Lozorgi

By O.A. Koskinen

Lozorgi on hauska tarina avaruusolennosta, joka tunaroi itsensä ihmiskunnan tietoisuuteen. Ihmiskunta ei olekaan kaikkeudessa yksin...

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen Espoon poliisitalo joutuu olennon takia kovan paikan eteen, ja maailman huomio keskittyy Espooseen. Samalla IGELin moraalittoman pääjohtajan huomio kiinnittyy maapalloon, joka on suojeltu universuminperintökohde.
Universumin elementit ahneus, vallanhimo, tyhmyys, pienisieluisuus ja rumuus ajavat ihmiskuntaa kohti tuhoa, missä ei sinänsä ole ihmisille mitään uutta, mutta tällä kertaa asiat menevät pyllylleen vierailijan takia. Epäonninen lozorgi pääsee keskelle isoa peliä, ja pelikaveriksi joutuu tahtomattaan espoolainen ylikomisario Heinävaara, jonka elämään avaruus ei sovi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 4, 2016
• ISBN: 9789523309043

O.A. Koskinen

Kirjailija on urospuolinen ihminen, joka asuu Suomessa.

Book preview

Sisällysluettelo

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

XVII

XVIII

XIX

XX

XXI

XXII

XXIII

Loppusanat

Valmistusmerkinnät

I

Se ei ollut valtava näytös: taivas ei pimentynyt, maa ei tärähdellyt, eivätkä meret myllertäneet – eivät ainakaan tämän takia. Pilvenpiirtäjät eivät romahtaneet, eivätkä kaupungit murentuneet raunioiksi. Sotilaat eivät ampuneet, eivätkä ohjukset halkoneet ilmaa – eivät ainakaan tämän takia. Yleisöäkään ei ollut juuri yhtään, vain kourallinen. Ihmiskunnan taivaanrantaa eivät varjostaneet pelottavat tuntemattomat lentävät esineet, eivätkä ihmiset nähneet keittiöidensä, toimistojensa tai autojensa ikkunoista jättiläismäisten avaruusristeilijöiden kaartavan heidän metropoliensa ylle. Yhtään IGELin mykistävän tuhovoiman omaavaa tähtiristeilijää ei ollut edes lähelläkään ihmiskunnan rakasta kotiplaneettaa.

Se oli siis itse asiassa hyvin mitätön tapahtuma. Kukaan ei edes kuollut paitsi neiti Pajamaa.

Tapahtumasarjan takana oli vain yksi lozorgi nimeltään Xul3.2A, kavereiden kesken Xul. Hänen henkilöaluksensa neutronimoottori hajosi täysin yllättäen ja pahassa paikassa. Näin ihmiskunta sai varmistuksen siitä, ettei se ollut universumissa yksin – ei todellakaan.

Tämä paha paikka Xulille oli Karakallion ostoskeskuksen parkkipaikka Espoossa. Hän nautti kaikessa rauhassa maapallon pohjoisen puoliskon kauniista kesäpäivästä sekä mehujäätelöstä, jota hän piteli yhdessä ulokkeessaan, ja muljahteli kohti henkilöalustaan. Kolmessa muussa esille työntämässään ulokkeessa hän kantoi kuutta perunalastupussia – kaikki grillimaustettuja.

Aurinkoisella torilla aamuyhdeksältä olleiden muiden kulkijoiden silmin hän näytti vain yhdelle heistä: erittäin pulskalta nuorelta mieheltä, joka laahusti eteenpäin löysiin vaatteisiin pukeutuneena. Näin asian laita olikin, kunnes klo 09.12 paikallista aikaa henkilöaluksen voimanlähde sanoi sopimuksensa irti ja lopetti virransyötön henkilöaluksen etähahmonmuuntimelle, jonka turvin Xul pystyi esittämään jopa kahden kilometrin päässä henkilöaluksestaan urallaan epäonnistunutta rap-muusikkoa – siis ihmistä.

Xul tunsi, että jotain oli vialla: hänen liikkumisensa oli hidasta kuten kaikkien lozorgien, mutta nyt pienen ivallisen hymyn sijasta hän näki vastaantulijoiden kasvoilla inhon ja kauhun ilmeitä. Ihmiset hänen ympärillään pysähtyivät. Tuntematon teinityttö hänen oikealla puolellaan alkoi hysteerisesti kirkua. Xul lopetti etenemisen ja muljahti hitaasti pystyakselinsa ympäri. Hän näki reilun kymmenen ihmisen muodostaneen puolikaaren takanaan. Ihmiset pitivät viiden metrin turvavälin häneen, joka oli paljon enemmän kuin normaalisti: deodoranttia vieroksuvaan rap-artistiin otettiin yleensä metrin tai kahden väli.

Aika tuntui pysähtyvän Xulin ympärillä, vaikka hän tiesi, ettei yhdelläkään ihmisellä olisi pitänyt olla hallussaan miniatyyrimusta-aukotinta. Nämä alkuasukkaat hänen ympärillään käyttivät käsiään joko peittääkseen auki olevan suunsa tai nostaakseen etusormensa häntä kohti. Farkuntaskuista ja käsilaukuista kaivettiin esille kännyköitä: Xul tunsi tallentuvansa kymmenisen kamerakännykän muistipiirille. Ihmiset saivat kameroillaan kuvan parimetrisestä, meduusamaisesta, läpikuultavasta limamöykystä, jonka sisällä erottui punainen vana sulavaa mehujäätä. Tällaisesta ei löytyisi tietoa netin hakukoneista.

Kylmä happo virtasi pitkin sitä Xulin osaa, jota ihmiset saattoivat pitää selkänä. Teinitytön kirkuminen sattui hänen kuuloelimeensä. Xul tunsi menettävänsä kontrollin kahteen ulokkeeseensa, jotka alkoivat hallitsemattomasti huitoa ilmaa. Hän pudotti paniikissa perunalastupussit muistakin ulokkeistaan ja huomasi päästäneensä pistävän tuoksuisen kuonavirran alleen. Hänen kehonsa alkoi mennä pahasti kierteelle jatkuvan samaan suuntaan pyörimisen takia, ja kiristymä hänen keskiruumissaan painoi pahasti hänen aivojaan. Jyskyttävän paniikin alla Xul ei kyennyt mihinkään muuhun ratkaisuun kuin vetämään yhdestä limapussistaan esille sinne piilottamansa molekyylinmurtajan ja laukaisemaan sen suoraan edessään seisovaan naisihmiseen, josta ei jäänyt juuri mitään jäljelle. Hän yritti seuraavaksi hävittää kirkuvan teinitytön, mutta ase ei enää lauennut: rikkoutunut neutronimoottori ei siirtänyt enää langattomasti virtaa hänen molekyylinmurtajaansa, joka oli jo varauksensa purkanut.

Ihmiset käyttäytyivät kuitenkin oletetulla tavalla ja hävisivät nopeasti paniikkiin joutuneen lozorgin ympäriltä. Pari rohkeampaa yksilöä jäi kurkistelemaan lähikaupan kulman taakse. Xul yritti valua kohti henkilöalustaan, jonka senkin häiveverho oli moottorin rikkoutumisen myötä hävinnyt. Paniikissa Xulin liikkuminen oli entistä hitaampaa, ja paljon ennen kun hän kerkisi henkilöaluksensa luokse, valaistus torilla oli muuttunut välkkyvän siniseksi. Xul ymmärsi, kuinka pahassa liemessä hän oli: hän oli paljastunut kielletyllä alueella.

Ylikomisario Leo Heinävaara istui toimistopöytänsä ääressä, raapi hermostuneesti kaljuaan ja selaili huokaillen kaksisivuista raporttia edes takaisin. Se ei siitä miksikään muuttunut, vaikka hän kuinka käänteli sivuja. Heinävaara oli saapunut töihin vasta äsken, ja raportti oli pistetty jo valmiiksi väijymään häntä hänen työpöydälleen. Ellei raporttia aamuisesta välikohtauksesta olisi kirjoittanut Heinävaaran hyvän ystävän tytär, vanhempi konstaapeli Ilves, hän olisi varmaan pitänyt koko raporttia vain poliisin uransa tähän asti huonoimpana vitsinä. Toisaalta tämä nuori naiskonstaapeli oli hyvin huumorintajuton tapaus, joten sekin seikka viittasi siihen, ettei ylikomisariota yritetty pissata linssiin. Koko poliisiasema ei siis tirskuisi, jos hän neuvonpidossa ottaisi tämän raportin seuraavan käskynjaon lähtökohdaksi: »Nyt sitten liikenteessä tehotarkkailette muita tienkäyttäjiä vaarantavia ajoneuvoja, niin ja katsokaakin, ettei kuljettaja ole maan ulkopuolinen avaruusmörkö…»

Heinävaara huokasi syvään ja nojasi koko painollaan itsensä taaksepäin, niin että tuolin kitinä säesti sopivasti ylikomisarion mutisevaa valitusta: »Voi paskan kakan kakka.»

Oveen koputettiin, ja saman tien tomera vaaleaverikkö pamautti toimiston oven auki saranoita säälimättä, harppoi Heinävaaran eteen ja nappasi pöydältä kaukosäätimen. Pienen kiroilun jälkeen ylikomisarion toimiston seinälle sijoitettu vaatimaton televisio suostui aukeamaan. Ruudussa alkoi pyöriä huonolaatuinen videonpätkä, jossa ylipainoinen alkueläin vetää sädeaseen esille ja tappaa espoolaisen vanhanpiian. Videolla näkyi toki vain välähdys, mutta ylikomisariolla edessään oleva raportti tarkensi tapahtumia.

Heinävaaran puhelin soi taas, mutta hän ei iljennyt vastata siihen, koska häntä ja hänen esimiehiään pommitettiin sisäministeriöstä koko ajan tiedusteluilla, jotka saattoi lyhentää muotoon »MitähelvettiäsielläEspoossanytoikeintapahtuu!» Jos soittaja ei ollut poliisivoimien ylijohdosta, niin sitten se oli toimittaja. Ylikomisario mykisti puhelimen soittoäänen.

Heinävaaran elämänfilosofia oli aina ollut muotoa: »kattellaan ny», minkä takia hänen paineensietokykynsä oli erinomainen. Ylikomisariona hän oli yleensä rauhallisuuden perikuva, ja hän oli hyvin tietoinen tästä vahvuudestaan, mutta nyt Heinävaara joutui myöntämään itselleen, että viimeisimmän tunnin tapahtumat olivat saaneet hänen mielensä järkkymään. Hän oli oppinut elämänsä aikana, miten menetellä narkkareiden, talousrikollisten tai järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, mutta kun pöydälle tuli raportti avaruusmöröstä, hän oli valmis saman tien lähtemään sairaslomalle, ehkä jopa suoraan eläkkeelle.

Konstaapeli Ilves lätkäisi kädessään olevan kuvapinon ylikomisarion pöydälle.

»Tässä ovat nyt ne tulosteet kaikista oliosta otetuista kuvista. Ei ole kaunis näky.»

Heinävaara otti pinon käteensä ja selasi kuvat läpi. Jotain tällaista hän oli viimeksi nähnyt Kanarialla, mutta se oli ollut pienempi, kellunut vedessä, eikä se ollut tietävästi aseistautunut.

»On se ruma pirulainen», Heinävaara sanoi ja otti lukulasit silmiltään.

»Tuossa nyt uutisissa ja netissä pyörii median saamia silminnäkijätallenteita. Mitäs sille otukselle tehdään, se on nyt putkassa? Kuulusteletko?»

Heinävaara käänsi raportin toisen sivun esiin ja näytti konstaapeli Ilvekselle yhtä kohtaa raportissa.

»Tähän olet kirjoittanut, että se tottelee painepesuria? »

»Joo, se ei tosissaan totellut siellä torilla meidän käskyjä. Etälamautin ei tehonnut, ja luodit meni niin sukkelaan läpi, ettei niillä ollut vaikutusta olioon. Katajisto ymmärsi hakea sitten viereiseltä työmaalta painepesurin pitkillä jatkojohdoilla, ja sillä se ahdistettiin maijan perälle.»

»Pysykö se kiltisti maijassa?»

»Ei, se yritti ensin valua pois parioven tiivisteen alta, mutta aina kun täräytti painepesurilla, se vetäytyi takaisin maijaan.»

»Jaaha.. Kai sitä minunkin pitäisi sitten jossain välissä käydä katsomassa», Heinävaara tokaisi ja katsoi Ilvestä kulmakarvojensa alta. Hän alkoi pikkuhiljaa hyväksyä sen tosiasian, että hänellä oli putkassaan oikea avaruusmörkö.

»Putkassa on nyt pönttö ja viemärit peitetty, ja Katajisto vartio sitä herkeämättä painepesurin kanssa», sanoi Ilves. »Nyt se otus lopettaa liikkumisen jo kuullessaan painepesurin hurahtavan käyntiin.»

Heinävaara hieroi käsillä naamaansa, pisti sitten lukulasinsa takaisin nenälleen ja kaivoi kuvapinosta yhden kuvan Xulin henkilöaluksesta.

»Tämä on ilmeisesti sen kulkuväline. Tämä näyttää jokseenkin vaimolleni synttärilahjaksi ostamani höyrysilitysraudan ja kantarellin risteytymälle…»

»Ostitko vaimollesi, siis nyt viimeksi, lahjaksi höyrysilitysraudan?» naurahti Ilves. »Vaimosihan täytti juuri pyöreät 60 vuotta. Tykkäs varmasti?»

»No, ei tykännyt. Ostin minä muutakin, mutta sitä silitysrautaa ei olis kuulemma saanut antaa syntymäpäivänä. Ja näin meidän kesken, se viime kevään parin päivän sairasloma johtui juuri siitä. Hyvittelin kotona kaksi päivää, jotta sopu saatiin...»

Konstaapeli Ilves alkoi nauraa. Se oli harvinaista. Heinävaarakaan ei ollut juuri koskaan kuullut Marjo Ilveksen oikeasti nauravan. Ei Marjo ollut nauranut lapsenakaan. Nauru oli kumman kumeaa tullakseen noin pienestä naisihmisestä.

»Ai, tämä selittää sen pahan näköisen vekin, joka ylikomisariolla oli keväällä päässä. Heittikö Marketta suo silitysraudalla?»

»Ei osunu, mutta kaaduin, kun väistin»

Heinävaaraakin väkisin nauratti, vaikka kokemus oli ollut kivulias. Marjo Ilveksen saaminen nauramaan oli ehkä muutaman tikin arvoista.

Kun Marjo oli ollut pieni, Heinävaara oli aina välillä yrittänyt naurattaa totista taaperoa, kun oli käyty Ilveksillä kylässä. Kolmevuotias taapero oli katsonut Leoa arvostelevan totisesti ja kysynyt, miksi setä oli niin tyhmä. Vaikka kummisetä oli räkä poskella pöristellyt ja väännellyt naamaansa, oli tyttö vain katsonut kummaa setää nenänsä vartta pitkin ja lähtenyt sitten lopulta leikkimään omia leikkejään. Leo ei mielestään ollut toki mikään koomikko, mutta oli se ollut kummaa, kun ei kolmevuotiasta ollut saanut nauramaan edes kakkajutuilla.

Ajan myötä oli sitten selvinnyt, että Marjolla oli huumorintaju: se oli vain outo. Ensimmäiset kunnon naurunsa Marjo oli nauranut nähtyään täysin tuntemattoman miehen pudottavan vahingossa autonavaimensa viemärikaivoon keskellä ostoskeskuksen parkkipaikkaa. Juuri neljä vuotta täyttänyttä Marjoa oli ilmeisesti naurattanut viemärikaivoon kurkistelevan miehen kuutamo, joka oli avainta etsiessä tullut esille. Äiti ja isä olivat olleet niin helpottuneita tyttärensä ensimmäisestä pitkästä naurusta, että olivat alkaneet hysteerisen onnellisesti nauraa mukana. Mersunsa avaimet kaivoon hukannut mies ei ollut ymmärtänyt ollenkaan ilkkuvaa perhettä ja oli siltä seisomalta oikaissut Martti Ilveksen maailmankuvaa, mitä Martin perillinen oli pitänyt jo päivän toisena hulvattoman hauskana tapahtumana.

Ei Marjo vieläkään juuri nauranut, vaikka omalla tavallaan huumorintajuinen olikin. Oli edelleen aina yllätys muille, jos Marjo Ilves nauroi: sen verran harvinainen ilmiö hänen hohotuksensa oli.

»No niin, palataanpas tähän.» Heinävaara levitti Xulin henkilöaluksesta otetut tulosteet pöydälleen. »Tämä oli siis rekisteröity Ford Focukseksi?»

Konstaapeli Ilves kääntyi Heinävaaran pöydän sivulle hahmottaakseen kuvat oikein.

»Juu näin oli, siinä oli kilven tapaiset kiinni. Ne oli tosin väärennetty.»

»Ihanko totta…»

»Vakuutukset kulkupeliin oli haettu, mutta niitä ei ollut maksettu.»

»Ja silminnäkijät väittävät hetken ennen ampumista nähneensä samassa parkkiruudussa Focuksen?» Heinävaara tivasi.

»Juu, näin sanoivat. Siitä oli muuten myös verot maksamatta.»

Heinävaara otti taas lasit nenältään ja hieroi silmiään.

»Miten tällainen on mahdollista?»

»Jaa-a, paha sanoa», Ilves arveli. »Tekniikan pojat sanoivat, että vasemmasta takakulmasta se näyttää vähän Focukselle…»

»Ei, kun minä tarkoitan näin ylipäätään. Miten on mahdollista, että 200 kilon räkäknööli ajelee sientä pursuavalla silitysraudalla pitkin Espoota, eikä kukaan huomaa mitään?»

»Tuohon minä en osaa vastata, mutta ei ajele enää: härveli on nyt hinattu varikolle.»

Xul kääntyi hitaasti ympäri mutta lopetti liikkumisen, kun ovensuussa istuva ihminen käynnisti ilkeän puhdistuslaitteensa. Xul oli huomannut huoneessa ainakin kolme kohtaa, joista hän saattaisi ajan kanssa valua karkuun, mutta juro poliisimies oven suussa esti hänen aikeensa. Ne olivat myös kaivaneet molekyylinmurtajan ulos hänen limapussistaan, vaikka Xul oli poliisiautossa kovasti yrittänyt olla vähemmän läpinäkyvä. Hän ei ollut enää hirveässä paniikissa mutta kovin ymmällään: hän ei ollut koskaan kuullut yhdestäkään itsestään hajonneesta neutronimoottorista. Sen verran Xul oli jo pystynyt päättelemään, että vian täytyi olla moottorissa eikä etähahmonmuuntimessa, koska myöskään hänen aseensa ei ollut tarvittaessa toiminut.

Etähahmonmuunnin oli erinomainen laite: se pystyi hämäämään oikeilla asetuksilla melkein mitä tahansa universumin olentoa. Se mahtui normaaliin henkilöalukseen, ei kuluttanut edes paljoa virtaa, ja oli hyvin varmatoiminen laite. Maapallolla vieraillessaan hän ei ollut koskaan herättänyt mitään epäilyjä alkuasukkaiden parissa. Ihmiset olivat muutenkin niin yksinkertaisia. Ainoa mistä tavalliset kaduntallaajat olisivat saattaneet huomata Xulin olevan lähistöllä, oli heidän puhelimiinsa tuleva ilmoitus »Verkko varattu», mutta tätäkään viestiä he eivät yleensä osanneet liittää etähahmonmuunninta käyttävään lozorgiin. Jossakin muualla, kuten esimerkiksi Jaranuksen tähdistössä, etähahmonmuuntimen häiritsemät taajuudet havaittiin heti, ja poliisi oli hetkessä paikalla. Jaranuksen tähdistö tosin oli paikka, jossa jo pelkästä naapurille valehtelusta saattoi saada 20 vuotta vankeutta.

Vainoharhaisen rehellinen Jaranuksen tähdistö ei todellakaan ollut Xulin lempipaikkoja. Syrjäinen maapallo, joka oli julistettu yhdeksi universumin perintökohteista, oli sen sijaan hänen vakiolomakohteensa. Suojelukohteeseen ei toki kuka tahansa saanut poiketa, mutta Xulilla oli sukulainen IGELin kulttuuriosastolla, ja näin ollen hän sai tarvittaessa tutkimusluvan, joka takasi pääsyn maapallolle. Hän oli jopa kerran saanut sukulaisensa avulla apurahan tutkiakseen maapallon pohjoisten havumetsäalueiden sieniruokakulttuuria.

Apuraha oli ollut hyvä vedätys: Xul oli saanut pyöriä puoli vuotta maapallolla, ja kaikki kulut oli maksettu. Ruokakulttuuri ei mitenkään edes liittynyt hänen alaansa, koska hän opiskeli – oli jo toistakymmentä vuotta opiskellut – musiikin ilmenemismuotoja happipitoisissa ympäristöissä. Opiskeluaika oli venynyt todella pahasti, mutta Xul matkusteli mieluummin ympäri universumia, kuin pänttäsi teoriaa jossakin kotiplaneettansa Lozorin kirjastossa.

Viime vierailunsa maapallolle hän oli tehnyt juuri epärehellisesti hankitun apurahan turvin, ja kohtalo oli ehkä vähän häntä epärehellisyydestä tölväissyt: Xul oli kerännyt henkilöalukseensa, muodon vuoksi, näytteitä pohjoisten havumetsäalueiden sienistä. Suuren tutkimusretkensä hän oli suorittanut Joensuun torilla kymmenessä minuutissa, mutta oli pakannut sienet huolimattomasti. Jollakin ilveellä niiden itiöt pesiytyivät hänen henkilöalukseensa ja villiintyivät aina kun neutronimoottoria käytti tietyillä kierroksilla. Sienet valtasivat otollisissa ilmasto-olosuhteissa hänen henkilöaluksensa ulkopinnan. Niitä sai olla kokoajan rapsuttamassa irti, koska jos ne kasvoivat liikaa, ne eivät enää mahtuneet henkilöaluksen häiveverhon alle.

Xul tuskastui putkassa. Häntä ei huolestuttanut ihmiskunnan aikomukset hänen suhteensa, vaan se hyvin todennäköinen tapahtumasarja, mikä toisi pari IGELin agenttia raahaamaan hänet kuulusteltavaksi. Vaikka Xul oli luonteeltaan aika välinpitämätön optimisti, hän ei voinut olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänet tultaisiin rinnastamaan Egilus Wortukseen ja Hacca Wa Tweehen.

Wortus oli myynyt teknologiaa partokslaisille, jotka olivat ns. alikehittynyt laji kuten ihmisetkin. IGELin oikeus oli tuominnut Wortuksen törkeästä kulttuurituhosta teloitettavaksi sen jälkeen, kun partokslaiset olivat neutronimoottorikokeillaan räjäyttäneet kotiplaneettansa aika pieniksi palasiksi ja pari kuuta siinä mukana. Wortus oli teloitettu ironisesti räjäyttämällä. Toki häntä oli ensin asianmukaisesti kidutettu.

Universumin johtava liimatehdas oli jo parisataa vuotta käyttänyt mainoslauseenaan hokemaa »Paikkaa vaikka Partoksin!» Mainoslaulun sanat olivat jostain syystä alkaneet pyöriä Xulin päässä hänen jouduttua tähän niukasti kalustettuun espoolaiseen huoneeseen.

Wa Tweelle oli taas käynyt tietyllä tavalla vielä huonommin: Hän oli ryypännyt fadalaista happoa monta viikkoa putkeen, kun oli sattumoisin ajanut pienen planeetan ohi, joka oli suojeltu. Wa Twee ei ollut tietoinen suojelusta, ylipäätään hänen tietoisuutensa ei ollut tuolloin enää kovin korkealla tasolla. Hänen kuningasajatuksensa oli ollut ajaa aluksensa planeetan ilmakehään, pyllistää ulostusaukkonsa esille aluksensa avatusta ikkunasta ja esitellä sitä kaikessa rauhassa vilkkaan metropolin yllä.

Planeetan lehdistössä esiteltiin pitkään Wa Tween hanuria hänen kasvoinaan, ja hänen tapaansa vetkuttaa naamaansa kuvattiin jonkinlaisena intergalaktisena tervehdyksenä.

Pari ilmatorjuntaohjusta oli sitten tuonut Wa Tween aluksen planeetan pinnalle, ja Wa Twee oli loukkaantunut pahasti. Hän kuoli paikallisessa sairaalassa, kun häntä pudotuksessa liikuntakykynsä menettäneenä pakkoruokittiin väärästä päästä.

Wa Tween taru ei kuitenkaan loppunut hänen kuolemaansa: pari IGELin agenttia oli helposti ryövännyt hänen ruumiinsa paikallisen sairaalan patologian osastolta ja herättänyt hänet henkiin kiduttamista ja oikeudenkäyntiä varten. Wa Twee vältti kuolemantuomion, koska hänen asianajajansa pystyi näyttämään toteen, että henkiin herätetyn Wa Tween sielu oli vain 80 prosenttisesti sama kuin hanuriaan tuulettaneen Wa Tween. Suurin osa universumin tunnetuista lajeista oli vaikeasti oikein henkiin herätettävissä.

Se pieni planeetta, joka sai Wa Tween neutronimoottorin haltuunsa, opittiin tuntemaan nopeasti universumissa: tapseerit, jotka planeettaa asuttivat, ymmärsivät hyvin helposti neutronimoottorin toimintaperiaatteen ja valloittaessaan omaa galaksiaan teurastivat puolet sen tunnetuista roduista sukupuuttoon. IGELissä huomattiin, ettei pari paikalle lähetettyä tähtiristeilijää hetkauttanut veren makuun päässeitä tapseereita, ja lopulta IGELin amiraalit hinauttivat paikalle valtavan jättiaukottimen, jolla koko tapseerien galaksi nielaistiin pois universumista.

Wa Twee puolestaan istui edelleen tuomiotaan Horz 2 -tähteä kiertävässä IGELin vankila-aluksessa, jossa lämpötila pysyi jatkuvasti lähellä sataa astetta celsiusta. Xulista alkoi tuntua aika varmasti siltä, että jos hänelle kävisi hyvin, Wa Twee saisi pian sellikaverin.

Mies ovella vaihtui. Xul sai seurakseen putkaan uuden ihmisen, joka osoitti häntä herkeämättä painepesurilla. Tämä uusi ihmisyksilö oli nuorempi ja rotevampi, mutta näytti huomattavasti edellistä vartijaa epävarmemmalta. Xul oli viimeiset puoli tuntia hissukseen sulatellut sisäelimiänsä, jotta hän pääsisi lorahtamaan mahdollisimman nestemäisenä heti karkuun, kun vartiointi pettäisi. Putkan lattian viemäri oli peitetty pressulla, jottei Xul pääsisi pakenemaan sitä kautta. Hän piti pressua suorastaan loukkaavana: jos hän, ihmisiä huomattavasti kehittyneempi elämän ilmenemismuoto, oli matkustellut puolen universumin läpi, niin luulivatko ihmiset, ettei hän pystyisi siirtämään pressua pois viemärin päältä.

Painepesuria piti kuitenkin varoa: muutama osuma vain sattui, mutta jos sillä päästeli lozorgia pidemmän aikaa, vei kipu tunnon ulkokuoresta, jolloin liikkumisesta tuli miltei mahdotonta. Sisäelimensä sulatettuaan Xul olisi tietoinen sijainnistaan vain tuntoaistinsa kautta.

Ihmisiä alkoi ravata painepesurimiehen olan takana tiheään tahtiin. Kaikkien ilme kuvasti vähintään hämmästystä, yleensä pelkoa ja inhoa. Yksi tyylikkäästi pukeutunut naishenkilö oksensi silkasta kauhusta putkan lattialle. Onneksi paikalla oli painepesuri.

Yhtäkkiä ovelle ilmestyi tuttu naama. Ihmettelijä oli vanhempi harmaasänkinen mies. Xul tiesi pitkästä mutta tukevasta ihmisyksilöstä sen, että tämän nimi oli Väinö Salminen, mies ei pitänyt kovaäänisestä hip-hop -musiikista ja hänen sisällään asui kai riivaaja. Mies oli Xulin alakerran naapuri, joka oli tehnyt valituksen Xulin vuokraisännälle yläpuolellaan asuvasta »paksusta, persvako paljaana kulkevasta muusikosta». Xul oli oppinut naapuriltaan sen, että ihmiset ilmeisesti todella tarvitsivat yöunensa. Lozorgina hän itse kaipasi unta noin 12 tuntia kerran yhden kuukauden aikana.

Salminen tuijotti häntä oven suussa silmät pyöreänä, ihan kuin ei olisi ennen tavannut. Väinö Salminen oli ilmeisesti ammatiltaan poliisi, hänen nimikyltissään luki: »rikostekninen tutkinta». Alakerran naapurin ammatillinen suuntautuminen ei itse asiassa ollut Xulille suuri yllätys: jokaisen planeettajärjestelmän poliisivoimissa tarvittiin palkkapoliisien lisäksi elämäntapapoliiseja. Vaikka Xulin suhteet naapuriinsa olivat kaikkea muuta kuin lämpimät, hän mietti, olisiko siitä hänelle kuitenkin etua, jos hän yrittäisi tässä tilanteessa vähän rupatella joutavia Salmisen kanssa, esimerkiksi taloyhtiön asioista.

Taloyhtiössä oli pitkään kuulemma vatvottu pihakeinun ostamista, ja oli joku viereisen rapun täti kysynyt Xulinkin mielipidettä asiaan. Salminen oli kuulemma kova pihakeinumies, naapurirapun täti oli puolestaan kovasti vastaan: lähialueen nuoriso tulisi vain keinuun kaljoittelemaan ja tupakoimaan hänen parvekkeensa alle. Xul ei ollut aivan varma pihakeinun funktiosta, joten hän oli vältellyt sanomasta mielipidettään. Hän oli ympäripyöreästi vastannut rouvalle jotain keinun kasvuajasta ja varjoisasta kasvupaikasta parvekkeen alla.

»Salminen, mitä teille kuuluu?» törähtelevä, kova ääni kaikui sellissä. Salminen ja painepesurinkäytön pikakoulutuksen saanut nuori konstaapeli Jalonen katsoivat tyrmistyneenä olentoa, jonka yksi lonkero oli toisen kainalossa. Ääni tuntui tulevan sieltä. Kainalostaan töräytellen olento yritti kommunikoida. Ääni oli Salmisesta oudon tuttu.

»Salminen, myös minun mielestäni se pihakeinu on hieno idea…»

Väinö Salminen pelästyi valtavasti. Epäuskoinen ilme hänen kasvoillaan muuttui kauhuksi, kun hän luuli ymmärtäneensä, mitä oli tapahtumassa. Salminen tarttui nopeasti konstaapeli Jalosta olkapäästä ja huusi:

»Tapa se saatana, se lukee ajatuksia!»

Jalonen hätääntyi eikä oikein ymmärtänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Varmuudeksi hän kuitenkin posautti muutaman sekunnin sarjan olentoon.

»Salminen se olen minä tässä, sinun yläker…» Enempää Xul ei saanut itseään ilmaistua, kun painepesurin suihku katkaisi hänen töräyttelynsä. Xul ei pystynyt vähään aikaan tekemään mitään: painepesurin osuma sattui ihan perhanasti. Kainalopuhe oli hänen ainoa keinonsa kommunikoida ihmisten kanssa, koska näiden kanssa ei voinut tietenkään viestiä ulkokuoren väriä vaihtamalla niin kuin kotipuolessa Lozorilla.

Xulin vaiettua shokissa oleva Salminen poistui ripeästi paikalta, ja Jalonen jäi empien osoittamaan painepesurilla limahirviötä. Konstaapeli Janne Jalonen yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta yhtään mitään. Varsinkin hän pyrki välttämään ajatuksia erään naispuolisen kollegansa kurveista, joihin hän yleensä aina ajatuksissaan upposi.

Antero Myllymies oli ollut töissä aamuseitsemästä. Nukkumaan hän oli päässyt yöllä kello kolme, kun perheen kotona hoidossa oleva anoppi oli lopettanut huutamisen. Firman uusi maanrakennusinsinööri oli jo vartin