Khilafa!

By Ari Paulow

Eletään 2080-lukua. Suomi ja koko läntinen Eurooppa on joutunut valloittajan kynsien alle. Vanhaa Suomea ei enää ole. Naiset eivät saa liikkua kodin ulkopuolella, ja Suomen koulutusjärjestelmä on ajettu alas. Miesten täytyy pukeutua islamin oppien mukaan. Ääri-islamistiset valloittajat haluavat muuttaa koko maailman islamistiseksi – vastaanpanijat saavat kokea kamalan kohtalon.Pinnan alla kytee kuitenkin vastarintaliike. Lalli-niminen majuri yrittää joukkoineen päästä aina Yhdysvaltoihin asti apua hakemaan. Vaan onko tehtävä alusta saakka tuhoon tuomittu?"Khilafa!" on Ari Paulowin hurja dystopia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 6, 2021
• ISBN: 9788726961867

Book preview

Nykypäivä

Kello oli täsmälleen 12.50 Lontoossa, kun MI5:n agentti potkaisi käytävänoven auki ja hänen luodinkestävin liivein ja suojakypärin varustautuneet kollegansa ryntäsivät hotellihuoneeseen, jossa kohteen tiedettiin asuvan.

Salassa ja huolella suunniteltu isku ei olisi voinut onnistua yhtään paremmin. Ylimielisenä tunnettu washingtonilainen asetehtailija kaadettiin lattialle ja pantiin rautoihin ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui.

Brittitiedustelun osalta pitkä ja monihaarainen juttu tulisi päättymään siihen. Hallituspiireissä liikkuva mies joka vuosien ajan oli bulvaaniensa välityksellä rahoittanut muslimiterroristien toimintaa saadakseen myytyä aseitaan USA:n ja sen liittolaisten hallituksille, makasi nyt avuttomana pakettina tiukkailmeisen vaalean naisagentin luetellessa napakkaan tyyliin hänen oikeutensa.

Eurooppa olisi taas hetken aikaa turvallisempi paikka, tuumi erikoisosaston päällikkö ja käännähti katsomaan ikkunasta, jonka aurinkoharson takana häämötti Big Benin tuttu hahmo.

Lopputekstien ilmestyessä kuvaruutuun päätoimittaja Talvipalo hymähti itsekseen ja vaihtoi kanavaa. Kakkoselta oli alkamassa ranskalainen tv-dokumentti USA:n sotilaiden väärinkäytöksistä Afganistanin sodassa. Ohjelma oli uusinta edelliseltä viikolta, joten Talvipalo napsautti kaukosäädintä katsoakseen vielä Neloselta myöhäisillan uutiset.

Amerikan Yhdysvaltain toiminta maailmalla oli tapetilla myös täällä. Jenkkisotilaiden ampuma ohjus oli jälleen harhautunut suunnastaan Pakistanin vastaisella rajaseudulla ja osunut al-Qaida-sissien tukikohdan naapurissa sijaitsevaan kouluun. Kymmenkunta lasta oli saanut surmansa ja pyhää vihaa uhkuva uskonsoturi vannoi kuvanauhalla, että imperialismin vastaista taistelua tultaisiin jatkamaan kunnes viimeinenkin länsimainen sotilas olisi ajettu maasta.

Lopuksi vielä haastateltiin muuatta tunnettua suomalaista islamintuntijaa, joka vuosien varrella oli nähty kaikilla valtakunnallisilla kanavilla lukemattomissa vastaavissa tilanteissa. Vakavin ilmein tämä tummakulmainen professori varoitti katsojia uusista siviilikohteisiin suunnatuista terrori-iskuista kaikkialla maailmassa ja kehotti länsimaisia hallituksia katsomaan itseään peiliin.

Seuraavaksi siirryttiin kotimaan aiheisiin ja Talvipalo sulki tv:n. Lapset ja vaimo olisivat vielä pari päivää mökillä ja näin ollen hänellä olisi aikaa lukea loppuun se jännittävä joskin ehkä turhankin tavanomainen kotimainen trilleri, jonka hän joitakin iltoja sitten oli aloittanut. Julkisuutta kaihtavan bestseller-kirjailijan uusimmassa tarinassa kerrottiin juutalaistiedemiesten kehittämästä, ainoastaan arabeihin tepsivästä tappajabakteerista, jonka avulla amerikkalaiset öljymagnaatit aikoivat saksalaisten uusnatsien avustuksella saada Lähi-idän öljykentät haltuunsa. Jopa satoja miljoonia kuolonuhreja vaativan operaation tiellä oli vain tavallinen suojelupoliisin etsivä, joka raskaiden aviohuoliensa ohella ehti onneksi paneutua myös tähän maailmanrauhaa uhkaavaan oikeistoradikaalien salajuoneen.

Hiljaa ähkäisten Talvipalo noukki pöydänkulmalta viskilasin ja istahti kirja kädessään sohvalle. Hänen vasenta kylkeään vihlaisi siitä, mihin tappavaksi tarkoitettu puukonisku oli vain kolmisen viikkoa sitten osunut. Nyt sen tekemä haava oli siteissä, eikä siitä lääkärin mielestä jäisi muita pysyviä haittoja kuin ikävännäköinen pieni arpi.

Mannerheimintien ja Runeberginkadun kulmassa, oopperataloa vastapäätä sattunut murhayritys oli ollut jo toinen, jonka kohteeksi hän oli joutunut. Molemmilla kerroilla hänet oli pelastanut vain hermostuneen tekijän hutilointi ja lähistöllä olleiden sivullisten väliintulo. Siitä huolimatta hän aikoi edelleen kulkea työmatkat jalan, sillä toimitus sijaitsi vain muutaman korttelin päässä eduskuntatalon lähellä eikä pelolle saanut antaa valtaa.

Vaimo kyllä pelkäsi ja aneli häntä kulkemaan autolla ja käyttämään kevlarilla vahvistettua kevyttä suojaliiviä, jonka hän miehelleen oli ostanut. Jälkimmäiseen Talvipalo oli aikansa intettyään suostunut mutta edelliseen ei.

20. päivänä kuluvaa kuuta hän täyttäisi 40 vuotta ja luvassa olisivat kunnon juhlat. Niin Talvipalon kuin vaimonkin suku oli kutsuttu, ja lisäksi tulisi paljon tuttuja sekä töistä että muualta.

Väsyneesti huokaisten hän vilkaisi ulos ikkunasta harmaaseen iltaan. Lämpöä oli vain muutama aste, ja kalenteri näytti syyskuun 11. päivää vuonna 2011.

1

Tiistai.

Gregoriaanisessa ajanlaskussa joulukuun 12. päivä.

(Dhu-l-hiddza, al-thulathá)

Pirunkallio, Paltamo

Klo 14.40-15.15

Alkutalven synkkinä viikkoina kainuulaisen iltapäivän hämärä vaihtuu pimeydeksi äkkiä. Se putoaa kuin säkki päähän, mutta kellon käydessä kolmea riitti vielä sen verran valoa että kiikaritähtäimen läpi tähystävä Lalli näki pakenijan etumatkan supistuvan hetki hetkeltä. Nyt sitä oli vain nelisenkymmentä metriä, eikä karkulainen ollut vasta kuin puolivälissä pakkaslumen peittämää laajaa peltoaukeaa, jota halkoivat syvien poikittaissuuntaisten valtaojien kaivannot. Sen vuoksi näytti varmalta, että mies joko jäisi kiikkiin tai hänet ammuttaisiin ennen kuin hän pääsisi avomaata lännestä rajaavan metsänreunan suojaan.

Matalalta mäennyppylältä katseleva Lalli erotti juoksijoiden hahmot selvästi. Ne tulivat häntä kohti. Etummaisena pinkovalla lyhytvartisella miehellä oli parransängen peittämillä ahavoituneilla kasvoillaan vauhko, lähes mielipuolinen ilme. Askeleista huomasi että karkuri oli aivan lopussa eikä luultavasti saisi karistettua vainolaisiaan sillä parin sadan metrin matkalla, joka hänellä vielä oli jäljellä. Toisin kuin perässä läähättävillä virkapukuisilla konstaapeleilla hänellä ei ollut kivääriä kannettavana, mutta siitä huolimatta hän valtaojan yli hypätessään kompastui jalkoihinsa ja mätkähti vatsalleen jäiseen maahan. Etumatka supistui ainakin viidellätoista metrillä, vaikka mies säntäsi viipymättä uuteen juoksuun.

Mustista univormuista Lalli tiesi takaa-ajavan kolmikon poliisin erikoisjoukkojen miehiksi. Emiraattiarmeijan tunnisti ruskeanvihreänkirjavasta maastopuvusta, kun taas shari’anvartijoiden asu vaihteli paikkakunnalta toiselle. Useimmiten heidät erotti uskontopoliiseiksi vain rintaan neulotusta omatekoisesta merkistä ja siitä että he poikkeuksetta olivat nuoria pitkäpartaisia miehiä. Rajavartioston joukoilla puolestaan oli vihreä palveluasu, eikä heistä Paltamon seudulla, yli 100 kilometrin päässä Uuden Neuvostoliiton rajasta, tarvinnut huolehtia.

Lalli makasi hyvässä paikassa ylärinteeseen muodostuneessa notkelmassa kaatuneen puunrungon takana. Parikymmentä metriä korkean kukkulan juurella kohosi nuoria mäntyjä, joiden lomasta ja yli hänellä oli erinomainen ampuma-ala kesannolle jätetylle pellolle, missä yksinäinen mies pakeni henkensä edestä. Etäisyyttä oli nyt vain satakunta metriä, mikä harjaantuneen aseenkäyttäjän taidoilla ei olisi matka eikä mikään.

Parilla rivakalla liikkeellä hän poisti taittoperäisestä rynnäkkökivääristään varmistimen ja suuntasi sen piipun kohti poliisikolmikon ensimmäisenä lähestyvää, kersantin arvoista miestä. Nyt oli pidettävä kiirettä, sillä aliupseeri viittoi jo tovereitaan pysähtymään samalla kun itse hamusi kantohihnasta roikkuvaa asetta selästään.

Lalli aavisti heti, että kersantti oli kyllästynyt liukastelemaan jäisellä pellolla ja pakenijan kiinniottamisen sijasta aikoi ampua hänet siihen paikkaan. Hänen turkkilaisvalmisteisella MP5-konepistoolin kopiollaan se hämärästä huolimatta onnistuisi helposti. Aseettomalta vaikuttava karkulainen loikki vasta viimeisen valtaojan kohdalla ja eikä millään ehtisi kukkulan juurella odottavaan suojaisaan pöheikköön saakka.

Poliisimiesten kohottaessa konepistoolit poskelleen puhalsi Lalli keuhkonsa tyhjäksi ja rauhallisella liikkeellä puristi Kalashnikovin liipaisimen pohjaan. Ensimmäinen laukaus paukahti yllättävän vaimeasti niin kuin se kuusituumaisella äänenvaimentimella jatketussa AK-kiväärissä tekee. Suujarruun kiinnitetty vaimennin haittasi tähtäämistä ja vähensi aavistuksen verran luodin lähtönopeutta, mutta neljäsosasekunnin kuluttua se läjähti lähimpänä virka-asettaan virittävän poliisimiehen otsaan. Ympäröivä pensaikko nielaisi piipunsuusta purkautuvan räjähdyskaasun aiheuttaman kimahduksen, eivätkä taempana tähtäilevät konstaapelit voineet käsittää, miksi kersantti äkkiä lysähti maahan. Avaralla peltoaukealla puhaltava tuulikin piti sen verran ääntä, ettei osuman aiheuttama etova mäiskähdys jaksanut kantaa sitä muutaman askelen matkaa mikä konstaapelit esimiehestään erotti.

Äkkiä lähimmäksi ehtinyt poliisi huomasi tannerta peittävän jäähyhmän värjäytyvän punaiseksi liikkumattoman kersantin alla. Hän huudahti jotain ja ryntäsi juoksuun, mutta teki sen liian myöhään. Lallin ampuma 7.62-millinen luoti vihelsi kukkulalta yli 700 metrin sekuntinopeudella ja jysähti hänen rintaansa niin että koopee viskautui peltoon ja mies sen perässä. Puolivaippaluodin osuma ei kuitenkaan tappanut häntä kerralla. Kivusta ähkien hän yritti vielä tavoitella asettaan, mutta seuraava laukaus pysäytti hänet siihen.

Sillä ohikiitävällä hetkellä kauimmaisena huohottava konstaapeli tajusi maallisen vaelluksensa päättyvän sen jäisen ja tuulisen aukean laitaan. Silmät kauhusta ammollaan hän kohotti kasvonsa ylös ja polvilleen notkahtaen nosti konepistoolia pitelevät kätensä kohti taivasta viimeiseen hätäiseen rukoukseen. Hänen kohtalokseen koituva luoti suhisi jo kuitenkin ilmassa ja katkaisi jo lapsena opitun litanian alkuunsa.

Kun ammunta äkkiä lakkasi, paksuihin sarkavaatteisiin pukeutunut pakenija nosti päätään siitä peltoon jääneestä matalasta kuopasta, johon hän ensimmäisen laukauksen kajahdettua oli päistikkaa heittäytynyt. Jo kauan sitten hän oli oppinut erottamaan ruutiaseen äänen jopa satojen metrien päästä ja siksi hän oli tiennyt, miten sellaisessa tilanteessa tuli toimia.

Hänen oli pakko.

Ilman osaksi harjoiteltuja, osaksi käytännön koulimia taitoja hän ei olisi selvinnyt hengissä niin kauan kuin hän nyt oli tehnyt. Juuri siksi mies oli tajunnut senkin, että vaikka laukausten ääni oli ollut vaimea – ikään ne olisi ammuttu pienoiskiväärillä – oli ne ammuttu sen verran nopeassa tahdissa, että ampuja piteli kädessään joko automaattikivääriä tai rynnäkköasetta.

Ja siitä puolestaan seurasi, että asialla tuskin oli joku paikallinen metsästäjä, joka oli vain sattunut näkemään tilanteen ja jostain tuntemattomasta syystä oli päättänyt auttaa häntä ja tuhonnut häntä jäljestäneet poliisit.

Mutta kuka hitto heidät oli ampunut? Kuka oli taitava asemies, joka piileskeli peltoaukeaa lännestä reunustavalla kukkulalla, matalina huojuvien puunlatvojen yläpuolella?

Mies etsi katseellaan ampujaa näkemättä muuta kuin varjojen leikkiä metsikön puissa ja pensaissa. Iltapäivän taivas oli tummanharmaan pilvimaton peitossa, eikä aurinko ollut pilkistänyt yli kahteen vuorokauteen hänen kävellessään ensin kohti pohjoista ja Kajaanista Paltamon suuntaan.

Uusia laukauksia ei kuitenkaan enää kuulunut, vaikka hän makasi täydellisen avuttomana, vailla minkäänlaista suojaa valkoisen lumen ja tummanruskean mullan laikuttamalla pellolla keskellä kainuulaista maisemaa. Siitä oli Paltamoon vielä ainakin viiden kilometrin matka ja koska hän ei uskaltaisi enää kulkea maantiellä, kestäisi ainakin kaksi tuntia ennen kuin hän lopulta ehtisi perille.

Jos ehtisi.

Oli näet edelleen varsin mahdollista, että matkanteko katkeaisi joko poliisin tai emiraattiarmeijan toimesta, eikä siitäkään ollut vielä takeita, ettei mäennyppylältä ammuskellut tyyppi ollut joku paikallinen kylähullu, joka jostain oli saanut sarjatuliaseen käsiinsä ja ampuisi seuraavaksi hänet.

Vasta kun reilu minuutti oli vierähtänyt, mies alkoi vähitellen uskoa, ettei luoteja enää sillä kertaa enempää tulisi. Niinpä hän kapusi ähkäisten jaloilleen ja hetken aikaa ympärilleen vilkuiltuaan palasi omia jälkiään katsomaan kuinka poliisien oli käynyt. Koko ajan varuillaan hän käänsi heidät selälleen ja yhtä varmasti kuin muuttolintu suunnistaa keväällä etelään, näki että jokainen häntä jahdanneista miehistä oli kuollut.

Ylävartaloon ja päähän osuneet luodit olivat tehneet pahaa jälkeä, mutta sarkapukuisen mielenrauhaa eivät kasvoille roiskunut veri ja ammolleen jääneet suut ja silmänaukot järkyttäneet. Siihenastisen elämänsä aikana hän oli nähnyt aivan liian paljon ruumiita, jotta muutama ennen aikojaan henkensä heittänyt poliisi olisi tuntunut enää missään. Silvottujen, ammuttujen, kivitettyjen, poltettujen, hirtettyjen, hakattujen ja ennen kaikkea sairauksiin kuolleiden miesten, naisten, vanhusten ja lasten ruumiita, joita hän ei vuosiin ollut enää viitsinyt laskea.

Maastoa huolella tarkkaillen hän takavarikoi partiota johtaneelta kersantilta tämän turkkilaisvalmisteisen konepistoolin, jonka kiskoja myöten liukuva teleskooppiperä oli vedetty jo valmiiksi esille. Siitä hän viimeistään tiesi, että poliisi oli aikonut ampua häntä varoittamatta selkään, mikä ei sinällään ollut ihme. Olihan yleisessä tiedossa, ettei Suomi-nimisen islamilaisen emiraatin poliisien eikä varsinkaan emiraattiarmeijan tapoihin kuulunut varoituslaukausten ampuminen. Ei ainakaan sellaisissa tapauksissa, joissa kohteena oli Jumalan, emiirin tai Valtakunnan vihollinen.

Näissä mietteissä mies irrotti vainajien konepistooleista lippaat ja riisui kersantilta varustevyön, jonka hän kiinnitti omalle uumalleen. Lopuksi hän napsautti ylimääräiset lippaat sen hakasiin ja heitettyään vielä MP-vitosen hihnasta olalleen katsahti kukkulan suuntaan.

Se kohosi lumisesta maisemasta jyrkkänä, yksinäisenä ja viereisiä nyppylöitä korkeampana. Päälaeltaan kaljuna kuin eräs muinainen Suomen presidentti vanhoissa valokuvissa, joita muuan hänen ystävänsä ennen teloitustaan oli säilyttänyt ullakollaan. Jo satakunta vuotta sitten kuolleen valtionpäämiehen nimi taisi olla Makkonen, Kokkonen tai Kekkonen – ainakin jotain sinnepäin. Nimi oli nyt jo unohtunut, kuten suurin osa siitä historiasta, jota hän oli ehtinyt opiskella koulussa ennen kuin miehittäjät tulivat ja valta vaihtui. Siihen aikaan hän oli käynyt vasta peruskoulun ylä-asteen toista luokkaa, mutta silti hän muisti varsin hyvin sen päivän, kun kivääreitä ja keltamustia sotalippuja heiluttelevia uskonsotureita kuskanneet kuorma-autot vyöryivät heidän silloisen kotipaikkansa, Tammisaaren torille.

Se tapahtui vajaa vuorokausi sen jälkeen, kun niin sanottu kulttuurien välinen sota oli ensin Aasiassa ja joitakin vuosia myöhemmin Euroopassa päättynyt islamistien lopulliseen voittoon. Jihadiksi ne sitä kutsuivat. Taistelua vääräuskoisia vastaan ja kaikkien maapallon ihmisten käännyttämistä Muhammadin uskoon joko houkuttelun tai aseiden avulla.

Helsinki oli yllättäen ollut viimeinen länsimainen pääkaupunki, jonka asiansa oikeutukseen ja suoranaiseen velvollisuuteen uskoneet mujahiddin-soturit olivat vallanneet. Sen jälkeen ei valloitettavia maita enää ollut. Ei ainakaan, ellei sellaiseksi laskettu Uutta Neuvostoliittoa, jonka eteläosat olivat jo siinä vaiheessa olleet muslimien hallinnassa ja jonka länsirajalla, islamilaiseksi emiraatiksi julistetun Suomen itäosissa, oli käyty verisiä kahakoita aina siitä saakka.

Juuri sinä samana syksynä hän oli koulussa oppinut, että jo 2000-luvun taitteessa monikin länsimaissa asuvat muslimi oli ennustanut, että näin siinä lopulta tulisi käymään. Jotkut olivat tehneet sen uhmamielellä kuten Omar Bakri -niminen mullah, joka tuolloin saarnasi länsimaiden tuhoa Lontoossa ja värväsi Englannissa asuvia musliminuoria silloisten uskonsotureiden riveihin. Yhtä tunnettu oli niihin aikoihin ollut myös entinen Ansar-al-Islam -järjestön johtaja mullah Krekar, joka ennen pitkään venynyttä karkotustaan Norjasta harjoitti Oslossa vastaavanlaista toimintaa.

Oli toki ollut niitäkin, jotka tekivät parhaansa varoittaakseen EU-maita ja muita sekulaareja demokratioita niiden tulevasta kohtalosta. Eräs noista tuulimyllyjä vastaan taistelleista yksinäisistä ritareista oli vuosituhannen vaihteessa ollut syyrialaissyntyinen muslimi Basam Tibi, joka toimi kansainvälisten suhteiden professorina Göttingenin yliopistossa Saksassa. Myös Kairossa Egyptissä syntynyt juutalainen Bat Ye’or oli Englannissa asuessaan julkaissut useita islamin ja muiden uskontojen suhteita käsitelleitä kirjoja, joiden yksiselitteistä sanomaa ei kuitenkaan ollut senaikaisen median ja valtaapitävien toimesta otettu vakavasti. Näin oli yhteiskuntaopin ja historian vanhempi lehtori, neiti Maisa-Kaarina Rytkönen heitä sivistänyt, ennen kuin hänet oli keskellä päivää haettu koululta ja viety kuorma-auton lavalla pois, eikä häntä sen koommin ollut enää Tammisaaressa nähty.

Nuo neljännesvuosisadan takaiset tapahtumat edes hetkeksi unohtaakseen mies ravisti päätään ja vilkaisi uudelleen ympärilleen. Kajaanin ja Paltamon välinen maasto oli enimmäkseen mäkistä ja eteläreunaltaan Oulujärven lahtien ja siihen laskevien jokien pilkkomaa, mutta sillä kohtaa levisivät havumetsien ympäröimät vesakkoiset pellot. Niiden pohjoislaidalla, vajaan sadan metrin levyisen metsäkaistaleen takana, häämötti Paltamon, Vaalan, Utajärven ja Muhoksen kautta Ouluun kulkeva tie, jolta hän oli poliisien yllättämänä peltoaukealle juossut. Aavistuksen verran kauempana etelässä – pellon ja Oulujärven välisellä joutomaalla – rajasi maisemaa Kajaanista Ouluun jatkuvan itäisen pääradan penkka, jonka takana aukea jatkui vielä parinsadan metrin verran. Lännessä hänen edessään kohosi havumetsän peittämä nyppylä, jolta äskeiset laukaukset oli ammuttu.

Sinne hän nyt suunnisti, mutta käänteli jatkuvasti päätään ja tutkaili ympäröivää maastoa. Poliisipartion käyttämä ikäkulu maasturi oli jäänyt valtatien varteen, eikä sillä uskaltaisi lähteä liikkeelle, koska käyttökelpoinen auto oli Suomessa lähes yhtä harvinainen näky kuin moottoripyörä tai lentokone. Vielä niitäkin harvinaisempi oli poliisi-tunnuksilla maalattu nelivetoinen Toyota, jota oli korjailtu ja hitsailtu lukemattomia kertoja sen jälkeen kun se kymmeniä vuosia sitten oli tehtaalta valmistunut ja maahan tuotu. Sen kuljettaja kiinnittäisi kaikkien kansalaisten huomion, eikä hän varsinkaan sillä hetkellä kaivannut yhtään ihmettelevää katsetta osakseen. Sitä paitsi häntä kiinnosti yli kaiken, kuka hänet oli neljällä surmanlaukauksella Emiraatin kynsistä pelastanut.

Lalli tarkkaili tulijaa tämän astellessa mäennyppylää kohti. Kiikaritähtäimellä erotti hyvin, että mies oli suunnilleen nelikymppinen ja tumma – ei kuitenkaan turkkilainen, kaukasialainen eikä arabi. Uurteiden halkomat leveät kasvot olivat auringon ja pohjoistuulen ahavoittamat ja kapeahuulinen suu niiden keskellä kuin puukolla vedetty viilto. Eurooppalaiseksi mieheksi hän oli aika lyhyt mutta tavattoman leveäharteinen ja pellonlaitaan päästyään nousi ylös rinnettä kokeneen metsämiehen ketteryydellä.

Tehokkaan ja vaarallisen näköinen kaveri, totesi Lalli ja laski rynnäkkökiväärin käsistään noustakseen tervehtimään tulijaa. Päästyään jo puoliksi pystyyn hän kuuli rasahduksen takaansa ja tunsi jääkylmän aseteräksen painuvan suojattomaan niskaansa.

Äkkiä takaisin vatsallesi! Ja anna sen rynnärin olla. Vauhtia nyt! kuului määrätietoisella äänensävyllä lausuttu yksiselitteinen komento. Karskinoloinen puhuja oli nainen, jota Lalli ei selkänsä takaa nähnyt, mutta joka selvästi tiesi mitä teki eikä ollut ensimmäistä kertaa asialla.

Lallin maatessa jälleen hangessa näkökenttään ilmestyi miehen käsi, joka poimi Kalashnikovin hänen vierestään parempaan talteen. Seuraavaksi tutkittiin taskut ja tunnusteltiin saappaanvarret, lahkeet ja hihat. Kun nahkavyössä roikkuva leuku ja salataskuun kätketty 9-millinen FN-pistooli oli takavarikoitu, asetta hänen niskassaan pitelevä nainen astahti kauemmas ja käski:

Nouse ylös. Eikä äkkinäisiä liikkeitä.

Lalli kirosi mielessään, mutta totteli jälleen. Heti kättelyssä oli käynyt selväksi, että näkymättömissä pysyttelevä parivaljakko osasi asiansa: ei amatöörimäisiä uhkailuja eikä tarpeetonta tönimistä eikä muutakaan dramatiikkaa. Vain teräviä, ytimekkäitä määräyksiä, joista tyhmempikin ymmärsi että niitä oli syytä noudattaa, ellei halunnut kohdata Luojaansa ennen aikojaan.

Lallin päästyä jaloilleen hän vilkaisi peltoaukean suuntaan ja näki poliiseita paenneen miehen ehtineen puoliväliin rinnettä. Sikäli kuin hän oikein tulkitsi, tämä ei vielä ollut nähnyt, mitä pusikkoisen kukkulan notkelmassa ylempänä tapahtui.

Vilkuta sille miehelle. Toivota se tervetulleeksi, kuului tiukka mutta hiljainen komento.

Lalli tajusi olan yli katsomatta, että hänen yllättäjänsä olivat siirtyneet sen verran taaksepäin, ettei heitä alarinteen katveesta voinut nähdä. Epäilemättä he kuitenkin pitivät aseensa suunnattuna hänen selkäänsä, mikä tarkoitti sitä että komentoja oli edelleen syytä noudattaa.

Täällä ollaan! Tämän kaatuneen puunrungon takana suoraan sinun kohdallasi. Tänne vaan! huusi Lalli suomeksi ja heilautti kättään.

Sarkapukuinen mies katsahti ylärinteen suuntaan ja huomasi hänet heti. Rukkasen peittämä käsi heilahti ja kasvoilla välähti nopea hymy. Sitten hän jatkoi nousua ja muutaman sekunnin kuluttua seisahtui Lallin eteen.

Sinäkö täällä ammuit? hän puuskutti ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Epäluuloinen katse viivähti Lallissa ja saappaiden tallomassa kivikkoisessa maassa eikä havainnut siinä minkäänlaista asetta, mikä oudoksutti miestä.

Oikein arvattu, myönsi Lalli ja pakotti huulilleen väkinäisen hymyn. Jotenkin minusta näytti siltä että muutama tarkkaan tähdätty laukaus olisi paikallaan. Kuinka jaksat?

Mikäs tässä, hengissä ollaan, huokaisi mies ja viittasi taakseen. Vaikka oli kyllä perkeleen vähällä, etten jäänyt kiinni. Maantiellä pirut yllättivät. Olin talsimassa ojanpenkalla Paltamon suuntaan enkä pöljyyttäni katsellut taakseni. Alokasmainen virhe.

Selvisit silti, lohdutti Lalli juronoloista miestä, joka edelleen pälyili ympärilleen aivan kuin vaistoten ettei kaikki ollut kohdallaan. Hänen olallaan roikkui hihnasta MP5-konepistooli ja vyöstä pilkisti kaksi ylimääräistä lipasta, mutta ainakaan vielä hän ei ollut niihin koskenut. Lalli ojensi kätensä ja tervehti miestä:

Iisakki Abraham Tammisto, morjens vaan. Ja onneksi satuin paikalle. Nuo erikoisjoukkojen miehet ovat hurjaa sakkia. On meinaan omakohtaista kokemusta.

Nordholmin Juri, terve. Alun perin Tammisaaren poikia, esitteli mies ja riisui rukkaset kädestään. Ja kiitosta vaan. Minä korvaan tämän kyllä.

Mitäs turhia. Kerrankos sitä muutama jepari tulee räiskittyä hengiltä, vähätteli Lalli. Kätellessä selvisi, että Nordholmin näpeistä löytyi voimaa kuin ruuvipenkistä.

Entä nyt? jatkoi Lalli. Paltamon suuntaan olit menossa, mutta mistä päin tulet ja miksi sait jeparit perääsi?

Hyvä kysymys. Sen minäkin haluaisin tietää, ilmoitti kipakka naisääni sivulta.

He kääntyivät ääneen suuntaan ja näkivät siellä naisen ja miehen, jotka astuivat pusikosta aseet kädessään. Nainen oli nuorehko ja sinisilmäinen, ehkä noin 30-vuotias vaaleaverikkö. Nykypohjalaiseen tapaan hän oli pukeutunut vaatimattomiin ja tukeviin vaatteisiin, sarkatakkiin ja samanlaisesta kankaasta valmistettuihin housuihin, joiden lahkeet oli tungettu poronnahkasaappaisiin. Päässä oli turkislakki ja lakin alla tiukasti solmittu huivi. Käsissään hän piteli vanhaa metsästyskivääriä, jonka suuaukko osoitti Lallin ja Nordholmin suuntaan.

Laihankälväkkä mies oli naista lähes kymmenen vuotta nuorempi ja ainakin yhtä vaalea – ehkä tämän veli tai serkku. Kiristyvästä pakkasesta huolimatta hän käytti kulunutta vuorellista lippalakkia, jonka reunuksen alta pursui paksuja, oljenvärisiä kiharoita. Pituutta oli reilu pari tuumaa enemmän kuin naisella, arviolta 175 senttiä. Hänen olallaan roikkui samanlainen MP-vitosen kopio kuin Nordholm-nimisellä muukalaisella, joka vain muutama minuutti sitten oli pelastunut varmalta kuolemalta. Lallilta siepatulla Kalashnikovilla hän tähtäsi sen entistä omistajaa.

Vaikka Nordholm oli alusta saakka epäillyt jotain, oli aseistetun naisen ja nuorukaisen ilmestyminen keskellä korpea niin kertakaikkisen täydellinen yllätys, ettei hän sittenkään ehtinyt reagoida. Voimattomana käsiään nyrkkiin puristellen hän katseli outoa pariskuntaa ja vieressään seisovaa Lallia, joka uhkaavasta tilanteesta huolimatta vaikutti päällisin puolin tyyneltä.

Eikö sana kuulu! Meillä täälläpäin vastataan silloin kun kysytään! kivahti nainen. Ja sama koskee sinua, hän lisäsi ja heilautti kiväärinpiipun osoittamaan Lallia. Kuka olet ja mistä tulet? Ja mikä saa suomalaismiehen ammuskelemaan Emiraatin poliiseja keskellä päivää? Puhetta ja äkkiä!

Kuuluuko sana? Vipinää kieleen! uhosi hänen toverinsa, jonka rynnäriä pitelevä käsi tärisi arveluttavalla tavalla.

Kumpikin tehosti vaatimusta kohottamalla aseitaan niin että niiden suuaukot osoittivat Lallia ja Nordholmia suoraan päähän. Äkillinen tuulenpuuska lennätti pakkaslunta heidän vaatteilleen ja silmilleen, mutta kaksikko seisoi paikoillaan hievahtamatta ja valmiina painamaan liipaisinta. Pimenevän mäenrinteen metsiköstä hiipi varjojen armeija heidän taakseen.

Kuten varmaan jo kuulitte, olen Iisakki Abraham Tammisto, kertasi Lalli. Tästä Nordholmista en tiedä, mutta luullakseni te kaksi tunnette minut paremmin eräällä toisella nimellä. Sanooko Lalli teille mitään?

Kuin ohimennen lausuttua kysymystä seurasi pitkä ja epäluulontäyteinen hiljaisuus, jonka aikana kuului vain nopeasti voimistuvan tuulen ulvonta sen noustessa äkäisinä pyörteinä ylös rinnettä. Painostavaksi muuttuneen hiljaisuuden katkaisi nuori kiharapää, joka hyvästä yrityksestä huolimatta ei kyennyt salaamaan uteliaisuutta äänessään.

Nimi on kyllä tuttu, hän sanoi. Mutta mies ei. Pystytkö vahvistamaan henkilöllisyytesi?

Aivan niin. Todista kuka olet, vaati myös nainen ja tuijotti pitempää muukalaista kiväärinpiipun yli suoraan silmiin. Raskaasti hengittävä Nordholm seurasi jyrkkäsävyistä keskustelua tarkkaavaisen mietteliäänä, sanomatta vieläkään mitään.

Yhtä hyvin sitä samaa voisi vaatia teiltä kahdelta, murahti Lalli. Mutta ei minun tarvitse.

Kuinka niin ei tarvitse? Mitä pirua tuo muka tarkoitti? ihmetteli kiharapää. Nyt hän oli ainakin yhtä ymmällään kuin nainen ja Nordholm.

Sanotaanko näin, että asemani puolesta mulla on kaikenlaista tietoa. Enimmäkseen tarpeellista, totesi Lalli, joka edelleen näytti siltä kuin raskaan työpäivän jälkeen olisi viettänyt ansaittua lepotaukoa jossakin pikkukaupungin puistossa. Noina levottomina aikoina ja aseistettujen muukalaisten keskellä senkaltainen huolettomuus vaikutti muista jotenkin oudolta, jopa luonnonvastaiselta.

"Lalli… Siis oletko sinä se Lalli?" ähkäisi Nordholm ja katsoi Tammistoksi esittäytynyttä miestä uusin silmin. Äkkiä näytti siltä, että vain tylyinä uhkaavat aseenpiiput estivät häntä heittäytymästä tämän kaulaan.

Sama veijari, hörähti Lalli ja taputti Nordholmia olalle. Ja koska nimeni tuntuu olevan tuttu ja myös tämä Nordholm esitteli itsensä, olisi luullakseni kohtuullista että muutkin täällä tekisivät saman. Aloitetaanko vaikka tästä Annie Oaklandista?

Mutta kokeneelta ascenkäsittelijältä näyttävä nainen ei antanut helpolla periksi. Edelleen Lallia kiväärillään tähdäten hän sanoi:

"Hyvä on. Sinä väität olevasi Iisakki Abraham Tammisto – Suomen vastarintaliikkeen Itäisen Prikaatin majuri ja virkaatekevä komentaja. Lalli. Legendaarinen hahmo, josta kaikki puhuvat, mutta jonka vain harvat ovat nähneet. Kysymys kuuluu: Mistä me tiedämme, että siinä rinteessä seisoo oikea mies? Ja minkä ihmeen tähden sinä luotat meihin kahteen ja tuohon Nordholmiin niin paljon, että kerrot kuka olet?"

Täsmälleen niin. Siihen kun vastaat, ollaan tyytyväisiä. Ei sitä ennen, puuskahti vaalea nuorimies uhmaa täynnä. Lalli ei siitä häkeltynyt.

Miettikääpä itse, hän sanoi. Miksi minä luotan tähän Nordholmin ja teihin kahteen? Ja miksi teidän kolmen olisi luotettava minuun? Asiahan on päivänselvä, jos vähänkin miettii, eikö niin. Mutta ei se vain ollut. Kiivasluontoiseksi mieheksi osoittautunut nuorukainen heilautti asettaan ja ärähti:

Ei minusta. Nykypäivän Suomessa ja varsinkaan täällä pohjoisessa ei kukaan ole luotettava eikä mikään ole päivänselvää. Ei ainakaan ennen kuin toisin todistetaan. Ja sitä paitsi…

Nyt Eero vähän aikaa hiljaa! kivahti nainen. Antaa miehen puhua. Jospa tämä kaikki selviää.

Järkipuhetta, kehaisi Lalli. Juttu on nimittäin niin, että näistä viime minuuttien tapahtumista löytyy vastaus niihin kysymyksiin joita nyt on pohdittu.

Kuten esimerkiksi? urahti Eero-niminen kiharapää. Ei kuitenkaan enää heilutellut asettaan.

Kuten siihen että miksi minä luotan tähän Nordholmiin. Ja miksi olen varma, ettei tämä jässikkä missään nimessä ole vasikka, vastasi Lalli.

No miksi? tivasi Eero. Siksikö että se juoksi karkuun niitä jepareita? Sellaista on lavastettu ennenkin, miksi ei nyt.

Siksi, totesi Lalli edelleen hymyillen, että mistä ne poliisit ja tämä Nordholm olisivat voineet tietää, että niiden näytöksellä olisi täällä korvessa yleisöä? Ja mikäli ne jostain yliluonnollisesta syystä sen tiesivät… Lalli piti lyhyen tauon ja lausahti naista ja nuorukaista kysyvästi katsoen: miksi ne olisivat antautuneet siihen tilanteeseen, mikä niitä loppujen lopuksi tuolla pellolla odotti? Mitä tuo muka… aloitti Eero, mutta nainen vaiensi hänet katseella ja sanoi:

Kuulostaa loogiselta. Jatka vain.

Kiitos vaan, hymähti Lalli ja rykäisi ääntään auki. "On siis selvää, että Nordholm on kunnon suomalainen eikä Emiraatin kätyri. Kuten jo itse näitte, nuo pellolla makaavat poliisit olisivat ampuneet hänet siihen paikkaan, ellen olisi ehtinyt ensin ja ampunut heitä. Se taas todistaa, että minä olen samaa kastia. Rehellinen suomalainen mies."

Koska ammuit ne jeparit? epäili nainen. Entä jos sinä oletkin pelkkä tavallinen rikollinen. Karkumatkalla oleva etsintäkuulutettu murhamies ja ketku. Tai hirttotuomiota pelkäävä metsärosvo joka käytti asetta, koska pelkäsi jäävänsä kiinni.

"Jos minä olisin rosvo… Lalli pudotti sanan kerrallaan, en missään nimessä olisi painanut liipaisinta. Minkä helvetin vuoksi olisin vaarantanut nahkani jonkun oudon ihmisen takia? Miksi yksikään metsärosvo olisi?"

Siihen