Marketan ja Juhanin avioliitto

By Aino Pälsi

Harjuntaan rusthollin talon tilanne ei ole tällä hetkellä hääppöinen. Iäkäs Saara-rouva on jäänyt hoitamaan tilaa yksin, sillä juopotteleva mies on kuollut. Kaikki pojat puolestaan ovat lähteneet maailmalle. Onko kenestäkään talon perilliseksi? Marketta-tyttö aiheuttaa hänkin harmaita hiuksia äidilleen. Kun Suokorven Juhani alkaa liehitellä Markettaa, Saara-äiti ei tiedä mitä ajatella. Onhan Juhani varakkaasta talosta, mutta perhe on tunnettu tulisuudestaan. Mitä Marketan ja Juhanin liitosta mahtaa siis tulla?Marketan ja Juhanin avioliitto on historiallinen ihmissuhderomaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Hämeeseen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788728425145

Book preview

Marketan ja Juhanin avioliitto

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1942, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425145

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Harjuntaan rusthollin Saara-emäntä istahtaa hetkiseksi keittiönperäkamarin ikkunan pieleen. Jalat painavat, vanhuus alkaa jo tulla! Viisi poikaa ja yhden tyttären on Saaraemäntä kasvattanut aikuisiksi. Miltei yksin on saanut sen tehdä. Kyllähän se tiedetään!

Velattomana peri Saara-emäntä Harjuntaan rusthollin vanhemmiltaan. Isäntä tuli kotivävyksi toisesta pitäjästä. Isosta talosta oli hänkin peräisin, suurellinen ja herraskainen. Mutta Harjuntaan rustholli olisi kaivannut toisenlaista miestä. Tämä vain juopotteli ja kestitsi pitäjän herroja. Seurasta ei ollut puutetta, sillä talo on kestikievari, jonne on muka jokaisen asiallista poiketa. Ja täältä tiesi saavansa ryypyn, vaikka kukkaro olikin tyhjä. Eevertti-isäntä tarjosi, ja herrain janoisiin kurkkuihin upposi. Kun kyllästyttiin kotona juopottelemaan, valjastettiin hevoset ja ajettiin kaupunkiin jatkamaan. Niillä retkillä Eevertti-isäntä saattoi viipyä viikonkin. Tällainen meno yritti kaataa koko rusthollin. Eevertin oma suurehko perintö oli huvennut olemattomiin, ja taloa painoi jo raskas laina.

Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä muutti elämänkulun Harjuntaan rusthollissa. Eräänä päivänä Eevertti-isäntä oli taas lähdössä kaupunkiin juomaretkilleen. Virma ori kuopi rappusten edessä valmiiksi valjastettuna. Pari herrarähjää kuppelehti kuistilla odotellen. Eevertti-isäntä laski rahojaan raha-arkkunsa kannella peräkamarissa, missä pari nuorinta lasta leikki lattialla. Äkkiä hopearahat lensivät kilisten ympäri huonetta, setelit rypistyivät miehen kouristuneihin nyrkkeihin, ja hän kaatui kädet levällään permannolle. Lapset juoksivat kauhuissaan hakemaan apua. Rengit nostivat tajuttoman isännän sänkyyn, ja emäntä lähetti kiireesti miehen, kuistin edessä odottavalla oriilla, lääkärin hakuun kaupunkiin. Lääkäri kerkisi taloon myöhään illalla ja selitti aivohalvauksen kohdanneen Harjuntaan rusthollaria.

Saara-emäntä unohti kaiken katkeruutensa ja hoiteli rakkaasti miestään. Tämä selvisikin taudistaan, mutta pää ei selvinnyt enää koskaan. Lallattelevana ihmisrauniona hän kuljeskeli kymmenisen vuotta Harjuntaan kestikievarissa — ihmisten kiusana ja kiusoiteltavana. Joskus Saara-emäntä yllätti poikansakin härnäämästä vajavaista isäänsä. Silloin lempeä äiti tulistui, ja pojat saivat korvilleen, niin suuret kuin pienetkin.

Nyt ei ole enää Eevertti-isäntää kaatamassa Harjuntaan rusthollia. Hän on maannut jo kauan kirkkomaalla malmiporttia vastapäätä. Mutta pojista ei yksikään näytä kunnolla käyvän turpeeseen kiinni, ja se surettaa äitiä. — Pojissa ei ole maahenkeä! Kaksi onkin jo lähtenyt kaupunkiin puotilaisiksi, yksi tukkihommiin. Akseli-poika, ainoa, joka olisi pystynyt talon pitoon, pääsi järven toiselle puolelle suureen taloon kotivävyksi. Onhan se toista kuin ränsistyneen Harjuntaan viljeleminen, mistä on monta kättä ottamassa.

Kustaa yrittelee nyt kotitalon pitoa. Perin suurellinen on hän puheissaan, mutta vajavainen töissään! Hän hakee rikasta emäntää, ajelee komealla liinaharjallaan pitäjillä, ja Saara-emäntä saa hoidella maita ja kestikievaria.

Väsynyt on Saara-emäntä vallankin kestikievarin pitoon. Hän olisi jo aikoja antanut sen toisiin taloihin, mutta Harjuntaan rustholli on tarvinnut sen tukea. Väkijuomien anniskelu on ollut raskasta ja vastenmielistä, sillä Saaraemännän luonne on liian herkkä ja hieno sellaiseen hommaan. Mutta on täytynyt! Ensin Eevertti-isäntä horjutti Harjuntaan juuria. Sitten pojat, isäänsä ovat tulleet hekin tuhlailevaisia ja suurellisia!

Marketta, talon ainoa tytär, on kaunis ja iloluontoinen, mutta hän ajattelee vain kauppiaan poikaa, mikä myöskin surettaa Saara-emäntää. Monta talollista on saanut kääntyä kosioretkiltään turhin toivein, sillä tyttö on vain heläyttänyt naurun ja huudahtanut: »On luvattu jo toisaalle!»

Äiti on todellakin huolissaan tyttärestään. — Mahtaako tämä nyt tosissaan ajatella kauppiaan poikaa? Kauppiashan on sentään aina kauppias, tänään rikas, huomenna köyhä. Viime aikoina tyttö on käynyt hiljaisemmaksi, ja surumielisyyskin on lyönyt varjonsa tavallisesti iloisiin silmiin. Kyllä äiti on huomannut! — Ehkä Kustaa-veli oli liian karkea ripittäessään tyttöä, kun tämä taannoin käännytti rikkaan Suokorven isännän kihloineen? »Kolmetoista vuotta on vanhempikin ja sellainen korpelainen, ei osaa edes kirjoittaa!» puolusteli Marketta. »Osaathan sinä sitä paremmin!» tokaisi Kustaa; »mutta puumerkkinsä Suokorven Juhani taitaa piirtää! Ja se puumerkki painaa, ja sillä lähtee rahaa, jota Harjuntaan rusthollissa tarvitaan, jos tahdotaan selviytyä!»

Marketta kyllä ymmärtää rahaa tarvittavan, koska veljet vain keikaroivat maailmalla, pelaavat herraa ja suuren talon poikaa, sekä kiristävät perintöosaansa talosta. Mutta milläs Kustaa maksaa, jollei saa suurta lainaa?

Suokorven Juhani ei sentään näkynyt pelästyneen ensimmäisistä rukkasista. Pahasti on iskenyt silmänsä tyttöön! Miestä sanotaan hyvin itsepäiseksi. Usein hän vielä poikkeaa kestikievariin, ja hevonen ehtii kaivaa suuret kuopat tallinseinustalle, ennenkuin mies lähtee talosta. Ja puhemies Siltala käy miltei joka päivä paapattamassa Marketan korvaan Suokorven hyvyyksiä. Hän kehuu pellot ja niityt, metsät ja karjat, kehuu korpia, jotka voi raivata viljelyksille. »Kyllä siinä talossa turve kääntyy, sillä työssä ei Suokorven Juhani säästä itseään paremmin kuin väkeänsäkään!» vakuuttaa Siltala lataillen piippuaan.

Tyttö on alkanut kuunnella totisempana Siltalaa ja puhelee jo suopeasti Juhanin kanssa. Toisenlaiselle miehelle Saara-emäntä olisi tyttärensä suonut. Mies on kyllä rikas ja talon ainoa poika. Perin vähälukuista on Suokorven suku, mutta sitä pahasisuisempaa ja kiivaampaa. Juhanin setäkin, tuossa naapurissa, on kuin paholaisen syöttiläs. Suokorven vaari kuuluu olevan samanlainen. Juhanin äitivainaata kehuivat kyllä lempeäksi ja hyväluontoiseksi. Olisikohan pojassa yhtään äitiään? Tuskin! Eivät kuulumiset pojastakaan ole kehuttavia. Taloa on pitänyt yksikseen lähes kymmenisen vuotta. Piika on emännöinyt ja ärhennellyt sen kynnyksillä. Sitten nainen rupesi lapsensaantiin, ja vaari ajoi talosta. Ajoi kuin ajoikin, vaikka on jo vanha ja kivulloinen. Sisua kuuluu äijällä olevan! Kirota osaa, jotta karstat tippuvat pirtin katosta. Mutta sisua on pojallakin. Pystytti huoralleen mökin miltei portilleen, missä tämä nyt asuu lapsineen.

Tienneekö Marketta tuosta? Äiti ei ole valaissut tytärtään noilla Juhanin edesottamuksilla. Mutta sellaistahan tapahtuu usein, kun mies on ollut niinkin vanhaksi naimattomana.

Äiti ei aio kuitenkaan kehoitella Markettaa Suokorpeen. Suotta Kustaakin painostaa tyttöä. Mutta kyllähän Harjuntaan rustholli tarvitsisi tukea!

Saara-emäntä tarkkailee ikkunasta kevään edistymistä. Siitä näkyy vain peltoja ja alakylä raitin päässä. Ruoho näyttää vihertävän ojien reunoilla, ja pensaat perunakuopan ympärillä punoittavat vahvasti, kohta puhjetakseen vihreään.

Saara-emäntä huomaa jo liikaa viivähtäneensä, ja hän nousee kiireesti ja silittää tukkaansa kaapin päällä olevan satulipeilin edessä. Eivät hiukset silitystä kaivanneet, sillä aina on Saara-emännän tukka ollut sileä ja jakaus suora. Rusthollin emännän pyylevyyttä hän ei ole kuitenkaan koskaan saavuttanut; pienenä ja laihana, tummatukkaisena ja sievänä on hän kulkenut vaikeata elämänsä polkua, jota hänen ihmeellinen iloluontoisautensa on valaissut.

Saara-emäntä ottaa kaapista avaimen ja lähtee alaseen keittolihan hakuun, menee keittiön läpi, missä ruotimuori kuorii perunoita ja Marketta häärii ympärillä. Tytöllä ja muorilla näyttää riittävän puhetta loppumattomiin, sillä muori tuntee koko rusthollin vaiheet. Hän tuli jo lapsentytöksi taloon, sitten yleni piiaksi, naitiin mäkipään mökkiin ja vanhoilla päivillään, jäätyään leskeksi, joutui ruotiin Harjuntaan rustholliin.

»Otatko Suokorven isännän, jos tämä vielä tarjoo kihloja? — Ja tarjoohan se, tiedä se, tyttö!» virkkaa ruotimuori.

»En taida huolia!»

»Rikas on!» ynähtää muori.

»Siihen taitavatkin muorin kehumiset loppua!» tuiskahtaa Marketta ärtyisästi.

Tyttöä itseäänkin harmittaa äyskimisensä. Mutta sellainen hän on ollut viime aikoina, joskus rajattoman vallaton, joskus surullinen ja äksykin.

Ruotimuori ymmärtää kyllä tytön mielen. Tietää sillä käytävän kamppailua, ehkä kovaakin.

Ei muorikaan soisi Markettaa Suokorven Juhanille. Tyttö on liian heiveröinen ja hento Suokorven työhullujen pariin. Ei kai siellä säästetä emäntää paremmin kuin palkollistakaan. Herkkä on tytön mielikin kuuntelemaan vaarin kiroilemisia ja tajuamaan Juhanin entistä elämää. Ja päässeekö mies koskaan irti tuosta korpista portilla? Nainen vielä nytkin panee talon oluen juhliksi navettakodassa ja lämmittää saunan. Huoneisiin ei uskalla tulla, vaari kun on uhannut lyödä kallon halki ja vannonut polttavansa koko mökin, jos uusia tenavia ilmestyy. — Raakaa, raakaa on elämä Suokorvessa, yhtä raakaa kuin sedällä naapurissa!

Ruotimuori rakastaa Markettaa, rakastaa enemmän kuin ketään maailmassa. Tyttö vie ilon mennessään, kun lähtee talosta! Mutta mitäs muori! Ei hän tahdo sekaantua asioihin. Ja voihan elämä muuttua Suokorvessa, jos tuo hyvä lintunen lentää sinne.

Ruotimuori kaataa puhtaan veden perunain päälle, sekoitellen niitä hierimen varrella. Sitten hän vaihtaa vielä veden pariin kertaan, huokaillen hääriessään. Markettaa kiusaa muorin huokailu, ja hän lähtee kamarin puolelle, pysähtyen saman ikkunan ääreen kuin äitinsä äsken.

Tytön suuret silmät tähyilevät yli peltojen Suokorven suuntaan, kääntyvät sitten tielle, joka kulkee alakylän läpi ja jatkuu sarkojen toisessa päässä. — Tuota tietä sitä viedään, jos Suokorpeen lähtee! Ja miksi ei lähtisi emännöimään rikkaaseen taloon? Omaan taloon! Tämä talo on nyt Kustaan. Toisten jalkoihin joutuu, vallankin sitten, kun veli tuo taloon emännän. Ja Kustaa tarvitsee Suokorven Juhania, tarvitsee rikasta sukulaista ja pätevää puumerkkiä, jolla saa rahaa, jotta voi maksaa toiset veljet irti talosta.

Marketasta tuntuu hiukan haikealta muistella kauppiaan Severiä. Mutta sehän asia on jo surtu loppuun! Ne pisarat tippuivat kilpaa maaliskuun räystäitten kanssa. Tippuivat, tippuivat norona! Joskus vieläkin tulvahtavat kyyneleet silmiin ja tuntee menettäneensä jotakin kaunista, jota ei enää koskaan saavuta.

Marketta koettaa reväistä auki ikkunaa, joka on tukittu talven ajaksi. Liistepaperit ritisevät irtaantuessaan. Tyttö tempoo ja tempoo, kunnes sisään tulvahtaa keväinen ilma.

Marketta kurottautuu ulos. Pellolla keikkuu västäräkki kynnöksen harjalla. Se tietää kesään ehtimistä. Minkähänlainen tästä kesästä tulee? Tyttö vaistoaa siitä tulevan toisenlaisen kuin entiset kesät. Severi on ollut menneitten suvien haave. Ei heillä ole mitään erikoista ollut. Yhdessä ovat vain käyneet suntio Limbergin koulua, missä ovat oppineet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Pyhäehtoisin ovat tanssineet ja juosseet leskeä harjulla. Keinumäellä ovat kiikkuneet ja sitoneet korsista ja oljista sormuksia, joita ovat sitten vaihtaneet pidellen toisiaan kädestä. Se on ollut kuin kirkossa istumista, harrasta ja kaunista. — Toista on, kun Suokorven Juhani puristaa kädestä, niin että sormet ovat mennä littiin. Juhanissa on jotakin rajua ja peloittavaa, mutta kumman värisyttävää.

Viimeksi Severi saattoi Marketan kotiin helkavalkeilta. He kävelivät käsi kädessä. Tallin takana poika otti tyttöä hartioista ja painoi ensi kerran syliinsä.

»Viedäänkö sinut todellakin Suokorpeen?» oli Severi kysynyt tukahtuneella äänellä.

Silloin Marketta oli itkenyt, pää siinä Severin rintaa vasten, ja koettanut selittää: »Katsos, Kustaa tarvitsee puumerkkiä.»

»Mitä puumerkkiä?» oli Severi kysynyt.

»Sinä et ymmärrä Harjuntaan rusthollin asioita.»

»Ja puhuvat jos jotakin siitä Juhanista!»

»Sitäkään sinä et ymmärrä, olet vielä niin nuori, mutta Juhani on mies.»

»Kyllä minä sellaiset asiat ymmärrän! Mutta se taitaa olla Juhani itse eikä puumerkki, joka vetää sinua puoleensa!»

»Vetää jollakin lailla!» oli Marketta tunnustanut.

Silloin Severi oli hellittänyt kätensä tytön ympäriltä, heittänyt päänsä takakenoon ja sanonut yksikantaan: »Hyvästi sitten iäksi!»

»Hyvästi!» oli Marketta sanonut ja ojentanut kätensä, mutta kurkussa kuristi pahasti.

Sen jälkeen Severi ei ole enää sattunut tytön tielle. Ja Marketta on päättänyt ottaa kihlat Suokorven Juhanilta, jos tämä vielä tarjoo. Ja tarjoohan Juhani, niinhän ruotimuorikin sanoi!

Marketta nojaa päätään ikkunanpieleen. Hän on kaunis siinä keväisen auringon paisteessa. Tummanruskea tukka, keskellä suora jakaus, on vedetty kireästi niskaan. Hipiä on hieno ja valkea, heleä punerrus poskipäissä. Silmät ovat suuret, lempeät ja siniset. Ne ovat Harjuntaan naisten silmät. Samanlaiset heillä on kaikilla. Ne periytyvät äidiltä tyttärelle, niinkuin Harjuntaan rusthollikin on siirtynyt tyttäreltä tyttärelle jo monta sukupolvea.

Marketan täytyy lähteä vieraille kynnyksille. Talossahan on nyt viisi poikaa, vaikka he ovatkin vastahakoisia maahan. Mustalaisakka oli kyllä ennustanut viime juhannuksena, että Marketta kerran emännöi kotitalossaan. Silloin tyttö oli haaveillut Severin lunastavan Harjuntaan rusthollin ja saavansa jäädä emännäksi omille nurkille. Mutta milläs Severi lunastaisi? Hän on niin nuorikin, miltei yhtä nuori kuin Marketta. Ja ihmisluontokin on kummallinen! Tyttö luuli juuri äsken rakastavansa Severiä, ja sitten tulee toinen mies, joka sekoittaa tunteet ja aistit. Sekavaa, sekavaa on ihmiselämä! Markettaa ahdistaa niin, että vedet pusertuvat silmistä. Häntä harmittavat pisarat, mutta sellainen hän on ollut viime aikoina — helposti itkuun ja nauruun viriävä.

Marketta ojentautuu ikkunalaudan yli. — Kuinka tuoksuva onkaan keväinen ilma! Ja kiurut nousevat pellon saroilta päästäen korkealla ilmassa lurituksensa. Kauempana tiellä näkyy laukkaavan hevonen, painuen alakylän peittoon. Olisikohan se Suokorven? Tyttö pyyhkii kiireesti silmänsä. Pian hevonen ehtii alakylän läpi ja ilmestyy raitille. Hyvä Jumala, sehän on Suokorven ruskea ori! Tyttö hätääntyy, juoksee keittiöön ja kurkistaa sielläkin ikkunasta. Ruotimuorikin kurkistaa.

»Suokorven on hevonen, ja rattailla istuvat Juhani ja Siltala. Tänne näyttävät kääntyvän», toteaa muori.

»Voi, hyväinen aika!» huudahtaa Marketta säikähtäen. Nyt, kun on tehnyt päätöksensä, häntä alkaa peloittaa. Kuistilta kuuluu jo saappaiden kolinaa. Tyttö säikähtää tolkuttomaksi ja livahtaa suureen leivinuuniin piiloon, samoin kuin ennen lapsena hätääntyessään.

»Eihän muori puhu, eihän muori puhu», hokee hän ryömiessään uuniin.

Muori vain nauraa kikertää.

Siltala tuleekin sieltä yksin ja hoilaa leikkisään tapaansa: »Täältä tulee sulhasia ja komeita!»

»On niitä käynyt muitakin! Hevosenkakkarat eivät ole ehtineet lakata höyryämästä rappusten edessä!» kehaisee ruotimuori.

»Onkos ollut näin äveriäitä?»

»Ehkä muuten sopivampia», ärähtää muori.

Siltala ei ole kuulevinaan muorin puhetta, vaan kysyy: »Minne se tyttö katosi, äsken näkyi ikkunan pielessä?»

»Minne lie mennyt! Eivät taida kelvata Suokorven kihlat!» ynähtää muori, mutta silmä vilkkuu vahingossa uuninsuulle päin.

Siltala päästää vihellyksen ja kurkistaa uuniin: »Voi, hemmetissä, siellähän se kananen onkin!»

Ja Siltala vetää armotta uunista ulos nauravan ja nyyhkivän tytön.

»Oli hyvä, kun löysin sinut, ennenkuin Juhani ehtii sisään. Mene nyt pesemään itsesi, olet noessakin!» puhelee Siltala, ja piippu nytkyy naurusta suupielessä.

Mutta Juhani viivyttelee hevosensa luona tallin tienoilla, koska tuntee itsensä araksi Harjuntaan naisten parissa, vallankin näissä asioissa. Parasta on Siltalan puhua tuumat selviksi. Vaikka Juhani on nyt miltei varma morsiamesta, sillä onhan miestä passattu hyvin viime aikoina, kun on poikennut kestikievariin. Ensimmäinen kosiminen olikin liian äkkinäistä. Siltala oli sitä kyllä vastustellut, mutta Juhani on nyt sellainen raisu käänteissään, yhtä raisu kuin isänsä ja setänsäkin.

Ennenkuin Juhani ehtii sisään, on kaikki jo valmiiksi sovittu vieraskamarissa, missä Siltala istuu emännän ja tyttären kanssa.

»No, sulhasmies, asiat ovat sitten selvät! Tyttö on sinun!» huudahtaa puhemies Juhanin astuessa huoneeseen.

Suokorven Juhani kättelee totisena äitiä ja tytärtä. Sitten hän kaivaa poveltaan suuren kirjavakukkaisen silkkisaalin ja pitkät kultakäädyt ja laskee ne pöydälle. Tyttö ottaa ne pikaisesti ja juoksee huoneesta.

Ruotimuori kiehauttaa kahvin ja hakee piian navetan puolesta, jotta hän kantaisi tarjottimen vieraskamariin, missä päätellään jo kuulutuksista ja häistä.

Mutta porstuanperäkamarissa seisoo nuori Marketta peilin edessä ja kietoo kultakäätyjä kaulansa ympärille. Ne ulottuvat kolmeen, neljään kertaan. — Saisivat olla lyhyemmät ja ohemmat, jos olisivat Severin! — Tyttö pelästyy ajatuksiaan.

»Jumala auta, Jumala auta!» hokee hän hädissään.

Vuosikausia Marketta on tottunut kuvittelemaan, että kihlakäädyt, joita hän kerran kantaa kaulallaan, ovat Severin, vaikka ne sitten olisivat oljista punotut.

Ei, ei, nämä ovat Suokorven Juhanin kultakäädyt — pitkät ja raskaat! Suokorven Juhani on nyt Marketan sulhanen — peruuttamatta! Suokorven Juhania Marketta juuri rakastaa! Ja miksikä ei rakastaisi? Juhani on komea ja miehekäs! Korkea kyömynenä ja punervat viikset antavat hänelle rikkaan talollisen leiman. Ja silmissä on Juhanilla jotakin, mitä tyttö ei käsitä, mutta se panee posket kuumoittamaan. Marketta tuntee kuuluvansa Suokorven Juhanille. Severin kanssa oli vain lapsellisuutta, tai kuin lapsen unta kevään tulosta.

Tyttö levittää kirjavan silkkisaalin hartioilleen. Hänen pieni olemuksensa miltei hukkuu suuren huivin sisään. Hän astuu arvokkaana keittiöön, missä sisäpiika ihastelee saalin koreutta ja kultakäätyjen kauneutta.

»Ovat painavat ja ulottuvat neljään kertaan!» kehaisee Marketta nostaen pientä päätänsä ja lähtee huoneesta.

»Kyllähän Suokorvessa rahaa on, kunhan mies muuten olisi sopiva!» huokaa ruotimuori oven painuessa kiinni.

Marketta menee vieraskamariin ja istuutuu ovensuuhun koreuksineen.

»Tyttö on kaunis kuin kesäinen kukkapuketti!» huudahtaa Siltala.

Mutta Suokorven Juhanin tuikeat, harmaat silmät kyömynenän juurella leimahtavat oudosti, mikä peloittaa Markettaa.

Sisäkkö tarjoaa lisää kahvia. Siltala hörppii äänekkäästi paapattaen yhtenään leikkisään tapaansa. Marketta ei voi niellä kahviaan, sillä hänen istuessaan siinä Juhanin silmien alla on kurkku kuin kuroutunut kokoon.

Kummallista, kuinka tuo mies tekee elämän vaikeaksi! ihmettelee tyttö ja laskee täysinäisen kahvikuppinsa kaapin reunalle.

Häät päätetään pitää elonkorjuun jälkeen. Siksi ehtii Suokorven päärakennus valmiiksi. Se tuli kyllä jo syksyllä vesikattoon, mutta vaarin ja Juhanin mielestä paikka oli alava, ja rakennus purettiin ja pystytettiin korkeammalle. Kyläläiset nauroivat suokorpelaisten hommia, mutta he tekevät mitä haluttaa, ja heillä on rahaa repimiseen ja rakentamiseen.

Pian Juhani ja Siltala lähtevät, ja äiti ja tytär jäävät ikkunaan katselemaan heidän jälkeensä. Markettaa naurattavat puhemiehen länkisääret, tämä kun keikkuu lystikkäästi Juhanin rinnalla.

»Siltala taapertaa kuin pappilan hanhi!» nauraa tyttö.

Ja kohta nauravat sekä äiti että tytär, jotta vieraskamari helisee.

Harjuntaan naiset osaavat nauraa! Tuskin Saara-emäntäkään olisi jaksanut kulkea niitä raskaita askeleita, jotka on saanut astua, ellei hänellä olisi tuota vapauttavaa naurunlahjaa.

Pian äiti ja tytär kuitenkin muistavat äskeisen vakavan edesottamuksen ja vaikenevat äkkiä.

Marketta juoksee porstuanperäkamariin. Saara-emäntä hakee luttinsa avaimen ja lähteee järjestelemään lankoja uudeksi kangasmuruksi, jotta se ehtisi valkenemaan juhannusnurmille.

Suokorven Juhani ajaa kotiin. Vauhti on kova. Hevosen kaviot lyövät tulta. Mies tuntee olonsa kevyeksi ja hyväksi. Äitivainaakin tulee mieleen niinkuin aina, kun pojan on hyvä olla. Äitiraukka oli kuin vapiseva haavanlehti miehensä käsissä! Niin ei Juhani pitäisi vaimoaan. Hän näyttäisi, ettei Harjuntaan tyttären tarvitse katua kauppojaan. Juhani tietää maineensa huonoksi pitäjällä. — Väellensä kiroilee ja pauhaa niinkuin isäkin. Äkkipikainen on ja kiihtyy usein tappeluun sekä selvänä että humalassa. Piikarähjän ottaa, kun on niin helposti otettavissa. Ja Emman mökkiin poikkeaa kaupunkimatkoillaan niinkuin muutkin miehet. — Mutta nyt saa jäädä kaikki tuollainen! Juhani tuntee itsensä toiseksi mieheksi jätettyään kihlat Harjuntaan rusthollin kauniille tyttärelle.

Kotikylä näkyy jo kumpareen takaa. Juhani kiristää ohjaksia, ja hevonen ryntää yhä kireämpään raviin. — Kas näin sitä mennään! Kylän akat saavat lopettaa nalkutuksensa. Elämä muuttuu nyt Suokorvessa!

Suokorven talo on kilometrin verran kylästä erillään. Kotitanhua on kivistä ja huonoa ajaa. Juhani hellittää vauhtia ja katselee maitaan tien kummallakin puolella. Renki on kevätkynnössä pellolla, ja Juhanin silmä tarkkaa, paljonko on kääntynyt maata isännän ollessa poissa. Tulos ei tyydytä katselijaa, ja hän sähisee kiukkuisena: »Penteleen laiskuri!»

Juottaessaan hevostaan kaivolla Juhani pääsee jälleen hyvälle tuulelle ja yrittää jo laulunpätkääkin. Tallissa hän sukii kiiltäväksi komean oriinsa hiestyneen selän ja kaataa eteen pari kappaa kauroja. »Huomaatko nyt, miltä reisuilta palataan?» puhelee hän hevoselleen leppoisesti. Juhani tulee hidastellen sisään ja laskee hevosensa juhlavaljaat pirtin seinälle puunaulojen varaan. Ikkunan pielessä istuu vanha isä piippuaan kurnutellen. Tästä hän on seuraillut poikansa kotiinpaluuta ja huomannut asiain luistaneen hyvin.

»Kirkonkylän hienohelmojako tänne nyt tuodaan!» tuhahtaa vaari äreään tapaansa, mutta suupielessä leikkii hyvän mielen häive.

»Itselleni tuon!» vastaa poika tavallista lauhkeammin ja menee huoneitten läpi peräkamariin.

Vaari myhähtelee mielissään, kun vihdoinkin saadaan emäntä taloon. Hän on pelännyt poikansa jäävän naimattomaksi niinkuin setäkin kirkonkylässä. Tai tuovan vaikka Maijan portilta vekaroineen taloon, kun vaarin pää kaatuu.

Vaari tietää, ettei Harjuntaan talosta paljonkaan pennosia lähde. Onhan kuitenkin komeata naida rusthollista. Perin hienosteleva ja herraskainen kuuluu kestikievarin tytär olevan, mutta kyllä Suokorvessa hienoudet rapisevat ja työssä ruumis vahvistuu.

Vanha-Leena kalistelee keittiössä kahvikuppeja. Tietysti akat ovat asioista selvillä ja Leena ymmärtää kieräyttää sulhaselle tulokahvit. Vaari köpittää keittiöön ja istuutuu pöydän päähän odottelemaan.

»Mitäs nyt tuumit, akka, jos saat emännän taloon!» virkkaa vaari.

»Kyllähän Suokorpi emäntää kaipaa, ja hyväksi ihmiseksi tietävät kuulopuheet morsiamen», vastaa Leena.

»Mitäs emännän hyvyyksistä, kunhan olisi riuska työihminen», tuumii vaari ja täyttää uudelleen piippunysänsä.

Juhanikin haistaa kahvin lemun peräkamariin ja tulee keittiöön istumaan toiseen päähän pöytää. Isä ja poika hörppivät kahviansa miltei puhumattomina. Silloin tällöin ärähtävät sanan tai kaksi. Sellaisia suokorpelaiset ovat, eivät he turhia jaarittele. Mutta tänä päivänä talossa vallitsee kuitenkin leppoisa pyhän tuntu.

Vaari määrää illaksi saunan, vaikka ollaankin keskellä viikkoa, sillä hän tietää juhlamielen kaipaavan kylpyä.

Vanha-Leena vie tiedon saunasta Maijan mökkiin ja samalla supattaa hänelle isännän olleen kosioretkellä.

»Totta vaari puhuu, poissa on kihlasilkki piironginlaatikosta! Kävin vilkaisemassa», vakuuttaa Leena.

Maija hätkähtää tiedosta. Jokohan tuosta tulee tosi? Maijalla on kyllä selvillä Juhanin edesottamukset. Hiljalleen hän on elellyt lapsineen mökissään Suokorven portilla. Kesäisin on tehnyt ulkotöitä taloon ja talvella kehrännyt ja kutonut pitäjälle. Joskus on Juhani tullut salaa mökkiin. Aina on hän ärissyt ja kiroillut, mutta tullut kuitenkin. Maija ei ole välittänyt miehen ärinöistä, kunhan tämä vain on tullut.

Nainen muistelee syksyistä riihiaikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Illan tullen hän hiipi lämpiävään eloriiheen. Juhani tuli lisäämään pölkkyjä pesään ja jäi riiheen koko yöksi. Elo tuoksui hyvälle, ja jyvät putoilivat parsilta hiljaa rapsahdellen kuin vesipisarat sateella aitan katolle.

Eräänä iltana Juhani hääri kiukkuisena riihipinolla. Hän väänteli rajusti pölkkyjä, jysäytellen ne riihen permannolle. Maija muistaa seisoneensa oven suussa sydän täynnänsä rakkautta ja antautumisen huumaa. Mies ei näyttänyt huomaavankaan naista.

Vihdoin Juhani ärjäisi potkiessaan pölkkyjä saappaankorolla loimuavaan pesään: »Koeta pysyä mökissäsi, vanha lutka!»

Silloin nainen ymmärsi miehen mielen olevan toisaalla. Itkien hän kääntyi mökilleen. Syksyinen kuu kurkisti riihitöyryn männynlatvojen takaa kuin ilkkuen. Nainen luuli elämänsä loppuvan siihen paikkaan.

Pian alettiin kylällä puhua Suokorven Juhanin katselevan Harjuntaan