Mennään mökille

By Jorma Kurvinen

Onko suomalaiselle mitään tärkeämpää paikkaa kuin oma kesämökki? Kun Karisen perheeseen iskee halu ostaa oma mökki, heitä ei pidättele mikään. Vaaleanpunaiset lasit silmillään he haaveilevat ihanasta mökkielämästä, johon eivät kuulu hyttyset saatikka huussin tyhjentäminen. Oma mökki on saatava – hinnalla millä hyvänsä."Mennään mökille" on Jorma Kurvisen hilpeä romaani vuodelta 1995.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726425130

Book preview

www.egmont.com

M artin oli pakko myöntää, että lankomies osasi käsitellä autoa ja matkailuperävaunua. Pitkä Safir asettui kerralla puitten alle rivitalon autokatoksen viereen ja Volvo kääntyi vinosti sellaiseen asentoon, ettei ollut kenenkään tiellä.

Esa nousi autosta ja lukitsi oven. Hän katsoi ylpeänä yhdistelmää, josta näki että niin auto kuin vaunukin olivat käväisseet pesulla ennen matkaa sisaren luo.

Esa iski silmää.

– Köyhille pikkuisen katsomista!

Onneksi kukaan naapureista ei ollut kuulemassa. Martti yritti pitää kiirettä:

– No niin, sauna on varmasti jo lämmin.

Lanko pidätteli häntä paidanhihasta.

– Saunokoot naiset ensin. Esa vilkaisi ympärilleen.

– Kuule, mitä sinä ja Ulla aiotte tehdä nyt, kun rahaa on ainakin jonkin verran tulossa?

Martti oli varma, että Esa puhui tahallaan noin kovalla äänellä. Se oli ollut melkoisen tahditon koko ikänsä. Tai ainakin niillä parilla kolmella kerralla, jolloin oli vieraillut heillä lomillaan Ruotsista.

– Taitaa tulla sen verran vähän, että rahan sijoittaminen ei tuota ongelmia, Martti jarrutteli.

Esan kanssa ei olisi kannattanut ruveta keskustelemaan näistä asioista ollenkaan, ainakaan naapureitten kuullen. Ei tässä kenelläkään ollut varaa ajella uusilla Volvoilla, useimmilla oli luultavasti vielä asuntovelkaa jäljellä. Kuten heilläkin.

– Minulle näillä perinnöillä ei ole merkitystä, Esa kerskui. – Mutta sinulle ja Ullalle luultavasti on.

Lankomies pysähtyi heidän vanhan maasturinsa kohdalle.

– Ottakaa lisäksi lainaa ja ostakaa kunnon auto. Uusi Volvo ja vaikka pienikin asuntovaunu. Jos vaikka ajelisitte Tukholmaan kesän mittaan.

Jos Esa kuvitteli, että tuo oli jokin houkutus, niin siinä hän erehtyi. Niin kuin asuntovaunuintoilussakin. Heistä kummallakaan ei ollut minkäänlaista hinkua tien päälle. Eikä velanottoon. Paremminkin oli ollut puhetta, että maksetaan kaikki selväksi, mikäli rahat riittävät. Molemmilla oli vielä hiukan opintolainaa jäljellä, ja asuntolainakin oli tarkoitus maksaa loppuun perintörahoilla.

Ulla oli puhunut ulkomaanmatkastakin jos jotain jäisi tähteeksi. Kahdeksi viikoksi Italiaan. He olivat luultavasti ainoa pariskunta koko koululla, joka ei matkustanut joka tai joka toinen kesä. Ulla oli noutanut matkaesitteitäkin ja hurmaantunut jo niistä.

Yksi vaihtoehto loppurahalle oli kunnon vierassohva. Semmoinen, johon sai kätevästi vuoteen kahdelle. Ettei aikuisten tarvitsisi asua omassa vaunussaan niin kuin Margitin ja Esan nyt.

»Tai ostetaan kaikille kunnon vaatteet», Ulla oli intoillut. »Sanopa milloin me olemme hankkineet jotakin uutta …»

Sekin piti paikkansa. Ennen naimisiinmenoa hankitut vaatteet rupesivat kulumaan puhki.

Esa jatkoi meluamistaan.

– Jos velka pelottaa, voi tietenkin ostaa vähän käytetyn asuntovaunun. Mutta siinä pitää olla tarkkana. Vahinko etten minä voi tulla kaveriksi. Näyttääkö meidän vaunu siltä, että siinä on asuttu kaksi vuotta meikäläisen työmailla?

Ei kyllä näyttänyt. Esa tiesi sen itsekin. Luultavasti sillä oli ollut verhoilut sohvien päällä ja haalarit oli riisuttu ovikatoksessa aina ennen sisällemenoa.

– Noin siistiä tuskin löytää mistään, Martti epäili.

Esa tulkitsi sen puolittaiseksi innostumiseksi ja puhui kovaäänisesti omasta vaunustaan ja autostaan, kun he kulkivat ovea kohti. Kenelläkään naapureista, jotka sattuivat vielä näin myöhään istuttelemaan kukkiaan, ei jäänyt epäselväksi mikä ruotsalaisvieras oli miehiään.

Juuri ennen ulko-ovea Esa pysähtyi.

– Miten teillä Ullan kanssa muuten menee?

Martti yllättyi.

– Ei pahemmin valittamista, minulla ainakaan. Sanoisin, että melko mukavasti.

Esa seisoi puolittain hänen tiellään eikä suostunut jatkamaan sisälle.

– Toisin sanoen on mennyt tähän asti, mutta entä tästä eteenpäin?

– Kukapa sen tietää?

– Tietää varmasti, Esa väitti. – Teillä on just ne vuodet edessä! Suurin hurma sängyssä ohitse. Lapset on hankittu. Ja kaksi pienipalkkaista opettajaa eikä mitään odotettavaa elämältä. Sinä et ole itse huomannut vielä, mutta se näkyy teistä.

Esa mittaili häntä sen näköisenä, että olisi voinut vaikka allekirjoittaa väitteensä.

Martti näki syrjäsilmällä, että Ketolalla oli ikkuna auki.

– Kuule, eikö mennä sisälle! Häntä alkoi vähitellen suututtaa langon tapa puuttua heidän asioihinsa.

Esa ei liikahtanutkaan.

– Minä olen aina sanonut, Ullallekin, että köyhien ihmisten opiskelu on pelkkää ajan hukkaa. Tehdään paljon velkaa ja valmistutaan pienipalkkaiseen ammattiin. Te ette tienaa yhteensä samaa kuin meikäläinen yksinään!

Martti tiesi sen muistuttamattakin. Esa teki konehommia urakkatöinä. Ajoi pillaria ja kaivuukonetta ja milloin mitäkin, ruotsalaisten palkoilla.

– Kauanko te olette makselleet tätä? Esa nyökkäsi talon suuntaan.

Jos tämä kuului Ketolalle sisälle, niin ne nauroivat varmasti. Viimeksi toissailtana, kun grillattiin yhdessä ulkona, tätä oli sadateltu puolin ja toisin. Ihminen, joka ei ollut syntynyt kultalusikka suussa, vaihtoi leveän elämän asuntoon.

– Kuutisen vuotta. Lauri oli kuuden vanha kun muutettiin tähän ja meni ensimmäisenä syksynä kouluun.

– Ja suurin osa on vielä maksamatta?

– Toinen puoli.

Esa pyöritti päätään.

– Olis kiva vilkaista teidän vaatekomeroonne! Samat vaatteet arkena ja pyhinä, kun muuhun ei ole varaa …

Martti ei ruvennut kommentoimaan. Esa tiesi kyllä muutenkin olevansa oikeassa.

– Henkinen paine on kuitenkin pahinta, lankomies puntaroi. – Sillä on rajansa, kauanko ihminen kestää jatkuvaa penninvenytystä. Minä sanon, että pistäkää haisemaan, kun rahat ovat kourassa, menkööt vaikka vuodessa. Onpahan mitä muistella!

Esa ja Margit olivat itse suunnitelleet jotakin sellaista. Se kävi ilmi loppuillasta, kun he palasivat aiheeseen neljästään pienellä yöpalalla, lasten nukahdettua lopulta lattialla siskonpetilleen.

– Me mennään jollakin lemmenlaivalla pitkälle risteilylle, Margit paljasti. – Kahdestaan!

Martti ehti jo pelästyä, että ne tyrkyttävät muksujaan heille.

– Äiti saa pitää sen aikaa huolen pennuista, Margit jatkoi. – Eikä meikäläinen keitä eikä tiskaa kolmeen viikkoon, ei petaa eikä siivoa. Esa ei sitä ymmärrä, mutta minä sanon suoraan, että perheenäidille asuntovaunureissu ei ole mikään loma.

Esa naureskeli.

– Naiset jaksavat jäkättää aina samasta aiheesta. Mutta mennään vaan risteilylle. Vaikka mentäisiin neljästään!

Ullalla oli onneksi järkeä torjua ehdotus heti tuoreeltaan.

– Meillä ei ole kamppeita semmoiselle purjehdukselle.

– Enkä minä rupeaisikaan pelleilemään lomallani missään smokissa, Martti varmisti. – Jos matkustetaan jonnekin, se on luultavasti Italia, Rimini.

– Hotellikin on jo tiedossa, Ulla paljasti. – Aglaia. Kontulat, meidän rehtorin perhe, ovat asuneet siellä monta kertaa.

– Minä voisin lähteä sellaisellekin matkalle, keksi Margit. – Tai ostakaa te meiltä vaunu nyt kun on rahaa!

– Ei ole myytävänä, vaimo! Esa keskeytti. – Missä me nytkin oltaisiin kotikylällä yötä, Pyrröllä vai?

Kysymys ei sanonut Martille mitään. Ulla ei muistellut milloinkaan lapsuuttaan Rannanperällä, josta nämä olivat muuttaneet pois pari vuotta sen jälkeen, kun vanhemmat erosivat.

– No missä Ulla ja Martti meinaavat yöpyä?

– Me emme jää yöksi Rannanperälle. Meillä on liput kesäteatteriin joten me jatkamme suoraan Savonlinnaan.

– Minä haluaisin tehdä samoin, mutta Esaa ei saa teatteriin.

Lankomies puolustautui Ullan kaadettua kaikille lisää kahvia.

– Minulle on teatteria tarpeeksi, kun minä ajan vaunun kylän satamarantaan, semmoiselle paikalle, että se näkyy Pyrröille ja Jaakkoloille. Paljonko lyödään vetoa, Martti, että siellä pällistellään nenä kiinni ikkunassa ketä vieraita on tullut Ruotsista saakka! Jos sattuu, minä tarjoan klenkalle paukun vaunussa.

– Esa!

Ulla häpesi veljensä puolesta, mutta tämä jatkoi:– Jaakkolan sakin on helppo rehennellä rahoillaan. Maat on saatu perintönä, vilja kasvaa ja tukiaiset juoksevat. Minä soitin toissavuonna Pertille ja kysyin pääsyä hirviporukkaan, kun niillä on kerran meidän maitakin.

– Pääsitkö?

– Se tuntui niin hankalalta ja monimutkaiselta, että minä jätin sen silleen.

– Ethän sinä ollut vakavissasi sinne menossakaan, Margit muistutti. – Norjassahan sinulla on se vakiopaikka.

– Siellä on upeaa käydä saksanhirvijahdissa. Eikä ole mitään pyrröjä eikä jaakkoloita. Seura perii reilusti maksun ulkopuolisilta ja homma on hoidossa.

Martti ei ollut hirvimiehiä.

– Eikö niitten ole melkein pakko ottaa mukaan, jos pyrkijä on sen maan omistaja, jolla porukka metsästää?

– Se on muualla tapana, mutta rannanperäläiset ovat asia erikseen.

– Ainakin, jos on kysymys Sarkkisen Immun jälkeläisistä, Ulla tuki veljeään. – Martti ei tunne rannanperäläisiä.

– Eikä menetä siinä mitään, Esa totesi. – Koppavia paskiaisia, joilla on suuret kuvitelmat itsestään.

Kuten eräillä muillakin, Martti ajatteli, mutta pysyi hiljaa Ullan takia.

– Lisää kahvia?

– Kiitos, nyt rupeaa riittämään, Margit jarrutteli. – Tietääkö teistä kumpikaan minkälainen metsä siellä on pystyssä?

– Me meinataan, että kannattaako se myydä ensin puuna pois ja sitten vasta pohja? Vaikka minä kyllä luulen, että Pirkon perhe on kupannut ukolta kaiken, palovakuutuksia myöten.

– Jos tönössä on ollut mitään vakuutuksia, Ulla epäili. – Kuka niitä olisi maksanut?

Sisarusten kotimökki oli palanut perustuksiaan myöten joskus vuosia autiona oltuaan. Tai Immun kesäpaikkana, jossa appiukko oli majaillut pummikavereineen. Martti ei tiennyt oliko Sarkkisen Immun tytär toisesta avioliitosta vieraillut mökissä koskaan, eikä hän tiennyt Pirkon sakista muutakaan. Hänestä oli pieni ihme, että näitten isän jäljiltä oli yleensä mitään perittävää, kun Immulla oli yleensä kaikki mennyt kurkusta alas.

– Teidän pitää olla maitten kanssa tarkkana, Margit varoitti. – Etteivät vie semmoista, mikä kuuluu teille, ja että kaikkia pykäliä noudatetaan. Jos jää minkäänlaista epäselvyyttä, Pirkko jaksaa varmasti rassata vuosikaupalla.

– Kuokkanen on koulutukseltaan juristi, Ulla muistutti maiden ostajasta. – Ja on tehnyt kaikki selvitykset ja paperityöt valmiiksi.

– Muuten kaupoista ei olisi tullutkaan mitään, Esa kiitteli. – Näkeepähän Marttikin nyt minkälaista väkeä ne ovat.

– Minä en aio tulla siihen tilaisuuteen ollenkaan, Martti torjui. – Tämä on ihan teidän Ilmarin jälkeläisten asia eikä kuulu minulle millään tavalla. Minä tulen pelkäksi kyytipojaksi.

– Minä aion kyllä olla mukana, Margit hiiltyi. – Mitä useammat aivot ovat miettimässä ratkaisuja, sitä parempi. Tulisit vaan sinäkin!

– Ei siellä pitäisi olla mitään ihmeempiä, Esa tuki Marttia. – Kuokkanen sanoi, että maksu suoritetaan käteisenä paikan päällä, jokainen saa osuutensa ja sillä siisti. Mitään jälkipeliä ei tule.

Kuokkanen tunsi kauppakumppaninsa. Martilla oli se käsitys, että Sarkkisen Immu ei ollut mitenkään loistanut kyläläisten silmissä. Viina- ja naisjuttuja oli liikaa, perhe meni hajalle ja mitä lie asioita jäi hoitamatta. Isän lähdettyä asenne oli ilmeisesti kohdistunut perheeseen, ehkä sääliin verhottuna, ja kaksi vuotta kestettyään perheen äiti lapsineen oli muuttanut muualle. Äitinsä kuoleman jälkeen Ulla ja Esa eivät olleet käyneet kertaakaan koko kylällä, ja kotimökin palamisestakin ne olivat lukeneet lehdistä.

– Miksi ois käyty? lankomies kysyi ylpeällä äänensävyllä Martin tarkistaessa asiaa. – Eikä mentäs nytkään, jos ei olisi rahaa tulossa.

Margit hymyili koppavana.

– Ja jos ei tekisi mieli näyttää, miten sitä tullaan nykyään toimeen.

– Sitäkin, Esa myönsi. – Luultavasti Ulla ja Martti tekevät samalla tavalla, jos älyävät uusia ajokalustoa.

Keskiyön jälkeen, kun Margit ja Esa olivat jo menneet asuntovaunuunsa ja isäntäväki siisti keittiötä aamuksi, Ulla pysähtyi katsomaan Marttiin.

– Autoko se on, joka miehelle merkitsee onnistumisen huippua?

– Kenelle merkitsee ja kenelle ei. Minä en ole Esa.

Ullan sormet koskettivat hänen käsivarttaan.

– Mutta jos merkitsee kuitenkin, niin sano se suoraan, Martti. Meille tulee tuskin toista kertaa elämässä sitä mahdollisuutta, että auton voi vaihtaa ilman velanottoa.

Martti kosketti huulillaan vaimon poskea.

– Äläkä johdata minua kiusaukseen! Vai miten se oli?

Ullan huulet liikkuivat hänen leuankaartaan hipoen.

– Minkälaiseen kiusaukseen?

– Minkäänlaiseen, kun lattia on täynnä äkkiherääjiä …

Ullan huulet koskettivat nyt hänen korvaansa.

– Ja äkkirikastuneita …

P erinnönjako kesti pitempään kuin Ulla oli arvioinut. Martti katsoi kelloon jo neljättä tai viidettä kertaa. Hän oli odotellut Kuokkasen Sahan konttorirakennuksen pihamaalla jo kohta tunnin. Kävellytkin ulkona jonkin aikaa, hengitellen puunhajuista ilmaa ja ihaillen varastoalueen lautatapuleita.

Puhtaan puun ja maalin tuoksut olivat aina symboloineet hänelle muutosta. Se saattoi olla peräisin jostakin lapsuudesta saakka, niistä kerroista kun muutettiin toiseen asuntoon, joka oli joko ollut uusi tai korjattu perusteellisesti. Niihin tuoksuihin oli liittynyt uuden elämänvaiheen alku ja tämä tunne oli säilynyt läpi vuosien.

Mikähän tuolla oli ruvennut kiikastamaan? Kuokkasella piti olla kaikki niin valmiina.

Martin katse kiersi pihassa odottavan autorivistön. Esan yhdistelmä vei isoimman tilan. Sen viereen tuomari Kuokkanen oli ajanut mersunsa ilmeisesti vakiopaikalleen ja hänen konttoripäällikkönsä seuraavaksi. Sitten oli kaupanvahvistajan Opel Omega ja Pirkon perheen ruosteinen farmari.

Luultavasti ainakin helsinkiläiset käyttäisivät rahojaan autonvaihtoon. Jos tuolla nyt tuli mitään kauppoja. Vielä toinen tunti, niin heillä Ullan kanssa tulisi kiire Savonlinnaan.

Martti kyllä ymmärsi jos kaupan kunniaksi haluttiin juoda lasilliset, mutta heillä Ullan kanssa oli vielä jonkinmoinen matka ajettavana. Eivätkä he olleet muutenkaan mitään pikariväkeä.

Nyt ovi avautui.

Tulija oli Ulla. Vaimo tiesi, että he olivat jo pikkuisen myöhässä ja ylitti pihan puolijuoksua Martin startatessa ja ajaessa vastaan.

– Vieläkö me ennätetään?

– Ennätetään varmasti, jos löydetään perillä jostakin parkkipaikka. Pidetään puolivälissä pikkuisen lyhyempi kahvitauko.

Ulla kosketti hänen kyynärvarttaan.

– Sinä et tietenkään ole pistänyt suuhusi mitään?

– Ehdin minä sittenkin.

He ajoivat kirkonkylältä suorinta tietä ulos Ullan harmitellessa:

– Minun olisi pitänyt ottaa edes voileipä mukaan sinulle. Kuokkasen Saha tarjosi hienot kahvit.

Martti tunsi vatsansa huutavan tyhjyyttään. Hän oli ollut hölmö, kun hän ei ollut tajunnut käydä odotteluaikanaan jossain puraisemassa suolaista. Yksi voileipä ja maitolasi olisivat muuttaneet koko tilanteen.

Hän nauroi sisimmässään itselleen. Saiko se jännittäminen rahojen vuoksi unohtamaan näläntunteenkin? Tämä oli ensimmäinen kerta, kun heillä oli pankissa rahaa, josta saattoi itse päättää mitä sillä tehtiin.

Sekin oli kyllä pikkuisen leuhkasti kuviteltu, kun vähäinenkin järki sanoi, että äkkiä velkoja lyhyemmäksi!

Mitäköhän Ulla mietti?

Suoralla ei ollut vastaantulijoita ja edelläajavaan linjuriin oli matkaa. Martti saattoi vilkaista vaimoonsa.

Tekikö raha noin onnelliseksi?

Martti yllättyi. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli nähnyt Ullan tuon näköisenä. Poskilla jännityksen puna. Silmissä innostuksen nostattama loiste, johon Martti oli aikoinaan Ullassa rakastunut. Ulla pystyi syttymään, hänessä oli hehkua, jota Martti etsi ihmisestä.

Nyt Martti muisti.

Se oli ollut toissakesänä syntymäpäiviään viettävän äidin luona, jonne Ulla ajoi lasten kanssa häntä vastaan, kun hän tuli kahden viikon kuorokiertueelta Amerikasta. Herkkäuninen anoppi nukkui seinän takana ja lapset hetekalla muutaman askeleen päässä, kun uhmakas Ulla riisui itsensä alastomaksi ja työntyi sohvalla saman peiton alle.

»Kuulukoon …»

Silloin Ullan kasvoilla oli ollut tuo sama hehku.

He tavoittivat linjurin ja ajoivat sen ohitse. Martti muistutteli itseään tutkasta. Kiireen tunne selkäpiissä saattoi tulla kalliiksi, jos järki unohtui.

– Kuule, Martti!

– Niin?

– Ei sieltä mitään rahaa tullut, ei meille!

Hän keskittyi ajamiseen, tuijotti