Mies myytävänä

By Marton Taiga

Riemukas 1940-luvun veijariromaani.
Olli, tavallinen miekkonen, nojailee eräällä Chigago-joen sillalla kaiteeseen ja paheksuu niin Chigagoa kuin koko Yhdysvaltain maata. Rahatonna, ilman ruokaa ja savukkeita täytyy Ollin olla, nälissään ja uuteen maahan kyllästyneenä. Vaan silloin saapuu salaperäinen muukalainen, tummapiirteinen herrasmies, ja hetkessä on Ollista tullut Olav, Töölön herttua ja uljas mies.
Pian Olav liitääkin jo Chigagon avioliittomarkkinoilla, mutta vaimon etsintä ei ole niin yksinkertaista kuin saattaisi luulla. Kun mukaan lisätään aimo annos gangstereita, toinen toistaan rikkaampia naisia ja kommelluksia, joita ei ennalta arvaa, on tämä rennosti ja rempseästi kerrottu veijaritarina mainiota ajanvietettä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788727093154

Book preview

Mies myytävänä

Copyright ©1945, 2023 Marton Taiga and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788727093154

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ja jokainen säie jakaantui samoin ohuiksi langoiksi, jotka nopeasti haaraantuivat ja katkeilivat edelleen lisääntyväksi verkostoksi. Ja tuhansia ja taas tuhansia outoja kaloja oli tulossa meren takaa tuohon verkkoon.

Eric Linklater

ENSIMMÄINEN OSA

KUIVILLA

I luku

SINÄ AAMUNA CHICAGOSSA

1.

Simasuu-Kelly astui ulos hissistä, Satan-Dane ja Törkyturpa-Johansson seurasivat häntä. Matka oli ulkoovelle, mutta ennen sinne pääsyä tuli pysähdys. Muuan kelmeänaamainen juippi ilmestyi kaksoisovien välistä aulaan. Ilmeisesti hän oli odottanut tulijoita. Hänen silmänsä kiiluivat oudon kirkkaina.

Vastapäisellä rakennustyömaalla piti kivipora pirullista ääntä.

Hei, pomo! kiiluvasilmäinen huusi voittaakseen kiviporan melun. Yks’ asia vain …

Mikä asia? Simasuu-Kelly kysyi karjuen, mutta kylmästi.

Siitä maksujutusta …

Satan-Dane katseli surumielisenä kiilusilmää ja vilkaisi Törkyturpaan. Viimeksimainitun leveä naama oli huolestuneen näköinen ja hän hipoi odottavasti pulisonkejaan lapamaisella oikeallaan.

Ei pitäisi, hän mumisi melkein äänettömästi.

Se on taas nuuskannut, Satan-Dane totesi.

Koksia, Törkyturpa-Johansson vahvisti. Sille alalle pitäisi oikeastaan säätää kieltolaki.

Kivipora vaikeni hetkiseksi.

Mistä maksujutusta? Simasuu-Kelly kysyi lempeästi.

Järkevä mies olisi lähtenyt juoksemaan kuullessaan Kellyn puhuvan sellaisella äänellä. Kelmeänaamainen kiilusilmä ei kuitenkaan ollut järkevä. Aivan liian suuri annos kokainia hiuksissa.

Siitä velasta. Minä sanoin, että minä teen sen viidelläsadalla dollarilla …

Ja minä sanoin maksavani kolmesataa, Simasuu-Kelly vastasi nyt jälleen huutaen, sillä pora oli taas ryhtynyt toimimaan. Sen minä myöskin maksoin. Sinä mukisit silloin jotakin. Minä sanoin: Kävele tiehesi! Äläkä tule toista kertaa näkyviini. Tämä on vapaa maa, eikä Simasuu-Kellyn ole pakko ottaa hommiinsa mukisijoita. Nyt minä sanon toisen kerran: Kävele tiehesi, tai …

Sanoimme jo, ettei kelmeänaamainen ollut järkevä. Hän oli hullu. Sähköpora jatkoi pirullista meteliään ulkona. Talon ala-aulassa ei ollut ketään muuta kuin ne neljä henkilöä, jotka olemme tässä jo maininnut. Kaksi heistä oli yhden takana ja yksi heitä vastassa. Ja tämä yksi työnsi oikeansa vasemman kainalonsa alle.

Neljää sekuntia myöhemmin Simasuu pisti vanhanmallisen, mutta pätevän rulla-aseen takaisin takkinsa suojiin. Se savusi vielä. Kelmeänaamainen koukisteli koipiaan permannolla. Viimeisiä kertoja. Sillä Simasuu-Kellyn perintöpyssyn kaliberi oli suunnilleen puoli tuumaa, hän käytti siinä manttelittomia lyijyluoteja ja tapasi omakätisesti sahata niitten kärjet ristiin, ennenkuin sijoitti ne rullaan.

Satan-Dalen haaleanharmaat silmät olivat haikeat.

Se oli melkein itsemurha, hän totesi.

Tämä on vapaa maa, Kelly sanoi, ja ihmisen täytyy saada tehdä itsemurha, jos hän sitä välttämättä haluaa. Törky, sinun on jäätävä kotiin. Ensiksi korjaat tuon raadon pois. Tavalliseen tapaan. Toiseksi soitat tuomari Hardingille ja kutsut hänet tänne. Käske hänen organisoida minulle alibi — varmuuden vuoksi. Puhelimessa älä puhu liikoja.

Selvä on, pomo, Törkyturpa-Johansson vastasi sivellen pulisonkejaan. Tavalliseen tapaan.

Simasuu-Kelly nyökkäsi.

Sitten hän lähti edelleen ja Satan-Dane seurasi häntä. Kadulla heitä odotti viattoman näköinen henkilöauto, jossa kuljettajan lisäksi ja hänen rinnallaan istui muuan lerppahattuinen herrasmies, jolla oli ruumiinpesijän naama ja viululaatikko polvillaan.

Kelly ja Dane sukelsivat auton takaosaan. Vaunu lähti liikkeelle. Mutta kivipora huusi kuin viisikymmentä miljoonaa hermostunutta paholaista.

2.

Huoneen seinät olivat verhotut mustalla sametilla ja sametti puolestaan oli koristeltu hopeanvärisillä pääkalloilla ja sääriluilla. Katto oli kullanvärinen, permantoa taas peitti tummanpunainen, paksu matto ja saman värinen oli peräseinällä sijaitsevan divaanin peitto. Divaanin edessä oli mustapuisella, matalalla pöydällä hopeatarjotin ja tarjottimella kristallimaljakko täynnä vettä. Tarjotin oli varsin hienoa työtä ja sen pinta oli kauttaaltaan kaiverrettu täyteen arabialaista kirjoitusta. Eversti de Pott katseli sitä miettiväisen näköisenä. Hän ei osannut arabiaa. Jos olisi osannut, hän olisi saattanut lukea tarjottimesta, että Senoussi savukkeet olivat todellisen herrasmiehen savukkeita, että kaikki Kairon ja Aleksandrian herrasmiehet polttivat Senoussi-savukkeita ja että Senoussi-savukkeitten tuoksu oli kuin Muhammedin hengähdys. Eversti de Pott oli ojentautunut mukavaan asentoon divaania vastapäätä olevaan nojatuoliin ja kuunteli naista, jolla oli hieman vanhentuneet odaliskisilmät.

Odaliskisilmäinen nainen ei katsellut tarjotinta. Hän katseli kristallimaljassa olevaa vettä. Mahdollisesti hän näki siinä mielenkiintoisia asioita. Ehkä hän vain kuvitteli nähneensä. Myöskin on mahdollista, ettei hän nähnyt mitään muuta kuin vain veden ja siihen heijastuvan valonsäteen, mutta koska hän sai melko hyvän maksun siitä, mitä puheli, hänen täytyi olla näkevinään jotakin saadakseen puheenaihetta. Sillä odaliskisilmäinen nainen oli Delila Zarathustra, entinen Dora Pfutschky. Viidenminuutin vastaanotto kymmenen dollaria.

Kuten jo sanoin, nainen haastoi, hän nojaa johonkin, ehkä sillankaiteeseen. Hän on kookas ja vaalea mies. Hän on surullinen. Mutta kuitenkin hän on teidän kohtalonne. Te tarvitsette häntä, hän teitä. On eräitä asioita, joita en näe oikein selvästi. En tiedä, koska te hänet kohtaatte. Se voi tapahtua tänään, siihen voi kulua vuosia. Mutta jossakin hän on, hän odottaa teitä.

Delila Zarathustra kohotti katseensa kristallimaljakosta.

Ja muuta minä en näe, hän sanoi.

Eversti de Pottin tummilla kasvoilla oli ilme, joka liikuskeli jossakin uskovan ja epäuskoisen välimailla.

Hyvä on, hän sitten virkkoi. Paljonko minä olen velkaa?

Kymmenen dollaria, Delila Zarathustra vastasi. Jos menette tuosta ovesta, teidän ei tarvitse kulkea odotushuoneen kautta, vaan pääsette käytävää pitkin suoraan eteiseen. Kiitos.

Hän vastaanotti setelit. Eversti de Pott kumarsi ja poistui osoitetusta ovesta. Delila Zarathustra nousi, venytteli, meni ikkunan luokse ja veti syrjään sitä peittävän mustan samettiverhon. Maailma oli harmaa ja alakuloinen, viittä vaille tihkusadetta. Alhaalla, kadun toisella puolella oli joki, savenvärinen ja ruma. Sillalla lipui keskeytymätön autovirta. Muuan kirkas, vaalea mies nojaili yhä sillankaiteeseen ja katseli joen tahmeata vesivelliä. Liikkumattomana.

Delila Zarathustra veti verhon takaa eteensä ikkunalaudalle pienen, iloisenpunaisen, lakeeratun tarjottimen, jolla oli karahvi, pikari ja monen tulitikkulaatikon puoliskon kokoisen voileivän peittämä lautanen. Delila täytti pikarin ja syventyi sitten tutkimaan pienoisvoileipiä. Jokaiseen niistä oli pistetty hammastikku pystyyn. Hän valitsi ohuen leipäviipaleen, jolle juuri mahtui hiukan voita, kovaksi keitetystä munasta leikattu kiekko ja sen päälle viillos tomaattisilliä, heitti ryypyn kurkkuunsa ja työnsi makupalan suuhunsa asettaen sitten tarpeettomaksi käyneen hammastikun lautasen reunalle. Tämän tärkeän työn suoritettuaan hän kaatoi toisen ryypyn ja ryhtyi valitsemaan uutta kyytipoikaa.

Ovelta kuului heikkoa kahinaa, ja hengenahdistusta poteva ääni ilmoitti:

Siellä on seitsemäntoista odottajaa.

Hyvä on, Milly, ennustajatar vastasi. Minä syön nyt hiukan aamiaista ja lepään jonkin minuutin. Viiden minuutin kuluttua voit kutsua seuraavan sisälle.

Hän kaatoi itseensä toisen vodkanaukun ja nielaisi sen päälle herkkupalan, joka leivän ja voin lisäksi käsitti raastittua raakaa lihaa ja hienoksi hakattua sipulia. Sitten hän aukaisi ikkunan ja sytytti savukkeen.

Puolitoista tuntia, hän mumisi miettiväisesti itsekseen katsellen sillalla seisovaa miestä. Tietenkin työtön. Aika komea poika. Perhana, olisipa ihmisellä enemmän vapautta ja aikaa! Kas …

Hänen äskeinen asiakkaansa kulki kadun poikki. Hyvin istuva harmaa puku, moitteettomat harmaat kengät, harmaa huopahattu, harmaat käsineet, melko kookas, tanakahko vartalo ja omituisen hiipivä käynti.

Mikähän otus tuokin oikein oli, Delila Zarathustra tuumi. Kumma kala … menee suorinta tietä sillalle. Pysähtyy … Kas perhana, olisinkohan minäkin kerran onnistunut vaikuttamaan ihmisten kohtaloihin …

Hetken hän vielä katsoi ulos. Sitten hän nakkasi puoleksipoltetun savukkeensa kadulle, jossa se pysähtyi erään auton katolle, sulki ikkunan, veti verhon eteen, palasi divaanilleen ja painoi sen alle kätketyn soittokellon nastaa.

Aletaan taas, hän sanoi neekerinaiselle, jonka musta pää tovin kuluttua pisti esiin ovenraosta.

3.

Olavi Viksari keräili suuhunsa sylkeä. Saatuaan sitä tarpeellisen varaston kootuksi, hän sylkäisi Chicago-jokeen. Se oli jonkinmoinen vaatimaton korvaus sille hänen halulleen, joka vaati häntä sylkäisemään koko kaupunkiin, halulleen, jonka tyydyttämiseen hän surukseen tunsi olevansa kyvytön. Olavi Viksari ei pitänyt Chicagosta. Hän inhosi sitä. Parin viikon ajan hän oli joka aamu kironnut La Sallea, joka ensimmäisenä eksyi tuolle pienelle soratasangolle Michigan-järven lounaisrannalla. Lincoln-puistossa hän oli manaillut rouva La Sallea, joka oli synnyttänyt moisen epaton pojaksi. Madison- ja Randolphkaduilla hän oli mielessään sadatellut La Sallen esi-isiä ja muita omaisia.

Olavi Viksarilla oli omat pätevät syynsä niihin tunteisiin, jotka hänessä olivat heränneet Chicagon kaupunkia kohtaan. Peräti inhimilliset tunteet, ymmärrettävät ja käsitettävät, sellaiset, jotka juontuvat ihmisen alkuperäisistä ja aineellisista vaistoista. Hänellä oli nälkä. Ei rahaa eikä ruokaa, nimenomaan, ja pelkästään vain nälkä.

Mieli täynnä toivoa hän oli saapunut kaksi viikkoa sitten Chicagoon, suurten mahdollisuuksien kaupunkiin. Hän oli toivonut paljon. Toivonsa hän oli perustanut siihen, että hän oli aika taitava mies konepistoolialalla. Hän