Punaisen härän hotelli

By Victor Mario

Kun nuoren tytön ruumis löytyy Seinestä, poliisi on ymmällään. Taas yksi kuollut tyttö näissä vesissä, ja kaiken lisäksi hänellä on päällään kalliit vaatteet. Alkaa tutkimus, joka johtaa salaperäiseen Punaisen härän hotelliin, jossa tapahtuu kummia. Poliisi saa vihiä vaarallisesta ihmiskauppaa harjoittavasta verkostosta, joka ei häikäile rajuja keinoja tai kunnioita ihmisarvoa sentin vertaa. Onnistuuko poliisi lopettamaan väkivallan kierteen ennen kuin on liian myöhäistä?Punaisen härän hotelli on Victor Marion eli Aarne Haapakosken kylmäävä jännitysromaani, jonka käänteet paljastavat inhimillisyyden kääntöpuolen ja rikosten maailman synkkyyden.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726658132

Book preview

www.egmont.com

I Osa

I.

Poliisivene sukelsi Seinen harmaasta sumusta. Sen tylppä kokka töksähti laiturin kiviseinään melkein Pont St. Michellin kohdalla. Roteva, sinipuseroinen mies hyppäsi ensiksi laiturille ja kiinnitti veneen tottuneesti lähimpään rautarenkaaseen.

Sillan korvassa seisova kaasulyhty heitti kelmeää valoaan rantalaiturin mukulakivitykselle ja valaisi heikosti korkeaa rantaäyrästä, vanhan kivisillan holvia ja venettä, joka vielä kieppui levottomasti rannalle hypänneen miehen potkusta.

»Jean, ojenna keksi tänne», sinipuseroinen sanoi.

Veneestä työnnettiin rautapiikkinen seiväs ja sinipuseroinen iski sen terävän koukun parraspuuhun, vetäen veneen laiturin sivulle. Keskituhdolla istuneet poliisit nousivat ylös ja varmistettuaan tasapainonsa, he tarttuivat veneen pohjalla lojuneeseen ruumiiseen ja kohottivat sen rantalaiturille.

Kaasulyhdyn vihreänkeltainen valo siivilöityi sumuisesta hämärästä vihreänkiiltävälle silkille, joka märkänä ja tahmeana verhosi jäykistynyttä ruumista. Naaraajien armoton rautakoukku oli repäissyt tytön puvun, paljastaen neitseellisen, kireän rinnan, jonka Seinen kalkkipitoinen vesi oli patinoinut harmaanvihertäväksi. Tupsu hiilenmustia hiuksia oli liimautunut ruumiin otsalle. Silmät olivat kinni, huulet hiukan raollaan ja luonnottomasti koukistunut käsi oli tarrautunut puvun kaula-aukkoon. Tytön ruumis näytti niin hennolta ja sirolta, että se muistutti Louvren tavaratalon joulunäyttelyjen nukkea, jota joku ilkeä peikko oli pahoinpidellyt.

»Ei paljonkaan yli seitsemäntoista», toinen poliiseista sanoi tunteettomasti. »Varmaankin Quartier Latinin kokotteja.»

»En muista nähneeni tällaista tyttöä näillä rannoilla», vanhempi sinitakki huomautti. »Ehkä Montmartrelta …»

»Tai Montparnasselta. Näyttää olevan kohtalaisen hyvin puettu. Lyönpä vetoa, ettei tuollaista silkkisukkaparia saa nykyisin alle kolmensadan frangin.»

»Korvarenkaat ovat kai myöskin jonkunarvoiset», Jean huomautti asiantuntijan äänellä. »Ukko Sardoun myymälässä niistä saisi epäilemättä pari sataa.» Hän kumartui hypistelemään korvanlehdestä ohuessa hopeaketjussa riippuvaa japanilaista helmeä.

Ensiksi maihin noussut sinipuseroinen hankasi sumun kosteutta tuuheista viiksistään ja katsoi pitkän tuokion ruumista kuin punniten, minkä arvoinen tyttö eläessään oli ollut. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi kuin salavihkaa silmäkulmiaan.

»Minullakin oli kerran tytär — juuri tuon ikäinen. Hänen nimensä oli Colette ja hänellä oli kullankeltainen tukka — aivankuin äidillään. Hän hyppäsi Seineen tuolla —» mies teki epämääräisen eleen kädellään. »Kolme viikkoa myöhemmin minä löysin hänen ruumiinsa, ollessani verkkoja laskemassa. Minulla oli silloin vain kolmesataa frangia rahaa, mutta annoin ne kaikki hautajaisurakoitsijalle, ettei tyttäreni joutuisi köyhien hautaan …»

»Rakkaus on vaarallista näillä rannoilla», Jean huomautti. »Seine on vaatinut monen nuoren tytön elämän.»

»Minun Coletteni ei ollut rakastunut — hän ei edes tiennyt, mitä rakkaus on.»

Poliisi kohautti olkapäitään.

»Mistäpä me tiedämme, koska tyttäremme rakastuvat. Nuori tyttö, joka tuntee itsensä naiseksi, osaa jo salata paljon — rakkautensakin.»

»Mutta Colette heitettiin virtaan», Jean sanoi. »Se oli murha …»

Juuri silloin tuli kadun yli kalpeakasvoinen nuori mies, jolla oli nuhjaantunut kaulus, aivan liian pieneksi käynyt puku ja lippalakki syvällä otsalla. Hän kuuli viimeksilausutut sanat ja säpsähti. Hän astui askeleen lähemmäksi ja tuijotti hetken ruumista. Äkillinen kauhu kuvastui hänen silmistään ja hän sipaisi hermostuneesti otsaansa kuin karkoittaakseen jonkun pahan näyn.

»Mitä te siinä töllistelette. Menkää tiehenne», poliisi sanoi töykeästi. Toverilleen hän lisäsi: »Marcel, mene soittamaan ruumisvankkurit ja ilmoita samalla komissaarille, että on taas löydetty tyttö — neljäs tänään meidän piirissämme.»

Kalpeakasvoinen mies loi säikähtäneen katseen poliisiin ja kääntyi äkkiä ympäri; hän melkein juoksi katupengermälle johtavat jyrkät portaat.

»Madeleine … Se oli Madeleine Théron», hän mutisi, suunnaten askeleensa kadun kulmassa olevaan baariin.

»Konjakkia, antakaa minulle vielä lasi — ja nopeasti.»

Baarin pyylevä isäntä katsoi melkein paheksuvasti nuorta miestä.

»Mutta olette juonut jo viisi lasia, monsieur Reboux. Tulette juovuksiin …»

Antakaa minulle lasi — nopeasti.» Ja Jaques Reboux ojensi kätensä tiskin yli. Hän ei huomannut, että käsi vapisi eikä hän tuntenut oman äänensä käheyttä.

Baarin isäntä tarjosi juoman ja mies kulautti sen yhdellä siemauksella kurkkuunsa. Sitten nojasi hän kyynärpäillään tiskiin ja sytytti savukkeen.

»Ette ole varmaankaan oikein terve», baarin isäntä puheli. »Teidän pitäisi mennä vuoteeseen nyt.»

»Kuinka niin? Miksi?»

Isäntä kohautti olkapäitään.

»Ajattelin vain niin», hän sanoi valtioviisaasti. »En ole milloinkaan aikaisemmin nähnyt teidän juovan niin monta konjakkia yhteen menoon. Tai kenties teillä on syytä —»Hän lausui sanansa merkitsevästi.

Jaques käännähti äkkiä ja näki vastapäisestä peilistä oman kuvansa. Hän melkein säikähti. Oliko tuo kalpea, tummatukkainen mies, jolla oli ainakin kahden päivän vanha parransänki ja väsyneet silmät Jaques Reboux. Miten vierailta näyttivätkään nuo ohuet, melkein askeettiset huulet, korkea otsa ja jyrkkä leuka. Samalla hän huomasi, että peilistä katsoi häneen vaaleakiharainen nainen, jolla oli suuri, vihreä hattu, hyvin maalatut huulet ja kummallisen harmaat silmät. Nainen istui yksinään pöydässä ikkunan luona. Hänellä oli edessään lasi absinttia. Nainen katsoi häntä merkitsevästi, mutta Jaques ei sillä hetkellä ollut vähääkään kiinnostunut kauniimpaa sukupuolta kohtaan. Hän käänsi kasvonsa pois ja alkoi leikitellä tyhjällä lasillaan. Hän tunsi alkoholin kiertävän kuumana suonissaan ja arkipäiväinen baarihuone alkoi yhtäkkiä näyttää hänestä melkein kodikkaalta. Siinä oli tiskin takana hyllyillä pullojen pitkät rivit — lyhytkaulaisia, pitkäkaulaisia. Karmiininpunaisia ja myrkynvihreitä. Viininjumalaa Baccusta esittävä halpahintainen väripainokuva proosallisissa kehyksissään muuttui Jaquesin silmissä taideteokseksi. Baccuksen veikistelevät silmät näyttivät hymyilevän juuri hänelle ja hän tunsi jokaisen liikkeensä merkillisen keveäksi.

»Monsieur, vielä lasillinen», hän äännähti. Samalla hän tajusi jonkun tulevan vierelleen ja koskettavan olkapäätään.

»Tarjoattehan minullekin lasin», pehmeä ääni sanoi, ja Jaques näki vihreähattuisen naisen rinnallaan. Hän yritti sanoa jotakin rumaa, mutta tytön harmaiden silmien katse oli kummallisen läpitunkeva. Siinä ei ollut bulevardityttöjen rahaa ja rakkautta anelevaa irstautta ja tajuamatta täysin itsekään, Jaques virkkoi:

»Neidille myös lasillinen.»

Baarin isäntä täytti viivyttelemättä pyynnön ja sujautti saamansa lantit tottuneesti esiliinansa leveään taskuun.

»Te olette juonut jo monta lasia», nainen sanoi — »tuo on kai jo viides».

Jaques kohautti olkapäitään.

»Ja miksi en saisi juoda.»

»Juotte liikaa.»

»Se kai on minun asiani.» Jaques ei tahtonut katsoa naista silmiin, mutta hän näki hänen kohottavan lasin huulilleen ja maistelevan hitaasti. Lasia pitelevä käsi oli solakka ja hyvinhoidettu, kynsien väri tummaa karmiinia ja oikeankäden nimettömässä ohut kultasormus.

»Teillä on varmasti huolia», nainen jatkoi. »Oletteko menettänyt työpaikkanne?»

»En.»

»Sitten on pikku ystävättärenne varmaankin pettänyt teitä.»

Jaques käännähti kiivaasti.

»Mene helvettiin, kokotti!» Hänen äänensä kuului käheältä ja hermostunut käsi puristautui nyrkkiin.

»Erehdytte. En ole se, miksi minua luulette», nainen sanoi. Hänen äänensä värisi ja kasvoille oli kohonnut äkkiä kalpeus.

»Mitä se minuun kuuluu. Ala painua.» Jaquesin ääni oli äskeistä töykeämpi.

Nainen siirtyi hiukan kauemmaksi. Jaques näki hänenprofiilinsa vinottain peilistä. Ambranväriset kasvot, ohuen, heikosti kaartuvan nenän ja nuo merkilliset harmaat silmät, joissa oli kummallinen kiilto. Häntä alkoi yhtäkkiä hävettää.

»Suokaa anteeksi, neiti», hän sanoi, tajuamatta omaa ääntään. »Olen kai hiukan hermostunut …»

Nainen naurahti vaisusti.

Sen huomaan. Ehkä voisin auttaa teitä.» Hänen äänensä oli pehmeä ja hän siirtyi taas lähemmäksi baarin tiskiä.

»En ole avun tarpeessa», Jaques yritti sanoa sen töykeästi, mutta ei voinut. Hän heitti savukkeensa pätkän likaisen sahajauhon peittämälle lattialle ja musersi sen kenkänsä korolla. Nainen joi hiukan lasistaan ja katseli kulmiensa alta miestä.

»Luulen, että olemme tavanneet joskus aikaisemminkin», hän sanoi. »Siitä ei ole kahtakaan viikkoa.»

Jaques säpsähti ja katsoi säikähtäneenä naiseen.

»T-avanneet … En muista. Missä …?»

»Eräässä Sain Michellin baarissa — Henrin luona.»

Jaques pinnisti aivojaan ja sitten hän sai erään mielikuvan. Sumuinen huhtikuun ilta. Pieni, tupakansavuinen baari — ’Chez Henri’ lähellä Rue Vaugirardin kulmaa. Sinä iltana hän oli tavannut Madeleinen. He olivat poikenneet baariin, juoneet siellä pari lasia viiniä. He olivat istuneet hämärässä nurkkapöydässä ja keskustelleet. Sitten Jaquesin huomio oli kiintynyt solakkaan, vaaleatukkaiseen naiseen, joka oli seisonut baaritiskin ääressä. Nainen oli juonut samppanjaa ja kohottanut lasinsa hänelle. Käydessään ostamassa savukkeita baaritiskin luona he olivat vaihtaneet jonkun sanan — jotakin aivan ylimalkaista. Vaaleatukkainen oli jäänyt seisomaan baaritiskin äärelle, kun Jaques oli poistunut Madeleinen kanssa … Nyt seisoi sama nainen hänen vierellään. Hänellä oli toisenlainen päällystakki ja toisenlainen hattu kuin silloin. Mutta Jaques tunsi hänen harmaat silmänsä ja aistillisen täyteläiset huulensa.

»Joko muistatte?» Naisen sanat särkivät Jaquesin mietteet.

»Muistan. Te joitte samppanjaa ’Chez Henrin’ baarissa.»

»Ja te istuitte nurkkapöydässä erään nuoren tytön kanssa.»

Jaques nyökkäsi, mutta oli samalla varuillaan. Hänen vaistonsa sanoi, että vihreähattuinen tahtoi hänestä jotakin — mitä, sitä Jaquesin aivot eivät kyenneet tajuamaan.

»Asutteko jossakin täällä päin?» hän kuuli naisen sanovan.

Jaques pudisti päätään.

»E-n. En tällä kertaa asu missään — ei ole vielä ehtinyt valita hotellia yöksi», hän lisäsi nopeasti.

»Neuvon teille hyvän hotellin — halvan, mutta jossa silti voi asua melko mukavasti.»

»Mikä hotelli se on?»

»Punaisen Härän Hotelli quai Michell’in varrella.»

»Asutteko te siellä?»

Nainen nyökkäsi.

»Asun. Madame Pomardin luona on aina joku vapaa huone yksinäiselle yövieraalle.»

Jaques tuijotti baaritiskin lukemattomien raamujen ja kuhmujen peittämään tinapäällykseen. Hän oli juonut tarpeeksi monta lasia konjakkia, jotta hekumallisia mielikuvia alkoi kohota hänen tajuntaansa. Vielä muutama hetki sitten hänen aistimaailmansa oli köyhä eroottisista kuvitelmista, mutta harmaasilmäinen nainen oli yhtäkkiä sytyttänyt hänen sisimmässään himon. Hän kuvitteli pehmeästä, antautuvasta ruumiista, hämärästä hotellihuoneesta, jonne kaupungin öinen melu kantautui vain rauhoittavana kumuna. Kiihkeistä hyväilyistä, kuumeisista kuiskauksista …

»Lähtekäämme», hän sanoi äkkiä ja tarttui naisen käsivarteen.

Naisen huulille kohosi arvoituksellinen hymy. Hän ei irroittanut kättään Jaquesin otteesta.

»Menkäämme sitten», hän virkkoi. Hänen äänensä sointu vavahdutti Jaquesia.

He kulkivat äänettöminä sillan yli. Lyhtyjen kalpea valo kuulsi hitaasti virtaavan Seinen likaisenharmaaseen pintaan. Kauempana quai de la Rappéen kohdalla puhkui hinaaja ja sen punaiset signaalivalot vilkkuivat sumun läpi. Yksinäinen mies souti kieppuvalla veneellä Citén laiturirantaa kohti. Jaquesin mieleen tuli ajatus: oliko siinä taas joku ruumiiden kalastaja, joka palasi päivätyöstään!

Hotellin kapean porraskäytävän yläpuolella hehkui tulipunaisin neonkirjaimin: Hotel du Boeuf Rouge. Soittokellon vieressä oli haalistunein kirjaimin maalattu: English spoken. Man spricht deutsh. Se habla espanol.

Vihreähattuinen nainen meni edeltä. Koputtamatta hän avasi käytävästä vasemmalla olevan pienen oven. Jaques kuuli hänen keskustelevan hiljaisella äänellä jonkun naisen kanssa — arvatenkin hotellin madamen kanssa. Tuokion kuluttua nainen tuli takaisin ja hänellä oli neliskulmaisella messinkilapulla varustettu avain kädessään.

»Saatte huoneen kaksikymmentäviisi. Se on toisessa kerroksessa. Poliisikaavakkeen voitte täyttää huoneessanne. Maksu on kolmekymmentä frangia yöltä. Mutta jos jäätte pitemmäksi aikaa asumaan, tulee vuorokausimaksu luonnollisesti halvemmaksi», nainen selitti.

»Asutteko te myös samassa kerroksessa?»

»Kyllä. Huoneessa kaksikymmentäkaksi.»

He kulkivat äänettöminä puoli kerrosta. Kun Jaques yritti tarttua seuralaisensa käsivarteen, tämä torjui sen hellävaroin.

»Voitte tulla huoneeseeni vähäksi aikaa juttelemaan», hän sanoi. — »Tai ehkä te olette kovin väsynyt jo —?»

Jaquesin eroottiset kuvitelmat häipyivät äkkiä kuin hän olisi saanut kylmän vesisuihkun. Naisen äänessä oli jotakin melkein luotaantyöntävää, mutta samalla ärsyttävää. Jaquesin teki mieli kirota ja kääntyä takaisin, mutta hän hillitsi itsensä ja asteli äänettömänä naisen rinnalla.

Huone oli pieni — aivan tavallinen ranskalainen vanhan hotellin huone leveine sänkyineen, jossa oli kellastunut pitsipäällys ja punakankainen höyhenpeitto jalkopäähän käärittynä. Lattiaa peitti kulunut plyssimatto, pesuteline nurkassa, ikkunan luona yksinkertainen pöytä ja pari vanhanaikuista nojatuolia. Tunkkaantuneeseen ilmaan oli sekoittunut lavendelin ja kylpysuolan tuoksu.

Nainen sytytti pöydällä olevan, silkkivarjosteisen lampun ja sammutti kattovalon. Huone jäi puolihämäräksi. Hän riisui päällystakkinsa ja hattunsa, korjaillen kapean peilin edessä make-upiaan. Jaques sytytti savukkeen ja katseli naisen solakkaa vartaloa, hänen seittimäisten silkkisukkiensa verhoamia, siroja sääriään. Järjestellessään hiuksiaan naisen puku kohosi paljastaen ärsyttävän polvitaipeen. Hänen paljaat käsivartensa olivat täyteläiset ja hoikat sormet käsittelivät taitavasti hiuskiehkuroita. Jaques poltteli savukettaan kiihkein vedoin. Hän tunsi äsken tasaantuneen verenkiertonsa taas kiihtyvän.

Yhtäkkiä nainen sitten kääntyi ja teki mannekiinimaisen eleen.

»No, herraseni. Olenko nyt sievä?» Hän naurahti ja poskille syntyi kaksi melkein kolmikulmaista hymykuoppaa.

Jaques yritti sanoa jotakin, mutta sanat jäivät vain mutinaksi. Nainen otti pöydällä olevasta rasiasta savukkeen ja sytytti sen hopeisella sytyttimellä.

»Ehkä meidän sentään on esittäydyttävä», hän sanoi. »Olen rouva Noirauld — Susan Noirauld.»

»Minä olen Jaques Reboux — tyhjäntoimittaja, josta kerran piti tulla taiteilija.»

Molemmat nauroivat. Se ikäänkuin puhdisti ilmapiiriä. Rouva Noirauld istahti nojatuoliin vastapäätä vierastaan.

»No niin, monsieur Reboux. Olette varmaankin pitänyt minua vallan kauheana otuksena — minähän kalastin teidät tänne. Haluan nyt korjata mahdollisia väärinkäsityksiä sanomalla, etten suinkaan ole halunnut vietellä teitä, vaikka olenkin käyttäytynyt aikalailla omituisesti. Syy on se, että te kiinnostatte minua — koettakaapas arvata miksi?

Jaques pudisti päätään.

»Kuinka minä voin sen arvata …»

Rouva Noirauld poltteli pitkin vedoin savukettaan. Hän tuijotti maton haalistuneita kuvioita kuin löytääkseen ajatuksilleen sopivan ilmaisutavan. Sitten hän sanoi katse yhä alasluotuna:

»Tunnetteko hyvin sen neitosen, joka oli seurassanne kaksi viikkoa sitten ’Henrin’ luona?»

Jaques vavahti. Hän katsoi säikähtäneenä naiseen, mutta tämän katse oli yhä alasluotuna.

»Miksi sitä kysytte?» Jaques ihmetteli äänensä outoa sointua.

»Koska asia kiinnostaa minua määrätystä syystä», rouva Noirauld sanoi hitaasti.

Jaques oli tuokion ääneti. Vihreään silkkiin verhottu, vettävaluva tytön ruumis piirtyi peloittavan elävänä kuvana hänen mieleensä. Hän tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään ja sydän alkoi äkkiä takoa hurjasti.

»Tunsitteko te tytön?» hän sai sanotuksi.

Rouva Noirauld pudisti päätään.

»En — en edes tiedä hänen nimeään.»

»Miksi siis olette kiinnostunut hänestä?» Jaques oli äkkiä käynyt varovaiseksi. Hän olisi tahtonut karata huoneesta, juosta pois harmaasilmäisen naisen näkyviltä.

»Oliko tyttö ystävättärenne — senhän ainakin voinette sanoa.»

»Ei», Jaques mutisi.

»Sukulaisenne ehkä?»

»Ei … Mutta miksi piinaatte minua kysymyksillänne. Sen takiako te houkuttelitte minut tänne, että tahdotte urkkia minulta asioita, joista en halua puhua.» Jaques oli vähitellen voittanut äskeisen pelkonsa ja salaperäinen, ärsyttävä nainen alkoi raivostuttaa häntä samalla tavoin kuin äsken baarissa.

Rouva Noirauld siirsi tuolinsa lähemmäksi ja katsoi Jaquesia suoraan silmiin. Hänen kasvonsa olivat muutamassa hetkessä ikäänkuin vanhettuneet. Äsken huolitellun make-uppin alta kuulsivat keski-ikäisen naisen elämääkokeneet piirteet.

»En tahdo kiusata teitä, en udella teiltä salaisuuksianne. Olisin vain niin mieleläni tahtonut tietää jotakin seurassanne olleesta tytöstä. Ettekö voi edes sanoa sitä, missä tyttö nyt on?»

Jaquesista tuntui kuin hänen sisimpäänsä olisi työnnetty kylmä rauta. Hän värisi. Puoleksi tahdottomasti hän mutisi:

»Hän on hukkunut … Löydetty Seinestä …»

»Seinestä … Hänkin …»

Jaques tunsi olevansa voitettu — voimaton taistelemaan itseään vastaan.

»Niin. Tänä iltana poliisit nostivat hänen ruumiinsa Seinestä. Näin sen omin silmin … Madeleine parka …»

»Madeleine … Oliko tytön nimi Madeleine?»

Jaques huomasi puhuneensa liikoja, mutta hän ei voinut enää perääntyä. Harmaasilmäinen nainen tahtoi tietää jotakin Madeleinesta — miksi, sitä Jaques ei voinut ymmärtää. Mutta mitäpä hyötyä hänellä olisi enää asioiden salaamisesta — salaamisesta määrättyyn pisteeseen saakka.

»Niin, tyttö oli nimeltään Madeleine — Madeleine Théron», hän sanoi soinnuttomasti.

»Oliko hän hyvä tyttö — te