Kunta konkurssissa

By Simo Ojanen

Pieni suomalainen maalaiskunta on jo pitkään ollut vakavissa talousvaikeuksissa. Vaikuttaa siltä, ettei ahdingosta ole ulospääsyä – kunnallispoliitikoilla ei ole yhtä selkeää vastausta siihen, kuinka tästä selvitään eteenpäin. Kunnan arkisessa elämässä tapahtuu kuitenkin yllättävä käänne, kun paikkakunnalle saapuu mystinen muukalainen, joka tuo vauhtia paikalliseen elämään. Tämä vieras ei nimittäin ole tästä todellisuudesta – vaan avaruudesta saakka. "Kunta konkurssissa" on Simo Ojasen humoristinen scifi-romaani vuodelta 1984. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726486247

Book preview

www.egmont.com

1

Leveä ja hyvänhajuinen auto syöksyy säihkyvänä metallipakettina höyryävää asfalttitietä. Äänetön lituska auto humisee eteenpäin. Ulkona kimmahtelee kesä ja aurinko, hullaannuttava vihreys.

On keskipäivä jossakin Suomessa päiväuutisten aikaan, kun taloissa kuunnellaan säätiedotusta, kuoritaan perunoita; haarukat ja veitset kilahtelevat. Pihamailla traktorit kumarassa konehorteessaan.

Heinäkuuta väkevimmillään ja pelloilta raskaat lamaannuttavat tuoksut. Seipäitä ja heinänpaaleja ja vasta niitetyn heinän viilletty kauneus.

Perhoset läikähtelemässä valosta varjoon ja toteuttamassa nimeämätöntä ohjelmaansa. Helteen uuvuttamat linnut liekkumassa sameavetistä jokea ylös ja alas.

Äänetön lituska auto jarruttaa valtatiellä, kääntyy jyrkästi sivutielle vasemmalle. Etuistuimella kahdet vai kolmet kasvot; jollakin kiikarimaiset aurinkolasit tai tuntosarvet. Jollakulla toisella kädessä kimalteleva automaattiase, kenties monikerroksinen maaginen peili tai elektorinipeli.

Kapeansuikea sorainen kylätie. Pajunoksat paukkuvat auton kromattuihin pelteihin. Äkkiä kilometri myrkytettyä lokakuunruskeaa pensaikkoa, pieniä vihreitä varoituslappusia, kuollut varpunen keskellä tietä.

Heinäsirkat ovat vaienneet. Perhosten sukkulainen kiepunta pysähtynyt. Auringon roihu, kuumuus, pakahduttava. Pian on hetki, se on jo läsnä kaikessa.

Auto tulee, antennipiiskoja edessä ja takana. Vauhti hidastuu tienmutkassa ja jossakin kromin seassa välkyttää sininen valo. Oikeanpuoleinen etuovi singahtaa auki ja takaa nähden autosta lennähtää tumma möhkäle pajupensaikkoon. Ovi painuu kiinni äänettömästi ja auto on taas ehjä kiiltävä muoto. Nyt auto litistyy ylenevässä maastossa ja heilahtaa mäen yli näkymättömiin.

Pölyntahmea lehti liikahtaa pientareella tuulen kosketuksesta. Ensimmäinen heinäsirkka aloittaa. Ei ainoatakaan pilveä tyhjentyneessä sinessä.

2

Maailman komein auto heidän maillaan!

Frans Niemelä ei uskonut pariin minuuttiin silmiään. Seitsemänkymmentäseitsemän vuotta takana; samassa vuosien läjässä kaikki lailliset sodat, jokin yleislakkokin, hullupäiset maidon lumeen kaatamiset ja nyt kaikenmaailman puliveivarit soittamassa suutaan, lahtaamassa elukoita ja viemässä koko maata pakettiin ja konkurssiin.

– Ihme!

Hän seisoi jalat harallaan perunamaan vaoissa ja tuijotti äimistyneenä auton perään. Frans Niemelä, köyrynlaiha ja rahisten hengittävä vanhaisäntä nitropurkki vasemmassa housuntaskussa asettui äsken vakoihin nähdäkseen vain, että rikkaruohot kasvoivat röheämmin kuin perunantaimet. Pojan ja sen naisen syytä paljot rikkaruohot niin kuin kaikki tämän talon elämä ja surkeus sen päivän jälkeen, kun hänet pakotettiin väkisin luopumaan.

– Helvetillinen ihme! hän karjui kuusenlatvoja päin ja oli äkkiä kirpakkaa riemua täynnä.

Hän näki mustan kalliin auton syöksyvän talojen välistä. Hänelle tuli kohta omituinen olo, hän jo aavisti jotain. Sieltä se tuli pyörät ulisten kuin television kuvassa, jossa aikamiehet ajelee tolkuttomasti ja kaahaa hyvät autot romuiksi ja ammuskelevat naamat irvessä toisiaan tulipatsaina roihuavien autojen takaa ja joka ainut pamahdus ja parku ihmisten lupamaksuilla ja veroilla.

– Se on!

Hän tuijotti lumoutuneena leveää, kallista, mustaa autoa ja tuli ylevä tunne kuin omissa häissä. Oli juhlaa, että tuollainen auto suostui keinahtelemaan hänen entisten peltojensa halki ja sitä sai vielä raihnas eläkeukko seurata ilmaiseksi ja että se vielä jätti suuren maailman hajunsa pojan heinämaahan, pillikkeiseen perunamaahan ja tähän hautovaan hilseilevään ilmaan, jonka alla ei enää mikään ollut hänen omaansa paitsi tämä klohmuinen ruumis ja muijavainaan kanssa yhteinen hautapaikka, sekin tosin hänelle liian lyhyt, kolkko mini.

– On meininkiä, pojat!

Auto kiiti uljaana ja säihkyvänä heinämaan sivua, vohahti näivettyneen sokerimaan ohi ja oli niin kuin se olisi hiljentänyt vauhtia mäen poskessa. Perunamaalta näytti kuin ovi olisi lennähtänyt auki ja jotakin tummaa höytyväistä olisi paiskattu ulos.

Vaikka se ei enää kulkenut heidän maallaan, hän ei päästänyt sitä silmistään. Siellä se säihkyi naapurin sateenharmaata harvaa latoa vasten. Se hävisi hetkeksi sakeaan pölypilveen ja Jussilan navetan sivussa näytti kuin sen pyörät olisivat olleet irti maasta.

Hän sulki silmänsä ja katsoi taas, kun oli laskenut neljään. Sen täytyi olla totta. Hänen näössään ei koskaan ollut ollut mitään vikaa. Musta kimalteleva auto nousi hitaasti, mutta varmasti ilmaan. Se kimmelsi mahtavana möykkynä korkeimpien puunlatvusten yläpuolella. Pakoputkesta tuprusi mustaa sakeaa savua, joka ikään kuin muodosti jonkin kuvion. Auto lensi vaakasuorassa asennossa tien suuntaisesti aavistuksen verran vaappuen.

Se kohosi korkeammalle, pieneni. Mattilan maitolavan kohdalla se rupesi kiertymään kohtisuoraan ylöspäin ja joutui auringon kanssa samalle linjalle. Sitä ei voinut enää katsoa ihmisen silmillä.

– Se oli, hän henkäisi ja tärisi kauttaaltaan. Hän tajusi seisovansa keskellä pojan perunapeltoa; vesiheinää, pillikkeitä, juolavehnää ja vain sattumalta perunantaimi kitumassa rikkaruohon alla.

– Ei semmoista näe kuin kerran elämässä, hän puhui ja vilkaisi hätäisesti ympärilleen. Pihalla ei näkynyt poikaa ja sen naista. Poika tietysti plaraamassa olemattomien kokouslistojensa kanssa ja mustasilmäinen nainen puputtamassa jääkaapin edessä ruokaa.

Näky oli ollut pelkästään hänen onnensa. Taivaalla oli enää pelkkä hohkava aurinko ja rautatien päällä muutama luiru pilvenhahtuva kypsymässä. Autosta ei jälkeäkään.

Mutta hän oli varma, että se oli ollut. Mitä hän sitten uskoi, ellei omia silmiään! Mieleen kierähti nyt, että hänen isänsä oli nähnyt kuusitoistavuotiaana yli 50 kilometrin päässä olevan kaupungin ikään kuin kohonneena kantimiltaan; se leijui taivaanrannan yläpuolella. Isä oli nähnyt selvästi torin ja takajaloilleen korskahdelleet pillastuneet hevoset: iso puurakennus oli syttynyt tuleen torin vastakkaisella laidalla. Talosta raahattiin miehissä raskaita huonekaluja ulos. Ja se tulipalo oli totta, sillä markkinoilta seuraavana päivänä saapuneet miehet olivat puhuneet suureen ääneen tulipalosta. Isä ei ollut uskaltanut puhua näkemästään sanaakaan. Talossa oli jo yksi tylsämielinen mies, isän setä, joka oli varmuuden vuoksi kytketty kettingeillä renkaaseen.

– Kun kauan elää, niin näkee...

Hänellä oli koko aamun ollut tahmean hapan kuoleman maku suussaan. Kun hän aamusella veti housuja jalkaansa, hänelle sykähti selvä tuntemus, että jossakin kohtaa tulee tänään loppu. Hän ei voinut olla tihraamatta naista vahingoniloisesti: nyt se räpäkkö joutuisi järjestämään hautajaisia tämmöisellä hullumaisella helteellä, juoksemaan mustassa hikisessä surupuvussaan, jota se aina kerran pari viikossa kävi esittelemässä hänelle, kun hän oli huonompana ja makaili kamarissaan.

Frans muisti auton ja unohti perunamaan ja harppoi vaonpohjia tielle päin. Mielessä muistikuva, että auton ovi oli avattu ja sieltä oli paiskattu jotakin tienposkeen.

Hän jäi seisomaan keskelle tietä. Jos onnistuu kuolemaan auton alle, saa ainakin nimensä lehteen ilmaiseksi. Valtion paikallistie, mutta huonommassa kunnossa kuin ennen kylätienä ja silloin, kun hän oli hoitokunnan päänä ja sukelsi pahimmilla pyryillä kohta aamuviideltä hevosten kanssa auraamaan.

Hänellä ei ollut sukkia. Einon nainen vei kaikki pesuun, kyttäili kamarin ovisuussa ja sieppasi salaa ja vei, kalsarit, paidat, kaikki. Sanoi pesevänsä, mutta saattoi yhtä hyvin heittää pesään ja tunkiolle. Hänellä ei olisi päällä mitään, jos hän ei piilottaisi jemmaan patjan alle ja laatikkoihin lukkojen taakse.

Kenkien sisälle rapisi kävellessä hiekkaa; se oli hänelle sama. Tavallisen paksu nahka joka paikassa, koko elämä saman nahan kanssa. Jos hän putoaa tänään pois elämästä, hän on melkein viimeinen ikäisistään täällä. Joku Vikki oli vuotta vanhempi jossakin radan takana: se möyri nelinkontin peltoja, ei kuullut eikä nähnyt eikä tajunnut, kaheli viallinen honottaja.

Hänellä oli kävelevät jalat ja ymmärrys. Kun hän viimeksi kävi verotoimistossa ja kansaneläkepaikassa risan haulikkonsa kanssa, kuikelot naiset poukkoilivat pitkin seiniä ja voihkivat poliisia ja Jumalaa.

Tien mutkassa Frans pysähtyi ja katsoi molempiin suuntiin. Jokseenkin näillä main. Hän haravoi silmillään pientareita ja ojantaustaa. Hämähäkinseitit sädehtivät pajunoksissa. Omituisen hiljaista joka paikassa. Tämmöisen pysähtyneisyyden täytyi merkitä jotakin tavatonta.

Missään ei näkynyt ketään. Jos hän olikin nähnyt väärin? Hän kahlasi pientaretta, käänteli pölynharmaita oksia sivuun, kurkotteli kaula pitkänä joka taholle. Heinikkoon oli jokin auto tyhjentänyt tuhkakuppinsa. Sikaarinpätkiä. Ettei vain Karvasen Joonas ole ollut hurvittelemassa naisineen. Hän kiersi suurimman pajupuskan ja hyppäsi varovasti ojan toiselle puolelle. Hän vilkaisi taloon, perunamaalle ja omiin jalkoihinsa. Jossakin tässä.

Hän kahlasi pajujen seassa ja tunsi samassa nenässään oudon pistävän lemahduksen. Niin kuin joku kauan vettynyt ja suossa lahonnut. Hän painoi jalallaan suurimpia oksia maahan. Samassa hän näki pajujen takana häämöttävän jotakin mustaa.

Rinnassa kävi puristava tunne. Hän koetti nitropurkkia. Se oli vasemmassa housuntaskussa. Hän rynkäsi lähemmäksi ja ajatteli lämpimikseen yhtä sotatilannetta, jolloin noustiin jotakin jyrkkää männikköistä rinnettä ylös eikä kukaan tiennyt varmasti oliko mäen takana vihulaista vai ei.

Frans kumartui, taivutti oksia sivuun. Siellä oli joku elävä. Se liikkui. Sillä oli musta puku päällä tai sitten se oli musta karvaton nahka, öljyinen ja liukas.

Se oli kalju. Sillä oli ihmisen silmät ja nenä ja ihmisen muoto.

3

Eino Niemelä makasi lavitsalla ja yritti lukea kunnanvaltuuston esityslistaa. Hän pinnisti läpi pari kolme riviä, mutta sitten ajatus hukkui. Lihakeitto mylläsi mahassa, oli kärpäsiä ja Aune kalkatti koko ajan jotain isästä.

– Tule nyt kattoon sitä.

Kantokykyluokituksesta siinä koetettiin jotain selittää. Ettei se ollut ollenkaan kunnalle edullinen. Veroäyrikertymät ja tuloutukset ja valtionavut ja sitoumukset kuntainliitoissa ja kunnan velka asukasta kohti ja määrärahojen jatkuvat ylitykset.

– On siinä mulla tossu miehenä, Aune syöksyi päin, riuhtaisi listan hänen kourastaan ja sinkosi lattialle. Se tarrasi vaatteista ja repi pystyyn.

– Tuolla on ulkona ihminen, jolle nauraa koko kylä ja mies tavaa vaan papereita, joista ei tajua mitään eikä voi tajuta, kun päässä on pelkkää pelua.

Eino puristi kätensä nyrkkiin selän takana ja tuli omaa rauhallista vauhtiaan naisen perässä. Joskus hänellä oli täysi piteleminen itsessään; käsi oli jo monta kertaa noussut lyöntiin.

Aune pysähtyi kamarin ikkunan ääreen ja odotti malttamattomana, että hän pääsi vierelle.

– Missä se nyt sitten on? Eino yritti tiirailla.

– Ensin se seisoi tuolla perunamaalla. Se ihminen seiso perunamalla toista tuntia ja koko ajan samassa paikassa. Eikö sillon jo ole ihmisessä jotakin vialla, mitä?

– Ketä se sillä seisomisellaan sitten häiritsi?

Eino tunsi itsessään naisen halveksivan ilmeen kuin luisen töytäisyn arkaan paikkaan.

– Mikään laki seisomista estä...

– Kun ihminen seisoo toista tuntia yhdessä ja samassa paikassa, niin se on...

– Mutta eihän se siellä enää ole.

– Ei. Kun se on nyt tuolla mäen alla. On niin kuin se olisi hävittänyt jotakin. Kulki äsken pitkin tienlaitoja ja toljotti kauan keskellä tietä. Jos sieltä vaan auto olis tullu niin...

– Ja sitähän sää koko ajan toivoit, että sieltä olis tullu.

– Mitä olis sattunu autossa olleille ihmisille. Meitä siitä oltaisiin tultu syyttään, kun on päästetty järjetön ihminen liikkumaan vapaasti.

– Ei se niin järjetön vielä ole, että se täytyisi lukkojen takana pitää, Einon ääni koveni.

– Kun se on! Se on vaarallinen itselleen ja muille ja koko ihmiskunnalle ja sitähän sinä et tajuu, kun olet kohta itte samanlainen olematon toljottaja.

– Molemmat vaan lukkojen taa ja sulle avain, Einolta pääsi kolea nauru. Tosi oli, että hänen olemisensa ja merkityksensä tässä talossa laihtui päivä päivältä. Onneksi oli valtuusto ja maamiesseura ja kone-esittelyjä harva se päivä, että pääsi välillä hengittämään vapaasti muunkinlaista ilmaa.

Hän makasi taas lavitsalla, kun Aune tuli, lyllersi.

– Se seisoo siellä vaan!

– Antaa äijän seisoo.

– Mitä sää nauroit äsken?

– Kantokykyluokitusta, hän heilutteli esityslistaa.

– Mikä se on?

– Heinäharaville ja apulannanlevittäjille tulee sosiaaliturvatunnus vuoden alusta.

– Hullu. Toinen hullu, Aune henkäisi ja lähti.

Radiossa joku nainen puhui ihmissuhteiden viidakosta ja valitti, että lapset joutuivat kärsimään vanhempien ristiriidoista. Aune napsautti radion kiinni kuin vihassa ja rupesi kolistelemaan astioita tiskipöydällä.

– Aamulla kysy radiossa joku, että onko naisella sielu. Oletko sää huomannu, että sulla olis?

– Lue sää hullupää vaan sitä esityslistaas, että voisit oikein munata maailmalla itses.

– Ei helmiä sioille sanoo vanha kansa.

Eino palasi alkuun, mutta kyllästyi heti ensimmäisessä lauseessa. Oli parempi, kun ei lukenut koko listaa. Jos siitä jotakin rupesi ymmärtämään, niin kokouksessa voisi innostua väärässä paikassa paasaamaan ja saisi vain naurunhörhötykset niskaansa. Sai Paavilainen puhua, kun se kaikki kerran tiesi ja oli ryhmän puheenjohtaja.

Eino sulki silmänsä ja ajatteli että tässä kohtaa se hänen elämänsä nyt sitten oli. Kello tikitti koko ajan ja selän takana monta tyhjää ja ikävää vuotta.

4

Frans Niemelällä oli nitropurkki kourassaan, mutta vielä hän ei ottanut. Ensimmäisen nitronsa hän tuuppasi kielen alle silloin, kun ne päättivät, että peltoja saa pistää laillisesti pakettiin. Toisen kun näki, että kaikki muukin maassa menee peruuttamattomasti pieleen.

– Päivää vaan, hän sanoi kovaa ja kallisti tabletin kämmenelle.

Se makasi rähmällään pajupusikon keskellä ja rupesi katsomaan kohti, kun hän puhui. Litteissä kasvoissa näkyi naarmuja ja raapaleita, poskessa paistoi sinertävä mustelma.

– Päivää, Frans sanoi kovempaa.

– Päivä, sieltä tuli kuin radiosta.

– Päivää päivää, Frans riemastui.

– Päivä päivä, se puhui ja oli kuin kapeilla huulilla olisi viivähtänyt hymy.

Se oli harvinaisen lyhyt aikuiseksi ihmiseksi. Musta puku välkähteli ilkeästi päivänvalossa silmiin; se oli jotain hienoa juhlallista kangasta, jota näki korkeintaan television huuhaa-ohjelmissa.

Hänellä oli nitro sormissa, mutta hän pudotti sen takaisin purkkiin. Tärinä käsissä oli lakannut; oli jo ihan tavallinen olo.

– Suomi, Frans Niemelä sanoi. – On maamme Suomi synnyinmaa. Säkkijärven polkka. Rukiveer. Kaputt.

Sen pää kiepahteli hänen puheensa tahtiin; kapeat huulet muikistelivat kuin kalalla. Kuulo sillä oli ja jonkinlainen ymmärrys. Minkähänmaalainen mongertaja se oli?

– Minä oon Frans. Frans, hän tömisti nyrkillä rintaansa. – Frans Niemelä, entinen maanviljelijä, Suomi Finland Paavo Nurmi ja Viren.

Tuntui mukavalta kuunnella omaa ääntään. Kuinka monta päivää siitä oli, kun hän oli viimeksi puhunut ääneen niille. Hullu mikä hullu, puhumattomana parempi.

– Suomi, se näytti häntä.

– Ei kun minä oon Frans ja tää paikka on Suomi. Venäjä, Frans näytti taloon päin. – Ja tuolla on Ruotti.

– Tai, tai, ukkeli näytti taivasta päin. Frans katsoi ylös, mutta siellä siinsi sama sininen taivas kuin aina.

– En oikein tajua sua nyt, Frans tunnusti. – Tai. Mitä se meinaa?

– Tai.

– Tai tai... onko se sun nimi?

-Tai.

– Juu juu, Frans huokaisi. – Kun en ole noita kouluja käyny, en osaa oikein ulkomaan kieliä.

Kyllä se oli elävä olento eikä mikään vieteriukko. Näki hän, kuinka sen rinta kohoili hengityksen tahtiin, puku kipunoi auringossa. Mustanpäilyvät silmät katsoa päkittivät koko ajan häneen. Se ei käynyt päälle eikä pakoillut. Hän painoi nitropurkin kannen kiinni ja työnsi taskuunsa ja samassa hänelle tuli uusi ajatus koko ukkelista.

– Hei, tulikko sinä mua hakeen? Onko jo päivät tullu täyteen?

– Noooo, se haukotteli.

– Juu vai ei?

– Ai ai, se sanoi ja maiskutteli.

Frans kumartui ja törkkäsi sormella olentoa. Se sävähti, lyyhistyi kasaan, silmät lepattivat pelokkaina. Ilmassa kuin palaneen lihan katkua; samanlainen talvisodassa kymmeniä vuosia sitten: pakkasta kolmekymmentäviisi ja autot jyrräämässä höyryten päin veriniljaisena silmänä paisuvaa aurinkoa. Nyt tässä sama palaneen lihan ja puun ja tuskan kirvelevä lemu.

– En mää kuolla pelkää. Maailma on nähty.

Se tuijotti häntä, nyökytteli kuin olisi ymmärtänyt.

– Minä oon Frans, hän näytti sormella itseään.

– – Tai, olento puhui ja osoitti nappulasormellaan itseään.

– Sinä oot Tai, Frans nauroi ja taputti sitä harteille. – Nyt alkaa seljitä. Minä oon Frans ja sinä oot Tai. Pikkuhiljaa pikkuhiljaa.

Frans tarrasi Taita molemmin käsin liukkaista vaatteista ja heipautti sen jaloilleen. Käsiin jäi mustaa hilseistä nukkaa. Tain pienet pyöreät silmät kiiluivat. Häneen se katsoi, häneen se turvasi. Oli juhlaa, että joku vielä tarvitsi häntä.

– Meitistä tulee vielä hyvät kaverit, Frans käänsi pajuja tieltään ja katsoi tien molempiin suuntiin. Ei minkäänlaista liikettä; talon ikkunat olivat tyhjät.

– Mua ei tartte pelätä, hän