Sotaministeriön paperit

By Frank Heller

Jännitystä, tiukkoja tilanteita ja rakkautta 1900-luvun alun Belgiassa.On heinäkuu vuonna 1914 ja ensimmäinen maailmansota on juuri syttynyt. Kun ruotsalainen opiskelija Tarras Grooth hyppää junasta Belgiassa keskellä ei-mitään, Grooth huomaa olevansa kiperässä tilanteessa. Miten hän löytää tiensä ihmisasutuksen luo? Missä hän yöpyy? Grooth ei kuitenkaan arvaa, että pahin on vielä edessä. Hän on nimittäin ottanut junasta väärän takin – ja tämän takin taskuissa on valtiosalaisuuksia sisältäviä papereita! Mikä avuksi, kun Groothia luullaan vakoojaksi? Uskooko kukaan hänen tarinaansa?Sotaministeriön paperit on Frank Hellerin mukaansatempaava seikkailuromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2022
• ISBN: 9788728187326

Book preview

Sotaministeriön paperit

Translated by Hemminki Karjalainen

Original title: Monsieur Jean-Louis Kessels papper

Original language: Swedish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1915, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728187326

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Tapauksia eräänä heinäkuun yönä.

Pam-pam-pam. U-u-it! U-u-it! U-u-it! V-z-z-z-z… Tärähdys, jatkuvia nykäyksiä pikajunan makuuvaunuissa; jättiläisveturin kolminkertainen kimakka vihellys; puoli minuuttia sähiseviä höyry- ja savupilviä; senjälkeen on kaikki taas rauhallista ja yöpikajuna Bryssel—Namur—Liège—Saksa jyrisee edelleen helteisessä heinäkuun yössä. Pieni välikohtaus jonkun vahtituvan luona, siinä kaikki.

Matkustajat, jotka ovat uneliaasti kohottautuneet kyynärpäänsä varaan kojuissaan ja avanneet oven käytävään, vääntävät taas sähkövalon sammuksiin ja vetävät peiton korviinsa. Mitä riivatun meteliä tuo veturi pitääkään? Eikö edes tällaisessa loistojunassa saa nukkua rauhassa? Muutamia tämänsuuntaisia murahduksia kuuluu makuukojuista; senjälkeen on kaikki hiljaista, ja muutamia yksinäisiä kuorsauksia lukuunottamatta kuuluu vain vaununpyörien jytinää ja vaunujen seinälaudoituksen hiljaista ritinää, kun se kiristyy jossakin käänteessä.

Mies, joka astui junaan Liègessä ja äskeisen melun aikana levottomana pisti päänsä ulos ikkunasta, on vetäytynyt takaisin osastoonsa, luotuaan herra Tarras Groothiin nopean silmäyksen, jossa oli puoliksi epäluuloa ja puoliksi pelkoa; ja herra Tarras Grooth, joka seisoo paitahihasillaan ulkona käytävässä, on jälleen kahden kesken hänen kanssaan koko tässä makuuvaunussa, joka on junan viimeinen, ja tuijottaa käsivarret ikkunanpieleen nojaten ulos yöhön.

Pikajuna vierii, kiemurtelee, jyrisee yli siltain ja läpi tunnelien, ja herra Tarras Groothin ajatukset seuraavat jyrinän tahtia.

— Lemmon kuumuus! Mahdotonta nukkua. Milloin hitossa päästään Herbestaliin? Olisipa pikarillinen whiskyä. Tulihan siepatuksi montakin pikarillista Ostendessa, Brysselissä ja Namurissa, mutta ei riittävästi tällaiselle päivälle … Ja kaikkityyni on setä Salomonin syy … setä Salomonin, jonka korjatkoon p— … setä Salomonin, joka voi olla hiukan oikeassakin ….

— Vaikka hän olisikin oikeassa, niin tämä nyt kuitenkin oli ihan hittoa. Eikö hän voi käsittää, että ihminen on vain kerran nuori, heittäytyy valloilleen, tekee tyhmyyksiä … Eikö hän koskaan ole itse hypännyt yli aisojensa?

— On kuin onkin! Ja hurjasti sittekin, siitä voi lyödä vetoa. Paljoa pahemmin kuin nykyajan nuoriso — paljoa pahemmin kuin Tarras Grooth!

— Mutta oli miten oli, hän on nyt saanut päähänsä — hei, mikä hätänä?

„Vai niin, — junailija. Miksikö minä seison täällä ulkona? Siksi että se miellyttää minua, ymmärrättekö? Niin, diable, juuri siksi että se miellyttää minua … no, ei millään pahalla … Olkaa hyvä, tuossa on frangi. Eikö junailija voisi hommata jostakin yhtä whiskyä? Ei ole ravintolavaunua? No, samapa se; hyvää yötä!"

Junailija poistuu väännettyään käytävän sähkövalaistuksen puolivoimaiseksi, ja Tarras Grooth jatkaa käsivarret ikkunanpielellä mietelmiään. Silloin tällöin lehahtaa vaunuun heinäkuista ilmaa, jossa on puoliksi heinäntuoksua, puoliksi nokea.

… Sillä onhan toki viheliäistä, että tuollaisen vanhan, mahatautisen herran kiellon pitääkin pilata ihmisen elämänura, herran jolla on varaa vetelehtiä Ostendessa, joka ei tahdo hellittää viittäkolmattatuhatta kruunua pelastaakseen ainoan veljenpoikansa ja hänen tulevaisuutensa. Ja minkä loistavan tulevaisuuden … luultavasti. Ei, varmasti. Olkoonpa, että sitä on tähän asti loistanut enimmäkseen samppanjaillallisilla naisten kanssa tai ilman ja joko koti- tai ulkomaisissa kylpypaikoissa — sellainen menee ohitse vuosien mukana. Vuosien, joita on tuossa kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden välillä, ja ne on Tarras Grooth sivuuttanut kuusi päivää sitten … Hauska syntymäpäivä! Ja juuri kun ihminen oli täynnä mitä järkevimpiä, mitä parhaimpia aikomuksia: rehellistä työtä diplomaattikunnassa, tutkinto yliopistossa, kaihkea mitä saattoi toivoa! — silloin sanoo ukko ei! tuohon välttämättömään kahteenkymmeneenviiteentuhanteen. Periköön hänet paha — eikä sittenkään ole aivan varmaa, vaikka hän olisi oikeassa. Viisikymmentätuhatta kolmessa vuodessa on koko hyvää menoa. Mutta juuri nyt, kun diplomaatilla olisi niin paljon tehtävää, sodanuhka ja jos jotakin. Itävalta ja Serbia — sanotaanhan siitä olevan vaaraa koko Europalle. Pötyä tietysti, niinkuin aina, mutta …

Mitähän kello on? Kahtakymmentä yli kaksitoista. Jos sitä … Hei! Hei! Mitä nyt?.

V-z-z-z! R-r-r-r. U-u-it! U-u-it!U-u-it! V-z-z — — pam!

Pikajunan vaunut tömähtävät jälleen vastakkain, höyry sihisee. Veturin vihellykset seuraavat keskeytymättä toisiaan. Pam-pam! Vaunut tömähtelevät yhteen hiukan hitaammassa tahdissa; juna pysähtyy.

Tarras Grooth kuroittautuu ulos niin pitkälle kuin suinkin mahdollista ja tuijottaa pimeyteen. Veturinsavu liitää ohitse harmaina siekaleina. Kaksoisraiteiden toisella puolen häämöittää puita; vettä oikealla puolen — joki tahi lammikko nähtävästi. Taivas pilvessä, ei ainoatakaan tähteä. Eikä mitään muuta näkyvissä. Mikä tätä kirottua junaa oikein vaivaa? Onkohan …

Tarras Grooth käännähtää käytävään päin. Se on tyhjillään. Tarkemmin ajatellessa johtuu hänelle nyt mieleen, että hän varmastikin on vaunussa kahden kesken tuon miehen kanssa, joka tuli junaan Liègessä ja jolla on makuukoju hänen omansa vieressä. Makuuosastojen ovet ovat lentäneet puolittain auki junan pysähtyessä antamasta nykäyksestä, ja hän näkee vilaukselta niiden avonaiset vuoteet.

Tarras Grooth tuijottaa kauvan ja silmissään vakavuus, joka on seurauksena monista whisky-laseista, vaununsa numeroa. 0189 … 0189 … Yksi ja kahdeksan on yhdeksän ja siihen yhdeksän on kahdeksantoista … 0189 … Äkkiä syöksähtää junailija juosten läpi käytävän. Tarras Grooth tekee hänelle ohimennen kysymyksen, mutta toinen rientää eteenpäin vastaamatta, heittää vaunun takapäässä oven auki, hyppää alas kiskoille ja on tiessään. Avatusta ovesta tulvii sisälle viileätä ilmaa.

Tarras Groothin vaunussa on edelleenkin hiljaista. Edellä olevasta vaunusta kuuluu selvästi puhelua. Mutta mitään ei tapahdu. Veturin vihellykset ja höyryn sihinä ovat vaienneet.

Äkkiä sammuu sähkövalo koko vaunussa, leimahtaa vielä kerran ja sammuu taas, täydellä todella. Tarras Grooth hellittää kätensä ikkunanpielestä ja tuijottaa epävarmasti ympärilleen, mutta saa samalla mielijohteen, joka tuntuu hänestä nerokkaalta: mennä junailijan perässä ja ottaa selville, mitä on tekeillä … Mitä lempoa on tekeillä! Mutta ei tietystikään kannata lähteä paitahihasillaan …

Tarras Grooth avaa oven vaununosastoon, jonka edessä hän on seissyt, pistää pimeässä kätensä sisälle ja ottaa sieltä vaatenaulakosta takin. Senjälkeen hän hapuilee eteenpäin pimeässä käytävässä sen toisessa päässä olevaa avointa ovea kohden, tirkistelee hetken aikaa eteensä ulos ja hyppää maahan.

Ah, kuinka ihanaa! Miten hitossa tuolla sisällä voi olla niin kuumaa ja täällä ulkona näin viileätä ja suloista? Ihmeellinen yö — olisipa vain ollut kuutamo. Mutta mikä vietävä tätä junaa vaivaa?

Tarras Grooth, jonka ajatukset ovat palautuneet hänen asiaansa rautatiellä, kulkee pari askelta junan suuntaan, pysähtyy sitten hetkeksi, raapaisee tulitikkua ja sytyttää savukkeen sillä verkkaisuudella, joka seuraa useita whisky-laseja. Hänen juuri puuhatessaan tässä toimituksessa töykkäisee joku häntä ohimennessään, ja hän katsahtaa ylös. Hän näkee vilahdukselta pienen, mustaviiksisen miehen, joka on kurttuinen kuin pähkinä ja tummassa puvussa; hänen katsoessaan tämä kääntyy pois ja mutisee jotakin. Tarras Grooth näkee hänen kasvonsa vain lyhyen sekunnin ajan epämääräisessä tulitikun valossa, mutta whisky-ryypyistä huolimatta selvenee hänelle äkkiä ajatus, ettei hän unohda tätä milloinkaan: mies on yksisilmäinen, ilman emaljisilmää. Toisen silmän jättämä aukko on tummanpunainen, ja sen ylitse riippuu nahkapoimu. Sitten sammuu tulitikku, ja mies on jo kiiruhtanut eteenpäin. Mutta Tarras Grooth, joka yhä vieläkin tarkkailee häntä silmät selkoselällään, näkee yhtäkkiä jotakin, mikä saattaa hänet hämmästymään: yksisilmäinen mies on tarttunut hänen oman vaununsa kaidetankoon ja kapuaa nyt ylös! Hänen vaunuunsa, jossa hän oli kahden kesken Liègestä tulleen miehen kanssa! Mitä vietävää …

Äkkiä, ennenkuin Tarras Grooth on noitumisessaan ennättänyt sen pitemmälle, sokaistuvat hänen silmänsä ja korvansa salamantapaisesta valosta ja ukkosta muistuttavasta jyrinästä. Edessäpäin olevasta pimeydestä syöksyy pikaisesti esiin jotakin raskasta, jylisevää, täynnä punaista ja valkoista hohdetta — kuten näyttää suoraan Tarras Groothia ja hänen junaansa kohden. Toinen pikajuna! Toinen pikajuna! Tarras Grooth määrittelee yhdessä silmänräpäyksessä molempien raiteiden välisen leveyden ja matkan itsensä ja vaununsa avonaisen oven välillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän hyppää tiikerin loikkauksella yli vieressään olevien raiteiden. Hänen jalkansa kompastuvat johonkin ja hän kierii ruohoista ratavallia alas. Korkealla hänen päänsä päällä jyrisevät ja kolisevat vaununpyörät; sitten on kaikki nopeasti ohitse ja hän nousee puoliksi huumaantuneena, puoliksi taintuneena seisomaan. Mutta ei kestä sekuntiakaan, kun hänen kielensä kanta kirpoaa, hänen äänensä koroittantuu epätoivonhuutoon, ja hän alkaa kiivetä ylös ratavallia, jota pitkin hän äsken oli kierinyt — hänen junansa kaikissa vaunuissa on syttynyt sähkö, höyry sihisee ja veturista lähtee vihellys … Juna alkaa vieriä matkaansa. Vielä puoli minuuttia, ja se on melkein kokonaan kadonnut näkyvistä radan tekemän mutkan taakse. Tarras Grooth näkee sen valkean takalyhdyn; sitten ei enää mitään.

Juna on tiessään, ja Tarras Grooth seisoo yksinään radalla kiroten sydämensä pohjasta ja käyttäen Belgiasta nimityksiä, jotka kuultuina olisivat ainaiseksi tehneet hänet mahdottomaksi diplomaattiselle uralle.

Mutta niitä ei kuule kukaan.

Kaikki on autiota ja tyhjää. Tarras Grooth istuutuu maahan miettimään, pää ratavallilta putoamisesta sekaisena ja äkkiä tietoisena Ostendessa, Brysselissä ja Namurissa nauttimistaan ahkerista whisky-ryypyistä.

Me jätämme sikseen hänen mietelmänsä, jotka eivät millään tavalla vaikuta kertomukseemme, ja siirrymme Tarras Groothin ensimäiseen toimenpiteeseen. Meidän on pakko todeta, että se oli niin järjetön kuin suinkin ja ymmärrettävissä vain niiden kahden tosiseikan nojalla, joista jo äsken huomautimme: ratavallilta putoamisen ja Ostendessa, Brysselissä ja Namurissa otettujen lukuisten whisky-lasien.

Sillä mitä olisi herra Groothin pitänyt tehdä, kun hän äkkiarvaamatta huomasi olevansa yksinänsä belgialaisella rautatieradalla? Epäilemättä olisi hänen pitänyt seurata rataa, kunnes olisi saapunut jollekin rautatieasemalle, maksaa siellä mahdollisesti vaadittavat sakot, sähköittää, saada takaisin matkatavaransa ja jatkaa matkaansa ihmisten tavalla. Mutta mitä teki hän sensijaan?

Hän kiipesi rata-aitauksen ylitse, totesi tulleensa metsään tai puistontapaiseen ja jatkoi matkaansa erästä polkua pitkin, joka oli ilmaantunut hänen eteensä, samalla kun hänen sydämensä ja huulensa, jotka puhuivat vain siitä, mistä hänen sydämensä oli kylläinen, innokkaasti noituivat maata, jossa hän nyt oli, ja sen rautatiehallitusta.

Tästä johtui, että Tarras Grooth eksyi kotimatkallaan Ostendesta ja turhasta keskustelustaan setänsä Salomon Groothin kanssa; ja tästä johtui myöskin että hänen ratansa kokonaan muuttui ja että hän tuli näyttelemään jonkinlaista osaa tapauksissa, jotka olivat paljoa suurempia kuin Tarras Grooth itse, suurempia kuin hänen suunnittelemansa elämänura, kuin se maa, jossa hän oli ja se maa, josta hän oli syntyisin.

Sillä ylläkerrotut tapaukset sattuivat heinäkuun 30. ja 31. päivän välisenä yönä vuonna 1914; ja kohtalon oikusta oli Tarras Groothista äkkiarvaamatta tullut pieni hammasratas niiden tapausten sarjaan, jotka pian senjälkeen kehittyivät suurimmaksi näytelmäksi, mitä ihmiskunta milloinkaan on nähnyt: maailmandraamaksi vuonna 1914.

II.

Joka (jossain määrin) muistuttaa tunnettuja romanttisia satuja.

Tarras Groothin valtiomiesura olisi varmaankin (jos maailman meno olisi häiriintymättömänä saanut jatkua) muodostunut koko joukon suoremmaksi ja mutkattomammaksi kuin se taival, jonka hän suoritti kello yhden ja kahden välillä tuona yönä, jonka alkuvaiheita edellisessä luvussa kuvailimme. Totuudenrakkaus pakoittaa meidät heti tunnustamaan, että tämä mietelmä on lähtöisin meistä eikä Tarras Groothista: sillä tämä herra oli niin kiintynyt rautatiematkalla tapahtuneeseen onnettomuuteensa, että häneltä aluksi riitti tuskin ainoatakaan ajatusta ympäröivää aistimaailmaa varten. Kun se vähitellen alkoi hänelle kirkastua, lienee kello ollut lähemmä kaksi ja hän oli kai ollut kulussa melkein kokonaisen tunnin. Näihin aikoihin alkoivat hänen ajatuksensa vähitellen vapautua siitä aiheesta, jonka ympärillä ne siihen asti olivat pyörineet yhtä itsepäisesti kuin hyttynen kiertää liekkiä; ja Tarras Grooth, joka edellisen tunnin aikana oli syytänyt Belgian kuningaskunnan ylitse mitä vaihtelevimpia kirouksia, havahtui äkkiä maantieteellisiin mietelmiin tästä valtakunnasta, mikä saattoi hänet hiljentämään vauhtiaan ja tuijottamaan rypistetyin kulmakarvoin ympärilleen yön pimeyteen.

Eikö hänelle aina oltu koulussa opetettu, että Belgia oli tehdasmaa, tärkeiden metalliteollisuuksien tyyssija ja maapallon tiheimmin asuttuja seutuja? Eikö se kerta kaikkiaan ollutkin kaikkein tihein? Ja silloinhan — mikä hitto tässä oli tarkoituksena? Kuinka kauvan hän olikaan kulkenut tässä metsässä tai puistossa? Piru tietäköön, mutta hiton kauvan, ja metsää oli yhä vain, eikä hän ollut nähnyt vilahdustakaan mistään talosta enempää kuin ihmisestäkään!

Peräti hullunkurista! Tarras Grooth rypisti silmäkulmiaan yhä tuimemmin ja tuijotti kaikkein ankarimmalla katseellaan ympärillä vaaniviin varjoihin.

Näkyi vain puiden ja pensaiden ääriviivoja ja pieniä valoläikkiä pilvisellä yötaivaalla. Olisipa edes ollut kuutamo … Mitä riivatun aarniometsiä saattoi olla keskellä Belgiaa? Jos niitä jatkui vielä kauvan, niin valehteli maantieto pahemmin kuin Ananias — —

Tarras Groöth alkoi taivaltaa jälleen epätoivon vimmalla, ikäänkuin saadakseen nuo petolliset maantieteilijät kiinni itse teosta. Seuraavien viidentoista tai kahdenkymmenen minuutin kuluessa hän saapasteli suoraan eteenpäin tuota polkua, joka ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua; senjälkeen hän pysähtyi kuin naulan kantaan: hän oli saanut uuden ajatuksen.

Kuinkas olikaan? Eivätkö ihmiset, jotka joutuvat eksyksiin erämaassa, kulje tavallisesti ympyrää? Kiertävät kiertämistään pääsemättä puusta pitkään. Olikohan hänkin tehnyt samoin? Se selittäisi asian. Jos poikkeaisi polulta — menisi katsomaan, eikö läheisyydessä olisi suurempaa tietä …

Hän epäröi pari silmänräpäystä ja katseli miettivänä risahtelevia, polun kummallakin puolella nuokkuvia pensastoja. Niissä ei todellakaan näkynyt yhtään harvenevaa kohtaa. Ei vieläkään mitään aukeamaa! Tällaisen heikkarin pitkän jalkamarssin jälkeen tässä tiheästi asutussa, aarniometsäin peittämässä teollisuusmaassa … Tuhannen …

Tarras Grooth pysähtyi kesken kiroustaan. Vihdoinkin oli puiden suhinan katkaissut eräs ääni — asutusta ilmaiseva ääni, koiran haukunta. Oikealla. Heikosti, mutta kuuluvasti. Ja jos tuolla oikealla kädellä oli koiria, jotka haukkuivat, niin oli siellä kai myöskin ihmisiä, joita ne haukkuivat tai jotka olivat panneet ne haukkumaan. Aarniometsä oli siis vihdoinkin lopussa. Siis jotakin, minne suunnata kulkunsa.

Tuhlaamatta enempiä ajatuksia siihen, mitä hänen nyt oikeastaan pitäisi tehdä (se olisi ollut