Polkkatukkainen madonna

By Olli Karila

Kun varatuomari Pertti Aarnio palaa Ranskan matkalta Suomeen, hän kohtaa laivalla jotain eriskummallista. Samalla laivalla Suomea kohti matkustaa sangen huomiota herättävä englantilainen lordi. Lordi jää kuitenkin kakkoseksi polkkatukkaisen kaunottaren rinnalla. Neiti Sonja Laiho on niin näyttävä tapaus, että myös laivan henkilöstö kiinnittää naiseen huomiota. Mutta miksi Aarnio näkee lordin lukevan kirjaa "Jos olisin lordi?" Onko lordilla puhtaat jauhot pussissaan? Ja miten neiti Laiho oikein liittyy lordiin? Ennen kuin Aarnio arvaakaan, hän huomaa tutkivansa jännittävää mysteeriä.Polkkatukkainen Madonna on kutkuttava 1920-luvulle sijoittuva salapoliisiromaani Olli Karilalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728413371

Book preview

Polkkatukkainen madonna

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1944, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728413371

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KUINKA SELLAINEN OLI MAHDOLLISTA?

Kuninkaan kaunis kaupunki, iloinen Kööpenhamina, oli jäänyt jo kauaksi taakse. Laiva kynti Itämerta, pohjoiseen pyrkien. Sininen taivas oli yllä, vihertävä vesi ympärillä, ja keväinen etelätuuli lauloi mastojen terästouveissa.

Ensiluokan kävelykannella loikoiltiin lepotuoleissa, lueskeltiin, kuherreltiin. Reippaimmat tai levottomimmat kävelivät. Kaikki oli tyyntä ja tasaista, eikä kukaan pannut merkille vielä, että teräsköysien musiikki kävi hitaasti terävämmäksi ja että vihertävät aallot verkalleen nousivat. Kaikki oli hyvin, ja laivan ruokasali täyttyisi epäilemättä viimeistä sijaa myöten.

Pieni mies, suussaan suuri sikaari, käveli hitaasti ja tasaisesti kannella. Hän näytti vajonneen itseensä tai antautuneen sikaarilleen, jonka miellyttävän, mutta omituisen tuoksun monetkin matkustajat olivat tunteneet. Hän ei näyttänyt huomaavan taivasta eikä merta eikä nauttivan niistä, ei koneitten tasaisesta, turvallisesta jyskytyksestä eikä leppoisasta tuulesta eikä näkevän ketään matkustajista, ei edes terhakkaintakaan neitosta, joka ilmeisesti oli palaamassa ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltaan, yllään viime muodin huipistettu luomus.

Miehen näkivät kaikki, mutta kaikki hänet heti unhoittivatkin. Hän oli sellaisia ihmisiä, jotka on esitettävä kolmeen kertaan, ennenkuin muistaa heitä edes tavanneensakaan. Hänessä ei ollut mitään kiinnekohtaa, ellei sikaari mahdollisesti. Ja hänellä oli hyvin jokapäiväiset, niin, jopa suorastaan tyhmänsekaiset kasvot.

Mies ei välittänyt kenestäkään eikä kukaan välittänyt hänestä. Hän oli irrallinen ilmiö siinä tilapäisessä yhteiskunnassa, mikä syntyy muutamankin päivän merimatkalla, syntyy samojen lakien alaisena kuin ovat suuret valtakunnatkin.

Mies tassutteli verkkaisesti ja hiljaa pitkin köysimattoa.

Sinä olet hiton hullu!

Nuo neljä sanaa kaikuivat kuin laukaus. Niissä oli kiukkua. Niissä oli ylenkatsetta. Ja niissä, ottaen huomioon, että ne lausuttiin ensiluokan kävelykannella, oli myös hillittömyyttä, joka huonosti sopeutui sivistyneisyyteen.

Ja nuo sanat olivat naisen lausumat. Ne oli lausuttu sointuvalla, sametinpehmeällä äänellä.

Pieni mies pysähtyi, kääntyi, marssi kannen toiseen päähän ja lähti tulemaan takaisin. Mutta nyt hän oli ottanut sikaarin suustaan, ja hän vihelteli, hiljaisesti ja sivistyneesti, jos niin voi sanoa, mutta tarpeeksi kuuluvasti.

Suojaavan kulmauksen takana, mistä hän äsken oli kuullut neljä sanaa, istui kaksi henkilöä: keski-ikäinen herrasmies ja nuori nainen.

Nuori nainen oli häikäisevän kaunis. Hän oli joka suhteessa ja ehdottomasti kaunis. Hänen piirteensä olivat virheettömät, hänen ihonsa hohtava, ja silmät olivat tummat ja uneksivat. Hän oli hurmaavassa merimiespuvussa kuin meren uudenaikainen suojeluspyhä ja madonna.

Pieni mies pisti sikaarin suuhunsa ja tassutteli eteenpäin. Nuori laivaupseeri tuli häntä vastaan ja liittyi seuraan. He näkyivät tuntevan toisensa.

Montmartrelta? kysyi upseeri silmät nauraen.

Louvresta, oikaisi pieni mies lyhyesti.

Kotiin? Työhön.

He kävelivät verkkaisesti eteenpäin.

Huomattuja matkustajia? pieni mies äänsi.

Eipä juuri. Muutama diplomaatti. Lordi.

Upseeri viittasi pitkään ja jäntevään mieheen, joka seisoi laivanpartaan ääressä ja imi valtavaa piippua.

Kuin kuvalehdestä leikattu. Old boy taattua merkkiä. Sir Stephen Crompton. London.

Pieni mies ei sanonut mitään. He palasivat takaisin ja sivuuttivat meritytön ja hänen seuralaisensa.

Keitä?

Ahaa! nauroi upseeri. Joko olette ehtinyt keksiä! Niin, siinä on ilmestys. o la la!

Keitä?

Johtaja Sarvela ja neiti Sonja Laiho, hänen sisarentyttärensä. Madonna! Venus! Psyke!

Laivaupseeri oli haltioissaan. Pieni mies poltti sikaariaan.

Tiedättekö, mitä tämä madonna, tämä Venus, tämä Psyke neljä minuuttia sitten sanoi enolleen?

En.

Sinä olet hiton hullu!

Pieni mies matki oivallisesti. Upseeri hämmentyi.

Mutta kuinka sellainen oli...

... mahdollista, aiotte sanoa. En tiedä. Mutta nyt näkemiin, gong-gong kuuluu soivan, ja minun on pukeuduttava päivälliseksi.

JOS OLISIN LORDI...

Pieni mies kääntyi lähteäkseen hyttiinsä. Neiti Laiho seuralaisineen oli noussut, ja pitkä englantilainen lordikin näkyi majesteettisesti suuntaavan askeleensa käytävää kohti.

He joutuivat laskeutumaan melkein yhtaikaa: ensin neiti Laiho seuralaisineen, sitten lordi ja viimeisenä pieni mies. Silloin tapahtui onnettomuus. Neiti Laiho kääntyi äkillisesti ympäri ja yritti nopeasti nousten lähteä portaita ylös. Mutta hän törmäsikin ankarasti jykevään englantilaiseen, joka ei ehtinyt väistyä syrjään. Neiti Laiho horjahti taaksepäin, huudahti, tarttui kaiteeseen, mutta menetti sittenkin tasapainonsa ja kieri portaille. Hänen jalkansa kolahti askelmiin.

_Pardon, pardon_! lordi äänsi ja taivuttautui nopeasti auttamaan kaunista madonnaa. Hän oli hämmentynyt ja hätäinen, niinkuin ainakin ihminen, jonka on korkeudestaan äkkiä alennuttava.

Hetkessä oli neiti Laiho autettu jaloilleen ripeällä ja voimakkaalla, ellei erikoisen sulavalla tavalla.

Loukkauduitteko? tiedusti englantilainen omalla kielellään.

Oh, ei mitään! kuului madonnan kirkas ja kylmä vastaus. Oma varomattomuuteni...

Madonna puhui auttavasti englantia.

Ei, ei, ainoastaan minun auttamaton kömpelyyteni oli syynä, vakuutti sir Stephen. Sallikaa minun esittää anteeksipyyntöni!

Tyttö nyökäytti päätään ja nousi takaisin kannelle. Englantilainen jatkoi matkaansa, mutta käännähti katsomaan taakseen. Neitonen oli kadonnut. Oviaukossa seisoi vain pieni mies, joka oli ollut kohtauksen lähin todistaja. Eikä hän tullutkaan alas. Hän seurasi silmillään madonnaa, joka kulki kannen toiseen päähän ja katosi kulmauksen taa. Pieni mies siirtyi partaan ääreen.

Minuutin kuluttua madonna palasi ja hävisi porraskäytävään. Pieni mieskin lähti hyttiinsä.

Tarkkanäköinen katselija olisi hänen kasvoillaan voinut todeta sekavan ilmeen. Hän oli huvittunut, epätietoisen ja miettivän näköinen.

Päivällinen oli oivallinen, laivan orkesteri pirteä, ja kiintoisuuden kohottajina ja keskittäjinä olivat neiti Laiho ja sir Stephen, jotka oli sijoitettu istumaan vierekkäin kapteenin lähimpään ympäristöön.

Hyttiportaissa tapahtunut pieni onnettomuus oli unohdettu. Neiti Laiho oli häikäisevän kaunis ja säkenöivän pirteä. Hänen madonnamaisuutensa oli lieventynyt. Hän keskusteli jäykän, mutta ilmeisesti sulaneen lordin kanssa. Hän teki pieniä, ihastuttavia kielivirheitä, jotka kauniin naisen huulilta pujahtaneina kuulostivat melkein neronvälähdyksiltä.

Päivällisseurue oli alistunut ratkaisuun. Ellei neiti Laiho ollutkaan sinistä verta, olivat hänen huulensa sitäkin punaisemmat. Hän oli nykyaikainen nainen, ja hänessä oli jotakin pyhimysmäistä. Hän oli lainekutrinen madonna. Ja hänellä oli suurin oikeus saada päivällistoverikseen lordi. Hänellä ei ollut ainoatakaan kilpailijatarta, joka olisi voinut asettaa hänen menestyksensä kiistanalaiseksi. Ja englantilainen aatelismies oli ilmeisesti tyytyväinen osaansa. Hän koetti haihduttaa äskeisen kömpelyytensä aiheuttaman onnettomuuden muiston.

Pieni mies näytti syventyneen siankyljykseen ja salaattiin. Väliin hän verkalleen siemaisi helmeilevää viiniä. Viinilasin yli suuntautuivat hänen silmänsä seurueen keskipisteisiin. Hän kuunteli ja kuuli katkonaisia keskustelukohtia. Puhuttiin lordista. Sir Stephen kertoi olleensa Birmassa ja Siamissa, Afrikan savanneilla ja Ceylonilla. Metsästämässä. Niinkuin muutkin englantilaiset lordit. Ohjelmistossa oli ollut leijonia, tiikereitä, norsuja, sarvikuonoja. Kapteeni kuunteli kohteliaasti, johtaja Sarvela kiinnostuneena ja neiti Laiho ihastuneena.

Lordin jäykkä olemus oli kadonnut. Hän oli vilkas.

Hänkin nauroi. Ja hänellä oli oivallinen ruokahalu. Häntä janotti, ja hänen viinilasinsa täytettiin ehtimiseen.

Pienen miehen tarkkaavaisuus siirtyi lordista ja lainekutrisesta madonnasta herra johtaja Sarvelaan. Pieni mies katseli häntä tarkkaan.

Hän mietti taikka oikeastaan muisteli. Hän tuli hajamieliseksi. Kolmeen kertaan hän siveli sianlihaviipaleelleen sinappia. Sitten hän pisti sen suuhunsa. Se poltti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kuin sumun läpi hän näki johtaja Sarvelan.

Ja äkkiä pieni mies naurahti ääneen. Hänen vieruskumppaninsa katsahtivat häneen, mutta hän oli niin vähäpätöisen ja huomaamattoman näköinen, että he seuraavassa hetkessä unohtivat hänet ja hänen naurahduksensa.

Ja pienen miehen nauru oli loppunutkin tuohon vaistomaiseen naurahdukseen. Mikä sen oli aiheuttanut, liiallinen annos kirpeätä sinappiako? Tuskin. Mitään nähtävää syytä ei ollut, eikä pieni mies kuitenkaan tehnyt sellaisen henkilön vaikutusta, joka naurahtelee syyttä suotta itsekseen ja ääneen.

Pieni mies käveli jälleen kannella päivällisen jälkeen ja poltti suurta sikaaria. Tuulikannella tanssittiin. Laivan valot kuvastuivat mustaan veteen ja tunkeutuivat pimeyteen. Jazzin sävelet karkeloivat yli syvyyksien, jotka velloivat jo tuntuvasti, ja tanssin rytmiin liittyi meren ikuisen kiehtova rytmi.

Merityttö tanssi lordin kanssa, hänen ja monien muitten, mutta ennen kaikkea hänen. Johtaja Sarvela ei tanssinut. Hän seurasi holhoojana sivusta suojattinsa huvittelua. Ja neiti Laiho tanssi loistavasti. Hän ja lordi olivat komea pari.

Tammikuu ja toukokuu! kuuli pieni mies sutkauksen. Ehkäpä tosiaankin. Lordi ei ollut enää poikanen. Hän oli vanhahko. Hänen tukkansa alkoi harmaantua. Mutta hän oli kookas ja harteva, ja hänen ryhtinsä oli erinomainen. Ja neiti Laiho, häntä voitiin verrata kyllä toukokuuhun. Nuorta kaunista naista voi verrata niin paljoon.

Pieni mies vetäytyi tupakkasalonkiin lukemaan ja siemaisemaan iltagroginsa. Hän kyyhötti nurkassaan hiljaisena ja huomaamattomana.

Myöhemmin ilmestyivät sinne myös johtaja Sarvela ja sir Stephen. Sekä muitakin. Ryhdyttiin pelaamaan. Johtaja Sarvela ja lordi muodostivat pienen pokeripöydän.

Pieni mies katseli heidän peliään, ja hänen kasvoillaan leikki hymy, jonka rinnalla Mona Lisankin hymy olisi näyttänyt avomieliseltä.

Lordi pelasi kuin tuntija ja taituri. Hänessä oli pelikiihkoa. Johtaja Sarvela oli hillitympi.

Lordilla ei ollut onnea. Hän sai värin ja uskalsi melkoisen summan. Mutta johtaja Sarvelalla oli neljä samanlaista, ja hän korjasi kassan puoleensa. Kiusaantunut ilme vilahti jalosukuisen sir Stephenin kasvoilla. Hän sekoitti hiukan äkäisenä. Sillä kierroksella hän voitti hyvällä täyskädellä. Mutta panos oli paljon pienempi.

Pieni mies kutsui stewartin, maksoi ja nousi. Pokeripeli jatkui. Tupakansavu sinerti. Lasit välkkyivät ja juomat loistivat. Lordin äärellä oli sokeriastia ja whiskypikari. Hänen laihat ja muutoin kalpeat poskensa hehkuivat. Nähtävästi se aiheutui pelistä.

Pieni mies astui ulkoilmaan. Yö