Kalpea Kamala

By Simo Penttilä

Vaaleatukkainen mies matkustaa pohjoisafrikkalaisessa yöjunassa, kun muukalainen ahdistaa hänet nurkkaan. Eversti Ciudád on määrännyt muukalaisen urkkimaan kaiken, mitä vaaleasta miehestä voidaan saada selville. Junasta päästyään vaaleatukkainen laittaa everstin tilille. Hän on kuulu suomalaissyntyinen sankari Kalpea Kamala, jolle ei niin vain ryttyillä!1930-luvulla julkaistussa seikkailukertomuksessa liikutaan jännittävästi Marokossa ja esitellään legendaarinen Kalpea Kamala. Romaanit olivat aikoinaan kiellettyjen listalla. Suomalaissyntyinen sankari Kalpea kamala seikkailee ympäri maailmaa ja kutittelee samalla lukijan nauruhermoja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728559536

Book preview

Kalpea Kamala

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1938, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559536

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Vaaleatukkainen mies ehkä esittää itsensä eversti Ciudádille.

Ensimmäisen vaunun katolle sijoitetut konekiväärit olivat jo vaienneet. Pari kolme kiväärinlaukausta vielä — pitkä, kiroileva voivotus — ilkkuva huuto — inisevä vihellys.

— Voisinko saada tulta?

Vaaleatukkainen mies, jolle pyyntö oli osoitettu, otti tulitikkulaatikon taskustaan ja ojensi sen äänettömänä. Toinen, vastapäätä istuva, sytytti mustan kuubalaissikarinsa huolellisesti, tarkasti palavaa päätä ja antoi sitten tikut takaisin.

— Kiitos! — Saanko kenties tarjota teillekin sikarin?

Vaaleatukkainen mies oli puolittain makaavassa asennossa. Nyt hän hitaasti kohentautui istualleen ja katsoi sikarinpolttajaa suoraan silmiin.

— Kuulkaapa, sanoi vaaleatukkainen mies, laskien samalla kätensä sikarinpolttajan oikealle polvelle. — Mitä pentelettä te oikein tahdotte minusta?

Sikarinpolttaja tuijotti ällistyneenä puhujaan. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sanoa mitä ehkä aikoi, vaaleatukkainen laski toisen kätensä hänen vasemmalle polvelleen ja jatkoi:

— Te olette ollut minun kintereilläni jo kolmatta päivää. Larachessa minä näin teidät ensimmäisen kerran. Sieltä te seurasitte minua Casablancaan. Petitjeanissa te pelkäsitte minun vaihtavan junaa, ja Arabauassa te myöskin maleksitte minun varjossani.

Sekunnin tauon jälkeen vaaleatukkainen vielä lisäsi:

— Minä en pidä siitä! Minä en ylimalkaan pidä teidänkaltaisistanne öljytyistä tyypeistä. Onko selvä?

Öljytty tyyppi ei enää kyennyt salaamaan silmiensä kauhua. Kuubalaissikari miltei vapisi hänen veltossa suupielessään. Lopulta hän lujasti ponnistaen sai kuitenkin väitetyksi:

— En ymmärrä teitä, monsieur! Minä kohteliaasti tarjoan teille sikarin, ja te kohtelette minua kuin murhamiestä. Monsieur — minä olen ranskalainen …

— Se on minulle ihan yhdentekevää, keskeytti vaaleatukkainen tyynesti. — Kyllä kai te tiedätte, kuka minä olen? Tietysti te tiedätte, sillä ettehän te muuten olisi ollut kuin iiliäinen minun perässäni. Kuuletko, mies! Sillä et sinä mikään monsööri ole! Kuka sinut on palkannut kurkkimaan! Puhu nyt, äitisi takia, tai muuten hän pian itkee poikansa tähden.

Vasta tällä hetkellä sikarinpolttaja tajusi vaaleatukkaisen polviotteiden tarkoituksen. Lumpiot olivat puristuneet kuin kahteen kamalaan pihtiin. Ja pihdit erkanivat toisistaan. Ja nostivat. Hitaasti, järkkymättä. Kuin arabin Kohtalo.

Sammunut sikari putosi pehmustetulle istuimelle. Kuljettiin juuri vuorensolassa, joka kertasi junan ikäänkuin kasvaneen kolinan. Vaaleatukkaisen miehen harmaat silmät suurenivat suunnattomiksi. Niiden katseen kylmyys sai aivan vapisemaan.

Kukaan ei kolinassa kuulisi huutoa.

Ja ennenkuin hän ehtisi temmata pistoolin takkinsa taskusta, vaaleatukkainen painaisi hänet seinää vasten … kuin poikki … pihdit erkanivat yhä! Vaaleatukkainen tunsi berberien konstin.

— Kuka sinut on palkannut? kuului vaaleatukkaisen hyydyttävän tyyni ääni jostakin kaukaa. — Kenen käskystä sinä kurkit kunnian miehiä?

Vielä lyhyt, hirmuinen tuokio. Sitten sikarinpolttajan suu sähisi:

— Eversti Ciudád!

Sikarinpolttaja nyyhkytti rutistettua raivoaan. Juna oli taas päässyt tasangolle. Vaaleatukkainen purskahti iloiseen nauruun.

— Eversti Ciudád, nauroi vaaleatukkainen. — Se pikkuinen, pahannäköinen kääpä? — Ja mitä sinun sitten piti tehdä, mies? Vakoillako vain? Tai kenties ihan tappaa?

Kumpi lienee ollut, berberikonstiko vai vaaleatukkaisen vapautunut nauru teholtaan terävä: öljytty tyyppi ei enää kuin huokasi ja alkoi kertoa, näin:

— Eversti Ciudádin määräyksestä minun oli otettava tarkoin selville teidän koko liikkumareittinne. Henkilöt, jotka matkallanne tapaatte. Onko teillä Marokossa tuttavia. Onko teillä runsaasti rahoja käytettävissänne. Minkä vuoksi te matkustatte myöskin Ranskan Marokossa. Mitä te aiotte Arcilassa. Ja —

— Ja?

— Siinä — siinä se sitten olikin.

— Ja? toisti vaaleatukkainen vaativasti äskeisen kysymyksensä.

Eversti Ciudádin palkkaama urkkija tunsi itsensä äkkiä huonovointiseksi. Hän kohotti vasemman kätensä sydämelleen. Tuska vääristi hänen harmaankeltaiset kasvonsa. Hän voihkaisi korisevasti ja sai silmiinsä kauhistuneen katseen.

— Vettä, hän kuiskasi voipuneella äänellä. — Minun sydämeni … on aina ollut heikko …

Vaaleatukkainen mies kumartui nopeasti sydänkohtauksessa korisevan puoleen.

— Vettä! voihki voipunut uudelleen.

Vaaleatukkainen tarttui hänen vasempaan käteensä, joka oli luisunut sydämeltä. Tuskiinsa miltei tuupertunut urkkija selvästi tunsi, kuinka oikeaan povitaskuun piilotettu pistooli tempautui piilostaan. Vaaleatukkaisen voimakkaassa kädessä se näytti joutavalta leikkikalulta, jonka rinnalla housuntaskusta löytynyt ranskalainen revolveri näytti yhtä mitättömältä.

— Älä sinä koeta koukkuilla, mies, selvitti vaaleatukkainen siinä rauhallisesti. — Vettä sinä saatat hyvinkin tarvita, mutta sydäntaudit eivät minuun tepsi. Eikä isorokko myös. Eikä kolerakaan. — Ja aseita sinulla ei enää ole.

Varmasti eversti Ciudád ei ollut aavistanut, minkälaisen hirmun jäljille hän hänet, Benito Peronnen oli lähettänyt.

Ikäänkuin lukien uudelleen yllätetyn urkkijan ajatukset vaaleatukkainen samassa sanoi:

— Sinä olet siis Benito Peronne? Vai? — Onko se kenties sattumalta sinun oikea nimesi?

Vasta kuudennen pyhimyksen nimen kohdalla kauhistunut urkkija tointui sen verran, että näki muistikirjansa vaaleatukkaisen kädessä. Santa Euphemia! Eihän mies sentään ihan itse paholainen ollut! Ei kuitenkaan kyennyt suoraan nahan lävitse nimeä lukemaan.

— Minä olen Benito Peronne.

Vaaleatukkainen nyökkäsi:

— Toistaiseksi, ystäväiseni. Sanokaamme varmuuden vuoksi: toistaiseksi. On hyvin mahdollista, että eversti Ciudád jo huomenna saa puhua uskollisesta Benito Peronne vainajasta. — Kuinka?

— Herra!

— Vai niin. Ja minä kun jo olin kuulevinani sinun jatkavan siitä, mihin ennen sydänkohtaustasi keskeytit. Mutta tietysti sinä jatkatkin. Eikö totta, Benitoseni? Jatkathan sinä. Sinä, minun käsittääkseni, vähitellen jo alat tuntea minut.

— Kyllä, herra.

— Siis?

— Kyllä minä jo tunnen, monsieur.

— Siis?

— Eversti Ciudádin määräyksestä minun ennen kaikkea oli otettava selko siitä …

Vaununkäytävästä kuului varomatonta kolinaa.

Vaaleatukkainen ojentautui mukavammin istuimellaan. Hän otti vierestään käteensä sanomalehden, eikä ollut lukiessaan heti huomaavinaankaan, kun osaston ovi avautui.

— Huomenta, señores, toivotti hyväntuulinen junailija ovelta. — Saavumme puolen tunnin kuluttua Arcilaan. Kaikki paukutus on tämän yön osalta lopussa.

— Mitä paukutusta se oikein oli? tiedusteli vaaleatukkainen kohteliaan viattomana. — Minusta tuntui, että ammuttiin ihan konekivääreillä.

— Muuan riffipäällikkö on leikkinyt ryöväriä parin viime viikon kuluessa, señor. — Sen vuoksi me ammumme heti, kun huomaamme radanvarressa yöllä outoja olentoja. — Miten asia olikaan, señores? Teillähän taisikin olla lippu Tangeriin?

Vaaleatukkainen mies kaivoi poveltaan mustakantisen muistikirjan. Sen lehtien lomasta hän otti huolellisesti taitetun paperin, jonka merkitsevästi hymyillen ojensi junailijalle.

Vasemmassa kädessään hän yhä piti sanomalehteä. Junailija syventyi tutkimaan taitelmaa, eikä Benito Peronne saanut sanotuksi mitään. Sanomalehden lomitse hän näki mustansinisen, sievän piipun, joka järkkymättömän kohtalokkaasti oli suunnattu kohti hänen kivistävää sydäntään.

— Olkaa hyvä, junailija kosketti kahdella sormella ohimoaan. — Niitä on tuollaisia — hänen silmänsä sylkäisivät sydäntautisen urkkijan suuntaan — niitä on tätänykyä ihan liikaa liikkeellä.

— Pian niistä päästään, vakuutti vaaleatukkainen junailijalle, joka juuri sulki oven jälkeensä.

Sitten hän itsekin vielä kerran luki eversti Ciudádin allekirjoittaman määräyksen, jonka oli ottanut Benito Peronnen povelta:

… valtuutetaan tavattaessa urkkijana vangitsemaan vaaleatukkainen ulkomaalainen. Puhuu puhtaasti espanjaa …

Vaaleatukkainen mies mietti hetken.

— Missä eversti Ciudád tällä hetkellä on? hän kysyi asiallisesti.

— Hän on Arcilan komendantti, vastasi