Kahden tulen välissä

By Ari Paulow

Oulussa vaikuttava yksityisetsivä Jesse Hackman on jälleen mutkikkaan tilanteen äärellä. Tällä kertaa Hackmania työllistävät mystiset tuhopoltot. Kuka tai ketkä ovat niiden takana? Miten paikallinen vastaanottokeskus liittyy tapahtumiin? Pian Hackman huomaa olevansa keskellä rikosten vyyhtiä, jossa hän saa pelätä henkensä edestä.Sukella rikosten maailmaan oululaisen yksityisetsivän kanssa – Jesse Hackmanin elämästä ei puutu vauhtia tai jännitystä!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726793765

Book preview

Kahden tulen välissä

Teoksessa käytetty kieli ei kuvasta kustantajan näkemyksiä.

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2021 Ari Paulow and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726793765

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämä romaani on omistettu oululaisen

laulaja-lauluntekijä HK Karjalaisen muistolle.

Kiitos Hantte.

Alkusanat

Tämän jännitysromaanin lähtölaukauksena toimi neljä erillistä tosikertomusta, joista ensimmäisen kuulin eräältä kokeneelta rikostutkijalta. Siinä oli kysymys salaperäisistä, yksityisasuntoihin ja liikekiinteistöihin kohdistuneista tuhotöistä useilla paikkakunnilla eri puolilla Suomea. Toisessa tarinassa ystäväni pitämällä kirpputorilla mellasti jatkuvasti joukko röyhkeitä varkaita, jotka tulivat sinne bussilla. Kolmannessa tapauksessa yhden tuttavani omistamaan oululaiseen yökerhoon ilmestyi suojelurahoja vaativa kovapintainen mieskolmikko. Neljännessä tosijutussa pohjoissuomalaisista liikkeistä katosi selittämättömällä tavalla turkiksia, vaatteita ja muuta arvotavaraa, jotka löytyivät myöhemmin yllättävästä paikasta.

Nämä näennäisesti toisiinsa liittymättömät tarinat kuultuani tilasin Rikosseuraamusvirastosta vankilukukartoituksen ja varmistuin siitä että aikaisemmin lähinnä poliiseilta, kaduilta, mediasta ja alamaailmasta keräämäni tiedot pitivät paikkansa. Aivan uudenlainen ja pelottava rikollinen toimintamalli on saamassa jalansijaa maassamme ja siksi tästä arkaluontoisesta aiheesta piti kirjoittaa romaani.

Osa romaanin hahmoista on todellisia henkilöitä tai heillä on todellinen esikuva, suurin osa on mielikuvituksen tuotetta. Oulun läänissä ei ole Patruunakylä-nimistä paikkaa, eikä nimellä viitata mihinkään olemassa olevaan paikkakuntaan.

Kempeleessä toukokuulla 2007

Ari Paulow

Harjoitusmatsi

Edellinen syksy, 7 kuukautta ennen kuin kaikki alkoi

Svedu Oksasen yökerho keskiviikkona klo 19.40

– Luuletko sinä, että minä puhun paskaa?

Svedu Oksasen ääni leikkasi huoneilmaa kuin sirkkeli. Hän vilkaisi kelloa ja hänen silmänsä salamoivat kiukusta hänen ottaessaan iänikuiset aurinkolasit päästään ja hangatessaan niitä kirjavan Havaiji-paitansa helmaan. Mustaksi värjätty otsatukka heilahteli rytmikkäästi hänen sanoessaan vielä kerran:

– Ne tulee puolen tunnin sisällä, usko pois. En kai minä piru vieköön laske leikkiä tämmöisellä asialla.

Paksu etusormi koukistui pyytämään kyypparilta uuden kierroksen ja kaksi huurteista snapsilasia ilmestyi eteemme. Itselläni oli entinenkin vielä juomatta, mutta miksi olisin pannut hanttiin, kun krouvari kerrankin tarjosi.

– Mistä sinä muka tiedät sen niin tarkkaan? kysyin samalla kun huuhtelin drinkkini parempaan talteen ja kaivoin taskustani Sibelius-sikarin. Istuimme Oksasen EDC-yökerhon aulabaarin tiskillä, mutta paikka oli vielä kiinni. Se avattaisiin vasta kello 21 eli vajaan puolentoista tunnin kuluttua.

– Koska ne itte sanoi, hän tähdensi tarjottuaan tulen. – Minähän kerroin, että ne kävi meillä jo eilen illalla. Täällä oli vain sen verran porukkaa, ettei voitu keskustella asioista niin kuin miehet. Tajuatko? Siksi minä käskin niiden tulla tänään uudestaan ja pyysin sua todistamaan tätä hommaa.

– Todistamaan?

– Niin niin. Ovimiehet ja baarimikko ovat jo paikalla, mutta minä halusin jonkun ulkopuolisen, jokseenkin kunniallisen kansalaisen. Ymmärrätkö? Päädyin sitten teikäläiseen.

– Ja minäkö olen kunniallinen? kysyin puoliksi huvittuneena, puoliksi ihmeissäni.

– No, ainakin mun silmissä, Oksanen vakuutti huomaamatta sarkastista ilmettäni. – Sinähän olet dekkari ja sulla on kyttälaitoksella kavereita ja Palovaaran Artun kanssa vakavarainen baari. Kai sinä olet luotettava jos joku.

Oksanen hymyili maireasti, mutta minulla ei ollut pienintäkään aikomusta antaa imartelun vaikuttaa päätöksiini.

– Asiaan, heilautin kättäni. Oksasen jaarittelu kyllästytti enemmän kuin saksalainen yrttilikööri, jota hän tarjosi aina kun tapasimme. Vatsani kaipasi huurteista olutta ja tiukkaa irlantilaista viskiä.

– Tämähän on asiaa, hän jankutti. – Ajattelin, että voisit napsauttaa muutaman valokuvan ja nauhoittaisit niiden jutut, kun ne tulevat. Voin sitten käyttää niitä kuvia ja nauhoja käräjillä, jos homma etenee sinne. Kai sulla on vehkeet mukana?

Oksanen oli niin tohkeissaan, että melkein purskahdin nauruun. Vain tulossa oleva palkkio sai pärstäni pysymään kuosissa.

– Jo kohta neljäkymmentä vuotta, virnistin vienosti ja taputin jalkoväliäni. Sitten osoitin tiskille nostamaani pehmustettua kantolaukkua ja sanoin: – Mutta jos tarkoitit mp-kolmosta ja Canonin järjestelmädigiä, niin messissä ovat. Sano vaan kun aloitetaan.

Yökerhonomistaja irvisti tyytyväisenä, tyhjensi lasinsa ja taputti minua olalle.

– Aloitetaan nyt heti. Kätketään se äänitin vaikka narikkaan ja sitten saat mennä haistelemaan tuoksuja tuonne pillupuolen oviverhon paremmalle puolelle. Siellä on sen verran pimeää, ettei sua näe täältä aulasta kukaan ja voit ottaa kuvia kaikessa rauhassa.

Erotic Dance Clubissa oli kolme erillistä osastoa, kellarikerroksessa suuri disko ja useita baareja, katutasossa palvelutiskin rajaama narikka, vessat ja hevosenkengän muotoinen baari. Aulan takaseinällä roikkuva karmiininpunainen plyysiverho kätki taakseen noin 60 neliön strippiluolan oluthanoineen, tanssilattioineen ja privaattibokseineen.

– Asia selvä, sanoin ja osoitin mp-kolmosta. – Odotas vähän, niin näytän sulle mistä äänityksen saa päälle. Voit sitten opastaa Sacklinia ja Kopakkaa, kun ne tulevat ylös.

Piilotin mp-kolmosen narikan palvelutiskin alla olevaan laatikkoon ja annoin pikakurssin laitteen käytössä. Sitten painelin seksibaarin puolelle ja säädin kamerani kennoherkkyyden 800:aan, kiersin 18–50 m:n objektiivin paikoilleen ja asensin manuaalitarkennuksen päälle. Oviverhon raosta näkyi vain kaista yökerhon aulaa, mutta hämärästä oli helppo zoomailla tulevia tapahtumia ilman havaituksi tulemisen riskiä. Ainoa vaaratekijä oli kameran sulkimesta lähtevä ääni, josta mainitsin Oksaselle heti.

– Laitetaan musiikki päälle, hän keksi ja hihkaisi baarimikolleen ohjeet: – Metsuri! Pistä jotain diskobiittiä soimaan ja painu alakertaan hakemaan Sacklin ja Kopakka ylös. Pitää toivottaa ne eiliset paskapäät tervetulleiksi.

Oksanen sytytti muhkean kuubalaisen Cohiban ja istahti alas. Aiemmin yökerhopomo tunnettiin nimellä Ossi Liukas, mutta vietettyään kymmenen vuotta Ruotsissa hän otti käyttöön äitinsä sukunimen, koska ’sillä ei ollut vanhoja rasitteita päällään’. Haukkumanimi tuli nimenomaan noista hurreissa tuhlatuista vuosista, mutta Ossia nimitys ei haitannut. Svedu kuulemma sopi yökerhobisnekseen paremmin kuin ’nyrkki silmään’.

Samassa Sacklin ja Kopakka rymistelivät aulaan. Heillä molemmilla oli jo yllään vahtimestareiden virallinen työasu, johon kuuluivat bootsit, siniset farkut ja samanvärinen puuvillapaita, jonka rintataskuun oli kiinnitetty messinkinen järjestysmies-tunnus. Velmeri Sacklin oli lähes 190-senttinen, rokonarpinen siilitukka, jonka hauis oli paksumpi kuin keskivertomerkonomin reisi. Tapio Kopakka oli tutkapariaan hieman lyhyempi kaljupää, jonka hartioilla oli sen verran leveyttä, että hän joutui kulkemaan standardiovista kylki edellä. Molemmat tunnettiin kaupungissa kokeneina portsareina, jotka hoitivat asiakaspalvelun moitteettomasti mutta joiden kanssa ei kannattanut ryhtyä rähinöimään, ellei tykännyt sairaalaruoista.

Portsarikaksikko lätki narikkalaput naulakoissa oleviin koukkuihin ja istahti palvelutiskille heittämään herjaa. Oksanen myhäili tyytyväisenä, mutta älysi jättää edessään olevan jekkulasin rauhaan. Minä puolestani istuin pillubaarin hämärässä kamera sylissäni ja ajattelin, että kaikkea sitä joutuukin ihmisparka työkseen tekemään.

Mutta toisaalta, hymähdin itsekseni – tästähän minulle maksettiin, ihmisten kyttäämisestä, kyttä kun olen. Tällä kertaa kaksisataa euroa riihikuivaa tunnin työstä.

Niinpä työnsin ammattiani koskevat syvämietteet loitolle ja keskityin tuijottamaan yökerhon kirkkaasti valaistuun aulaan. Ulkona Asemakadulla syksy iski jo luihin ja ytimiin, mutta yökerhon sisällä oli unettavan lämmintä ja petollisen rauhallista. Luulin tekeväni helppoa rahaa, enkä aavistanut kuinka täydellisen väärässä olin jälleen kerran. Ranteessani loistava itsevalaiseva Luminox kertoi, että kello oli viittä vaille kahdeksan ja h-hetki aivan lähellä.

Kutsumattomat vieraat saapuivat täsmälleen kello 20.00. Ulko-ovelta kuului vaativa jyskytys, johon Sacklin reagoi nousemalla paikaltaan ja päästämällä heidät sisään. Sen tehtyään hän palasi narikkaan ja istahti Kopakan viereen ilmeettömänä kuin Pääsiäissaaren patsas. Oksanen pysyi paikallaan, mutta varmisti eleellä että Kopakka oli laittanut mp-kolmoseen äänityksen päälle. Minä piileskelin pimeässä pornoluolassa oviverhon takana ja tähtäsin kamerallani kolmea muukalaista, joiden ulkonäkö luokitteli heidät sarjaan lapsilta ja heikkohermoisilta kielletty.

Vasemmanpuoleinen tyyppi oli kookkain. Hän oli lähes yhtä pitkä kuin Sacklin, mutta aavistuksen verran vankempi olematta silti lihava. Hänellä oli musta siilitukka, jykevät kasvot ja muutenkin hän oli riskin oloinen eläjä. Keskellä seisova viiksivallu olisi voinut olla hänen veljensä, vaikka olikin kymmenkunta senttiä lyhyempi ja ainakin kaksikymmentä kiloa kevyempi. Myös hänellä oli kyömy nenä, tummat silmät ja musta, lyhyeksi leikattu tukka. Arvelin, että he olivat Georgiasta, Armeniasta tai jostain muusta entisen Neuvostoliiton eteläosien valtiosta.

Kolmannen miehen etnistä taustaa ei tarvinnut veikata. Kauniskasvoinen, keskikokoinen somalimies oli pukeutunut samanlaiseen puolipitkään nahkatakkiin kuin muutkin, eikä hänen ilmeensä ollut yhtään sen ystävällisempi kuin kaukasialaisilla kumppaneillaan. Tummanpuhuva, mustaa kuosia suosiva trio saapasteli Oksasen eteen ja kävi asiaan ilman turhia siekailuja. Puhekielenä toimi murteellinen peruskoulutason englanti.

– Well, kookkain korsto aloitti äänellä, jota oopperabassokin olisi kadehtinut. – Joko olet miettinyt asiaa? Kaksituhatta euroa kuussa plus ilmainen sisäänpääsy, viinat ja ruoka. Se on aivan kohtuullinen maksu meidän palveluista, isn’t it? Pysyy sun diskossa paikat ehjinä, eikä sun henkilökunnalle eikä perheelle tule medical problems.

Karju tuijotti Svedua hyytävästi vain muutaman vaaksan etäisyydeltä hänen kasvoistaan. Joku toinen olisi jo paskonut housuunsa, mutta Oksanen luotti taustavoimiinsa Sackliniin ja Kopakkaan sekä ehkä pikkuisen myös minuun. Hoikka somalimies oli tyyni, mutta pienempi kaukasialainen pälyili hermostuneena ovivahteja, jotka istuivat palvelutiskillä vankkoina kuin kaksi toteemipaalua. Minua tulokkaat eivät huomanneet, joten annoin kamerani soida. Tiesin, että muistikorttiini mahtuisi lähes 90 täydellä resoluutiolla ja suurimmalla kuvakoolla napattua otosta.

– Sanos vielä uudestaan, Oksanen pyysi korstolta, kuten etukäteen oli sovittu. Mp3 äänitti kaiken ja siksi oli tärkeää houkutella kiristäjät ilmoittamaan vaatimuksensa mahdollisimman selkeinä ja mieluummin laittoman uhkauksen raamit täyttävinä.

– Don’t you saatanan idiootti ymmärrä puhetta? kirahti pienempi siilitukka silmät palaen. – Dimitri sanoi täsmälleen niin kuin asiat on. Kaksi tonnia kuussa ja ilmaiset viinat päälle. Onko se niin vaikea tajuta selvää englantia?

Siinähän sitä jo tulikin, mutta Oksanen oli sen verran älykäs että jankkasi asiaa vielä uudemman kerran.

– Siis tajusinko minä oikein? hän kysyi. – Mun pitää siis pulittaa teille kaksituhatta euroa kuussa ja tarjota vielä ilmaiset viinat tai muuten te pistätte paikat remonttiin. Oliko näin?

Oksasen äänestä kuulsi jännitys ja kiukku, mutta yllättävän hyvin hän piti tunteensa kurissa. Luultavasti suojelurahoja kinuava troikka ei huomannut vieläkään, ettei ravintoloitsija aikonut tanssia heidän pillinsä tahdissa.

– Sä tajusit aivan oikein, somalimies tokaisi yllättäen suomeksi. – Nää mun kaverit on sellaisia heppuja, että sun kannattaa ottaa ne tosissaan. Ne on tehneet kotona Armeniassa sellaisia juttuja, ettet sä halua edes kuulla, mitä ne on tehneet. Tajuutsä, mitä mä sanon? Siis tosi pahoja juttuja.

Kauniskasvoinen somalimies esitti jonkinlaista lauhkeaa lammasta ja välikättä, joka vain vaivoin pystyi hillitsemään aggressiivisempia kumppaneitaan. Keino oli vanha kuin aika, mutta aina yhtä käyttökelpoinen ja tehokas. Samanlaista hyvä poliisi, paha poliisi -taktiikkaa sovelletaan joskus myös virkavallan keskuudessa.

– Shut up, Ali! Pidä se naama kiinni!

Dimitriksi tituleerattu korsto oli saanut jankutuksesta tarpeekseen. Hän mulkaisi somalimiestä alta kulmain, astui eteenpäin ja pukkasi Oksasta sormenpäällä rintaan.

– Tässä on jauhettu bullshitiä ihan tarpeeksi, hän ärähti leukapielet kiristyen. – Nyt sä pistät mulle kaksi tonnia kouraan, niin me lähdetään hittoon ja päästetään sut töihin. Mutta perjantaina me tullaan juhlimaan ja silloin täällä pitää olla pöytä täynnä votkaa. Understand, you fuck?

Dimitri uhosi ja röyhisti rintaa eikä aavistanut, että yökerhonomistajan töniminen laukaisi pommin. Tuskin hän oli saanut edellisen sanottua, kun Velmeri Sacklin jo pomppasi pystyyn ja kahmaisi hänestä tiukan otteen. Siinä vaiheessa Oksanen livahti syrjään, mutta Velmeri ja Dimitri roikkuivat toistensa kurkussa kuin soitimella taistelevat metsot. Ohimosuonet pullottaen Velmeri ärjäisi:

– Jumalauta, konkonokka. Se tuli nyt lähtö!

Ja äkkiä hän potkaisi Dimitriltä jalat alta, mutta horjahti samalla myös itse ja rojahti koko 110 kilon elopainollaan tämän päälle.

Rysäys oli raju, mutta kummankin kylkiluut pysyivät ehjinä ja raivokas kamppailu alkoi. Tuntui siltä että koko rakennus tärisi kahden körilään ryskiessä, potkiessa ja hakatessa toisiaan kaikin voimin. Dimitri taisteli kuin tiikeri, mutta Velmeri oli vahvempi ja onnistui työntämään hänet lyöntietäisyyden päähän. Huolimatta hankalasta polviasennosta kokenut poke sai iskettyä oikean femma fatalen vastapelurin poskeen ja homma oli sitä myöten selvä. Dimitri älähti, lysähti ja nukahti, mutta silloin kahina karkasi käsistä.

– Pootsi kampot! kajahti aulassa pienemmän armenialaisen loikatessa potkimaan portsaria suojattomaan kylkeen. Tämä ulvahti kivusta, pyörähti sivuun ja yritti pystyyn, mutta rymähti tuskissaan takaisin matolle.

Kuvattavaa siis riitti enemmän kuin tarpeeksi, mutta kiitin mielessäni ylempiä tahoja siitä että olin pillubaarin oviverhon takana suojassa. Ei todellakaan tehnyt mieli osallistua kamppailuun, johon siinä vaiheessa säntäsivät mukaan myös hoikka somalimies ja kaljupäinen portsari Kopakka.

– Fuck you! kiljahti Aliksi kutsuttu keikari eikä empinyt syöksyä ystävänsä avuksi. Raivon vallassa hän ryhtyi potkimaan maassa kiemurtelevaa Sacklinia selkään, mutta ehti varomattomuuttaan monottaa tätä vain kerran. Kuului pahaenteinen rusahdus, kun sivusta juosseen Kopakan koukku osui miehen leukaan ja paiskasi hänet kaaressa vasten baaritiskin nurkkaa.

Seurasi kolahdus, kilahdus ja voimaton parahdus. Kaatuneesta lasista valui Jägermeisteria Ali-paran niskaan, mutta hän itse ei sitä enää tiennyt. Kuin hidastetussa filmissä hän valahti maahan ja kuukahti siihen paikkaan.

Ali ja Dimitri olivat poissa pelistä, mutta Sacklinin ja toisen armenialaisen kamppailu jatkui vielä. Velmerin ohimosta pulppusi verta yhtenä virtana nuoren siilitukan jaellessa potkuja ja huutaessa samalla jatkuvasti jotain sellaista kuin tsem vzit, tsem vzit, tsem vzit!

Kopakka juoksi hätiin, mutta adrenaliinimyrskyn riepottelema Velmeri ärjäisi hänet pois ja tarrasi tukevalla otteella kaukasialaisen nilkkaan. Kiihkon vallassa hän väänsi, ähisi, kipusi pystyyn ja ryhtyi nostamaan koipea vimmalla ja voimalla kohti kattoa. Hoikka kaukasialainen oli jäntevä ja notkea, mutta joutui hypähtelemään yhdellä jalalla ja selkä edellä kohti erotiikkaluolan eristävää verhoa. Käsivarret heiluivat kuin tuulimyllyn siivet hänen ehtiessään siihen kohtaan tiskiä, missä yökerhonomistaja Oksanen piteli pitkäkaulaista viskipulloa kohotettuna viimeiseen, ratkaisevaan lyöntiin.

– Ei saakeli Jamesonia! parahdin verhon takana ääneen, mutta samassa pullo pamahti armenialaisen niskaan ja lopetti loikkimisen kertalaakilla. Hän lysähti selälleen Dimitrin viereen eikä tajunnut enää mitään, kun Sacklin irrotti kouransa ja sylkäisi halveksuen hänen päälleen.

– Saitko kuvia? mylvähti Oksanen kiiruhtaen luokseni. Taempana Kopakan kalju välähti kattolampun loisteessa hänen harpatessaan palvelutiskin yli narikan ensiapulaatikolle. Sen sisältö oli totisesti tarpeen, sillä Sacklinin ohimosta ja hoikemman kaukasialaisen takaraivosta valui norona verta, eivätkä Dimitri ja Alikaan jaksaneet oikein hyvin.

– Eiköhän tänne muistikortille muutama tallentunut, vastasin lompsiessani kamera kourassa aulan puolelle. Edessäni aukeava näkymä oli elämää modernin kaupunkisodan juoksuhaudoissa suorana lähetyksenä. Kolme muukalaista makasi pitkin pituuttaan lattialla täydessä unessa ja täydellisen liikkumattomina läjinä. Palvelutiskin jsp:llä Kopakka käytti ensiapukurssilla hankkimiaan taitoja puhdistamalla tuskissaan irvistelevän portsarikaverinsa ohimossa olevaa haavaa. Kumpikin kiroili ja ähisi, mutta Kopakka osasi hommansa ja kohta muhkea laastari koristi Sacklinin ihoa antaen hänen karuille mutta monien diskopimujen mielestä kolkonkomeille piirteilleen tietyn eksoottisen säväyksen.

– Helvetin hyvä juttu, kehaisi Oksanen suu messingillä. – Vilkaistaan ensin niitä kuvia ja kuunnellaan sitten se ämpeekolmosen nauha. Jospa siihen jotain tarttui.

Istuimme tiskin reunalle Kopakan viereen. Oksanen poimi äänityslaitteen laatikosta ja tutki sitä muina miehinä, mutta nappasin sen käteeni ja kerroin siitä pari oleellista faktaa.

– Ensinnäkään tässä ole nauhaa, selvitin kuin parempikin asiantuntija. – Ääni ja kuva tallentuvat mp-kolmoseen digitaalisena tiedostona, samaan tapaan kuin esimerkiksi tietokoneen levylle. Toisekseen, hoitakaa ensin noi tyypit hittoon, niin vilkaistaan sitten näitä kuvia suoraan mun kameran näytöltä. Minä siirrän ne myöhemmin toimistolla peeceelle ja meilaan ne sieltä sulle. Saat äänitteet samalla kertaa.

Fiksuna miehenä Oksanen ymmärsi heti. Hän nyökkäsi, nousi ja komensi miehensä töihin:

– Pojat! Hakekaa Metsuri kaveriksi ja nostakaa nuo sällit ulos. Mutta heittäkää niille ensin jäävettä naamalle, että heräävät. Eihän tuon kokoisia jätkiä jaksa kukaan kanniskella reppuselässä.

Sacklin ja Kopakka toimivat ripeästi. He noutivat Metsurin alakerrasta ja heittivät mukanaan tuomiensa jäävesikannujen sisällön kiristäjäkolmikon kasvoille. Sitten he puolittain kantoivat ja puolittain raahasivat hiljalleen virkoavat miehet ulos kadulle ja sulkivat oven. Pian vain punaiseen kokolattiamattoon hiljalleen kuivuvat veritahrat muistuttivat meitä äskeisestä rähinästä.

– Eli arvelet, ettei tästä sen enempää? ihmettelin Oksasen äskeisiä puheita.

Suurin piirtein vartti oli kulunut siitä, kun äänite ja kuvat oli katseltu, kuunneltu ja hyviksi havaittu ja istuimme kahden hänen toimistossaan, jonne pääsi aulabaarin vierestä. Ravintolan puolella Sacklin, Kopakka ja Metsuri jatkoivat töitään kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunut.

– Eiköhän tuo äskeinen turpajuhla ollut niille ihan riittävä opetus, arveli Oksanen ja kaatoi lasiini sormenleveyden viskiä. Kullankeltainen voimajuoma lorisi siitä samasta pullosta, josta nuorempi kaukasialainen oli saanut kaaliinsa kunnon tällin. Kuin ihmeen kaupalla vihreä leka oli jäänyt ehjäksi tuon röyhkeän ja ilmeisen tahallisen väärinkäytön jäljiltä.

– Niinkö meinaat? rohkenin epäillä. – Entä jos ne tulevat uudelleen? Semmoisella hetkellä kun Sacklin ja Kopakka eivät olekaan sun turvana. Vaikka sun kotiovellesi.

Mielestäni puhuin asiaa, mutta näin jo ilmeestä että yökerhokiho oli kanssani eri mieltä.

– Ja vitut, hän tuhahti. – Ne saivat kunnolla kuonoon, ja nyt meillä on todisteet niiden puuhista. Eivät ne ota sitä riskiä, että tulevat enää mun riesaksi. Hulluja ne ehkä ovat mutta tuskinpa tolloja.

Oksasen vakuuttelu tehosi, mutta oli vielä yksi asia jota hän ei ottanut huomioon. Kerroin sen hänelle:

– Mutta eiväthän ne tiedä, että sulla on niiden kuvat ja se äänite. Etkä sinä voi sitä niille edes kertoa, kun et tiedä niiden nimiä etkä sitä missä ne asuvat. Kuule, kyllä sun kannattaa kiikuttaa nuo kuvat ja tuo äänite kytille. Minä meilaan ne sulle jo tänä iltana.

Sulloin Canonini kantolaukkuun, tungin mp-kolmosen nahkarotsini povariin ja vedin vetoketjun tiukasti kiinni. Oksanen tuumi asiaa, mutta huokaisi ja pudisti epäröivästi päätään.

– En mä oikein tiedä. Tuli pojillakin kormuutettua niitä tyyppejä aika lujasti, eikä jetsonit muutenkaan tykkää mun naamasta. Jospa annetaan ajan kulua ja katsotaan miten käy. Mutta lähetä kuitenkin mulle ne kuvat ja se äänite varmuuden vuoksi. Eihän sitä tiedä vaikka niille on käyttöä joskus toiste.

Oksanen otti lompakon taskustaan ja valitsi siitä kaksikymmentä kymmenen euron seteliä.

– Tässon ne fyffet, hän virnisti. – Maksan ne tällä kertaa suoraan omasta pussista. Meinaan, että taidan muutenkin olla velkaa vanhoista jutuista.

Sulloin rahanipun lompakkooni nöyrän kiitollisena. Viime aikoina rikosrintamalla oli ollut hiljaista ja olin siksi joutunut painamaan pitkää päivää Pub Liverpoolissa viinanmyyntihommissa.

– Tänks vaan, sanoin vilpittömästi ja nousin ylös, mutta pysähdyin vielä ovelle lausumaan pari varoituksen sanaa.

– Ole nyt kuitenkin tarkkana. Lukitse ovet ja vilkaise kadulle ennen kuin astut ulos. Ja sano Sacklinille ja Kopakalle, että pälyilevät aina silloin tällöin ympärilleen. Jotenkin minusta tuntuu, että meidän kannattaa ottaa vakavasti ne äskeiset heput.

– Otetaan, lupasi Oksanen. – Mutta ihan ensin minä ajattelin ottaa kunnon kännit. Jonna nimittäin otti Dianan kainaloon ja häipyi äitinsä kanssa Inglesiin viikoksi. Ehdin itsekin ottaa vähän rennommin sillä aikaa.

Tautofoniahuumoria siis. Heittoonsa tyytyväinen yökerhonomistaja virnuili leveästi ja kaatoi kuppiinsa uuden Jägerin. Epäilin suuresti, että Jonna-vaimo oli ottanut äitinsä reissuun vain päästäkseen iltaisin lomakeskuksen yöhön, mutta asia ei minulle kuulunut ja siksi katsoin parhaimmaksi vaieta ja livahtaa ulos.

Aulassa Sacklin ja Kopakka vetivät lippaan ja päästivät minut sivuoven kautta Asemakadun viimaan. Ilta oli vielä nuori, mutta otin kulman takaa tolpalta pirssin ja pyysin ajamaan kotiini Kasarmintien ja Makasiinikadun kulmaan. Oluthuone Leskinen ja Liverpool saivat sillä kertaa jäädä väliin, sillä kotona odotti uusi tyttöystävä ja parempaa tekemistä kuin baarissa.

Seuraava alkukesä, 7 viikkoa sen jälkeen kun kaikki oli jo ohi

Arttu Palovaaran rivitalo-osake, Kempeleen Sarkkiranta lauantai klo 18.00

– Onkohan tämä sittenkään hyvä idea?

Arttu Palovaara huokaisi, irvisti, otti ryypyn ja nielaisi. Istuimme hänen rivitalo-osakkeensa takapihalla sikarit suussa, lasit kädessä ja suuret froteepyyhkeet vyötäisillä. Sauna oli päällä ja konjakkia pöydässä, aurinko paistoi ja radio soi. Grilli hiipui ja tuhisi, mutta ruoka oli jo valmista ja Arttu-serkun avovaimo etsi 7-vuotiasta Ella-tyttöä naapurin puolelta. Lämpömittari näytti varjossa 18 astetta plussaa.

– Mutta sinähän olet kirjailija, intin niin hiljaa, ettei aidan taakse kuullut. – Vieläpä dekkarikirjailija, lisäsin ja piirsin käsilläni laajan kaaren: – Eikö tässä ole muka aihetta tarpeeksi? On väkivaltaa, seksiä ja ahneutta. On vauhtia, vilppiä ja vaarallisia tilanteita. On aatosta jaloa ja alhaista mieltä.

– Onhan siinä, Arttu myönsi ja kohautti olkiaan. – Mutta olen myös ystävä ja yhtiökumppani enkä pelkästään kirjailija. Meillä kummallakin on kaksi ammattia, joiden hoitaminen on muutenkin tarpeeksi hankalaa. Krouvari ja dekkari, krouvari ja kirjailija. Meidän molempien on oltava erityisen tarkkana siitä mitä teemme tai sanomme.

– Tarkkana, tuhahdin poskiini. Ja paskat. Ovathan sun aiemmatkin jännärisi perustuneet mun toimeksiantoihin ja poliisin arkistoihin. Miksi tämä ei muka kelpaa?

Arttu rykäisi, otti huikan ja vilkaisi avoimesta ovesta olohuoneen puolelle. Ella-neiti oli tullut jo kotiin mutta ilmoitti pontevasti ettei pese käsiä, koska naapurin Emma ja Tommikaan eivät pese.

– No?

– Älä nyt viitsi, Jesse. Tiedät varsin hyvin, mistä on kysymys. Ensinnäkin juttu on sulle henkilökohtaisempi kuin yksikään sun aiemmista jutuista – aivan liian raskas ja vaikea. Toiseksi en usko, että myymälävarkauksien ja tuhopolttojen tutkiminen kiinnostaa suurta määrää lukijoita. Ja lisäksi…

Arttu veti sikaristaan sauhut ja otti nopean ryypyn ennen kuin jatkoi:

– Lisäksi tähän keissiin liittyy monenlaista problematiikkaa, joka tekee mun asemasta hankalan. Suoraan sanottuna tässä on ulkomaalaisia mukana, eikä niiden rikoksista kirjoittaminen ole poliittisesti korrektia nykypäivän Suomessa.

– Korrektia! pärskähdin lasiini. – Älä nyt länkytä, Arttu. Milloin teikäläinen on alkanut kuunnella mieluummin muita kuin omia aivojaan?

Arttu nuuhkaisi lasiaan ennen kuin laski sen sanelukoneen viereen pöydälle ja nojasi tuoliinsa. Hän nosti peukalon, etusormen ja keskisormen pystyyn samalla kun lausui:

– On kolme asiaa, joita vastaan inhimillinen henki taistelee turhaan: byrokratia, iskulause ja tyhmyys. Näin totesi kenraali Hans von Seeckt jo lähes 90 vuotta sitten, eikä hänen sanojaan ole syytä epäillä.

– Kenraali! ähkäisin pöljänä. – Miten joku 1920-luvulla vaikuttanut saksalainen koppalakki liittyy 2000-luvun oululaisiin rikoksiin?

Odotin vastausta korvalehdet soikeina, koska yleensä Arttu on maanläheinen tyyppi joka vähät välittää muiden puheista.

– Ei se niihin liitykään, hän kommentoi. – Mutta Seecktin aforismi liittyy kulttuuriseen kenttään ja siihen, mistä voi kirjoittaa ja mistä ei. Minutkin on tuomittu ulkomaalaisvastaiseksi jo monta kertaa, vaikka todellisiin tapahtumiin nähden olen vähätellyt maahanmuuttajien osuutta kuvailemissani rikoksissa. Suvaitsevaisuus on yksi iskulause, jota käytetään hyväksi. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että kaunokirjallisuudessa etniseen vähemmistöön kuuluvan ulkomaalaisen tekemä rötös on tabu ja sillä hyvä.

– Tabu ja tabu, intin vielä. – Tabuja pyörii kuin pikkukiviä Oulun kaduilla ja sillä sökö. Niitä myyvät sekä kotimaiset että ulkomaiset konnat, mutta nyt on kysymys isommista asioista. Nimittäin mun elämästä ja aivan uudenlaisen rikollisen toimintamallin rantautumisesta Pohjois-Suomen kaupunkeihin. Edellinen ei kuulu muille, mutta jälkimmäisen luulisi kiinnostavan muitakin kuin konnia, kyttiä ja rikollisten uhreja.

Jälleen Arttu huokaisi, otti ryypyn ja pyöritteli Sibeliusta kädessään kuin sillä olisi saanut langattoman yhteyden Delfoin oraakkeliin. Mietiskely keskeytyi pieneksi hetkeksi Ella-tyttären pyrähtäessä pihalle ja kinutessa äitiään katsomaan jotain uutta leikkiä talon päätyyn. Heidän mentyään serkku teki ratkaisevan päätöksen:

– Okei, tehdään näin. Minä laitan nauhurin päälle ja sinä kerrot kronologisessa järjestyksessä kaiken mitä huhtikuussa sattui. Välillä käydään saunassa, syödään hyvin ja avataan uusi pullo konjakkia tai viskiä. Kuunnellaan tarinan loppu sitten kun vaimo ja Ella menevät nukkumaan. Aikaa on vaikka aamuun asti. Käykö näin?

– Tietysti. Ja sinä kirjoitat mun jorinoista kirjan, eikö niin?

– Katsotaan nyt ensin, mitä tästä tulee, Arttu väisti ja käynnisti nauhurin. – No niin, annahan palaa. Aloita vaikka siitä, kun Tanja lähti Helsinkiin kursseille. Muistanko oikein, että keskiviikko oli ratkaiseva päivä? Jalosen ja Kärppien mestaruus oli juhlittu ja ankea arki odotti edessä.

– Olihan se, tunnustin vaisusti ja mietin samalla kuinka kertoisin tarinan, joka alkoi arkisissa merkeissä, mutta päättyi monien ihmisten kannalta täydelliseen katastrofiin ja sai minut lopuksi tekemään päätöksen siitä, että möisin dekkaritoimistoni jollekin joka sen ostaisi ja keskittyisin hoitamaan kapakkaa ja särkynyttä sieluani.

Oli vaikea päästä alkuun, mutta Arttu kaatoi meille lisää Larsenin XO:ta ja odotti rauhassa että naukkasin omani pois. Konjakki lämmitti vatsaani ja nousi päähän, mutta seuraava tarina on Artun kaunokirjallista tuotantoa eikä ollenkaan niin ankea ja koruton kuin se alkuperäinen kertomus, joka tallentui nauhalle tuona kesäisenä iltana ja yönä, jolloin kaikki hyvä tuntui jo olevan ohi.

Ja suunnilleen näin se alkoi huhtikuun puolivälissä:

Finnairin reittikone lähti nousukiitoon moottorit jylisten. Ensin se kohosi jyrkässä kulmassa, mutta kaartoi pian etelään ja hävisi pieneksi pisteeksi Pohjanmaan taivaalle. Tanja katseli hetken sen menoa, virnisti, suuteli minua suulle ja nykäisi kaulustani.

– Olet sitten kunnolla sillä aikaa, hän komensi tekovakavalla äänellä. – Käyt salilla, syöt hyvin ja teet yötä päivää töitä. Etkä juo liikaa viinaa, etkä varsinkaan vokottele vieraita naisia. Onko asia selvä?

Kuten aina, Tanja oli pukeutunut yksinkertaisen tyylikkäästi ja näytti muutenkin kauniilta kuin juhannusmorsian. Hänen matka-asunaan oli tummanharmaa välikausitakki, mustat housut ja samanväriset kapeakärkiset nilkkurit. Olalla roikkui Manningin laukku ja suureksi ilokseni kaulaan oli kiedottu joululahjaksi antamani Versacen huivi. Kastanjanruskea tukka valui olkapäille, ryhti oli ylväs ja tummissa silmissä leikki ilkikurinen hymy. Hänellä oli pitkät sääret, hoikka vyötärö ja kauniit rinnat, eikä tippaakaan liikaa meikkiä. Olin otettu ja ylpeä, eikä tosiaan ollut pienintäkään epäilystä siitä, kuka olisi ollut ylivoimainen voittaja, jos Oulunsalon lentoaseman odotussalissa olisi järjestetty alle 35-vuotiaiden Miss Suomi -kisat tuona tuulisena huhtikuun aamuna.

– Ilman muuta, vastasin reippaasti ja nostin käteni vasten sydäntä kuin Amerikan presidentti. – Kunnolla ollaan ja töitä tehdään, so help me God.

– Joopa joo, Tanja naurahti ja pukkasi minut liikkeelle.

Menimme ravintolaan, istuimme ja juttelimme siinä samalla kun maistelimme kahvia joka oli mustaa kuin terva. Kohta huomasimme, että aikaa Bluel:n vuorokoneen lähtöön oli varttitunnin verran ja boordaus täydessä käynnissä.

Tyhjensimme kuppimme, nousimme ja kun menimme jonoon, tunsin niskassani kymmenien ihmisten katseet. Mitä hemmettiä tuo kaunotar tekee tuollaisen häthätää keskimittaisen ja harjastukkaisen, aivan liian vantteran miehenpuolen kanssa? Olisi tässä kelvollisempiakin ottajia, tuijotukset tuntuivat kertovan. On copya, pr-päällikköä, aluejohtajaa, kaiken karvaista konsulttia – ja kaikilla firman kortti. Ei tyttöparan kannattaisi tuhlata aikaansa tuon ruskeassa nahkatakissa, mustissa farkuissa ja maastokengissä tepastelevan körilään seurassa, kun ympärillä parveilee kansakunnan kerma.

Okei, myönnetään, että saatoimme muiden silmissä olla aavistuksen verran omituinen pari. Olihan Tanja melkein minun pituiseni, vaikka hän (luultavasti vain minun mielikseni) käytti matalakorkoisia kenkiä – eikä hän muutenkaan ollut tyypillinen tuulipukukansan edustaja. Hän oli edellisenä kesänä kadonneen toimitusjohtaja Erno Susiluodon entinen vaimo ja vankilassa kymmenen vuoden kakkua istuvan teollisuusneuvos Kontion tytär. Hän oli siis varakasta sukua ja lisäksi diplomi-insinööri, mutta siitä kaikesta välitimme viis. Ennen muuta olimme pari ja olimme olleet sitä jo kahdeksan elämäni onnellisinta kuukautta.

– Muistathan, että sulla on tapaaminen heti aamusta? Tanja sanoi portilla pysähtyessään tarkistamaan sähköisen lippunsa. Vedin hänet lähemmäksi ja suutelin häntä varoen, ettei hänen huulipunansa tahriintuisi.

– Kaksikin, korjasin sormet pystyssä. – Ensin vakuutustarkastaja Lehto ja heti perään Mannerin Muotiliikkeen omistaja Riitta Manner. Eli tiukille vetää, sanoi sonnimulli teurastamon rekassa.

– Saa vetääkin, jos aiotaan lunastaa se Uistintien talo, Tanja muistutti puolestaan. – Ajattele nyt. Se hullu ämmä vaatii omasta puoliskosta sataaviittäkymmentätuhatta euroa. Se on iso raha tässä tilanteessa, nyt kun mullakaan ei ole vielä vakinaista työtä.

’Se hullu ämmä’ oli Tanjan ex-miehen sisko, joka oli ilmestynyt vaatimaan osuutta Tanjan ja Ernon yhteisestä talosta Ernon kadottua kahdeksan kuukautta sitten. Ja aivan yhtä varmasti kuin Tanja Kontio olisi voittanut valtakunnan kauneimman insinöörin tittelin vain sormia napsauttamalla, Porissa asuva Janina Susiluoto olisi ollut täysin pitelemätön Pohjoismaiden ahnein vanhapiika -mittelöissä.

– Älä huolehdi, yritin lohdutella, vaikka asia painoi minunkin mieltäni. – Me saadaan ne rahat mun Kasarmintien kaksiosta ja myyn vaikka osuuteni Liverpoolista, jos oikein tiukka paikka tulee. Arttu-serkku ostaa sen varmasti ja maksaa vielä oikean hinnan.

En omasta mielestäni ollut marttyyri, mutta Tanja tulkitsi puheeni omalla tavallaan.

– Et muuten myy, hän napautti. – Oluttupa tuottaa hyvin ja sulle se on tärkeä henkireikä rikosjuttujen keskellä. Eikä dekkarihommilla elätä perhettä Oulun kokoisessa kaupungissa. Ei ainakaan