Sininen enkeli

By Ari Paulow

Yksityisetsivä Jesse Hackman saa puhelun naisystävänsä isältä, mutta kyseessä ei ole mikä tahansa tutustumissoitto. Bertel Söder on varma, että hänen vaimonsa Livin tuore kuolema ei ole poliisin kuittaama tapaturma vaan ryöstömurha.
Hackman tutustuu tapaukseen ja alkaa Söderin tavoin epäillä, että jutussa on jotain hämärää. Ensimmäinen vihje on pariskunnan arvotalosta Livin kuoleman aikaan kadonnut arvoton taideväärennös, Sininen Enkeli. Tutkimukset vievät Hackmanin Oulun ja Helsingin kautta Tallinnan alamaailmaan keskelle peliä, jossa valuuttana käy niin raha kuin ihmishenkikin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 27, 2024
• ISBN: 9788726961829

Book preview

Sininen enkeli

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2016, 2024 Ari Paulow and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726961829

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sininen enkeli on kymmenes Jesse Hackman -romaani. Sen kirjoittamista on tukenut Suomen Kirjailijaliitto. Kiitos vilpittömästä kannustuksesta myös läheisilleni.

Amor vincit omnia.

Lopuksi suurkiitos lukijoilleni. Ilman teitä en kirjoittaisi.

Ari Paulow

PROLOGI

Eira, Helsinki

Torstai 6. elokuuta

Liv Annelie Söder ei tiennyt, että kuolisi vain muutaman minuutin kuluttua.

Hän oli 69-vuotias, hyväkuntoinen nainen. Ei ylimääräisiä kiloja vyötäröllä. Ei liikkumista vaikeuttavia vakavia pitkäaikaissairauksia. Hoikan ja arkipäiväisen näköisen Livin tukka oli harmaa ja sidottu poninhännälle. Älykkäillä, kapeilla kasvoilla oli vain muutamia iästä kertovia ryppyjä.

Elettiin elokuun alkuhetkiä sateisenkolean sydänkesän jälkeen. Kello oli 21.40. Lämmintä 18 astetta. Leuto lounatuuli virisi eteläisen Helsingin kaduilla, rannoilla ja puistoissa. Pimeys kietoi Armfeltintien ja Rehbinderintien risteystä varjostavat pensaat, puut ja rakennukset viittaansa.

Liv istui suuren kaupunkitalonsa olohuoneen plyysisohvalla. Yksin. Kädessään punaviinilasi ja vastikään silmiltä ottamansa lukulasit. Yllään hänellä oli vain nuhjuinen aamutakki ja alusvaatteet. Jalassa jo aikoja linttaan astutut tohvelit.

Asustaan huolimatta Liv oli rikas nainen. Tai ainakin pikkuvarakas. Rahaa oli tilillä useita satoja tuhansia euroja. Ei ihan täyteen puolta miljoonaa. Lisäksi hän omisti osakesalkun ja kokonaan yksin tämän eiralaistalon.

Se piileksi puiden ja pensaiden keskellä yhdellä kaupungin kalleimmista alueista. Matti Kassilan Komisario Palmu -leffojen maisemissa lähellä Engelinaukiota. Talon ja tontin erotti kadusta ja naapuripihoista kivistä ja betonista rakennettu muuri. Korkeutta sillä oli hiukan yli metrin verran. Paksuutta neljä-, viisikymmentä senttiä. Paikka paikoin muuri oli varsin huonossa kunnossa.

Taloon ja taloa ympäröivään pihaan pääsi kolmesta eri portista. Kaksi niistä oli Armfeltintien ja yksi Rehbinderintien puolella. Armfeltintieltä etuoven portaille johtava portti oli taidokasta takorautatyötä. Kaksi muuta oli kasattu vaaka-asentoon naulatuista lankuista. Lankkuporttien maali oli ohutta, nuhjuista ja huonokuntoista. Lian ja töherrysten peittämää. Portteihin oli myös liimattu ajokieltomerkit ja vartiointiliikkeen logot.

Kivestä, tiilistä ja betonista rakennettu eiralaishuvila oli suuri. Kuin nykyiset useiden perheiden asuttamat pienkerrostalot. Vintillä, kellaritasolla ja kahdessa maanpäällisessä kerroksessa oli yli viisisataa asuinneliötä.

Rappioromantiikka henkivä rakennus oli myös kaunis. Muisto Belle Époque -nimellä tunnetulta aikakaudelta, ihan sen loppuvaiheesta. Sen oli tilauksesta piirtänyt eräs 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tunnetuimmista suomalaisarkkitehdeista. Valmistumisvuosi oli 1911.

Se oli sama kuin Titanic-aluksen vesillelaskulla. Sama kuin Jean Sibeliuksen neljännen sinfonian kantaesityksellä.

Jugend-tyylinen talo oli jykevä ja epäsymmetrinen. Siinä oli tiilikatto ja kapeat, korkeat ikkunat, kaksi erkkeriuloketta ja valkein reliefein koristellut ikkunanpielet. Pihanpuolen toisessa kerroksessa törrötti parveke. Heti sen alla oli terassi. Ovet, katto ja ulkoseinät olivat ruskeansävyisiä. Kaikkialla toistuivat rakentamisajankohdalle ominaiset kaaret ja aaltoilevat muodot.

Ulkoa katsottuna talo oli jotenkin oudon uhkaava. Luotaantyöntävä ja ilkeänoloinen. Pimeässä aivan kuin jostain Dame Agatha Christien dekkarista. Tai Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoista. Siksi kai huvilaa kutsuttiin Eiran kummitustaloksi.

Pihalla rehottivat pensaat, rikkaruohot ja vihreänkellertävä sammal. Edelleen tuuhealehtisiä puita oli kymmenkunta. Ei mattotelineitä, ei aurinkovarjoja. Ei tiili- tai kaasugrilliä. Lähellä Rehbinderintien puoleista muuria ihastutti uteliasta ohikulkijaa pienoispatsas. Se esitti jättiläiskalalla ratsastavaa pikkupoikaa. Raudasta valettua figuuria ympäröi suihkukaivo.

Kaiken tämän oli rakennuttanut muuan sen ajan mittapuulla äveriäs pankinjohtaja. Hän oli asunut talossa vaimonsa ja ainoan lapsensa kanssa aina 1940-luvun loppupuolelle saakka. Noina vuosina talo oli tunnettu suosittuna illanviettopaikkana. Helsingin parempien piirien kulttuurisalonkina.

Sitä oli jatkunut isännän ja emännän autokolarissa tapahtuneeseen yllättävään poismenoon saakka.

Sen jälkeen talo ja tontti olivat siirtyneet heidän hulttiona tunnetulle aikamiespojalleen. Juoppolallille ja uhkapeliriippuvaiselle huoripukille.

Eiran auervaaraksi irvityn laiskajaakon loppuelämä vierähti perintörahoja tuhlatessa.

Hän oli tyyppi, joka parhaiten viihtyi varattujen daamien seurassa. Naistennaurattaja pahinta tai – katsantokannasta riippuen – parasta mahdollista laatua. Mutta siitäkään huolimatta hän ei missään elämänsä vaiheessa ollut avioitunut. Tai ehkä juuri siksi. Eikä hän ollut jatkanut sukuaan avioliiton ulkopuolellakaan. Ja niin hän korkeaan ikään ehdittyään oli pannut talonsa ja tonttinsa myyntiin.

Liv oli Bertel-miehensä kanssa ostanut kiinteistön 20 vuotta sitten. Pilkkahinnalla – aivan liian halvalla sijaintiinsa nähden.

Tai oikeastaan Liv Annelie Söder oli ostanut sen yksin. Omilla perintörahoillaan. Liikemiesisältään ja opettajaäidiltään jääneillä markoilla. Bertel-puolison osuudeksi jäi vain autokyydin ja henkisen tuen tarjoaminen.

Ikävä kyllä kiinteistön reaalikunto oli huomattu liian myöhään. Vasta noin kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua. Kun he olivat jo muuttaneet ja myyneet siihenastisen asuntonsa. Ja heille huvilansa myynyt vanhus oli ehtinyt poistua ajasta ikuisuuteen.

Reilusti yli 90-vuotiaana muistisairaana miehenä. Ajasta ikuisuuteen siirtymistä perintö-Mauserillaan jouduttaen.

Se kurja, surkea koijari. Huijasi meitä viimeisenä tekonaan. Teki se aivan tieten tahtoen. Silkkaa ilkeämielisyyttään, Liv huokaisi ja asetti lasit taas silmilleen. Samalla hän nousi ja siemaisi viiniä. Arvioi taloa kuin osto- tai myyntimielessä.

Se oli aikoinaan ollut upea. Kuin pieni kartano keskellä Etelä-Helsinkiä. Kaupunkiasuntona loistoluokkaa.

Ala- ja yläkerran huoneet olivat kolme metriä korkeita. Melkein kirkkosalimaisen avaria. Ulko- ja väliseinät olivat paksuja – ääntä eristäviä. Lattioiden tammilankkuja peittivät melkein jo puhki kuluneet persialaismatot. Ei rumia kimpi- tai lastulevypintoja. Ei Gyprocia. Kaikki oli tehty laatumateriaaleista. Kivestä, massiivipuusta, lasista ja takoraudasta.

Katoissa roikkui painavia, aitoja kristallikruunuja. Seiniä peittivät jalopuupaneelit ja täyteen ahdetut mahonkiset kirjahyllyt. Yläkertaan johtavia portaita pystyi nousemaan kaksi aikuista ihmistä rinta rinnan. Keittiön yhteydessä oli myös pieni palvelijan kammio.

Olohuoneen ikkunasta erottui korkea seurusteluterassi. Sen kaide oli betonivalua ja pohja laattakiveä. Pihamaan oikeassa laidassa häämötti patsas. Kivistä, matalaa suihkukaivoa koristava lapsifiguuri.

Liv oli unohtanut patsaan suunnitelleen kuvanveistäjän nimen. Samoin oli unhoon painunut rakennuksen piirtäneen arkkitehdin nimi.

Ei sillä tosin nyt ole enää väliä. Ei nyt enää, Liv ajatteli hiljaa viiniään maistellen. Aika oli uusi ja kokonaan toinen.

Ennen niin uljas rakennus henki rappion synkkää alakuloa. Tai oikeammin sanottuna odotti purkumiehiä.

Sillä kuntoon sitä ei millään konstilla enää saisi. Ei se olisi mahdollista. Ei edes sadoilla tuhansilla euroilla. Livistä kohtuusuurilla summilla, jotka hän ehkä pystyisi remonttiin sijoittamaan.

Näin oli pytingin kellarista katonharjaan saakka tutkinut rakennusinsinööri julistanut. Siitä oli melkein jo ihmisikä.

Tää mörskä on läpimätä. Hometta homeen jatkona. Putket umpiruosteessa ja halki sieltä täältä. Pahoja vesivaurioita rakenteissa joka puolella.

Niinkö?

Ihme ja kumma jos ette ole saaneet oireita. Itse en kyllä asuisi, insinööri oli vielä varoittanut.

Jonka jälkeen mies oli poistunut pitkin askelin ovesta ulos ja autolleen.

Yli tonnin arviointilaskun asunnon omistajan käteen työnnettyään.

Liv huokaisi jälleen. He olivat siihen asti olleet sinisilmäisiä. Hän ja Bertel. Kuten myös heidän Oulussa nykyisin asuva tyttärensä.

He olivat luulleet saavansa rakennuksen asuttavaan kuntoon. Olivat tietämättömyyttään olettaneet, että se kävisi helposti. Ihan vain pienellä pintaremontilla. Muutamassa päivässä tai viikossa. Jonkun edullisen timpurin ja sähkömiehen palkkaamalla. Kaksi tai kolme reipasta maalaria avuksi pestaamalla.

Mutta niin tosiaan ei ollut käynyt. Eikä niin koskaan tulisi käymään. Se oli hänen viimein myönnettävä. He olivat asuneet talossaan liian kauan.

Eivätkä ilman lahoamisvaurioiden ikäviä seuraamuksia: kirvelyä, yskää ja jatkuvia keuhkoputkentulehduksia. Kaikkia homeesta johtuvia silmä-, nenä- ja hengitysoireita. Ne pakostakin merkitsivät suurta elämänmuutosta.

Eiralaishuvilasta – kodista – olisi nyt luovuttava. Lähdettävä ennen jo tähän saakka ilmenneiden ärsytysoireiden pahentumista. Ennen astman tai vaikkapa homepölysairauden puhkeamista.

Siksi Bertel oli taas käymässä Virossa. Etsimässä uutta asuntoa. Osakehuoneistoa, omakotitaloa tai huvilaa. Mieluummin jostain Tallinnan ulkopuolelta – järven, joen tai Itämeren rannalta. Eikä mielellään mitenkään tolkuttoman kallista.

Sillä Armfeltintien talosta ei paljon saisi. Ei juuri muuta kuin tontin hinnan. Niin he ainakin olettivat.

Suolarahoja, hän tuumi samalla kun asteli takapihan terassin ovelle.

Hänellä sentään oli vielä säästöjä – käteistä puoli miljoonaa. Sekä myös osakesalkku ja muuta arvo-omaisuutta.

Onneksi, Liv taas kerran ajatteli. Bertelin varaan oli turha nyt laskea. Äijä oli köyhä kuin kirkonrotta. Pank eli suomeksi puhki. Ei ollut tuonut talouteen rahaa yli kymmeneen vuoteen.

Vaikka sillä edelleen on se firma. Bertel I. Söder Åkeri & Kyyti. Yhdellä autolla ja miehellä operoiva pienkuljetusyritys.

Mutta sen tilanne on nyt muuttunut. Ihan tässä viime aikoina. Nyt sillä hepulla on taas rahaa. Uusi pakettiauto ja kaikkea. Hieno kellokin ranteessa, Liv ihmetteli. Pohti sitä terassin ovesta ulos astuessaan.

Oli taas lämmin, kostea ilma. Upea elokuun ilta. Piha oli hämärä, tumma ja kaunis – Livistä hieman salaperäinen. Se tuoksui hyvälle ja pimeni äkkiä. Yö tuli aivan kuin teatterinäyttämöllä. Jossain risahti korsi tai kuiva oksa. Katulamput loivat heikkoa valoaan puiden ja pensaiden lomasta.

Pohjolan maagista realismia, Liv ihasteli. Aurinkoa hän ei nähnyt enää. Se oli ehtinyt laskea hetki sitten. Oli jo vajonnut kadunkulmaa lännestä rajaavan suurlähetystörakennuksen taakse.

Ihana, syvä hiljaisuus. Ei autojen ääniä. Ei ohi kulkevien ihmisten kenkien kopinaa. Ei edes puheen sorinaa muurien takaa.

Liv oli yksin omassa pienessä maailmassaan. Ei edes tv:n tai radion ääntä kuulunut mistään.

Liv myös todella nautti yksin olostaan. Oli taas pitkästä aikaa levollinen.

Kohta näet koittaisi totuuden hetki. Ei siihen ollut kuin kaksi vuorokautta. Kaksi omassa talossa nukuttua yötä ja sitten:

Fac ut vivas! Hanki elämä!

Niin hän, totta vieköön, tekisi. Hankkisi uuden elämän. Liv oli päättänyt sen monta viikkoa sitten.

Hän ottaisi avioeron. Jättäisi Bertelin elämään omin nokkinensa. Omia mielihalujaan toteuttaen. Niin kuin mies oli käytännössä tehnyt jo tähänkin saakka.

Hän kyllä tiesi, mitä Bertel nykyisin touhusi. Tiesi ainakin osan tämän puuhista. Ehkä vain pienen, pikkuriikkisen osan. Mutta se pienikin osa oli liikaa.

Kumma kyllä hän oli kestänyt Berteliä näinkin pitkään. Jo neljäkymmentä loputtoman pitkää vuotta.

Vaikka tämä oli vain harvoin kotona. Eikä silloinkaan aidosti läsnä, kun sattui olemaan. Ei Liv Annelien kaipaamalla tasolla. Ei siten kuin miehen oikeasti pitäisi olla.

Hän oli sietänyt sen ja kestänyt kaiken muunkin. Kuten myös sen, että hän ja Bertel eivät olleet saaneet lapsia. Omaa tyttöä tai poikaa. Tai mieluummin kahta poikaa ja tyttöä. Niin kuin Liv oli naimisiin mennessään toivonut.

Niinpä he viimein olivat päätyneet adoptoimaan. Ja kaikki oli käynyt hyvin. Paremmin kuin Liv oli syvällä sisimmässään odottanut. He olivat saaneet Evan. Suloisen tummahiuksisen palleron.

Vaikkei Bertel sitä tosissaan ollut halunnut. Vaikka tämä oli sitä aluksi kynsin hampain vastustanut.

Eva Annika oli nyt nelikymppinen. Oli jo edellisvuonna ehtinyt erota miehestään. Eräästä Nokian alasajon yhteydessä työttömäksi jääneestä opistoinssistä. Onneksi he eivät olleet ehtineet saada lapsia.

Tai he eivät olleet lapsensaannissa onnistuneet. Aivan samoin kuin hän ja Bertel jo ihmisikä sitten.

Eipä silti, Liv ajatteli. Oli heillä Bertelin kanssa ollut myös hyviä hetkiä. Ihan silloin alussa. Heti heidän häidensä jälkeen. Kun Bertel oli vasta parinkymmenen. Ja minä jo melkein kolmikymppinen rouva.

Liv värähti ja palasi istumaan olohuoneen sohvaan. Terassin oven hän raikasta ilmaa saadakseen jätti raolleen. Se oli hänen tapansa. Liv piti ovea auki usein. Kesäisin aina kun sää sen salli.

Sillä jos tarkkaan nuuski, talossa haisi home. Se lemusi etenkin alakerrassa – eteishallissa ja kaikissa isoissa huoneissa. Eniten kuitenkin kellariholvien uumenissa.

Liv nyrpisti nenäänsä ja siemaisi Malbecia. Lempiviiniään. Sitten hän laski lasinsa olohuoneen tupakkapöydälle. Asetti sen suuren, hopeisen kukkamaljakon viereen. Se oli hänen lapsuudenkodistaan Sipoosta. Isä-kullan aikoinaan äidille syntymäpäivälahjaksi ostama. Saara-hopeaa, Liv muisti äitinsä kertoneen.

Bertel ei lahjoja juurikaan ollut ostanut. Mitä nyt joskus oli vienyt hänet syömään. Yleensä aina Eliten tapaiseen klassikkoravintolaan. Se tapahtui suurin elkein. Ja aina vain juhlapyhinä.

Muina kertoina Liv oli se, joka tarjosi. Kun Bertel oli jälleen tilapäisen rahapulan kourissa. Maksukyvytön itsestään riippumattomista syistä. Omien taitamattomien liikekumppaneidensa vuoksi.

Se oli jo vuosia ollut Bertel Söderin vakioselitys. Aina ja kaikkialla.

Liv nosti jalkansa lattialta. Ensin vasemman, sitten oikean. Aina samassa järjestyksessä. Hän ojensi ne suoraksi ja laski kantapäät pöydän kulmalle. Selkä painui sohvatyynyjä vasten. Liv Annelien lempiasento. Niin hän usein nautiskeli. Löhöili Bertelin ollessa poissa.

Hän katsoi suoraan edessään seinällä roikkuvaa puolta tusinaa arvotaulua.

Yksi oli Helene Schjerfbeckin omakuva. Yksi niistä Saltsjöbadenissa Ruotsissa maalatuista. Heti sen vieressä vasemmalla roikkui Eeli Aallon naistutkielma. Oli myös Vilho Lammen liminkalaismaisema ja kaksi Lauri Parikan satamanäkymää. Ne kaikki olivat aitoja, arvostettuja töitä. Livin itse heidän taloonsa valitsemia. Kaikki hänen suuresti ihailemiensa matrikkelitaiteilijoiden tuotantoa.

Paitsi että yksi ei ollut. Aivan eteishallin tuntumassa vasemmalla roikkuva taulu oli kopio. Tai oikeammin sanottuna taideväärennös. Taitavan ammattimaalarin tai harrastelijan tekemä. Laiton jäljitelmä eräästä kauan kadoksissa olleesta mestariteoksesta.

Jo ajat sitten hävinneen alkuperäistaulun oli maalannut Pablo Picasso. Se oli hänen 1930-luvun alun tuotantoaan. Ehkä vuodelta 1931 tai -32. Joka tapauksessa hän oli maalannut taulunsa noina aikoina. Laulaja-näyttelijä Marlene Dietrichin suuren läpimurtoroolin nähtyään.

Se oli selvä juttu. Yhtä varma kuin auringon nousu ja lasku. Siitä ei ollut enää vuosiin ollut epäilystä.

Taidehistorioitsijat päättelivät sen jo teoksen nimestä. Se oli Sininen enkeli. Der Blaue Engel. Anglosaksissa maissa The Blue Angel.

Nimi oli sama kuin Hollywoodiin emigroituneen Josef von Sternbergin vuonna 1930 ohjaamalla saksalaiselokuvalla.

Liv ihasteli taulusta maalattua jäljitelmää. Teos oli hänestä kaunis. Jollakin ihmeen tavalla kiehtova.

Aivan kuin alkuperäisteos, hän ajatteli. Vaikka se surrealistinen olikin. Eikä siitä hyvällä tahdollakaan löytänyt Marlene Dietrichiä. Tai ketään muutakaan näköishahmoa.

Tuo kun olisi alkuperäinen ja oma. Ihka oikea picasso, Liv tuumiskeli. Alkuperäisteoksen arvoksi hän oli jostain lukenut viisi miljoonaa euroa. Se kuitenkin oli vain vähimmäisarvio. Joidenkin mielestä kyse oli vähintään kuuden–seitsemän miljoonan teoksesta.

Jos siis taulu vain jostain jonakin päivänä löytyisi. Tai jos joku sen tunnustaisi tavalla tai toisella hankkineensa.

Mikä on melkein täysi mahdottomuus. Silkkaa toiveajattelua, Liv arveli. Olihan taulu kadonnut jo toisen maailmansodan myllerryksessä. Ihan tuon hirvittävän ihmisteurastuksen loppuaikoina.

Upporikkaalta miincheniläistehtailijalta varastetun teoksen arveltiin ajautuneen Lähi-itään. Tai kenties Etelä- tai Väli-Amerikkaan. Ehkä venäläis- ja amerikkalaisjoukkoja paenneiden kansallissosialistien mukana. Ehkä natsihallintoa tukeneen Palestiinan hengellisen johtajan toimesta. Jerusalemin suurmufti Haj Amin al-Husseinin matkaseurueessa.

Jo 1930-luvulla Saksaan paenneen al-Husseinin osuutta rikokseen pidettiin varmana. Tai ainakin todennäköisenä. Tämä kun paitsi ylisti ja tuki myös rahoitti juutalaisvastaista toimintaa. Teki sitä kaikin mahdollisin tavoin. Usein myös rikollisin keinoin.

Terroriteoilla, Liv muisti jostain lukeneensa.

Nyt hän lösötti sohvalla ja ihaili tauluaan. Sinistä enkeliä. Katseli värejä, muotoja, laatua. Teos oli taitavasti kopioitu. Kuvien perusteella sitä ei alkuperäistyöstä olisi erottanut.

Mutta mitä hän sinänsä arvottomalla kopiolla tekisi? Ja miksi se hänelle oli edes lahjoitettu?

Lähettäjä kyllä tiesi hänen hankkivan ainoastaan aitoa arvotaidetta. Tauluja, keramiikkaa, pienoispatsaita. Laadukasta kotimaista grafiikkaa. Eikä hän elämänsä aikana ollut sekaantunut laittomuuksiin.

Saati sitten sellaiseen ikävään asiaan kuin taideväärennyksiin. Aldrig i livet! Ei edes ajatuksen tasolla. Rikollisen toiminnan tukeminen oli förbjudet. Sitä ei Liv voisi ikinä muilta ja itseltään hyväksyä.

Aito on sitä paitsi aitoa. Ajan hammasta kestävää, Liv ajatteli. Niin kuin rauta ja puu ja kivikin. Aivan jotain toista kuin muovi ja kaikki synteettinen. Keinotekoinen.

Olkoon siinä nyt vielä. Päivän tai enintään kaksi, Liv tuumi ja höristi korviaan.

Oliko jostakin talosta kuulunut loksahdus? Pää- tai väliovelta? Tai alhaalta kellariholvin portaista? Aivan kuin ikivanhan Abloy-lukon avaamisen ääni?

Liv katsahti sivulleen, eteishallin suuntaan. Ei mitään. Ei uusia ääniä, ei liikettä. Jykevin, tummin huonekaluin sisustettu halli oli tyhjä. Himmeästi valaistu. Aivan kuin vain noin puoli tuntia sitten. Silloin kun hän oli hallissa viimeksi kulkenut.

Sama juttu myös terassin raolleen jääneen parioven suunnassa. Ei ihmisääniä. Ei ovenpuoliskoja peittäviin verhoihin lankeavia varjoja. Ei avaimensa hukannutta Berteliä hoippumassa takapihan kautta kotiin.

Tai pikku hiprakassa iloisena virnuilevaa tytärtä tulossa Helsingin-reissullaan yllätyskäynnille.

Hej, mamma, älskling! Hej, Bertel! Mä kipusin muurin yli kun näin, että olkkarissa palaa valo.

Mutta nyt ei Eva-tyttöä näkynyt. Ei edes naapurin kollikissaa kuistilla hiipimässä.

Liv hörähti ääneen ja pudisti päätään. Nopea, hiukan arka hymy häivähti huulilla.

Kaikkea kanssa, hän ajatteli samalla jaloilleen nousten. Bertel ei tulisi pariin päivään. Ei ennen huomista missään tapauksessa.

Ja muilla ei talon avainta ollutkaan. Ei edes Oulussa nykyisin asuvalla tyttärellä. Hänen ja Bertelin ainoalla perillisellä. Satomaan Eevalla, kuten tämä itseään edelleen tapasi kutsua.

Vaikka oli eronnut jo melkein vuosi sitten. Ja oli nyt kuulemma suhteessa. Tapaili jotain uutta, mukavaa poikaystäväehdokasta.

Muttei äidilleen soittaessaan kerro tästä mitään. Ei edes miehensukunimeä tai ikää. Ei puhu ulkonäöstä, ei tämän ammatista. Ei edes käytöstavoista, Liv pohti ja tassutteli eteishalliin.

Avara tila oli kalustusta lukuun ottamatta tyhjä. Ei Berteliä riisumassa takkiaan ovensuun naulakkoon. Ei väkinäistä hej älskling! huudahdusta. Ei kahta vuorokautta odotettua aiemmin tapahtunutta kotiin ilmestymistä.

Mutta jotakin Liv oli silti kuullut. Hän oli siitä varma. Det var hundra procent säkert.

Liv hipsi kurkistamaan etuoven molemmin puolin olevista ikkunoista. Niiden takana näkyi vain autio kadun pätkä. Muutama pysäköity auto ja vastapäisen talon seinä. Pensaita, puita ja muuri. Niukkaa valoaan luovia katu- ja pihalyhtyjä.

Pääoven portailla – ikkunoiden välissä – ei ollut ketään. Eikä alempana etupihan näkyvällä osalla. Talon ja sen kadusta eristävän muurin väli oli autio. Tyhjää täynnä kuten aina.

Sen nähtyään Liv lähti olohuoneen suuntaan. Kuusi, seitsemän askelta. Yhtä monta hiljaista sekuntia. Kello raksutti seinällä. Terassin ovenpuoliskoja peittävät verhot hulmusivat. Heikko tuulenvire suhisi takapihan puissa, patsaassa ja pensaissa.

Liv pysähtyi ja katsahti vasemmalle. Odotti hetken ja pidätti hengitystään.

Hallin sillä sivulla oli oikealta lukien ensin kaappi. Sitten oli keittiön ovi ja oven toisella puolen lipasto. Siitä seuraavana vasemmalla oli kellarinportaiden ovi. Sen ja etuseinän välin täytti suuri kokovartalopeili.

Keittiön ovi oli auki. Sepposen selällään. Huullos sen oikealla puolen olevaa kaappia vasten. Samassa asennossa johon se Liviltä neljännestuntia aiemmin oli jäänyt.

Iso ja moderni keittiö oli nyt tyhjä. Ei kutsumattomia vieraita. Ei koti- tai muita eläimiä. Liv näki siellä vain sen minkä hetki sitten.

Hän käännähti katsomaan kellarinportaiden suuntaan. Saksanpähkinäviilulla päällystettyä paksua tammiovea kohti. Se oli nyt auki. Raollaan vaaksan verran.

Oliko hän tosiaan jättänyt sen noin? Holvista vastikään yläkertaan noustuaan?

Hän pohti sitä vaiti paikallaan seisten. Katsoi oven ja karmin välistä rakoa ja kuunteli. Hieroi käsiään yhteen ja jännitti. Tunsi pulssinsa kiihtyvän.

Vaikka hän yritti pitää hermonsa kurissa. Vaikka mitään yllättävää, outoa tai pelottavaa ei ollut tapahtunut.

Hän oli silti kuullut ne äänet. Hän oli siitä varma. Ei hän sentään ollut vielä kuuro. Vaikka hän iäkäs jo alkoi ollakin.

Mutta tuo kellarinportaiden ovi… Oliko hän tosiaan jättänyt sen auki? Vaikka hän yleensä sulki sen perässään. Samoin portaiden alapään oven. Jo pelkästään holveista yläkertaan leijuvan tunkkaisen homeenhajun vuoksi.

Hän oli poikennut alhaalla vain noin puoli tuntia sitten. Oli vain hakenut telineestä punaviinipullon. Ei muuta. Ja noussut pullo kädessään halliin.

Ehkä siitä oli jo kolme varttia. Ehkä jo viitisenkymmentä minuuttia. Ei sen enempää kuitenkaan.

Pullo oli edelleen ruokasalin pöydällä. Samassa kohdassa, johon hän lasillisen ensin kaadettuaan oli sen jättänyt. Se erottui hallin puolelta kajastavassa niukassa valossakin hyvin. Muuta lähes kolme metriä pitkällä pöydällä ei ollut.

Ruokasalin puolelle kuljettiin eteishallista – läheltä keittiön ovea. Leveämpi käynti oli olohuoneen toisella pitkällä seinällä. Taulurivistön oikealla puolen. Molempien kulkuteiden liukuovet oli tavanomaiseen tapaan jätetty auki.

Liv näki ruokasalin tyhjäksi. Ei ihmisiä, ei liikettä. Oli vain pullo pöydällä, muutama kaappi ja verhojen peittämä ikkuna. Siinä kaikki.

Hän palasi takaisin olohuoneen sohvan ääreen. Talsi noin kymmenkunta sipsuttavaa askelta koko ajan ympärilleen vilkuillen.

Kaikki näytti samalta kuin minuutti sitten. Puolityhjä viinilasi pöydällä, taulut seinällä ja matto parkettilattialla. Kristallikruunu katossa pöydän päällä. Kaksi sohvaa ja kolme erillistä, upottavaa tuolia. Kirjoja täyteen ahdettu hylly ja pukattava tarjoiluvaunu. Taulu-tv ja Bertelin hankkima Blu-ray-laite.

Harmaanruskeat verhot liehuivat kuistin ovella. Ne näyttivät Livistä ihan kuin paholaisrauskun eviltä. Yhtä suurilta ja tummilta.

Verhojen lomasta virtaava ilma hiveli ihoa. Kello raksutti niin kuin jo vuosikymmeniä.

Liv käännähti katsomaan halliin. Ei ole totta, hän ajatteli. Olohuoneen sohvan luota ei nähnyt kellarin ovea.

Hän tajusi sen ensimmäistä kertaa talossa asuessaan. Se ei tosin ollut mikään ihme. Ei hän ollut aiemmin tullut edes ajatelleeksi asiaa.

Eikä olohuoneen sohvaryhmä luota nähnyt keittiön oveakaan. Eipä tietenkään. Se kun sijaitsi kellariin laskeutuvan portaikon oikealla puolen. Kuolleessa kulmassa ruokasalin seinän takana.

Ja samassa kuului uusi ääni. Hento, arka ja hapuileva. Ihan kuin hiirenjalkojen rapina parketilla. Juuri ja juuri aistein havaittava.

Liv hätkähti ja nielaisi. Kasvot valahtivat lakananvalkeiksi. Vatsassa muljahti, ja sydän hypähti kurkkuun.

Mitä nyt tapahtuu? hän ajatteli. Oliko hän tulossa hulluksi? Tai oliko hän vainoharhainen? Niinhän Bertel usein väitti. Aina kun hän epäili sen käyneen vieraissa.

Vai oliko talossa tunkeilija? Hiipikö jossakin rakennuksen pimeistä huoneista vieras? Murtovaras tai ryöstäjä? Tai joku muu, joka liikkui pahoissa aikeissa?

Ei kai sentään. Ei tämä ole mikään mikään leffa. Kauhu- tai rikosfilmi, hän tuumi samalla korviaan höristäen.

Liv ei halunnut uskoa mitään pahaa tapahtuvaksi. Ei täällä omassa kodissaan. Eikä varsinkaan Eirassa.

Kuka nyt tänne muka tulisi? Kuka täältä haluaisi varastaa mitään? Ei niin kukaan, hän uskotteli. Eihän tässä talossa ole kuin…

Samassa Liv tajusi. Oivalsi kristallinkirkkaasti. Huomasi kolme karmeaa houkutinta yhtä aikaa.

Hän oli talossa yksin – ilman seuraa. Ilman asetta tai astaloa turvanaan. Nyt jo melkein 70-vuotias, pienikokoinen nainen.

Yksin satojen tuhansien eurojen arvoisen taulurivistön edessä. Kirkkaana loistavan kristallikruunun alla kuin maalitauluna. Elävänä kohteena ampumaradalla.

Kuistin parioven ollessa ulos saakka auki. Sepposen selällään verhojen takana. Ihan kuin kutsuna kaikkien rikollisten saapua.

Rosvo, hän pohti hiljaa. Nyt hän oli jo lähestulkoon varma. Tauluvaras tai satunnainen ryöstäjä. Se hiippaili jossakin rakennuksen uumenissa. Oli kai varmaan jo yläkerrassa. Etsi rahaa tai pankkikorttia. Ehkä koruja vierashuoneesta. Penkoi laatikoita yhdessä kolmesta makuukammarista.

Ellei se sitten ollutkin edelleen alakerrassa. Palvelijan huoneessa. Ei se olisi mahdotonta. Rosvo oli voinut murtautua ensin kellariholviin. Kivijalan pienen ikkunan kautta. Salpa vain jotenkin auki ja kellarin portaita ylös. Hiirenhiljaa. Niin kuin rosvoilla on kai tapana. Ensin halliin ja sieltä keittiön poikki. Palvelijan pieneen makuukopperoon.

Se toimi nyt käsityö-, luku- ja kirjoitushuoneena. Livin omana yksityissoppena.

Eikä sitä nähnyt hallista. Ei edes kaulaansa venyttäen. Niin kuin ei kellarin ja keittiön oviakaan. Ei siitä olohuoneen sohvan edestä.

Nyt hän jo vapisi kuin haavanlehti. Tai hirveästä kohmelosta kärsivä mandoliininsoittaja. Ihan kuin Bertel lähes aina lauantai- ja sunnuntaiaamuisin.

Mutta, Liv huomasi äkkiä. Yläkerran portaita rosvo ei ollut kavunnut. Se oli varma kuin mikä. Ne nimittäin sijaitsivat kellarin portaita vastapäätä. Olohuoneen suunnasta katsoen hallin vasemmalla laidalta.

Ja sinne oli sohvalta täysin esteetön näkyvyys. Ja matkaa ehkä noin kuuden, seitsemän askelen verran.

Eli yläkerran saattoi unohtaa. Se oli selvä. Ei mitään epäilystä. Samoin yläkerran portaiden vieressä sijaitsevan alakerran tupakkasalongin.

Jos noihin jompaankumpaan joku olisi joku mennyt, Liv ajatteli. Olisi hän nähnyt tämän. Olisi huomannut rosvon sohvaltaan. Ja toiminut silmänräpäyksessä.

Mutta miten? hän huomasi samassa. Ja kuinka hän toimisi tässä tilanteessa? Nyt kun tunkeutuja oli jo sisällä? Hiipi tuolla jossain nurkissa…

Olisiko viisainta alkaa kirkua? Huutaa apua etu- tai takaovelta tai jostain ikkunasta? Vai pitäisikö kiivetä yläkertaan soittamaan poliisi?

Kännykkä oli taas kakkoskerroksessa. Livin omassa makuukammarissa. Johdon nokassa yöpöydän päällä.

Hän oli jättänyt sen illaksi latautumaan. Päiväunilla omassa sängyssään käydessään. Melkein jo kahdeksan tuntia sitten.

Joten mitä hän nyt siis tekisi? Kuinka hän hoitaisi tilanteen kaikella kunnialla? Omaa terveyttään ja omaisuuttaan vaarantamatta?

Liv mietti sitä muutaman sekunnin ajan. Pohti sitä hengitystä pidättäen. Sydän ja valtimot kiivaasti jyskyttäen. Samassa asennossa olohuoneen keskellä seisten.

Mitä jos hän päättäisi kivuta yläkertaan? Säntäisikö hiippari heti hänen peräänsä? Löisi häntä nyrkillä, pampulla tai puukolla? Vaientaisi uhrinsa ja jatkaisi rauhassa puuhiaan?

Vai huomaisiko rosvo etsikkoaikansa koittaneen? Tulisi piilostaan esiin ja sieppaisi taulun seinältä? Ottaisi yhden tai kaksi mukaansa ja pakenisi? Häipyisi talosta kuin aave?

Ei hyvä, hän päätteli. Kumpikin vaihtoehto olisi huono. Yläkertaan meneminen saisi tunkeutujan hermostumaan. Se takuuvarmasti saisi tämän tekemään jotain pahaa. Ehkä jopa murhan…

Mutta ei, hän ajatteli. Taulujen menetys ei houkutellut juuri enempää. Ne olivat hänen suurin omaisuutensa. Ainakin toiseksi tai kolmanneksi suurin. Tärkein Eiran tontin ja osakesalkun jälkeen.

Oli toki olemassa vakuutus. Kaiken irtaimen omaisuuden kattava, Liv muisteli. Mutta tauluja mikään raha ei korvaisi. Ei kyllä hänelle ainakaan.

Ja sitten hän äkkiä keksi. Noin vain. Se tuli kuin luonnonilmiö. Se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta.

Niin hän tekisi! Poistuisi talosta takatietä. Kuistin, pihan ja sivuportin kautta. Jonka jälkeen hän juoksisi naapuriin. Soittaisi sieltä apua.

Liv marssi vakain askelin olohuoneen poikki. Kuunteli samalla ja vilkuili olan yli taakseen.

Mitään ei kuulunut talosta. Kukaan ei juossut hänen peräänsä. Oli yhä edelleen hiljaista. Ei narinaa. Ei huutoja. Ei askelten töminää muista huoneista. Kolmessa sekunnissa Liv ehti kuistin ovelle.

Silloin sammuivat valot. Kertaräpsähdyksellä. Ihan kuin joskus sähkökatkossa. Talo oli äkkiä pilkkopimeä.

Liv kiljahti kauhusta. Hypähti ensin ja ryntäsi ovesta kuistille. Varpaat, käsi ja olkapää osuivat johonkin. Kolahtivat oveen tai ovenkarmiin. Verhojen liepeet lepattivat ilmassa. Takertuivat Liv-rouvan jalkoihin.

Liv tuiskahti nurin niskoin. Lysähti vatsalleen terassin laattakiveykselle. Otsa, polvet ja kyynärpäät rusahtivat. Päässä leimahti ihan kuin pilvissä ukonilmalla. Silmissä vilisi tähtiä.

Äkkiä pimeys oli täydellinen. Ei valoa mistään suunnasta.

Johtuu kovasta täräyksestä… Päähän kohdistuneesta iskusta. Tai ehkä silmiin valuneesta verestä…

Liv ähki, vaikersi ja nyyhkytti. Kipusi pystyasentoon. Nousi jaloilleen hammasta purren. Kuistin betonikaiteesta käsillään tukea hamuten.

Auttakaa, Liv ehti sopertaa. Ei muuta. Se tuskin voitti edes tuulen suhinan.

Hän tunsi kaulaansa tartuttavan. Tunsi puristuksen leukaperissään. Vahvat, jäntevät kourat. Nahkahansikkaiden suojaamat sormet. Ne rutistivat Liviä kaulasta molemmilta puolin. Puristivat pitkään, armotta ja voimalla.

Samassa Liviä tarrattiin olkavarresta. Yhtä rajulla otteella – säälin hiventäkään tuntematta. Niin että Liv luuli kätensä murtuvan. Katkeavan kertanapsauksella. Rusahtavan poikki kuin nuotioon heitettävän oksankarahkan.

Hän ei pystynyt enää huutamaan. Ei vain saanut enää ääntä suustaan. Ei edes pientä pihinää enää. Puristus kaulassa koveni. Salpasi hengityksen täysin.

Ja sitten hyökkäys jatkui. Raju riuhtaisu kaulasta ja olkavarresta. Se sai hänet taittumaan linkkuun. Kaksin kerroin. Pää retkahti ja heilahti alaspäin. Otsaluu jysähti kuistia reunustavaan betonikaiteeseen.

Liv kuoli silmänräpäyksessä. Oli jo vainaja ennen kuin hyökkääjä laski hänet käsistään. Pudotti säälittä kuistin koville ja vihreiksi sammaloituneille laatoille.

Vartin kuluttua tappajat olivat jo kadulla. Kaksi miestä. Toinen oli pitkä, tumma ja hoikka. Hyvin pukeutunut. Nelikymppinen ja kulmikaspiirteinen. Rauhallisen näköinen ja silmiinpistävän rento.

Nuorempi edusti kokonaan eri tyyppiä. Hän oli lyhyenläntä. Yhtä paksu kuin pitkä. Yllään farkkuasu ja T-paita. Päässä bandanahuivi. Katse oli levoton ja otsalla helmeili hiki.

Vaiti kävellen he suuntasivat kohti läheistä Tehtaanpuistoa. Kohti sen laidassa odottavaa autoaan.

Kello oli 22.09. Katu oli hämärä, hiljainen ja autio. Ei vastaantulijoita. Ei koiran kusettajia puistossa. Ei ollut mitään kiirettä enää.

1

Keskiviikko 26.8. klo 8.00–10.15

Heinäpää, Oulu

Nainen huohotti sängyssä hiestä märkänä. Polvet koukussa, jalat ylhäällä – rinta kiivaasti kohoillen. Sormet hänen päällään hymyilevän Hackmanin pakaroihin uponneina.

Lakanat, peitto ja tyynynpäälliset todistivat äskeisestä. Ne olivat jo ihan kuin judo- tai painimatsin jäljiltä. Sikin sokin ja ryppyisiä. Yltä päältä kosteita ja tahraisia. Monessa mytyssä patjalla ja makuukammarin lattialla.

Olipas se taas niin pirun hyvää. Parempaa vielä kuin eilen. Meitsi ainakin on aivan lopussa. Puhki pantu ja poikki, nainen puuskutti. Suuteli Hackmania taas ja puristi itseään vasten.

Huulten, kätten ja kielten leikkiä kesti noin minuutin ajan. Kuutisenkymmentä pitkää ja raukean rietasta sekuntia.

Sitten oli Hackmanin vuoro kehaista: Älä sä rakkaani muuta virka. Jos tämä vielä tästä paranee, meitsiltä pettää pumppu. Tai ristiselkä tai kunto.

Ihanaa silti oli, vai mitä?

No totta kai se oli. Parasta mahdollista laatua. Aivan perhanan mukavaa, Hackman tunnusti mukisematta.

Hän punnersi käsillään vartalonsa irti naisesta. Jäi tämän jalkojen väliin – ja osin myös edelleen sisään. Nojasi patjaan kumppaninsa molemmin puolin. Ja täsmensi heti, kun henki taas kulki:

Vaikka sanana mukava on lattea. Törkeää aliarviointia. On sitä ainakin tässä tapauksessa. Minä näin ammattikirjailijan serkkuna käyttäisin ilmaisuja irstas, kaunis ja ainutkertaisen paheellinen. Ehkä jopa jumalaisen upea matka sisäiseen universumiin. Kahden toisiaan kauan etsineen sielun sisaren kohtaaminen.

Ai että, sir Hackman… Sehän oli runollista. Ihan kuin jostain leffasta, nainen sanoi ja hymähti. Entä eläimen lailla paneminen? Kävisikö sellainen sanonta pirtaasi?

Ilman muuta – ja muut ilman. Se kuulostaa vähintään yhtä hyvältä. Kertoo kaiken oleellisen, Hackman hörähti ja katseli naista allaan.

Tämä oli todella hyvännäköinen. Siis tuo ryöstöviljellyn sanan varsinaisessa merkityksessä. Tai paremmin sanottuna kaunis, suloinen ja syötävän seksikäs. Ainakin etsivä Jesse Hackmanin kumppaniksi.

Jos tätä pitäisi kuvailla, Hackman ajatteli. – Tehtävä olisi helppo:

Tumma, taipuisa, olkapäille ulottuva tukka. Taakse otsalta kammattu ja hyvin hoidettu.

Pitkät, tuuheat ripset ja sielukkaat pikimustat silmät. Korkea, rypytön otsa ja kauniina kaartuvat kulmat.

Kasvot ja leuan hän kuvailisi lähinnä voimakaspiirteisiksi. Usein ilkikuriseen virneeseen taipuva aistikas suu ja korkeat poskipäät. Kapea, hiukan ehkä pysty nenä.

Ihan kuin Jane Russell, hän tuumi ties monennenko kerran. Se joitakin vuosia sitten menehtynyt amerikkalaisnäyttelijä. Hollywood-leffojen kulta-ajan filmitähti.

Paitsi että nainen hänen allaan oli harvinaisen elävä. Parhaassa iskussa ja iässä kaikin puolin. Sen hän oli todennut jo ajat sitten. Aivan heidän suhteensa alkuhetkillä.

Rinnat olivat suipot ja naisen selällään maatessakin pystyt. Ehkä aavistuksen keskimääräistä isommat. Sikäli kuin niistä tiedän, hän ajatteli. Käteen sopivat ja kimmoisat.

Rintojen – samoin kuin pakaroiden – iho oli sileä ja alabasterinvaalea. Melkein läpikuultava. Ohuita, sinisiä verisuonia risteili rintojen ihon alla.

Muuten nainen oli terveellä tavalla ruskettunut. Pronssinvärinen. Ihan kuin viettäisi kesänsä ulkoilmassa. Pikkubikinit yllään ranta- tai lentopalloa pelaten.

Hackmanista vartalon malli oli huippuluokkaa. Ihan kuin kopio tiimalasista. Hoikka, litteä uuma ja päärynänmallinen takamus. Vahvat juoksijan reidet.

Eikä siinäkään kaikki, hän tuumi daamiaan ihaillen katsoen. Nainen oli myös pitkäsäärinen. Melkein samanmittainen kuin hän. Juhlakoroissaan ehkä jopa sentin, kaksi tai kolme pitempi.

Yhtään enempää detaljeja Hackman ei poliisikuulustelussakaan olisi kertonut. Miksi olisi? Tuskinpa ketään koskaan etsittäisiin nudistirannalta.

Yhdestä asiasta hän oli saletti: Nainen oli täyttä tavaraa. Kympin ja plussan arvoinen varpaista päälakeen saakka. Myös bikineiden alaosan peittoon jääviltä alueiltaan.

Nyt tämä hymyili vinosti ja Hackmania silmiin katsoen kysyi: Mitäs sä Jesse taas mietit. Olet niin oudon näköinen?

Juu, kuten aina. Jo pikkupojasta lähtien, Hackman sanoi ja huokaisi. Jotkut sanovat rumaksi ihan päin näköä.

Ei kun aivan totta… Mitä sä oikein ajattelet?

Sinua, Hackman sanoi ja suuteli naista. Ensin suulle ja lopuksi hipaisu kaulan juureen.

Minua? nainen muka yllättyi. Mitä muka minussa on miettimistä? Vanhassa yksineläjässä.

Vanhassa, Hackman hymähti mielessään. Nainen oli hyvä jos neljäkymmentä. Ei ihan täyteen sitäkään.

Ääneen hän jatkoi totuudenmukaisesti: Mietin taas kerran sitä, kuinka mun silmilleni sopiva sä olet. Ja lisäksi älykäs, mukava ja parasta mahdollista seuraa. Sängyssä ja joka paikassa. Mutta kaikkein eniten mietiskelen itseäni.

Itseäsi?

Herra yksityisetsivä Jesse Hackmania. Sitä että minä olen onnenpoika. Oikea saamarin fortunate son.

Se on hieno biisi. Yksi parhaista, nainen sanoi ja virnisti. "Mutta siinäkö kaikki? Eikö siis minussa ole muka muuta kehumista? Kuten vaikka ahkeruuteni, empaattisuuteni tai laaja yleissivistykseni? Eikö niistä mikään ole tehnyt herra Hackmaniin vaikutusta? Vaikka