se vain pahensi tilannetta: niistä ei tahtonut päästä eroon ollenkaan. Pitivät kaupparatsuja poikasina ja vierastivat Björkstrandia muutenkin. Markkinointijohtaja oli tälle joukolle liian etäiseksi jäävä mies. Tämä kun oli eilen vielä haalannut joukkoon yhdessä viekossa asustelevat hienot tukholmalaistuttavansa. Yksin ruotsin kielikin oli nostattanut ylipääsemättömän seinän keskelle joukkoa.

Oli sinänsä järjetöntä yleensäkään järjestää kolmen päivän kokouksia. Ne kävivät raskaiksi, niin isännille kuin vieraillekin. Kaksi päivää olisi riittänyt oikein hyvin.

Yhden illan niitten kanssa jaksoi kylpeä ja kertoa vitsejä ja teeskennellä kaveruutta, mutta kaksi oli jo liikaa. Luultavasti kaikille, vaikka siitä ei koskaan puhuttu. Tunnelmaa piti hakea viinasta. Varsinkin sen jälkeen, kun oli päivän kuunnellut kylmää numerototuutta kilpailutilanteesta ja omasta paikastaan siinä.

Järvinen ei jaksanut innostua pääkonttorin valopäitten teorisoinnistakaan. Hän oli huomannut ajattelevansa kesken markkinointijohtajan puheen äitinsä seitsemänkymmentävuotispäiviä.

Ne olisivat puolentoista viikon kuluttua, tiistaina. Järvinen oli pitänyt kalenterinsa puhtaana siltä päivältä. Hän oli päättänyt sisaren perheen kanssa viedä äidin kunnon lounaalle. Inkeri oli puhunut päivän vapaaksi sihteerinhommistaan eikä Suomalla ollut sinä päivänä töitäkään, kun sisar oli pankissa vain kiireapulaisena.

Iltapäivällä ja illalla tulivat äidin ystävät ja naapurit sitten kyläilylle. Järvinen saattoi nähdä joukon silmissään. Hyvin toimeentulevia eläkeläisiä. Pirteitä kuin mitkäkin. Pukeutuivat hyvin. Seurasivat aikaansa paljon tarkemmin kuin hän itse. Niillä oli aikaa lukea ja katsella telkkaria. Järvinen ei pystynyt muistamaan milloin viimeksi oli lukenut jonkun kirjan. Mutta äidin tuttavapiiri nyt oli muutenkin ihan eri sakkia. Työväenliikkeen vanhoja veteraaneja. Kuorolaisia ja harrastelijanäyttelijöitä. Työväenopiston kirjallisuuspiiriläisiä.

Äidille oli varmasti ollut pettymys, että hänen pojastaan ei tullut kulttuuri-ihmistä. Mutta todellisena demokraattina muori ei pyrkinyt koskaan kiskomaan häntä jääkiekon ja lenkkeilyn parista mihinkään henkisempään. Saattoi se silti pikkuisen hävetä sivistymättömiä poroporvarillisia pentujaan. Suomakaan ei luultavasti ollut ylioppilaaksitulonsa jälkeen käynyt kirjastossa tai teatterissa kertaakaan. Mutta kun he pitäisivät suunsa kiinni ja käyttäytyisivät kauniisti, juhlat todennäköisesti menisivät aivan kunniallisesti.

Järvinen oli tarjoutunut maksamaan pitopalvelulle kaikista käytännön järjestelyistä, mutta vaimo oli torjunut sen jyrkästi:

– Anoppi on vanhankansan ihminen. Hänelle juhla ei ole juhlakaan, jos sen eteen ei ole itse nähty vaivaa. Me Eijan kanssa tehdään tiistaina aamulla ennen lounasta kaikki voileivät ja Suoma on luvannut huolehtia täytekakuista.

Tytärkin oli puhunut jo keväällä työstään mummonsa syntymäpäivän ajaksi vapaata. Eniten oli kuitenkin yllättänyt poika. Lare oli aivan oma-alotteisesti ilmoittanut menevänsä maanantaipäiväksi ja tiistaiaamuksi mummolaansa pistämään ruohikot ja muut paikat talossa kuntoon.

Äiti olikin saanut pojanlapsissaan jonkinlaisen korvauksen omasta pojastaan ja tyttärestään. Todennäköisesti aatteellisestikin. Sen mitä Järvinen niitten ideologioita oli ymmärtänyt. Kai siinä jonkinlainen vihreä aalto yhtyi mummon punaisuuteen. Äiti ainakin iloitsi siitä ja näytti pirun ovelalta joskus häneen katsoessaan, niin kuin olisi nauranut väliin jäävän sukupolven poroporvarillisuudelle.

Äidin oli mahdotonta ymmärtää ainakaan hänen asemaansa. Siivooja sai töitä vaikka ei pitänytkään aina suutaan kiinni oikeassa paikassa. Hänen ei tarvinnut osallistua leipänsä vuoksi millekään Gried-kursseille eikä seurata päivittäin myyntitilastoja tavoiteluvut ohimoita jyskyttäen. Niin kuin ei Eijan ja Larenkaan, vielä. Pennut kohtaisivat todellisuuden vasta vuoden parin kuluttua, kun rupeaisivat kirjoittamaan ja pyrkisivät opiskelemaan.

Eräs todellisuus isoäidillä ja pojanlapsilla oli kyllä edessään jo syyskesällä. Järvisellä oli salkussaan kolme lahjakorttia Leningradin-matkalle. Äiti saisi ne synttärilahjakseen; he pääsivät kolmestaan katsomaan mitä kuvitelmat olivat todellisuudessa. Suoma oli luvannut antaa edistyksellisille voimille valuutaksi vanhoja paitapuseroitaan ja sukkahousuja; niiden avulla saisivat elää siellä ihan niin komeasti kuin sielu sieti.

Ennen ensimmäiselle viekolle tuloa Järvinen pysähtyi katsomaan auringonvaloa kimaltelevalle selälle. Mahtava kesäpäivä. Kuumuus sai ilman väreilemään männikköniemekkeellä. Nyt pitäisi olla veneessä jossakin tuolla saarten takana, kaiken tavoittamattomissa.

Niin hän olisikin kahden viikon kuluttua, kun loma alkaisi.

He olivat ostaneet mökin Saimaalta sinä kesänä, kun tehdas täällä lopetettiin. Oli tuntunut jotenkin vastenmieliseltä tulla tänne, entisten työntekijöitten keskelle, kun tilanne oli muuttunut niin täysin. Eikä näistä helsinkiläisistäkään ollut enää mitään varmuutta. Joku Björkstrand saattoi haalautua vieraineen yhtiön majalle aivan yllättäen ja katsella nokanvarttaan pitkin aluejohtajan perhettä, jolla oli osa talosta hallussaan. Saimaalle ei tulisi ketään ulkopuolisia. Ei yllättäen eikä kutsuttuina. Järvinen ei ollut kertonut kesäpaikkansa osoitetta kenellekään konsernissa, eikä kertoisi. Ne miehet, jotka hän olisi halunnut Saimaalla veneeseensä, olivat jo haudassa tai eläkkeellä. Tai ne oli varisteltu muuten matkasta. Niin kuin Jussilakin. Kaksikymmentäviisi vuotta firmassa, mutta ulos mies lensi kuin vanhat korkkimatot paikalliskonttorista. Ne olivat tarjonneet sille jotakin varastohommia – Helsingistä. Semmoisella palkalla, jolla ei saanut siellä edes asuntoa. Se oli yksi keino päästä miehestä eroon kivuttomasti. Liian pehmeästä, kuulemma.

Jatkuisivat nyt nämä helteet vielä lomallakin.

Järvinen näki mielessään naapurihuvilan laiturille. Hän muisti Mallan nauravat silmät ja uhmakkaan suun, kun naapurinrouva jatkoi soutelijasta välittämättä riisuutumistaan ja laskeutui kelteisillään uimaan melkein veneen vierellä.

Mallassa oli kaikkea sitä, mitä Järvinen oli Inkerissä kaivannut. Leikkimieltä ja rohkeutta. Mielikuvitusta. Jo ensimmäisenä kesänä, vaikkei heidän välillään silloin ollut vielä tapahtunut mitään, Järvinen oli aavistanut millainen Malla saattaisi olla.

Inkerin kesäloma alkaisi viikkoa myöhemmin kuin Järvisellä. Hyvällä tuurilla se voisi olla upea viikko, olla olemattakin. He kumpikaan eivät halunneet särkeä toistensa elämänkuvioita. Jos Jukka oli Suomessa tai vaikka vain hänen laivansa tulossa lähiaikoina, Mallan kanssa ei kehittyisi mitään. Ei, vaikka he saunoisivat yhdessä. Kaikki Mallan ja hänen välillään tapahtui Mallan ehdoilla. Ja hän tiesi mitkä ne olivat, vaikka niistä ei ollut milloinkaan keskusteltu ääneen.

Järvinen yritti muistaa olivatko hän ja Inkeri tajunneet joskus toisiaan samalla tavalla. Ehkä olivatkin. Hän itse oli vain siirtänyt joissakin kuvioissa aseman kohdaltaan ja sillä tavalla hän oli vähitellen kadottanut koko taajuusalueen.

Mallan kanssa kaikki oli helpompaa. He eivät halunneetkaan toisistaan mitään enempää, eikä mikään syvempi tai todellisempi päässyt siten leikkiä häiritsemään. Järvinen ei ollut harhautunut edes pohtimaan kesäseikkailun moraalia. Piruako siitä, kun hän tiesi kuitenkin lankeavansa joka tapauksessa. Riitti, kun piti huolen siitä ettei tapahtunut särkenyt kummankaan omia kuvioita.

He kumpikaan eivät olleet uskotelleet toisilleen mitään. Toissa kesänä, kun Malla oli tullut huvilalleen vasta elokuun loppupuolella, sorsastus oli voittanut Järvisen valinnoissa eikä Malla ollut ottanut siitä mitenkään nokkaansa.

Jostakin kantautuva kiivas ääni sai Järvisen kääntämään katseensa järvenselältä viekkoriviin.

Ääni tuli läheltä niemen kärkeä. Heidän omasta kämpästään.

Isoimman viekon terassilla, lähellä ovea, riideltiin. Pitkä kravattikaulainen mies korotti äänensä huudoksi. Järvinen oli tuntevinaan tyypin motellin uudeksi johtajaksi.

– Minä olen seurannut teitä keväästä lähtien, mies mekasti. – Helluntaiviikolla oli ihan sama juttu. Tänne kannettiin laseja ja plantinkia jatkuvalla syötöllä ja viina haisi parkkipaikalle saakka, vaikka meiltä ei tilattu ryyppyäkään. Annanko minä tämän asian nimismiehelle, mitä?

Björkstrand seisoi viekon ovella myyntimiehet takanaan.

– Eiköhän tästä nyt selviydytä muutenkin, markkinointijohtaja rauhoitteli. – Minä tulen neuvottelemaan tästä hotellinjohtajan kanssa kahdestaan, jos sopii. Heti päivällisen jälkeen esimerkiksi.

– Joka tapauksessa minä teen tästä ilmoituksen meidän hotelliketjumme johtokunnalle.

Järvinen näki harmauden leviävän Björkstrandin kasvoille.

– Minä toivon, että tässä asiassa ei tehdä nyt mitään äkkipikaista, johtaja Helminen … Olemme yksi hotelliketjun vanhimmista asiakkaista, ja toivon yhteistyön jatkuvan eteenpäinkin …

– Ei tällä tavalla, hotellinjohtaja mäkätti itkuisesti. – Minä olen vastuussa tämän motellin tuloksesta ja me saamme katteemme myynnistä. Jos tilat annetaan jatkuvasti roikalle, joka tulee tänne omine eväineen eikä käytä motellin palveluksia, ollaan konkassa äkkiä.

Poika oli äänestä päätellen jäljessä budjetoidusta tavoitteestaan.

– Minä ymmärrän kovin hyvin johtaja Helmisen kannan, Björkstrand tuli vastaan. Järvinen näki hänen vilkaisevan toisten viekkojen suuntaan. – Kun sanotaan asia kahden kesken aivan luottamuksellisesti, niin toki me molemmat tiedämme, että monella on pullo laukussaan, kun he pääsevät kotoa vähän irralleen. Mutta nämä ovat meidänkin asiakkaitamme, joille me emme voi pitää mitään laukkutarkastusta, kuten johtaja varmasti ymmärtää … Minä ehdotan, että me sovimme asian nyt tässä, ja tilaamme tänne viekkoihin konsernin laskuun, kun johtaja vain lähettää hovimestarin tai jonkun tarjoilijan minun puheilleni …

Hotellinjohtaja seisoi suu supussa paikallaan. Miehen täytyi olla tosikko. Epätodellisen pitkän hiljaisuuden jälkeen hän myöntyi:

– Minä lähetän tänne jonkun.

Ei sanaakaan pääasiasta. Ei tajunnut edes Björkstrandin käden liikahdusta ojentaakseen oman käpälänsä ja puristaakseen asian pois päiväjärjestyksestä. Miehen selkäkin näytti varmaan mykältä, hänen kävellessään kohti komentopaikkaansa.

Björkstrand tuli Järvistä vastaan.

– Hieno juttu, Järvinen, markkinointijohtaja kuohahti. – Yritäs arvata mitä tapahtuu, jos tuo mäntti kirjoittaa meidänkin johtokunnalle.

– Saattaa kyllä kirjoittaakin, Järvinen piruili. – Mutta totuudenhan se vain sanoo.

Björkstrand … Uoleviksi mies tosin oli esitellyt itsensä heti heidän ensi kertaa tavatessaan. Viisitoista vuotta nuorempi mies. Järvinen ei käyttänyt koskaan etunimeä ajatuksissaankaan. Siinä Björkstrand nyt seisoi hänen edessään.

– Seleniuksia ei kiinnosta tippaakaan meidän totuutemme. Neuvos ei kärsi pienintäkään arvostelua, joka kohdistuu hänen omistamaansa konserniin. Yksi sellainen kirje kuin tämä höyrypää jo uhkaili, niin minä sanon, että päitä tippuu meidän talossa.

Järvinen tunsi halua kiusata vielä Björkstrandia, mutta ei viitsinyt vetää tilannetta kireämmälle. Sen verran hänkin oli nähnyt talon omistajasukua, että tiesi markkinointijohtajan olevan aiheesta huolissaan.

– Mikäpäs se sitten siinä, hän kyllästyi. – Tilataan vuorokausi viinaa siihen tahtiin, että kaikki ovat tyytyväisiä.

Markkinointijohtaja veti suutaan vinoon hymyyn.

– Kumman budjetilla? Sinun vai minun?

Järvinen sai tarpeekseen.

– Kai sitä on ajatellut se, joka nämä tänne on kutsunutkin. Vai?

Hymy katosi Björkstrandin kasvoilta.

– Vilpittömästi sanottuna aluekonttorin järjestelyissä on ollut aika paljon toivomisen varaa. Kaikki riippuu niin paljon siitä miten asiat hoidetaan … Muutama pakkaus pahvimukeja ja pari koria blandista olisivat säästäneet meidät tältä kalabaliikilta. Eikö niin?

Järvinen ei vastannut. Viime kesänä kun juuri pahvimukit olivat olleet markkinointijohtajalle liikaa. Tarjottava piti aina tuoda pöytään hotellin laseissa. Jos joku olisi kertonut neuvokselle, että konsernin vieraita juotettiin pahvimukeista, Seleniuksilta olisi voinut olla kesä pilassa.

Björkstrand liikautti päätään viekkorivin suuntaan.

– Ainakaan minun budjetillani ei juoteta tuolle sakille hotelliviinoja monta iltaa peräkkäin. Ja tuskin sinunkaan, kuvittelisin. Minä vähän hämmästyin, kun eilen näin miten pienellä viinakassilla aluekonttori oli varustautunut tähän kokoukseen.

Se oli ollut täsmälleen sen kokoinen viinakassi kuin herra markkinointijohtajan oma sihteeri oli puhelimessa Järviselle ilmoittanut. Se ruotsalaissakki oli eilen tyhjentänyt heidän varastonsa. Björkstrandin yksityisiä tuttavia. Asuivatkin todennäköisesti konsernin maksamassa viekossa.

Sakkia solui jo viekoistaan kohti komentopaikkaa. Björkstrand huitoi tulijoille kättään ja katsoi heidän suuntaansa sanoessaan:

– Vai onko siitä niin kauan kun sinä olet ryypännyt kunnolla, ettet enää muistakaan viinan menekkiä?

Järvinen tunsi kuuman aallon niskassaan. Hän oli tähän ikään saikannut viinan kanssa luultavasti enemmän kuin tämä pojankloppi oli humalaisia