Isät kutsuvat poikiaan

By Markku Hattula

Eletään 1960-lukua. Kun pienelle pohjanmaalaisella paikkakunnalle saapuu sirkus, koko kylä menee yllättäen sekaisin. Sirkuksen taikurissa on jotain omituista – levittääkö hän todella hulluutta, niin kuin väitetään? Lapset eivät kuitenkaan arvaa, että taikurilla on raskas taakka kannettavanaan. Hän on suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan jälkeläinen. Taikurin lapsuus oli täynnä kiusaamista, haukkumista ja syrjintää. Mutta miksi taikurilla on niin vahva vaikutus nimenomaan tähän kylään? Ja miten mies päätyi alun perin töihin juuri sirkukseen?Isät kutsuvat poikiaan on kiehtova symbolistinen romaani Markku Hattulalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728451670

Book preview

Isät kutsuvat poikiaan

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2004, 2022 Markku Hattula and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728451670

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Elokuun 5. päivänä 1968 Pohjolan Seutu

Kadonneen sotilaan vene

löytyi tekoaltaasta

Armeijasta lomalla olleen sotilaan pelätään hukkuneen tekoaltaaseen Pohjanmaan Parmavuomalla. Hänen käyttämänsä vene löytyi torstaiiltana tyhjänä Kärkkäsaaren rannasta. Vene oli tarttunut rahkalauttaan. Sotilas oli aiemmin päivällä lähtenyt kalastamaan altaalle.

Poliisi on aloittanut alueella etsinnät ruumiin löytämiseksi. Naarauksia vaikeuttavat veden alle jätetty raivaamaton metsä sekä pintaan nousevat rahkalautat.

Poliisi on vaitonainen hukkumiseen mahdollisesti johtaneista syistä.

Toukokuun 28. päivänä 1969 Pohjolan Seutu

Kiertelevä taikuri

mukiloitiin teltassaan

Kiertelevä taikuri joutui toissa yönä törkeän pahoinpitelyn kohteeksi omassa näytösteltassaan Pohjanmaan Parmavuomalla. Lähistöllä asuva tilallinen löysi tajuttoman miehen teltan edestä postinhakumatkallaan ja hälytti paikalle sairasauton.

Sairaalasta saadun tiedon mukaan taikuri on palannut tajuihinsa eikä hänellä ole välitöntä hengenvaaraa.

Poliisi tutkii asiaa. Ketään ei toistaiseksi ole pidätetty epäiltynä pahoinpitelystä. Asiasta jotakin tietäviä pyydetään ottamaan yhteys lähimpään poliisiin.

Se oli kummallinen vuosi.

Niemen Karin hukkuminen toi kuoleman kylään, lähelle jokaista. Seuraavana keväänä taikuri toi kylään hulluuden. Sen jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Ihmisiin iski levottomuus. Nuoret pakenivat Ruotsiin. Pelko yksin jäämisestä sairastutti heidän vanhempansa.

Meitä alettiin kuljettaa linja-autolla kirkonkylälle peruskouluun. Seisoimme harmaaksi rapatun kivikolossin pölyisellä pihalla omana ryhmänämme, kuuntelimme kirkonkylän penikoiden pilkkahuutoja ja väistelimme heidän viskomiaan kiviä parhaamme mukaan.

Vähitellen opimme puolustamaan itseämme. Hakkasimme malliksi muutaman räkänokan, kuuntelimme opettajien pitkästyttäviä saarnoja ja aloimme sopeutua.

Silti se oli kummallinen vuosi.

2.

Tien risteykseen postilaatikon luo oli ilmestynyt taulu, jossa taikuri ilmoitti näytöksistä. Käärmeitä, taikatemppuja, maailman lihavin nainen. Vappuviikolla tällä paikalla. Tervetuloa.

Peltolampareet tien molemmin puolin kuuluivat Mantereen talolle, joka seisoi ojatörmällä lähellä risteystä haapoja kasvavan metsikön takana. Taikuri oli käynyt kysymässä Mantereen Jusalta luvan pystyttää teltta pellolle risteyksen lähelle. Jusa oli ottanut nuoren, isokokoisen miehen ojentaman satamarkkasen vuokrana ja vielä ilmaisen piletin näytöksiin.

– Mikäs siinä. Joutomaata, Jusa oli sanonut. – Joutaa siinä teltta seisomaan, vaikka aina. Ja onhan jotakin vaihtelua, kun ei täällä niitä marssejakaan, eikä punaisia lippuja. Kaksi kommunistia koko kylällä, ja nekin riidoissa keskenään.

– Minä en tuo politiikkaa, taikuri oli sanonut. – Viihdettä koko rahalla. Ihmeitä, ihmeitä. Maailman ihmeitä. Käärmeitä Afrikasta, maailman lihavin nainen ja muuta mukavaa. Taikuri oli keikannut päänsä takakenoon, pyörittänyt villisti silmiään ja nauraa hohottanut jutuilleen.

– Ei se kyllä ihan viisaalta vaikuttanut, Jusa oli arvellut jälkeenpäin. – Vaikka ei kai kukaan viisas semmoisiin hommiin alkaisikaan.

Juttu oli kiertänyt jo viikon kylänraittia. Talosta taloon oli pohdittu taikurin saapumista. Tyttöjä oli varoitettu menemästä miestä lähelle. Pojat odottivat malttamattomina. Arimo ja Manukin istuivat kouluautossa etupenkissä, kun auto lähestyi risteystä ja kuikottelivat kaulojaan, joko taikuria näkyisi.

Huhtikuun lopun aurinko romotti pilvettömältä taivaalta ja sulatti viimeisiä lumiroippeita tien varsilta. Alta paljastui harmaan homeen peittämää kastikaskunttaa. Pajukko työnsi tummat vartensa aurinkoa kohti ja kuusikoista levisivät sulavan pihkan ja neulasten virkistävät tuoksut.

Sainion Pertun Miljoonakaiseri seisoi postilaatikon risteyksessä parkissa. Penkkatie Sainiolle oli rospuuton takia autolla ajamattomassa kunnossa. Tekoallas puski sulamisvesiä melkein tielle asti. Sähköyhtiö panttasi juoksutusta alapadolla. Se halusi säästää kaiken altaaseen suinkin mahtuvan veden tulevan talven sähköntarpeisiin. Vuosia sitten imuruoppaaja oli kaivanut laskukanavan suolle ja maat oli hukutettu mustaan veteen.

Vähitellen altaaseen oli totuttu. Arimon isä, Valto, oli selvinnyt sotapainajaisten ja altaanteon aiheuttamasta hulluudesta. Se oli lopettanut aarteenkaivun ja ajeli nyt korvausrahoilla ostamallaan autolla, räjäytystöissä loukkaantunut polvi jäykistettynä. Sairaseläke oli pieni. Vähäistä lisätuloa antoivat lehmät, joita Valton vaimo, Eeva, toistaiseksi hoiteli, kun muutakaan ei ollut tilalle keksinyt.

Kun kouluauto pysähtyi risteykseen, Arimo ja Manu ryntäsivät ensimmäisinä ulos avatusta ovesta. Perttu nyhräsi Kaiserin kimpussa. Auton rattivaihteen nivelet olivat kuluneet ja pykälä oli jäänyt päälle. Perttu yritti koivuhalon ja rengasraudan avulla vääntää vaihdetta vapaalle.

– Olette taas käyneet ramplaamassa vaihteita, Perttu sanoi pojille.

– Varmasti ei olla, Arimo intti. – Kuin ois voitu. Koulussa ollaan oltu joka päivä.

– Illalla, Perttu sanoi. – Minä näin jälkiä auton vieressä. Kun osaamattomat tarpeeksi rattivaihteen kanssa remuavat ilman kytkintä, niin meneehän se jumiin lopulta.

– Vaan kun ei olla käyty, Manu sanoi.

Arimo muisti yhden kerran, kun he olivat istuneet Kaiserissa ja vääntäneet rattia ja kuvitelleet ajavansa mutkaista soratietä. Kurveissa oli noussut eteen jyrkkiä mäennyppylöitä, roudan nostattamien tierumpujen kohdalla oli ollut kiperiä paikkoja. Kyllä siinä oli pitänyt vaihdetta käyttää, mutta sitä Arimo ei tiennyt, oliko vaihde silloin jäänyt jumiin. Siitä oli jo aikaa. Silloin oli ollut maassa vasta satanutta lunta, ja Perttu oli väittänyt nähneensä auton vieressä heidän jälkiään. Eivät he silloinkaan olleet mitään myöntäneet.

– Onhan täällä kylällä muitakin, Manu sanoi vielä. – Pistäisit pirssin ovet lukkoon, niin ei tarvitsisi muita syytellä.

Pojat tiesivät, että Kaiserin ovia ei saanut lukkoon. Lukot olivat risana niin kuin kaikki muukin autossa.

– Ei ole taikuria vielä näkynyt, Arimo kysyi.

– Ei ole, Perttu sanoi. – Tulleeko ollenkaan. Mikä lie huijari. Hullulta oli vaikuttanut… joku työtön ja rahaton.

– Jos se tarvitsee apulaisia, niin me kyllä joudetaan, Arimo sanoi. – Palkan edestä tietenkin.

– Kerrotaan, Perttu ähisi auton kimpusta. – Jos annatte sitten minun autoni olla rauhassa.

– Varmasti ei kosketa, Manu lupasi.

Pojat ottivat pyörät ravista ja lähtivät polkemaan koteihinsa. He asuivat kylän perukassa vierekkäisissä taloissa. Arimon koti oli jäänyt altaan suojapadon varjoon. Pihalla hän näki, miten altaan vesi lainehti jo vapaana. Jäätä oli enää kapeina riitenauhoina suorannoilla. Siellä täällä veden keskellä kohosi pintaan nousseita rahkalauttoja kuin ruskeita saaria. Parmavuoma mojotti altaan takana harmaana ja paljaana. Sen reuna oli louhittu laskukanavan edestä pois. Rikkinäinen kallioseinä loisti kylään päin kuin mustelmille hakattu jätkännaama.

Hetken Arimo katsoi Parmavuomalle ja muisti, miten isä-Valto oli mennyt sekaisin ja louhinut kallion päälle ison haudan. Nyt kaikki tuntui enää pahalta unelta, jota ei uudelleen tehnyt mieli enää nähdä. Hän tyrkkäsi pyöränsä seinän viereen ja painui ovesta sisälle. Pieta, Arimon pikkusisko, istui pöydän ääressä voileipä kädessään. Se oli koulusta tullessaan tiputtanut repun ja takin keskelle lattiaa. Äiti oli mennyt naapuriin ja jättänyt pöydälle voileipiä ja mehua heitä varten.

– Mekin tullaan Kaisun kanssa taikurille töihin, Pieta sanoi leipää suu täynnä.

– Tuommoiset rääpäleet, Arimo sanoi. – Mitä te pystytte tekemään?

– Hoitamaan käärmeitä, ja vaikka mitä.

– Voi olla, ettei se tarvitse ketään, Arimo sanoi. – Ja jos, niin minä ja Manu jaksetaan paremmin kuin te.

– Silti, Pieta sanoi ja sen silmissä oli taas se riitaan valmis katse, josta Arimo oli oppinut tietämään, milloin inttämistä ei enää kannattanut jatkaa.

Hän keskittyi syömään ja lukemaan Pohjolan Seutua.

3.

Vanha Fordson Major päkitti tasaiseen tahtiin savikuopalla Sainion tiilitehtaalla. Myllyn rautaiset siivet sotkivat savimolloja ruskeana kirnuavan vesivellin sekaan. Lautasäiliön reunat natisivat ja paukkuivat möyhentyvän saven paineesta. Lautojen välistä pruuttasi vesisuihkuja kuin pieniä puroja. Perttu heitteli uusia molloja siipien sotkettavaksi. Savi ja hiki olivat värjänneet Pertun naaman harmaaksi. Sillä oli nurkistaan solmittu sininen nenäliina pään suojana.

Löysällä letkutteleva remmi oli laitettu ristiin. Jatkoskohta paukutti tahtia tiilenkantajille. Portaan Maikki seisoi hajareisin käyttämässä muottilankaa. Myllynsiivet painoivat ruskeaa jöötiä muotista ulos. Kun jöötin pää oli merkkiviivan kohdalla, Maikki pysäytti sen kulun ja painoi kahvasta. Teräslanka katkaisi savesta oikean mittaisen tiilenaihion. Maikki nosti aihion laudalle. Laudalle sopi kuusi aihiota. Mantereen Hutikka kantoi raskaita muotteja varastoon kuivumaan. Sieltä ne ladottaisiin myöhemmin uuniin poltettavaksi.

Kun Arimo ja Manu tulivat Pertun kohdalle, tämä osoitti kumarassa pyllöttävää Maikkia pojille ja nauroi. Juuri kun Perttu teki keskisormellaan tökkiviä liikkeitä Maikkiin päin, tämä sattui katsomaan taakseen. Maikki koppasi maasta savimöykyn ja heitti sillä Perttua. Perttu väisti osuman ja näytti nauraen käsimerkkejä Maikille.

– Malta nyt oottaa iltaan, Perttu huusi koneen metelin yli Maikille. – Ilta on rakkauven aikaa.

Maikki näytti keskisormea ja keskittyi sitten työhönsä.

– Mitäs parrunpätkät? Minne ootte jättäneet morsiammet? Perttu huusi pojille, pyyhki savisella kouralla hikeä naamaltaan ja oikaisi hetkeksi selkäänsä.

– Onko Kaiseri kunnossa? Arimo kysyi.

– Totta kai. Ainahan se on.

– Saa taas Maikki illalla kyytiä, Manu sanoi.

– Jos Portaan Veikko päästää tyttärensä romuauton kyytiin, Arimo sanoi.

– Kaiseri on autoista paras. Kyllä Veikko sen ymmärtää, Perttu huusi metelin yli.

– Jos sattuu lähtemään käyntiin, Arimo sanoi.

– Maikki vai? Perttu nauroi. – Se on tulinen mimmi.

– Tulinen on Veikkokin, Manu sanoi. – Se on luvannut uittaa sinut kölin ali, jos teet Maikille koiruutta.

– Mitä minä sille. Maikki on naisista paras, Perttu huusi. Maikki vilkaisi taakseen ja irvisteli.

– Maikki voi käynnistyä, muttei Kaiśeri, Arimo sanoi.

– Satasesta vetoa, että ensi startista lähtee.

– Lähteekö Maikki. Ensi startista?

– Kysykää siltä itseltään, Perttu sanoi.

– Ei me uskalleta, Arimo sanoi.

– Miljoonakaiseri vie naisilta jalat alta, Perttu sanoi. – Siinä on semmoinen jousitus, että se hyssyttää ne valmiiksi kuumiksi. Itse ei tartte kun vähän sivellä.

– Valehtelet, Arimo sanoi.

– Sinähän sen tiedät, Perttu huusi. – Olet kuulemma sen Karimon tytön kanssa jo kokeillut. Pääsitkö pitkälle?