Rekka

By Jorma Kurvinen

Eletään 1960-lukua. Jaakko on kapinallinen nuori mies, joka päätyy erinäisten sattumusten myötä rekkamiesten maailmaan. Hän on joutunut lomamatkan päätteeksi toiselle puolelle Suomea, ja nyt hän tarvitsee matkan kotiin Helsinkiin. Kyyti järjestyy Seppälä-nimisen rekkakuskin kautta.Matkasta tulee pitkä. Seppälä on nimittäin vanhan polven miehiä – ja Jaakon sekä Seppälän maailmankatsomusten välissä on syvä kuilu.Jorma Kurvisen "Rekka" on elävä kuvaus 1960-luvun Suomesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 6, 2020
• ISBN: 9788726425123

Book preview

www.egmont.com

Hami näytti epäluuloiselta.

— Mies on liikkeellä pelkällä bluffilla, hän sanoi kortteja katsellen.

— Rahallahan sen näkee, Hannu kiisti. — Lapioi kymppi tiskiin.

— Entä jos pistän viisitoista takaisin.

— Sinullahan sitä rahaa on!

— Ja sinullako ei ole?

— Maksatko sinä vai etkö maksa?

— Konnari on taas liikkeellä, Jaakko varoitti. — Se repee kun näkee rahat.

— Näkeepähän rautatieläinenkin kerran elämässään rahaa, Hami tuiskusi. — Onko siinä viisitoista?

— Markka uupuu, kaveri sanoi toiselta penkiltä, katseli selkänojan yli.

— Etkö sä tunne rahoja? Hami pukkasi sormellaan kasaa.

— Siinä on kolme hopeamarkkaa, pitäs siitä tulla. Hänschen pistää kohta lisää. Paatko takaisin?

— En paa. Mutta maksan minä tuon.

— Saavumme Ouluun noin tunnin kuluttua. Juna pysähtyy kymmeneksi minuutiksi ja jatkaa Kemiin ja Rovaniemelle. Oulun matkustajat luovuttavat matkalippunsa.

— Se nostaa varmasti taas rähinän, Jaakko huolehti.

— Mehän ollaan kuule Jakke totuttu rähinään. Anna sinä äijän hoitaa virkaansa. Kolmoset on! Hami käänsi korttinsa näkyviin.

— Pienet!

Hannu laski silmää isommat kolmoset pöytänä toimivan karttalaukun päälle ja veti rahat lakkiin, jonka työnsi penkille taakseen.

— Onko Ouluun jääviä matkustajia, matkaliput olkaa hyvä!

Tämä oli ensimmäinen luokka, heitä lukuunottamatta aivan autio. Muualla oli kyllä täyttä.

— Juna pysäht …

— Se kuultiin jo!

Konduktööri palasi takaisin korttisakin kohdalle.

— Minä sanoin muistaakseni jo Ylivieskasta lähdettäessä, että uhkapeli on kielletty.

— Niinkö te sanoitte?

— Totta se on, kyllä minäkin muistan, pojat. Puhui se ainakin jotakin.

— Jos joku minun esimieheni näkee teidät, minä saan muistutuksen.

— Sehän olisi ikävää!

— Toivotaan ettei kukaan esimiehistänne ole piiloutunut penkin alle, Hami sanoi ja alkoi jakaa kortteja. — Otatko sinäkin Jakke?

— Oikeastaan voisin katsoa muutaman kierroksen.

— Pistä sitten markka pohjarahaksi. Mitä sä Runne sieltä möriset?

Runar nosti toppatakkia naamansa edestä ja käänsi kylkeä käytävän toisella puolella olevalla penkillä.

— Minä sanoin vain että kysykää siltä junaneuvokselta eikö se saa mistään ammattimiehiä veturiin. Me ei päästä Rovaniemeltä Leville millään, jos viimeinen bussi jättää.

— Kulkee kai niitä taksejakin, Hami sanoi.

— Eikö ne aja porolla siellä, Jaakko ehdotti.

— Veturin äijät ainakin ajavat tuntipalkalla ja jarruttavat koko ajan että menis ylitöiksi, Runne örisi.

— Minä voin poistaa häiriötä tuottavan matkustajan junasta, konduktööri sanoi ovelta ja katosi.

— Etkä voi. Tämähän ei pysähdy kertaakaan ennen Oulua, Hami sanoi sulkeutuvalle ovelle.

— Eihän se estä poistamista, Jaakko kiisti. — Lähtö on vain sitäkin komeampaa.

— Älä pörise, vaan katso korttejas. Aukeeko?

Jaakko oli mukana kaksi kierrosta. Sitten hän lopetti. Hami piti peliä liian korkeana. Luultavasti tarkoituksella.

— Tästä saa joku lämpimän paikan, jos haluaa päästä rahoistaan, Jaakko tarjosi.

— Pikkurahaiset älköön vaivautuko!

— No messutkaa nyt vähän enemmän, ettei ole liian rauhallista, Runne purnasi ängeten toppatakkinsa alta pystyyn. — Missä me olemme?

— Junassa.

— Haista itte. Repe on pojat jo Rukalla.

— Mitä sitä roskaa, joku vaunun etuosasta tinkasi.

— On se. Repe ajaa Hesasta Rukalle seitsemässä ja puolessa tunnissa.

— Sen minä haluaisin nähdä.

— Minä en.

— Kenen kanssa Repe lähti?

— Murren ja Kullervon.

— Siinä on sitten kuusi miljoonaa rattaiden päällä. Mikset sinä ottanut autoa, Hami?

— Leville asti. Kako!

— Teillähän on auto kans Jakke? Hannu uteli. Hänkin oli lopettanut ja antanut paikkansa toiselle. Hami voitti kuitenkin.

— Ei ole.

— Toivathan ne yhteen aikaan sua kouluunkin, kun Laajalahteen oli keljut yhteydet.

— Ei se ole kuin vanha resu, ja sekin firman.

— Sama täällä. Äijällä on kyllä uusi amerikanrauta, mutta se on yhtiön auto ja siinä on kuljettaja. Minä en ole saanut ajaa metriäkään. Ois se kerran roheeta simauttaa Repen kanssa Mustangilla Rukalle.

— Minä en lähtis vaikka Repe pyytäs.

— Onko pyytänyt?

— Tiedät ettei ole, Jaakko sanoi.

— Pelkäisitkö sinä?

— En sen enempää kuin sinäkään. Mutta minä olen allerginen rahalle.

Hannu virnisti.

— En minäkään kuulu Repen laahuksenkantajiin.

— Hampit hei, onko kellään nytkään taskulamppua? kaveri edestä kysyi.

— Taskulamppua kamulle, se laskee rahojaan! karjui toinen.

— Onko vai eikö ole? äskeinen ääni tinkasi. Se oli Pera.

— Mitä sinä sillä teet?

— En täällä mitään, tontut. Mutta muistatteko toissa vuonna!

— Ei niillä joka vuosi valot streikkaa.

— Mistä sinä sen tiedät!

— On minulla tuikku ja uusi patteri.

— Sama täällä. Mutta sen kanssa ei sitten mennä kylille naisia tsiikaan!

— Tällä reissulla pojat hiihdetään. Ensi keväänä ei olla repimässä tuntureille.

— Kuulkaa Repea, se meinaa päästä kahdeksannelle.

— Ootko tosissas.

Keskustelu meni yleiseksi suunsoitoksi ja rähinäksi, joka loppui vasta junan kolistessa Oulun ratapihalle.

— Hami, kuule!

— Niin.

— Minkä verran sinulla on rahaa matkassa.

— Katopa Jakke noita kahta kaljaukkoa. Ne lentävät kohta kartsalle.

Hampit olivat kiertäneet asemaravintolaa ainakin koko sen ajan, jonka pojat olivat istuneet voileipiensä ja maitonsa ääressä, ja uhri oli valittu huolella: pikku kännissä oleva isäntämies, joka ei ollut vielä saanut tarpeekseen seuralaisista.

— Kohta ne kysyvät, millä suunnalla isäntä on ollut, Hami ennusti … No mitä minä sanoin!

Kaverukset istahtivat miehen pöytään. Toinen ryyppäsi kohta hänen olutlasistaan. Tuntuivat olevan saman rintamalohkon miehiä.

— Ne ovat ryypänneet tuolla konstilla monta vuotta, Hami sanoi. — Ja pikkurikollisethan sortuvat aina johonkin oppimaansa kikkaan; ne toistaa sitä uudestaan ja uudestaan. Ei ole älliä. Kallo ei sano että vois vaihtaa toiselle remmille. Otetaan kuule vielä joku voileipä.

— Mikä se siinä!

He jonottivat hetken ja palasivat pöytään kolme voileipää ja iso lasi maitoa mukanaan.

— Kumman hyviä voileipiä tällaisessa paikassa.

— Nälkä sen tekee.

— Älä sano. Katso kinkkusiivua.

— Aivan oikean kokoinen. Mutta on näillä hintaakin.

— Kuule minun piti puhua sinulle yhdestä asiasta, Hami. Paljonko sinulla on rahaa matkassa?

— Mitä sinä sillä tiedolla teet? Paljonko ittelläs on?

— Ei paljon mitään. Siksi minä kysynkin.

Hami ei haukannutkaan voileivästään.

— Ootko sinä lähtenyt Hesasta Leville aukinaisena?

— Olen olen. Lainaatko sinä vai etkö lainaa?

— Tietenkin minä lainaan. On mulla sen verran että pärjätään. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä järkeä on lähteä himasta pelkän kansaneläkkeen varassa.

— Pakko lähteä. Mutsi oli käymässä Tukholmassa ja ukon kanssa minä en ole puhunut sanaakaan joulun jälkeen. Enkä puhu.

— Syy? Se käytösnumero?

— Paljon mahdollista.

— Mutta mehän saatiin se joka iikka. Ja yhden hermoherkän akan vuoksi. Meillä ukko nauroi; minä kerroin sen jutun jo silloin marraskuulla.

— Minä en kertonut. Minä en ole kolmeen vuoteen kertonut mitään.

— Sinähän olet sitten sellainen ongelmanuori vai hittoko se on.

— Piruile vaan. Minä lähden keväällä heti loman alettua merille.

— Helpommin sanottu kuin tehty.

— Eetu hommaa paikan.

— No sitten. Mitä luulet isäs sanovan?

— Sanokoon mitä haluaa. Minä pistän sen nimen papereihin eikä kukaan kysy mitään. Isä ei nosta juttua millään hinnalla: sehän olisi ruostetta hänen kilvessään.

— Mistä on kysymys?

— En tiedä. Siinä se onkin. Kun olis syy, niin olis syy. Mutta ei ole. Emme vain siedä toisiamme. Ei sitä kannata pohtia. Jos sulta riittää pari sataa. Minä saan mutsilta rahat, maksan kyllä heti kun palataan kouluun. Kuule, kaverit on jo häipyneet.

— Me häivytään kans!

Hami nakkasi maitolasin tyhjäksi, otti viimeisen voileivän käteensä ja lähti. Jaakko oli syönyt jo omansa. Tarvitsi enää haukata pari kertaa viimeisestä ja juoda maito loppuun. Hän nousi paikaltaan kun ovi vielä heilui Hamin jäljiltä. Siitä huolimatta hän myöhästyi junasta. Se lähti liikkeelle samalla hetkellä kun hän tuli ulos asemaravintolasta. Väkeä olivat laiturit tulvillaan. Tavaravaunuun huikean suksikuorman vienyt siirtokärry tuli vastaan kapeimmassa paikassa. Ei kannattanut enää yrittääkään. Ihmisistä välittämättä ryykäävä Hami pääsi viimeisen vaunun portaille ja hyppäsi junaan punalakkisen kiellosta huolimatta.

Ei kannattanut ruveta suremaan yhtä Levinmatkaa. Sitäpaitsi tässä oli parempaakin miettimistä. Onneksi hänellä oli lakki päässään. Mutta toppatakin hän oli nakannut pelkän paidan päälle. Vaunussa oli ollut kuuma, ja hän oli riisunut molemmat villapuserot. Jos olisi rahaa voisi kävellä taksiin. Niitä näkyi asemarakennusrötiskön ja ravintolan välistä. Saattaisi olla että tavoittaisi junan piankin. Ainakin Kemissä. Mutta rahaa ei ollut.

Siellä oli varmasti messu poikien vaunussa. Hami selosti kai parhaillaan omaa juoksuaan. Onneksi junailija oli vaihtunut, äijällä olis hauskaa jos tietäisi.

Ne voisivat lähettää kamppeet suoraan kotiin. Voisi olla parempi jos jättäisivät Hesassa säilytykseen. Etteivät ainakaan menisi kotiin ennen häntä itseään.

Hän kiipesi portaat lipputoimistoon. Naiset olivat asiallisia. Vain yksi alkoi siunailla, miten poikaparka tulee nyt sitten toimeen oudossa kaupungissa. Hän sanoi naiselle, että hän menee tätinsä luo. Ja kysyi, mistä nainen tiesi, oliko tämä tuttu vai outo kaupunki hänelle. Sen jälkeen naiset olivat vieläkin asiallisempia. Sukset, rinkka …

— Yhteisarvo?

— En minä tiedä. Kahdeksansataa markkaa.

— Miten se niin paljon? Nainen katsoi häneen epäuskoisena.

— Sukset yksinään maksavat yli viisisataa.

Hän antoi osoitteeksi Helsingin matkatavarasäilytyksen ja lupasi suorittaa kulut siellä. Hetken epäröityään hän pyysi naisia ilmoittamaan Rovaniemelle kavereille, että hän palaisi suoraan Helsinkiin.

— Me soitamme tästä Kemiin, nainen sanoi. — Ei kai teidän ole mikään pakko takaisin palata. Hankitaan tavaranne tänne; saatte ne jo huomisaamuksi.

— Täältähän pääsee Rukalle muutamassa tunnissa, toinen sanoi.

— Ja Oulussakin voi hiihtää jos haluaa.

— Minä lennän aamukoneella Helsinkiin, hän sanoi ja kiitti neuvoista ja vaivoista. Hän voisikin lainata tädiltä rahat lentolippuun ja painua ylihuomenna huvilalle.

Lipputoimistosta pääsi suoraan odotushuoneeseen. Sen loukosta löytyi puhelinkoppi. Hän odotti jonkin aikaa; kaksi juippia oli kopissa ryypyllä, oli se aika illasta. Viina tuoksui vielä, kun Jaakko sai kopin haltuunsa. Ensimmäiseksi hän laski rahansa. Hänellä oli ollut taskussaan noin neljätoista markkaa heidän mennessään asemaravintolaan. Karkkeja hän oli ostanut vähän yli viiden markan edestä, Hami oli maksanut voileivät. Jäljellä oli yhdeksän markkaa.

Hän löysi yhdeksän markkaa neljäkymmentä penniä.

Tädin numero ei vastannut. Hän soitti kolmesti. Sitten vasta hän muisti että Parkkiset olivat muuttaneet viime kuulla uuteen taloonsa. Siellä ei varmasti vielä ollut puhelinta. Osoite hänellä oli onneksi lompakossa — Jukka oli tilannut hänen kauttaan joitakin kamoja bändilleen. Oven takana oli taas jonottamassa joku puhelimentarvitsija tai ryypynkipeä, mutta välittämättä naamasta ruudussa Jaakko käänteli luettelosta Oulun kartan.

Turha vaiva. Ampiaistietä ei löytynyt. Saattoi olla niin uusi koko alue, ettei ollut vielä kartassa. Taksi kai löytäisi paikan.

Ei se ihan selvä ollut taksillekaan. He ajoivat läpi kaupungin, yli siltojen ja vähän matkaa Kuusamon tietä hapuilematta, mutta uudelle asuma-alueelle tultaessa oli kuljettajakin epävarma. Siellä oli hankala ajaa, tiet olivat kapeita ja peruuttaminen hankalaa, kun päiväinen räntä oli jäänyt takalasiin. Miksihän se ei ollut rapannut pois sitä.

— Tämä katu se on. Joku noista kolmesta talosta. Mies katseli avaamastaan sivuikkunasta pimeälle kadulle. — Tuolta taitaa olla melko hankala tulla peruuttamalla, kun on noin syviä monttuja.

— Pääsen minä tästä itsekin, jos kerran katu on oikea.

— On se. Täällä asuu yksi lääkäri aivan lähellä, ja sitä joutuu kuljettamaan usein. Mies tutki taksamittaria. Neljä markkaa kahdeksankymmentä.

Jaakko antoi viitosen.

— Antaa olla vaan!

— Kiitos!

Mies avasi oven ja Jaakko nousi autosta. Sen lähtiessä liikkeelle ja kadotessa lähimmän talon kulman taa jäi tienoolle pimeys, jota ikkunoista näkyvät valoläiskät ja viirut vain syvensivät. Missäpäin maailmaa tämä oikein oli.

Jaakko työnsi kädet taskuunsa. Karkit rapisivat. Olisipa muka jotakin antamista Parkkisten pienimmille. Hanskat eivät olisi haitanneet. Ensi kerralla kun jään junasta, varustaudun kunnolla, Jaakko ilveili itselleen kävellessään kuoppaisella tiellä. Kun kävelee pimeässä epätasaisella tiellä, tuntuu kuin olisi päissään. Tasapainoaisti heittää. Ja vähän muutenkin.

Tie kaarsi loivasti. Kulkiessaan Jaakko yritti nähdä jossakin numerolaatan. Lopulta se onnistui. Siinä oli yhdeksäntoista. Siinä tapauksessa viisi olisi vasemmanpuoleisin noista kolmesta talosta. Niitä ennen oli kaksi rakentamatonta tonttia ja yksi keskentekoinen.

Hän oli laskenut oikein. Ensin tuli yhdeksikkö, sitten seitsemäinen ja lopuksi viisi. Se oli pimeänä. Tietenkin kyläilemässä, sunnuntai-iltana. Ja Jukka orkesterinsa kanssa jossakin. Saattoi siellä silti olla joku kotona. Hän kiersi talon kahteen kertaan. Mistään ei näkynyt valoa eikä ovikellon soittoon vastattu. Portaat olivat jäätyneet eheän valkoisiksi päivällä sataneesta rännästä. Ne olivat lähteneet varmasti jo iltapäivällä.

Kai niillä joku reikä oli auki. Alkoi olla kylmä. Hän ei ollut syönyt kunnolla koko päivänä, viime yö oli mennyt pakatessa ja intoilussa, olo rupesi tuntumaan surkealta. Olisipa sauna auki. Hän pistäisi tulet uuniin ja kylpisi.

Se oli erillinen osa rakennusta. Yhtä lukossa kuin pääportaikkokin. Samoin autotalli. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, ne saattaisivat viipyä aivan hyvin parikin tuntia. Paras kysyä naapurista. Siellä istuttiin olohuoneessa. Ison ikkunan läpi näki kaiken. Takassa paloi hiipuva tuli. Telkkarissa oli menossa urheiluruutu. Tykätkööt mitä tahansa hän kävisi kysymässä, oliko mitään tietoa Parkkisista. Samalla saisi olla minuutin pari sisällä lämpimässä. Kauemminkin, kun osaisi puhua puuta heinää.

Tilanne oli otettava nyt rauhallisesti, hän sanoi itselleen seistessään puoltatoista tuntia myöhemmin keskikaupungilla. Hän oli eksynyt kahdesti kävellessään pois sukulaistalosta, josta väki oli matkustanut hiihtolomakseen pohjoiseen. Naapuritalossa hän oli saanut hoitaa puhumisensa ulkorapulta, mutta kylmyys oli kaikonnut vähitellen hänen palaillessaan puolijuoksua kaupungille. Sieltä