Siipipyörillä

By Lauriina Vilkkonen

Kuusikymppinen Erno Vaahtera joutuu kriittiseen tilaan Espanjan Aurinkorannikolla. Hänen tyttärensä Maaret ja Marjukka matkustavat paikalle, mutta sairaalassa he saavat tietää isänsä olevan jo poissa. On hyvästien aika. Selviää, että isä on jättänyt tyttärilleen perinnöksi liudan arvoituksia. Valovoimainen, vaikkakin pyörätuoliin lapsuudessa sairastetun polion takia sidottu isä on tottunut pyörittämään naisia, ja hänen viimeinen kumppaninsa Laila pörrää edelleen epäilyttävästi sairaalan liepeillä. Maaret ja Marjukka alkavat tutkia, millaisia salaisuuksia hurmaavan isän kaappeihin oikein kätkeytyy.Lauriina Vilkkosen psykologinen romaani vie aikuiset tyttäret isän arvoituksen ja käsittelemättömien tunteiden äärelle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 30, 2022
• ISBN: 9788728275733

Book preview

Siipipyörillä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2000, 2022 Lauriina Vilkkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728275733

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Malagan lentoaseman kirskuvat käärmehihnat syöksivät matkatavaroita ja sisareni nappasi laukkumme.

Näin Lailan jo kaukaa. Hän odotti meitä aulassa, jykevien puomien takana. Seisoessaan turistien keskellä tummiin pukeutunut nainen erottui joukosta. Hänen olemuksessaan oli paikkakunnalla pitkään asuneen jäljittelemätöntä varmuutta.

– Kiitos, että tulit vastaan, Maaret sanoi.

Laila Manner otti kädet taskuistaan ja liikahti kohti.

– Näin ikävissä merkeissä ressukat tulette, hän sanoi ja kasvojen ilmettä oli vaikea tulkita. Hän oli tyylikkäästi harmaantunut, hoikka nainen, jonka poskipäät korostuivat siroluisissa kasvoissa.

Nyökkäsin tervehdyksen. Olin tavannut eläkkeellä olevan tuomarin edellisen kerran puolisen vuotta sitten.

Hän oli asunut viikon Ernon luona Espoossa ennen kuin matkusti takaisin Espanjaan. Naisystävän lähdettyä isä oli järjestänyt myöhässä olleet tupaantuliaiset, joissa myös Maaret ja minä viihdyimme yömyöhään. Juhlista otetuissa valokuvissa hymyili elämästään nauttiva, kuusikymppinen mies.

Lailan surumielinen katse pysähtyi kantamaani matkalaukkuun. Laukku oli Ernon vanha, miestä monella reissulla uskollisesti palvellut.

– Ajetaan suoraan sairaalaan, nainen sanoi. Hän tarttui sisareni toiseen laukkuun ja alkoi vetää sitä perässään. Pienet pyörät vinkuivat ilkeästi. – Harkitsevat leikkausta. Eivät ole mitään pikkujuttuja, minä sen tiedän. Sanoin, että tyttäret ovat tulleet Suomesta asti, heidän on saatava tavata hänet ennen leikkausta, hän selitti katkonaisesti, kun kuljimme matkustajia kuhisevalla asemalla.

Rakennuksen edessä oli takseja ja astuimme lähimpänä olevaan. Jonoista ei näytetty piittaavan. Isä oli joskus nauranut, että se mikä päti muualla maailmassa, ei pätenyt Andalusiassa.

Osa taksinkuljettajista piti kadulla jonkinlaista kokousta, lauseet singahtelivat. Kieli oli kaunista ja samalla karkeaa, sanat kuin tehty riitelemistä ja rakastamista varten.

Mies oli kääntynyt katsomaan meitä kysyvästi, kädet ratilla. Kuulin Lailan sanovan osoitteen.

– Sí sí, mies totesi, väänsi virta-avainta, ja lausui osoitteen vielä varmuuden vuoksi uudestaan.

Auton taustapeilissä kiikkui helminauhassa krusifiksi ja kojelautaan oli liimattu auringonvalossa haalistunut, meitä pää kallellaan tutkaileva Neitsyt Maria. Jumalan äiti oli valokuvamallin näköinen ja kauniiksi meikattu.

– Kaikki on kuin Almodovarin elokuvissa, voit varautua, sisareni kuiskasi ja tajusin, ettemme olleet vähään aikaan sanoneet toisillemme mitään.

Lähtö Suomesta oli tapahtunut yllättäen, kiireessä. Kumpikaan meistä ei ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön ja reittilento oli kestänyt välilaskuineen yli kymmenen tuntia. Koko matkan ajan olimme puhuneet Ernosta.

Ajoimme moottoritietä pitkin. Nopeusmittari näytti kahdeksankympin rajoituksen kohdalla sataaneljääkymmentä ja autonkuljettaja, vanha mies, vihelteli tavoitellen sävelmää. Hän ei ollut huolissaan.

Ikkunoista virtasi leppeää ilmaa, joka tarttui hiuksiini. Nojauduin muovipintaista penkkiä vasten ja otin kiinni katosta roikkuvasta kahvasta. Se irtosi oitis käteeni. Minusta se oli huono merkki.

– Sairaala on hyvin luotettava, tasokas, paras täällä päin, Laila sanoi. – Vaadin, että hommatkaa joku vaikka toiselta puolelta maata, kunhan teette parhaanne, sanoin, että rahasta se ei ole kiinni, hankkikaa paras spesialisti! He ymmärsivät ja saivat kaksi miestä Malagasta, keskussairaalasta, molemmat tekijämiehiä, alansa huippuja.

Laila oli asettunut kuljettajan viereen, en nähnyt hänen kasvojaan. Mahtaa hän kärsiä, on ollut paikalla isän sairastuessa. En voinut ajatella enempää eikä tehnyt mieli puhua kenenkään kanssa. Kun nieleskelin, suuni tuntui kuivalta ja kieli nystyräiseltä kuin kissalla.

Maaret kumartui takapenkiltä Lailaa kohti.

– Miltä tilanne tällä hetkellä näyttää?

Tuttavallisesta lähestymisestään huolimatta sisko kuulosti viralliselta. Joskus, kun olin soittanut hänelle töihin, hän oli käyttänyt samaa määrittelemätöntä äänensävyä.

Laila käännähti Maaretin puoleen.

– Mahahaava on kai aiheuttanut komplikaatioita, mutta hän saa parhaan mahdollisen avun. Olen ikäni tottunut tekemään nopeita päätöksiä, ja on sattunut yhtä ja toista, silti tämä sairastuminen yllätti täysin, yhtäkkiä hän… onneksi te tytöt ette joutuneet sitä kokemaan, nainen selitti hengästyneenä.

– Missä leikkaus tehdään? Maaret kysyi.

– Samassa sairaalassa. Eivät uskalla siirtää häntä tässä vaiheessa minnekään, eivät edes Malagaan, pidemmistä matkoista puhumattakaan, ja sairaala on oikein patentti. Hoitavat häntä niin hellästi, kohta sen näette, kuin omaistaan, arvaahan sen, nämä espanjalaiset!

Vanha mies hymähti sattumalta samalla hetkellä niin kuin olisi ymmärtänyt. Sitten me kaikki vaikenimme.

Isän sairastuminen kiersi ajatuksissa, jokainen miete päättyi hätäisiin kysymyksiin.

Lailan takaraivo, hänen vaaleanharmaa kiharapilvensä, oli painautunut etuistuimen selkänojaan, niskatukeen hän ei yltänyt. Profiili oli ilmeetön, mutta saatoin muistaa lentokentällä meihin luodun katseen.

Taksin kiitäessä ranta välkähteli talojen välissä kuin houkutteleva mainos ruudussa.

Auton takapenkille oli levitetty karkeapintainen, raidallinen matto ja kadutti, etten ollut yrittänyt sinnikkäämmin kaivaa turvavyötä kankaan poimuista.

Ei ollut sesonkiaika eikä hellekausi, mutta rannalla sojotti pystyssä kirjavia, kauhtuneita aurinkovarjoja. Lenkkeilijät juoksivat rantaviivaa pitkin.

Näkymiä suhahteli ohi vauhdilla. Hentokaulaisia palmuja, auringossa nuupahtaneita istutuksia, vaaleiksi maalattuja pieniä linnamaisia yksityistaloja järeine ikkunakaltereineen ja kaupungin keskipisteenä päättymättömän oloinen ranta täynnä huikean korkeita, toinen toistaan haljumman näköisiä hotelleja.

Mutta jokin oli maisemassa aitoa ja jylhää. Oli helppoa kuvitella maailman loppuvan noiden vuorten takana. Ne reunustivat merenrannalle muodostunutta kaupunkia kuin taivaalle maalatut mustat kulissit.

Joskus matkapuhelimen hankittuaan Erno oli soittanut asuntonsa terassilta ja kehunut, että toisella puolella läikkyy Välimeri ja toisella puolella siintävät ilta-auringon täplittämät vuoret, entä siellä Suomessa, sataako yhä räntää? Sitten luurista oli kajahtanut nauru, ystävien homeeriseksi nimittämä valtava hohotus.

Vuoriston synkänkauniit muodot piirtyivät höttöisten pilvien sekaan.

Lailan ja hyväntuulisen taksinkuljettajan välille oli syntynyt kiista reitistä.

– No, no allí, Laila neuvoi miestä, jolla ei ollut aikomusta kääntää katsettaan tuulilasista. – Ajaa mokoma väärään paikkaan. No al hospital, a la clínica! Tässä kaupungissa on samanniminen sairaala, nainen selitti ja hosui vimmatusti käsillään niin kuin olisi uinut koiraa.

– Ah, sí, mies hymähti. Lailan villi koreografia oli tepsinyt. Kuljettaja käänsi auton äkkijyrkästi vasemmalle, kapealle pikkukadulle, jonka varrella oli korkeiden aitojen ympäröimiä hienoja huviloita.

– Tuolla.

Laila osoitti lättäkattoista, vaatimattoman näköistä matalaa rakennusta, jonka toisella seinustalla kiipeili tuuhea muratti. – Älä osta kotiisi murattia, se tietää huonoa onnea, oli Elsa monesti varoittanut tosissaan ja varsinkin Maaret oli räkättänyt isotätimme taikauskoisuudelle.

Sisareni katse tavoitti minut ja ilme paljasti mitä hän ajatteli.

Talo ei näyttänyt sairaalalta eikä se sairaala ollutkaan. Se oli pieni yksityinen klinikka.

– Hoito on varmaan hyvää, sanoin rauhoittaakseni lähinnä itseäni. Maaret suipisti tyytymättömänä suutaan.

– Voi voi, ei ole tasarahaa, Laila huikkasi etupenkiltä ja ojensin suurikokoisen haperan setelin.

– Ota Marjukka kuitti talteen, saatatte tarvita niitä. Nyt mennään, on kiire! Laila huudahti.

Hän viipotti pienenä edellämme omin avuin avautuvista lasiovista odotusaulaan.

– Puhdasta ainakin, totesin.

Maaret nyökkäsi hyväksyvästi. Hän näytti keskittävän voimansa sairaalan arvioimiseen ja yritti lykätä ajatuksen isästä tuonnemmas. Olimme varautuneet pahimpaan, mutta saattoiko siihen varautua?

2.

Vastaanottovirkailija soitti sisäpuhelimella osastolle. Hän puhui luuriin vaimennetulla äänellä.

– Teho-osasto. Tarkkailu ympäri vuorokauden, ei Suomessa sellaista missään ole, tingitään kaikesta, ihmisarvostakin, Laila selitti kuumissaan. Hänen katseensa oli suora, muttei suuntautunut mihinkään.

Saimme jättää suuret matkalaukkumme hoitajattaren huostaan.

Kiiltävän oven takaa avautuvassa käytävässä vastaan käveli pitkä, valkotakkinen mies. Hän selitti jotain espanjaksi, mutten saanut selville edes sitä oliko hän hoitaja vai lääkäri. Miehellä oli nimilappu, jossa luki Juan Martínez Ferrero. Laila nyökkäili ja ui taas hetken koiraa.

Isä oli sanonut Lailan osaavan espanjaa sen verran, että hän pystyi tekemään ostoksia ja hoitamaan perusasioita. Erno olisi myös tahtonut oppia maan kielen. Hän oli ainoan oikean Norssin kasvatti ja latinisti, totta kai hän espanjaa oppisi: – Si si, iisi kieli, korskauttaa hoota ja ärrää, unohtaa jiit ja laittaa kädet heilumaan, se on sillä sipuli.

Ernon aikeet lehahtaa pyörätuolin kanssa kielikurssille Malagaan olivat tyssänneet, kun Lailan poika innostui asiasta ja ilmoitti tulevansa mukaan. Latinistin into lopahti saman tien. – Danielin piti tulla vain käymään, mutta budjaa täällä ja kehuu halpaa mallasjuomaa, Erno oli manaillut ja olimme Maaretin kanssa nyökkineet ymmärtäväisesti. Mustasukkainen, siitä ei hyvää seuraisi.

Laila tiesi minne päin piti kulkea. Valkotakkinen oli jättänyt meidät, hän oli avannut yhden sairaalan lukuisista ovista ja kadonnut.

Jostain kuului vaimeaa musiikkia, viulun matalien kielien lämpöä.

Laskeuduimme kapeita kierreportaita kellarikerrokseen. Ilma viileni ja kaikkialla leijui läpitunkevan pistävä haju, jonkin puhdistusaineen löyhkä. Maaret peitti suunsa nenäliinalla ja hengitti tuskaisen näköisenä.

Lääkäreiden huone oli käytävän oikealla puolella. Ohitimme sen aikaillen. Töykeän näköinen keski-ikäinen mies nyökkäsi ja kävelimme osastolle kenenkään kysymättä meiltä mitään.

Salissa vallitsi harras, pysähtynyt tunnelma. Ainoat äänet syntyivät potilaiden levottomista liikahduksista ja tärkättyjen vuodevaatteiden kahinasta.

Kuljimme hitaasti, jokaisen sermeillä suojatun vuoteen varovasti tarkastaen. Missä isä oli, mitä hänelle oli tapahtunut, minkä näköinen hän olisi, tuntisiko meidät?

– Ei kai ole jo viety leikkaukseen… sisko ehti sanoa ennen kuin näki saman minkä minäkin.

Maaretin käsi kohosi suun eteen ja hän peitti huudon.

Mies makasi vankka yläruumis paljaana, kädet sivuillaan, vieraan ja tiedottoman näköisenä. Hänet oli sidottu ja paketoitu, torpedoitu, hänet oli saatu ansaan.

Potilaan suussa oli huulia pingottava hengityskoneen kanyyli ja vartalo oli täynnä elintoimintoja tarkkailevia johtoja, jotka oli kytketty pelottavan näköisiin, punaisia ja vihreitä lukuja sykkiviin kojeisiin, syvää unta valvoviin robotteihin. Oli tapahtunut se mitä Erno oli aina eniten pelännyt.

– Isä! Maaret tässä, ja Marjukka, sisko sanoi tarpeettoman kovalla äänellä aivan kuin mies olisi ollut jossain kaukana, ja olihan hän.

Kosketin isän kättä. Se oli lämmin ja pullea, tutunoloinen. Itketti, vaikka taistelin vastaan.

Miehen vatsa kohosi mahtavana, iho oli oudon kellertävä ja yläruumiiseen nähden ohuet, halvaantuneet jalat olivat piilossa valkoisuuttaan hohkaavan lakanan alla. Siirsin hänen toista jalkaansa, se näytti vääntyneen kummalliseen asentoon. Tiedettiinkö täällä riittävästi Ernon sairastamasta poliosta?

– Jalat eivät enää ole niin turvoksissa, Laila sanoi, kun ei muuta keksinyt ja haki hymyä kasvoilleen.

Hän oli seurannut ilmeettömänä miehen näkemisen aiheuttamaa järkytystä. Ehkä hän oli vasta nyt käsittänyt asioiden todellisen laidan ja oli säikähtänyt itsekin. Olimme olleet kahden vaiheilla lähteäkö Espanjaan vai ei, naisystävä oli antanut tilanteesta varsin luottavaisen arvion.

– Hieroin joka päivä hänen jalkojaan. Erno piti siitä, eikös vaan Erno, näin me hieroimme!

Nainen pyöritti käsiään miehen vitivalkoisella hirrenmuotoisella säärellä, jonka iho oli piukaksi kiristynyt.

– Ollaan tultu Suomesta asti katsomaan. Voisit yrittää avata silmäsi, Maaret maanitteli. – Isä, olet Espanjassa, muistatko? Tulit tänne puolitoista kuukautta sitten.

Tässä on Laila ja me sinun rakkaat tyttäresi, sisko jatkoi ja kiperästä tilanteesta huolimatta ääneen ilmaantui pirullisuutta, joka kuului perheessämme hyviin tapoihin. – Tulimme tukka putkella, niin kuin sanoisit.

Niiskaisin, Maaretin yritys vaikutti liian epätoivoiselta. Mies joka makasi sängyllä, oli kaukana poissa.

– Järjestit aikamoisen täräyksen, takeltelin. Oli yritettävä puhua jotain, mistä sitä koskaan tiesi.

Isänpäivänä olin soittanut Espanjaan onnitellakseni. Aiemman kerran otin yhteyttä edellisellä viikolla, mutta tuolloin Erno oli nukkumassa eikä soittanut takaisin.

Isänpäivänä puhelimeen vastasi taas Laila: – Hän ei juuri nyt pääse puhelimeen. – Niin? sanoin. – Odotellaan lääkäriä. – Mitä on tapahtunut? kysyin, ensin rauhallisena. Tiesimme, että Ernon kunto oli viime vuosien aikana heikentynyt. Koska Laila ei vastannut kysymykseeni, hermostuin: – Sano, mitä on tapahtunut? – Meillä on asiat vähän huonosti, nainen vastasi ja huusin: – Mitä!

Laila Manner silitteli tiedottoman miesystävänsä kasvoja.

Vaikka Laila oli kalpea, hän vaikutti ihmeen rauhalliselta. Vain hetkittäin nykivä kapea suupieli viestitti hänen olevan jollain lailla poissa tolaltaan. Vahva ihminen, työnsä aikanaan karaisema, päättelin.

Laila oli asettunut potilaan pääpuoleen. Osastolla oli ahdasta, sängyt olivat lähellä toisiaan. Emme mahtuneet yhtaikaa isän kasvojen tasalle ja meidän piti Maaretin kanssa vuoronperään kurotella.

Ernon käsivarressa oli pari ilkeästi sinertynyttä mustelmaa. Maaret kuljetti sormeaan toisella niistä. Huomasin, ettei miehen nimettömässä ollut sormusta. Hyvä, että olivat ottaneet sen pois, käsi oli pahasti turvonnut.

– Menimme viime viikolla käymään asioilla. Nuo mustelmat tulivat sillä reissulla, Ernon oli niin kinkkistä päästä autoon. Vaikka kyllähän te tiedätte miten vaikeaa hänen elämänsä on, nainen selitti ja kosketti kämmensyrjällä nenäänsä niin kuin häntä olisi kutittanut.

– Tyypillistä järjestää tällainen pamaus isänpäivänä, puhelin hiljaa.

Kuvittelin tyytyväisen virneen miehen kasvoille, kun Laila alkoi sipistä:

– Älkää moittiko, hyväihme.

– Isä ymmärtää yskän, Maaret sanoi ääni kireänä.

– Ponnisti autoon niin että töytäisi jonnekin, ei hän humalassa ollut, ei ollenkaan, ei ole pitkiin aikoihin ottanut, mutta oli huonossa kunnossa, vaikken sitä ymmärtänyt, nainen setvi yhä samaa asiaa.

– Isä, olet menossa leikkaukseen, Maaret puheli. – Sinut nukutetaan, mutta he tietävät poliosta. Ei ole mitään hätää. Hoitajat taitavat seisoa jo ovella. Sinä selviät kyllä.

– Niinhän isä? sanoin.

Kova ääni säikäytti meidät. Osaston käytävälle oli tipahtanut jokin kiiltävä esine ja kuvankaunis sairaanhoitaja, jolla oli kovin lyhyt mekko, näytti anteeksipyytävältä ja mutisi jotain.

Emon ilme ei muuttunut. Hän ei ollut kuullut mitään. Mies oli vaiennut ja paennut, koska tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hänet oli köytetty paikoilleen ja suuhun oli työnnetty kanyyli. En voinut edes ajatella hänen hätäänsä, jos hän äkkiä tajuaisi tilanteen.

Oliko pelottava, mykkä kulkija asunut koko ajan piilossa puheliaan isämme sisällä?

Hän ei ole niin sairas miltä näyttää, intin itselleni. Mies ajaisi vielä tila-autoaan, jonka oli aikonut ostaa Espanjasta. Kaarassa olisi kaikki varusteet, herkut ja kuorrutukset. Erno oli haaveillut suuresta kattoluukusta, josta Välimeren ilma lehahtaisi kasvoille kuin pehmyt silkkimatto, joka säällä. Sateen sattuessa hän räväyttäisi auki sontikan ja hoilaisi bassollaan Cherbourgin hilpeitä säveliä.

Ensin kainalosauvoilla ja sitten pyörätuolilla liikkunut mies oli suvun ahkerin maailmanmatkaaja, sielultaan täysverinen seikkailija. Erno suhtautui hämmentyneenä äitimme haluun pysytellä kotipiirissä, varsinkin, kun Marja-Leena oli tunnetun tutkimusmatkailijan sukua, seikka, joka aikoinaan kovasti kiinnosti Ernoa.

Kun isämme kävi Japanissa, Singaporessa ja Amerikassa, Marja-Leena oli ikionnellinen voidessaan jäädä mökille, hänen mielestään maailman parhaaseen paikkaan.

Erno syöksyi Malagasta käsin myös Afrikkaan, meidän kauhuksemme, englantia ja ranskaa vääntäen ja Hemingwaystä puhuen, inttäen, ettei kukaan saanut kuolla näkemättä auringonnousua Afrikan tasangoilla.

Kieltämättä hän oli Hemingwayn näköinen, ja kaiketi hän olisi halunnut olla muutenkin kuin arvostamansa kirjailija, karski ja karvainen sovinisti, mutta hän oli itsekin käsittänyt olevansa lähinnä karvainen. Pehmeäluontoisena miehenä Erno oli taipuvainen nopeisiin kompromisseihin, nojoo luiskahti hänen suustaan aivan kuin vahingossa.

Niinpä hän alkoi juoda yhtä rankasti kuin esikuvansa, jotta edes se täsmäisi, ja ilmoitti kirjoittavansa ne romaanit joskus myöhemmin.

Et saa kuolla, ajattelin, mutta Hemingwayn näköinen mies vaikeni.

– Pidämme sinusta huolta, teemme kaikkemme, Maaret sanoi.

Sisareni pystyi ihailtavalla tavalla säilyttämään mielentyyneytensä, vaikka tiesin miltä hänestä tuntui.

Laila silmäili miesystävänsä nuorempaa tytärtä, muttei sanonut mitään.

Valkotakkisen ilmestyessä vuoteen viereen käännyin hänen puoleensa. Miehellä oli rinnuksissaan nimikyltti, jossa luki Médico.

– Do you speak english?

– No, mies vastasi ja tunsin jo osaavani espanjaa.

– Voisitko kääntää? pyysin Lailalta.

Laila sanoi jotain ja mies hymyili. Hän näytti espanjalaisen lääkärisarjan näyttelijältä. Vaikka miehen tummat silmät näyttivät pullistuvan silkasta myötätunnosta, minusta vaikutti, että hän esitti jotain.

Halusin kuulla mitä Erno Vaahteralle oltiin tekemässä, mikä hänen kuntonsa oli ja tiesivätkö he poliosta, Ernon taustasta.

Maaret oli valehdellut isälle puhuessaan, emme me olleet selvillä siitä mitä lääkärit hänestä tiesivät. Olivatko perillä siitä, että hänellä oli harvinaisen huono verenkierto ja ettei häntä ollut koskaan nukutettu?

Espanjalainen lääkäri vaikutti optimistiselta ja hieman rauhoituin. Kehuttuaan klinikan henkilökunnan ammattitaitoa mies poistui paikalta.

– Ota rauhallisesti, Maaret totesi niin kuin ei itse olisi hermoillut.

– Turha leikkiä hillittyä, veistin.

– Älkää tytöt rakkaat, Laila tuli väliin.

Maaret oli kahdenkymmenenviiden, mutta näin hänet lapsena, joka ei osannut nukkua ilman kainalossa tuuditettavaa makeanhajuista sideharsokääröä. Olin vanhempi ja kokeneempi, tunsin olevani vastuussa.

Isämme oli seikkaillut kauas kotikulmiltaan Punavuoresta, hän oli tehnyt pitkän aikamatkan aina ymmärtäväisen äitinsä ja kaikkivoivan Elsan luota, mies oli ajanut itsensä umpikujaan, oli meidän vuoromme asettua hänen puolelleen ja puhua hänen puolestaan.

Siirryin potilaan viereen. Myös Laila valpastui ja liikahti. Älä tule tähän, ajattelin ja jos olisin ollut koira, olisin murissut.

Ehkä ilmeeni kertoi aikomuksistani, saattaisin vaikka purra, haukata palan naisen harmaanvalkoista sitkeää lihaa, koska hän vetäytyi suosiolla ja keskittyi paikalla olevien hoitajien tenttaamiseen. He olivat ummikkoespanjalaisia ja taas uitiin koiraa ja kroolattiin, kädet viuhuivat ilmassa kuin osastolle olisi hyökännyt parvi sinnikkäitä hyönteisiä.

Maaret tuli viereen, kiersi kätensä kaulalleni. Katselimme yhdessä isää. Painoin pääni siskon olkapäätä vasten ja hetken välillämme vallitsi harvinainen hellä yhteys, kauan sitten kadotettu.

– Voimia, Maaret sanoi isälle.

Hoitajat liikahtivat.

Mahahaavat ommeltaisiin leikkauksessa ja ikävä kyllä hänet täytyisi nukuttaa. Meille soitettaisiin, kun operaatio olisi tehty. Joskus myöhään illalla. Tänään emme saisi enää tulla sairaalaan. Vasta huomenna, aamupäivällä, kymmenen jälkeen, mikäli kaikki sujuisi hyvin.

Aamupäivällä olisi vierastunti ja illalla toinen, muina aikoina osastolla ei saisi oleilla. Vähän tilaa, paljon potilaita, kai