ITE: Romaani

By Petri Blomqvist

Tervetuloa Rahikaisen divariin! Tapaa Arska, Pietari, Pirinen & Arpiainen ja muut Kallion iloiset veikot. Katso kuinka kaupungin valot vaihtuvat varjoiksi. Tunne kaupungin syke: kaikki se rimpuilu, säätäminen, nykiminen ja sätkyttely. Kuule kadun villimmän puolen kutsu. Muista, että katupojallakin on sydän… ja sama vika se on Rahikaisella.

ITE on zen.
Loputon takaisinkytkös.
Äiti joka synnyttää itsensä, iäti.

ITE on laulu uskosta,
uskottomuudesta,
uskalluksesta muuttua,
pysyä samana.

ITE on laulu,
joka ei ole totta.
Mutta sinä voit tehdä siitä zen.

”Päivät olivat pahimpia. Auringon valon mukana ulkopuolinen maailma yritti tunkea ikkunan raoista sisään. Se ei jättänyt rauhaan. Yöllä oli enemmän tilaa hengittää, maata selällään ja katsella, kuinka mustien autojen valokeilat puukottivat yötä ja heittivät renkaat kirkuen kalpeat heijastuksensa huoneen kattoon.”

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 1, 2014
• ISBN: 9789522863164

Petri Blomqvist

Petri Blomqvist on vuonna 1970 syntynyt DI ja ennustaja, tuleva pelintekijä. ITE on hänen esikoisteoksensa. Petri on kulkenut pitkän matkan Lohjalta, Espoon ja Helsingin kautta Veikkolaan.

Book preview

ELÄMÄÄ

NESTEMÄINEN RAKKAUS

Kevät oli nuori ja villi. Sen askel oli kevyt ja se kulki Helsinginkatua itään. Flemarin kulmalla kevät pysähtyi, käänteli päätään, haisteli ilmaa ja käveli lippakioskille. Myyjä hikoili tiskin takana naama punaisena ja kärsi armollisesta krapulasta. Kevät osti kuumakoiran kahdella nakilla, jatkoi sitten matkaansa kadun aurinkoista puolta.

Harjutorin kohdalla kevät ylitti kadun, käveli läheisen divarin ovelle, avasi sen selälleen, viritti kiinnitinlenkistä auki. Sitten kevät puhalsi sisään ja herätti kassakoneen takana nukkuvan miehen. Mies oli yksityisyrittäjä Antero Rahikainen. Rahikainen oli yrittänyt jo kauan ja yksin. Suurta voittoa ei tullut bisneksistä, ei naismaailmasta. Muutama ropo tipahteli silloin tällöin. Pysyi kiinni leivän syrjässä. Naisiakin tuli vastaan. Useimmiten se tapahtui baarin tiskillä. Tarina kesti päivän tai kaksi. Kun humala oli haihtunut, ei löytynyt yhteistä juttua.

Havahtuessaan unesta Rahikainen huomasi oven olevan auki. Rahikainen käveli ovelle. Lämmin kevät hyväili Rahikaisen karkeaa parransänkeä, kutitteli vatsanpohjasta. Tänään on hyvä päivä, ajatteli Rahikainen ja päätti pistää putiikin kiinni. Ovelle hän ripusti kyltin: ongella. Sitten terassille. Ehkä yöksi löytyisi lämmikettä muustakin, kuin peitosta ja pullosta, ajatteli mies.

Kello kävi kahtatoista, kun Rahikainen istahti terassille. Edessä hänellä oli tuoppi raikasta nelosolutta. Ilmassa ei ollut moittimista. Aurinko mollotti pilvettömältä taivaalta, eikä tuulikaan juuri puhallellut. Rahikainen tunsi olevansa hengissä. Alkutalven loskaisina ja pimeinä hetkinä hän oli sitä epäillyt. Nyt kaikki oli toisin.

Rahikainen ei ollut enää vallan nuori. Mittari näytti lukemaa 42. Oliko siinä vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen, se jäi nähtäväksi. Kasvojen uurteista näkyi eletty elämä. Rosoinen karheus toi niihin ripauksen karismaa. Vaikka hapan oli Rahikaiselle aina maistunut, ei häntä juopoksi voinut väittää. Aina hän oli hommansa hoitanut. Ei ollut kenenkään siivellä elänyt.

Opiskelijat kauppasivat vappulehtiään terassin edustalla. Rahikainen haki toisen huurteisen. Teekkarityttö tuli terassille. Se hymyili kauniisti, käveli Rahikaisen luo.

– Osta Äpy! Siitä riittää iloa koko vapuksi, vain kaksikymmentä markkaa.

– En ole koskaan siitä ilosta maksanut, Rahikainen hymyili takaisin.

– Kannattaisi joskus kokeilla. Ei sitä muuten tiedä, paljostako on jäänyt paitsi.

– Tehdään vaihtokaupat. Tarjoan neidille oluen tai kaksi. Jospa neiti puolestaan vilauttaisi sitä lehteä.

– Mikäs siinä, jos voin vaihtaa oluen siideriin.

Tytön nimi oli Tuuli. Hänellä oli tumma ja pitkä tukka. Pähkinänruskeat, mantelin muotoiset silmät säkenöivät ja valkeat hampaat välkkyivät hymyilevien huulien välistä. Ihon alla virtasi aavistus jotain aasialaista. Ikää Tuulilla oli kaksikymmentä plus. Kertoi opiskelevansa kemiantekniikkaa Otaniemessä. Rahoitti vappurientoja Äpyjen myynnillä.

– Mukavan näköinen tekniikan opiskelija, totesi Rahikainen ääneen.

– Kiitos, kiitos. Kyllä herrakin näyttää ihan mukiinmenevältä. Käytkö usein täällä?

– Miten sen nyt ottaa. Pistin lapun divarin luukulle ja lähdin tänne olviretkelle.

– Ai sä olet divarimiehiä. Mä rakastan kirjoja.

– Mitä olet lueskellut viime aikoina?

– Tällä hetkellä mulla on yöpöydällä Rikos ja rangaistus, upea psykologinen romaani. Kun illalla nukahdin, jäi Raskolnikov Porfirin hiillostettavaksi.

– Se oli nuoruudessa minulle hyvin tärkeä kirja. Kun itselläni oli vaikeaa, samaistuin Raskolnikoviin. Tuntui, että maailma ei ollut minua varten. Pidin opettajia, pomoja ja muita valtaa pitäviä ahneina porvareina, jotka sortavat sellaisia herkkiä renessanssi-ihmisiä kuin minä. Ajattelin, että mulla olisi moraalinen oikeus tehdä asialle jotain, jopa yli lain sallimin keinoin. Oli hyvin puhdistavaa ja vapauttavaa lukea romaanin loppuratkaisut, mutta en taida puhua niistä sen enempää. Etten vain pilaisi lukukokemustasi, Rahikainen sanoi ja hymyili.

– Mitä muita suosikkeja sinulla on, Tuuli kysyi.

– John Steinbeck on mun lempikirjailija. Kyllä klassikot uppoavat muutenkin: Seitsemän veljestä, Karamazovin veljekset, Lasihelmipeli, Oikeusjuttu... Ne ovat oikeasti hyviä kirjoja, ei niitä turhaan ole nostettu jalustalle. Sitten tykkään lukea lasten kirjoja... yhä vieläkin. Aarresaari, Robinson Crusoe, Huck Finn, Tom Sawyer, Kolme muskettisoturia, Monte Kriston kreivi, mestarietsivä Kalle Blomkvist ja kumppanit ovat seuranneet minua poikavuosista. Aina silloin tällöin minä palaan niihin, yhä uudelleen. Ja sitten ovat tietysti Mustanaamiot, niitä mä keräilen. Kai mä olen vähän lapsenmielinen.

– Ei se mitään. Autuaita ovat lapsenmieliset.

Tuuli katsoi Rahikaista luottavaisesti syvälle silmiin. Kuunnellessaan miehen puhetta, tytön huulet olivat raukeasti raollaan ja siideri kimmelsi niissä. Rahikaisen sisällä liikahti. Tällaista hän ei ollut kokenut pitkään aikaan, josko koskaan. Hän oli istuskellut kahdestaan parikymppisen neidon kanssa viimeksi yli viisitoista vuotta sitten. Eikä se silloin tuntunut samalta, kun oli itse samaa ikäluokkaa.

– Koska näytät minulle putiikkisi?

– Vaikka heti. Hypätään ratikkaan, niin esittelen divarini helmet.

Rahikainen avasi liikkeen oven. He astuivat sisään. Vanhojen kirjojen tuoksu ympäröi heidät. Rahikainen oli pitänyt antikvariaattia kymmenisen vuotta. Kirjat olivat siististi hyllyissä ja aakkosten mukaisessa järjestyksessä. Tuuli silmäili hetken kirjarivejä ja poimi sieltä yhden kirjan käsiinsä.

– Oletko lukenut tämän, Tuuli kysyi näyttäen Nabokovin Lolitaa.

– Onhan tuo tullut luettua.

– Minä pidän erityisesti tästä kohdasta, Tuuli sanoi ja ojensi avatun kirjan Rahikaiselle. Luettuaan pari riviä Rahikainen tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi pumpata verta yhä voimakkaammin. Mies vilkaisi Tuulia ja huomasi kuinka puna oli noussut tytön poskille. Tuuli tarttui Rahikaista kädestä ja ohjasi sen omaan jalkoväliinsä. Lolita, tuo intohimon hämärä kohde putosi lattialle.

– Vaihtokaupoistahan me sovimme, Tuuli kuiskasi Rahikaisen korvaan. Mies otti tyttöä vyötäröltä kiinni ja nosti tämän divarin tiskille. Kirjapino kaatui lattialle, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Tyttö riisui punaiset kemistinhaalarinsa ja Rahikainen tytön pikkuhousut. Tuuli oli ajellut karvansa. Huulet olivat kutsuvasti raollaan. Rahikainen suuteli Tuulin huulia.

– Pidän enemmän vanhemmista miehistä. Parhaimmat heistä ovat todellisia helmiä – divarin helmiä, Tuuli sanoi, kun yhdyntä oli ohi.

– Sinä tiedät, mistä puhut, Rahikainen totesi tyytyväisenä.

– Mulla ei ole vielä täksi illaksi ohjelmaa, voinko tulla sun luo, Tuuli kysyi. Rahikainen antoi Tuulille osoitteensa ja tyttö lähti myymään vappulehtiä. Rahikainen puolestaan käveli kantapaikkansa terassille tyydyttämään janoaan ja miettimään elämän ihmeellisyyttä. Tuuli tulisi seitsemältä. Rahikaisella oli hyvää aikaa selvittää ajatuksiaan.

Tuuli saapui täsmällisesti. Päivän tapahtumat huomioon ottaen hän vaikutti ujolta.

– Elämä on kummallista. Olen viime aikoina hypännyt sängystä sänkyyn. En halua enää tehdä niin. Tänään vietämme vain yhteisen vappuaaton, ei sen enempää. Emme rakastele – sovitaanko niin, tyttö sanoi astuessaan sisään.

– Jos niin haluat, Rahikainen vastasi. Rahikainen avasi punaviinipullon ja kaatoi kahteen lasiin. Hetki oli hämmentynyt. Mies laittoi levyn soimaan. Sir Elwoodin hiljaiset värit olivat tunnelmaan sopivat. Tuuli istui sohvalle Rahikaisen viereen, käpertyi hänen kainaloonsa ja rupesi itkemään hiljaa.

Aurinko laskeutui Helsingin yltä. Ilta pimeni. Tyttö nukkui Rahikaisen sängyssä. Mies meni parvekkeelle tupakalle. Parvekkeelta avautuivat näkymät Vanhankaupunginlahdelle. Meri oli tyyni ja sää yhä kesäisen lämmin. Tupakan pää hehkui punaisena pimeydessä ja suodatti pois ilman liiallisen raikkauden. Rahikainen tumppasi tupakanjämän parvekkeen pöydällä olevaan oluttölkkiin ja astui takaisin sisälle.

Rahikainen kömpi varovasti Tuulin viereen nukkumaan, yrittäen olla herättämättä häntä. Uninen tyttö painautui kiinni Rahikaiseen. Tytön käsi lepäsi hänen rintakehällään ja toinen jalka etsi tiensä miehen elimen päälle. Rahikainen vaipui vähitellen rauhalliseen ja syvään uneen. Unessa Rahikaisen eteen ilmestyi valkea lähetti. Se otti viittansa suojista tulisen pallon, pienen auringon ja painoi sen Rahikaisen rintaa vasten. Pallo sukelsi Rahikaisen sydämeen ja täytti sen lämmöllä. Lämpö ja kihelmöinti virtasivat Rahikaisen rinnasta kohti päätä. Voimakas mielihyvän tunne levisi aivoihin ja Rahikainen nytkähteli, kuin oudon aivo-orgasmin kourissa.

Aamulla miehen herätessä tyttö oli jo mennyt. Hän oli avannut ikkunan lähtiessään. Lempeä tuuli puhalteli miehen kasvoille. Pöydällä oli viesti, jossa luki kiitos. Oli vappu. Rahikaiselle se oli sinä vuonna kesän ensimmäinen päivä.

*

Ilma oli sakeana tupakansavusta. Toimiston kahvihuone oli viimeistä tuolia myöten täynnä. Osa porukasta notkui käytävällä ja kurkki ovensuusta, kun sisään ei enää mahtunut. Toimitusjohtaja Pietari Anttonen seisoi kalpeana, vakavana ja väsyneenä piirtoheittimen vieressä ja osoitti kynällä alaspäin sojottavaa käppyrää.

– Tämä käyrä kuvaa firmamme liikevaihtoa viimeisen viiden vuoden ajalta. Tässä on hyvässä porukassa ja hengessä keikuttu samassa veneessä jo useampi vuosi. En voi muuta, kuin kiittää teitä kaikkia tsempistä. Meillä tehdään alan parhaat softat. Asiakkaamme ovat kautta linjan antaneet kiittävää palautetta. Kaikki mahdollinen on tehty, mutta aika on ajanut Commodoren yli. Tosiasiat on tunnustettava. PC ja Windows jyrää meidät. Kuusneljä Oy on kyvytön maksamaan velkojaan. Verottaja on hakenut firmamme konkurssiin ja käräjäoikeus on sen tällä päivämäärällä vahvistanut. Konkurssipesän asioita hoitaa tästä eteenpäin asianajaja Putkonen, tämä mies tässä vieressä. Putkonen hoitaa työsuhteiden irtisanomisen jo tänään. Työsuhde päättyy kahden viikon kuluttua irtisanomisesta. Vielä on aikaa siivota pöydät. Loppuajan palkka maksetaan normaalisti viidestoista päivä.

– Pietari, kuin tässä näin kävi, kysyi mies ovensuusta.

– Otan täyden vastuun tapahtuneesta. Teimme hallituksen kanssa pahan strategisen virheen päättäessämme jatkaa Kuusnelosen ja Amigan pohjalta, vaikka myynti laski koko ajan. Viimeistään kolme vuotta sitten olisi pitänyt käynnistää Commodore-softan hallittu alasajo ja aloittaa samalla yrityksen tuotteiden siirto PC-alustalle. Nyt se ei ole enää mahdollista. Onko vielä kysymyksiä? Jos ei, niin kirjoittakaa nimet Putkosen papereihin, niin saadaan irtisanomisasia hoidettua. Allekirjoitusten jälkeen voitte minun puolesta pitää loppupäivän vapaata, eikä työaikoja muutenkaan enää seurailla. Hoidetaan kuitenkin pöydät puhtaiksi. Uutta työpaikkaa kannattaa käydä kyselemässä työvoimatoimistossa jo tänään. Jos tulee vielä jotain mieleen, minut löytää kulman kuppilasta, Anttonen sanoi ja työnsi piirtoheitinkalvot salkkuunsa. Hän otti salkun kantoon ja lähti ulos kahvihuoneesta. Hetken kuului kenkien kopinaa käytävällä, ulko-ovi avattiin ja sitten se rämähti takaisin kiinni. Palaveri oli päättynyt.

Toimitusjohtaja Pietari Anttonen istui baarijakkaralla, kyynärpäät tiskillä, otsa kämmenpohjiin nojaten. Hän puhui hiljaisella äänellä suunnittelupäällikkö Janne Ahoselle. Ahonen oli edesmenneen Kuusneljän aivot tai taiteellinen johtaja, ihan miten vain. Suomen parhaita koodareita, hakkeri jo syntyessään.

– Silloin kun GEOS ilmestyi, olin varma, että tältä pohjalta tulevaisuus tullaan rakentamaan. Kuinka väärässä minä olin, huokaisi Anttonen, kumosi viskin ja otti pitkän hörpyn tuopista perään.

– Et sä ollut ainoa siinä uskossa. Kyllä me koko porukka ajateltiin, että tässä ollaan tekemässä jotain suurta. Vasta kaksi vuotta sitten mulle valkeni, että homma ei välttämättä menekään niin, kuin oli kuviteltu, Ahonen lohdutti.

– Kyllä me silti tehtiin monia hienoja juttuja, sitä ei voi kukaan ottaa meiltä pois. Pyöritettiin parhaimmillaan yli kymmenen miljoonan markan liikevaihtoa. Se on hyvä saavutus näin pienessä maassa. Sehän tekee kaksi markkaa jokaista suomalaista kohti. Oltiin Tasavallan tietokoneen johtava ohjelmistotoimittaja. Vuonna kasikuus työllistettiin 32 henkeä. Siitä se sitten rupesi suppenemaan, mitään ei jäänyt käteen. Janne, mun täytyy sanoa, että sun parhaat ohjelmat ovat todellisia kruununjalokiviä. Optimoitu koodi, ei bugin bugia ja kaikki tarpeellinen mahdutettu 64 kilotavuun. Sitä ei voi sanoa Wintoosa-softista. Niissä on väännetty spagettia niin perkeleesti, kun rauta kerran sitä nielee. Bugeja on paikkailtu bugeilla ja toivottu, että rakennelma pysyy jotenkin kasassa.

– Näin on. Kaikki muuttuu, mutta mihin suuntaan? Jos haluaa pärjätä, sitä pitäisi pysyä mukana ajan kelkassa, eikä yrittää taistella tuulimyllyjä vastaan. Meissä on vähän Don Quijoten