Portinsärkijä: romaani nuoresta Yrjö Maunu Sprengtportenista

By Lauri Haarla

Millainen ihminen oli kreivi Yrjö Sprengtporten?Huhun mukaan Sprengtportenin suku sai nimensä ja aatelisarvonsa kolmikymmenvuotisessa sodassa, kun eräs esi-isä rikkoi kaupungin portin ja oli ensimmäisen hyökkäämässä sisään. Esi-isä ei jäänyt kuitenkaan sukunsa ainoaksi portinsärkijäksi. Yrjö (Georg) Sprengtporten (1740–1819) oli mies, jota eivät esteet tai aidat pidättelleet. Sprengtporten haaveli Suomesta, joka olisi vielä jonain päivänä itsenäinen valtio. Hänestä tuli myös autonomisen Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Portinsärkijä on Lauri Haarlan jännittävä historiallinen romaani kreivi Sprengtportenin elämänvaiheista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2023
• ISBN: 9788728447116

Book preview

Portinsärkijä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728447116

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Oli ajanviettoni rakkaus ja sota virkanain,

epäjumalani isänmaa ja haaveeni kunnia vain.

Yrjö Maunu Sprengtporten.

PURJEHTIJA

1.

Pieni vanha Porvoo makasi eräässä kesäkuisessa yössä turvallisesti maata vasten painautuneena oman jokensa jyrkällä rantarinteellä. Sen matalat tuohi- ja lautakattoiset mökit ja tukevat porvaristalot nukkuivat hurskaan unta. Tyhjillä, vielä rakentamattomilla tonteilla vuottelivat pahasti kuivahtaneet tupakka-, kaali- ja ryytimaat kohtapuoliin nousevaa aamukastetta. Mutta porvareitten rantapuodit eivät aikoneetkaan herätä siltojensa kupeilta. Ne imehtivät väsyneinä omia himmeitä kuvajaisiaan joen hitaasti liikahtelevasta kalvosta. Ei ollut kiirettä. Kevätkalan pyytäjät eivät ennätä veneineen ja kuutteineen takaisin saaristosta ennen puoltapäivää.

Itäpuolen ylävillä kunnailla harvat tuulimyllyt ovat pysähtyneet oman jähmettyneen haaveensa keskelle. Ja niiden lähettyvillä, Pyövelinmäellä, nuokkuu yksinpä hirsipuukin melkeinpä unohtunutta vuosientakaista verihumalaansa. Nythän oli rauha maassa. Kukaan ei ajattele rikoksia, ei edes pieniä krouvitappeluita orgelnisti Pentti Haraldssonin säestyksellä. Dorthe-muorin kellarissa oli rautakanki oven päällä. Ei ollut raatimiesten pitoja, koska pormestari Gabriel Hagert itse oli merellä johtamassa silakanpyyntiä. Eivät edes riivatut kimnasistit olleet hoitamassa yöllisiä naamiokulkueitaan tai muita melunpitojaan — ovat lähteneet, rakkarit, maakuntaan aprakkamatkoilleen.

Melkeinpä sykkimättä lepää pienen kaupungin valtimo: maantie, joka vanhana kauppatienä Hollolasta päin etelään painuen kiertää Porvoonjoen sillalle, täältä putkahtaen kujasena lavealle Kirkkotorille, mahtavan tuomiokirkon turviin. Hiljaisena se piipertelee vuorennyppyjen lomitse koilliseen, mutta suuntaa pääväylänsä etelään, madaltuvia joenrantoja pitkin ja ohi Ånäsin kartanon saariston kalliorannoille.

Ei pärrytä rumpali Röök tulipaloa tai piiskajaisia kaakinpuulle. Ei pompota raatihuoneen tornikello raastuvanistuntoon. Eikä moikuuta tuomiokirkon tapulin kolme kelloa vainolaisen lähestymistä, ei ole moikuuttanut sen jälkeen, kun ryssänkasakat parikymmentä vuotta sitten, pikkuvihan aikana, ryöstivät sen aarteet ja silppusivat sen arkistot pyssyjensä latauksiksi.

Ei hievahda, ei unessa kättä liikahuta makaava kaupunki. Se on vain ojentanut vanhan korkean päänsä, jota sanotaan Linnamäeksi, pitkälle pohjoista kohti, sisämaan korpien puoleen, jossa on kaikkein turvallisinta. Siellä hapsottaa sen tuuhea tukka petäjikkö-pörrönä, mieluisaa unentuoksua täynnä, yhtyen pohjoisten salojen onnelliseen hämärään.

Mutta jos katsot tarkkaan korkealta Näsinmäeltä yli joen, nousee Vuorikadun pohjoispäästä, läheltä Kirkkotoria hauras savupatsas porvari Antti Bergmanin talon matalasta kattopiipusta. Se haihtuu nopeasti ilmaan, jossa on alkanut tuntua pieniä aamutuulen nykäisyjä.

Eräistä syistä tämä hauras elämänmerkki ja pohjoisesta alkava tuuli ovat toistensa kanssa kohtalokkaassa yhteydessä. Ei vain siksi, että tuuli yltyy vähitellen räiskyttelemään kipunoita savupiipusta tulenarkaa lautakattoa pitkin, vaan myöskin siksi, että saman tuulen voimalla lähestyy lännestä päin kaksimastoinen kaljaasi ja tällä levoton, suuria aikeita hautova nuori mies, josta talon naisväen kesken käy parhaillaan aamunvirkku puheenporina.

Talon isäntä, Antti-porvari, on poissa, tervanostomatkoilla sisämaassa. Mutta hänen vaimonsa Elsa ja talon anoppi, Mari-muori, olivat jo nousseet, ennenkuin pränvahti oli ennättänyt aamukolmelta »huutaa tiimansa». Talon kaupparenkejä ja työväkeä odotettiin aamukeitolle. Ja emännällä oli leipomisensa, mikä piti maistraatin ankaran käskyn mukaan tapahtua yötyynellä tulenvaaran vuoksi.

Miniä vastasi taikinaansa ja piisissä nuoleskeli tuli jo keittopataa.

Mutta tuo levoton, vaarallisten tähtien alla syntynyt nuori mies lähestyi lähestymistään laivallaan, jonka kokka- ja kahvelipurjeisiin puhaltaa hetki hetkeltä yhä ankarampi pohjatuuli.

Tismalleen siitä sanasta, mihin oli illalla lopetettu Antti-porvarin tuvassa puheenpito, se taas aljettiin — Gammelbackan Jööran-herrasta, jonka jo ajat oli huhuttu olevan tulossa kotiin Pommerin sodasta.

Ja Elsa-emäntä sen taas alkoi, sillä hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan Gammelbackan majuurskalla, Elsa Katariina Sprengtportenilla, Jööranin hoitajana.

Vanhalta muistilta vaimot näet yhä puhuivat Gammelbackan Sprengtporteneista, vaikka Elsarouva leskeksi jouduttuaan oli jo ajat sitten myynyt kartanon Treksilän Bildsteineille, pidättäen itselleen vain vuotuisen viljaruokon ja asuntooikeuden kartanon siipirakennuksessa.

»Annas olla, annas olla» …, Elsa-muori on muistelevinaan asiaa, jonka hän on sen tuhanteen kertaan jo tarinoinut, »eihän se raukka ollut vielä täyteen kahtatoista, kun jo majuurska rukoili kuninkaalta, tältä meidän armolliselta sorvarikuninkaaltamme, poika paralle kadetinpaikan merien taakse, ihkasen kuninkaanlinnan tykkikouluun. Voi-voi, miten siinä silloin itkettiin. Itki hänen armonsa ja itki hän, Elsa paha, erojaisissa. Mutta minkäs auttoi köyhän lesken, niin ylähäisiä kuin onkin omiakin syntyjään. Riikinruotsin korkeasti kunnioitettua aatelia. Mutta itkikös poika, se Jööran juupeli! Voi-voi, voi-voi …» Ja Elsaemäntä veti esiliinansa suun eteen. Ei tietänyt itkeäkö vai nauraa. Se kun nuoriherra oli vielä lähtöaamuna joutunut tappeluun päärakennuksen pehtorinpoikien kanssa, ja napit, uudenuutukaiset sarviluiset napit, oli revitty raukan takista, revitty ja kuhmuja oli saatu sarven kokoisia.

»Onkos ihme, onkos jo», emäntä laski kuin katkismuksesta, »että on jo käynyt suuret sotatappelut ja kuulema haavat saanut ja kunniarahat rintaan. Mutta sen minä sanon, että kyllä olisi Bergman saanut vieläkin odottaa vihkiäisiä, jollei …»

»Kello on kolme lyööny — lyööny!» kuuluu ulkoa pränvahdin rämeä huuto. Tuvan ovi levähtää auki ja oppineen Hannu-mestarin nuori Agatatytär pujahtaa sisään kainalossa pieni taikinakaukalo. Tummanruskean tukan niskakierteet heilahtavat, raitava hame, ohut ja kulunut, mutta kesäisen ilmava, hulmahtaa iloisesti, olkaliina, joka näyttää kiireesti kaulasolmuun sitaistulta, hohtaa punakukkineen leivinuunista hohkavassa valossa kuin marjarykelmä helottavalla mättäällä.

Neidon kiinteä täyteläinen povi hengittelee terhakasti. Se ei osaa kätkeä iloista salaisuuttaan. »Tänään, jo tänään!» neito huudahtaa.

Agata oli käynyt eilisiltana majuurskan luona viemässä pitsiompeleitaan ja rouva oli sanonut, että nuoriherra oli purjehtinut Tukholmasta Turkuun ja sieltä jo lähtenyt purjehtimaan Porvoota kohti.

»Ja tänä aamuna minä lähden Gammelbackaan serverskaksi!» neito ylpistelee. Oli näet tulossa muitakin vieraita — se kuuluisa Turun-maisteri Porthan ja sen serkut, Halikon tuomarin tyttäret, joista vanhempi kuulema oli jo kihloissakin jonkun studiosuksen kanssa ja … »Niin, niin, armollinen rouva itse pyysi», neito niksauttaa päätteeksi itsepäisen näköistä niskaansa. Mutta koulumestarin tytär ei ennättänyt vielä ottaa peitettä kaukaloltaan, kun vanhamuori kivahti: »Vai karsseriin sinä taas panisit nuorenherran, häh?» Agata lehahti punaiseksi. Mutta nakkasi sittenkin niskojaan. Se oli näet tuo karsserijuttu heidän yhteinen tapauksensa lapsuusajalta, Jööranin ja hänen. Pojankurikkana oli Jööran vetänyt häntä, pientä tyttöä, palmikosta, retuuttanut ja kiusannut, ja sitten samassa katunut ja suudella moiskauttanut itkevää tyttöä. Mutta Agatan isä, Hannu-mestari, joka silloin vielä oli ollut Gammelbackan koulumestarina, oli nähnyt koko pelin. Ja silloinkos vanhempi velipuoli, Jaakko Maunu, joka jo Ranskoitten maan armeijassa oli tullut kuuluksi upseeriherraksi, oli julmistunut. Oli antanut Jööranille oikein isän hihasta. Ja päälle päätteeksi poika oli saanut istua kokonaisen viikon vinttikamarissa karsserissa vedellä ja leivällä. Oli, oli taas tässäkin jutussa Elsa-emännällä kertomista.

»Mutta minäpäs, minäpäs varastin», huudahti Agata lomaan, »varastin kaakut, rusinat ja simat ja kiipesin vintinakkunalle ja, ja … taas Jööran suuteli, puri kiukuissaan, niin että …»

»Kylläpä kai! Ja taas tuli aamulla moikaava selkäsauna Jaakko-herran ratsupiiskan paksummasta päästä.»

»Voi, se oli hirvittävää …» Vieläkin Agata nyyhkäisi tuota silloista surkeutta, ja emäntä lisäsi huokaillen pari halkoa leivinuuniin.

Agatan kerkeät kämmenet kierittivät leivänmykyä. Ja taas hän kimahti nauramaan. »Mutta itkikös poika! ’Minä olen portinsärkijä, minä olen portinsärkijä’, se vain jupisi hampaistaan. Eikä tippaa päästänyt silmästä, ei rääsännyt ja kollotellut, kuten olisi tehnyt kuka muu pojanvekama tahaan.»

Jööran oli näet kuullut, että Sprengtporteneitten esi-isä oli saanut aatelisarvonsa ja nimensä siitä, että oli kolmikymmenvuotisessa sodassa murtanut kaupungin portin ja hyökännyt ensimmäisenä viholliskaupunkiin. Ja hänellä oli ollut siitä alkaen tapana juhlallisimpina hetkinään nimitellä itseään »portinsärkijäksi».

Tästä Jööran-pojan sisunnäytteestä naisten juttu pääsi taas jatkumaan naurun vaiheilla.

Mutta vanhamuori murmatti yhä. Ei pitänyt köyhän koulumestarin tyttären, joka sai leipäkyrsänsäkin paistaa naapurin uunissa ja pitsinnypläyksellä ja silkkiviuhkojen rustaamisella ansaita särpimensä, ajatella enää Jööran-herraa, jota Ånäsissä vuotteli sulhasekseen jalosukuinen mamselli, Anna Elisabet Glansenstjerna — mustaapenkkiä ja kaakinpuuta siitä tuli, sellaisesta.

Agata näytti synkkenevän. Sirojen kulmallisten väliin ilmestyi pari painannetta kuin pieniä lapsellisen tärkeitä hymykuoppia. Mutta taas pikistyivät hampaat puolukan kirpeätä alahuulta vasten, ja hän kivahutti kiukkuisesti: »Mutta sepäs on ruma, ruma kuin ankan poika! Ei Jööran-herra sellaista ota rahastakaan …» Muori oli sähähtää, mutta vaikeni hetkeksi, sillä kalakeittoon oli suolakin pantava.

Mutta Agata jatkoi ilo silmässä, hymyn ja ylimielisen naurun vaihdellessa levottomien huulten tienoilla: »Lukekoon vaikka kuinka romaaneitaan, ’Rameaun veljenpoikaa’ ja ’Gulliverin retkiä’. Ovat niitä tässä muutkin lukeneet. Ja osaakos edes hienopitsiä nyplätä, tämä jalosukuinen mamselli? Ehei, minä sille saan nenäliinatkin merkata. Ja hyvin se maksaa. Enkä minä kaihda ottamasta. Mutta otinkos äyriäkään Gammelbackan majuurskalta?» Ja suihkaisten emännän korvaan hän paljasti suloisen salaisuutensa. Jööran-herraa varten majuurska oli pyytänyt häneltä pitsikalvosimet tulolahjaksi. Ja hän kun oli ne virkannut silkasta silkkilangasta, niin hienot, että olisivat prinssille kelvanneet. Ja kun oli tarjonnut maksua, hän oli valehdellut, että oli muka jäänyt säästöön kokonainen vyyhti majuurskan joskus antamista langoista. »Mitäs minä … köyhältä rouva paralta … Ja minä kun tahdoin, että ne olivat lahja minulta Jööran-herralle, niin niin …» Ja neidon leipovat kädet pysähtyivät. Kuului enää vain pieni, onnellinen huokaus.

Elsa-emäntä touhusi jo palavissaan uunin luona työntäen yhä uutta halkoa pesään ja puhuskellen hänkin puoliksi itsekseen omia aikeitaan. Nyt juuri, tällaisena juhlapäivänä piti arinan paistaa kuin säterikartanon leivinuunissa. Lämpimäisleipä, paras mitä Antti-porvarin uunissa osattiin ruskeuttaa, oli vietävä Jööran-herran tuliaisiin. Eihän se poikaressunakaan ollut huolinut muusta voitaleivästä kuin Haikosen Elsan leipomasta rieskasta.

Mutta tällä välin oli vanhamuori jo nostanut padan hahlaimista lieden reunalle. Ja mitäs nyt? Hän kapsahti Agatan nenän alle, nykäisi tämän kaulahuivin nipukasta kiukkuisin hyppysin. »Vai, vai, mitäs on tuokin tuossa? Oikeata Hollannin liinaa vai mitä lie rastisiljia tai muuta jumalatonta koreutta. Etkö sinä tiedä, lunttu, että yhteiseltä kansalta on sen sielun parhaaksi kielletty sellainen villitys. Kattuuni, kattuunikangas saa kelvata myssyiksi, esiliinoiksi ja muuksi. Ähä, ähä, sinä jungfru ja fröökinä! Menenpä ja sanon korttelimestarille, niin viikon saat vettäleipää raatihuoneen vankikistussa, lain ja asetusten jälkeen. Ähä, hähäh, sinä tärpäntikkeli! Ja tässä tämä — rumaksi muka … Ånäsin jalohyveistä mamsellia! Kas, kas, kun et rupea vielä makuuttamaan syntistä ruumistasi puuteripaidassa ja kantamaan taskussasi hajuvesipulloja, sinä epeli, sinä kehruuhuoneen perillinen, sinä …» Tosin käpsytteli muori taas lieden luo. Mutta kivahti vielä täältäkin: »Ja tietäänhän se, miten sinä puolialastomana tanssia remputtelit Pilsteenin nuorenherran, sen Treksilän kornetti juupelin kanssa, ja sinä samana yönä, jona majuurska ajettiin yönselkään laillisesta asunnostaan. Yön selkään ja asumaan sensemmoiseen tuparähjään, joka ei kelvannut ees muonamiehen leskelle. Sanotkos mitä, vai, hepsakka? Et, et ääntä päästä, et ennen kuin raatihuoneen paalulla ruoskitaan syntinen nahkasi kirjavaksi, kuten tapahtuu huonoille naisille lain ja asetusten jälkeen. Hjuu, juu, sinä tanssiheilakka siinä, hyöri mitä hyörit.»

Ties kuinka kauan olisi muori jatkanut parannussaarnaansa, jollei Agata olisi nykäyttänyt kiukkuisesti olkaansa, kääntynyt leipomishommiinsa ja miniä ynähtänyt säikäyksen tapaista uunin luota. Hänestä oli tuntunut kuin tulen tohina uunissa olisi kummallisesti yltynyt. No, säikäys menee ohi.

Mutta niin oli asia, että halkojen paukkaessa räiskähtää matalasta piipusta ilmoille kipunarykelmä toinen toisensa jälkeen. Tuuli on yltynyt vihapäiseksi. Se viistää laakeata piellä ja tervalla tiivistettyä kattoa. Kipenet hyppivät hulluina sen käsissä. Häilähtävät, katoavat ilmaan. Mutta niitä juuttuu myöskin edellisten päivien paahtamaan taulanherkkään lautaan, pikeen ja tervaan. Pieniä kiehumapaikkoja alkaa porista siellä täällä tervan pinnalla kuin pieniä tervapottiloita piisin hiilustalla. Aika kuluu. Elsa-emäntä ja Agata tasailevat leivänmykyjään ruusaillen niiden pintaa puukammalla. Ja puhuvat, puhuvat aina vain tuosta nuoresta tulijasta, joka tuntuu lähestyvän seisoen kaljaasinsa keulassa myrskypilven keskellä tai olevan itse se myrsky, joka roihauttaa tuleen tällaiset pienet uneliaat kaupungit.

Äkkiä Elsa-emäntä höristää uudelleen korviaan. On kuin tulen tohiseva ääni olisi äskeisestäänkin yltynyt. Agatan leipovat kädet pysähtyvät myöskin. Samassa kuuluu ulkoa miesäänisiä huutoja. Emäntä juoksahtaa eteiseen. Jostakin kuuluu räiskettä. Hän hompsottaa portaille. Oikealla kädellä, naapurissa, nikkari Witting kisälleineen heittelee sanko sangon jälkeen vettä oman talonsa päätyseinään, joka on syttynyt palamaan. Korttelin ruotumestari juoksee torilta päin sammutusmiehineen. Elsa-emäntä sokaistuu pyörtymäisilleen. Agata on juossut perässä. Hän vasta näkee, että Bergmanin talon katto palaa jo täytenä tuliroihuna.

Mitään ei ole enää pelastettavissa muuta kuin henki. Ja hänen vanha isänsä! Agata katoaa vasemmalle, rantaan päin, huutaen läähättävässä kauhussa: »Isä, isä, isä..!»

Niin kohtasi kaupunkia tänä yönä hirvittävä tuho. Hälytyssignaalit soivat. Raatihuoneen hätäkello läppäsi. Tuomiokirkon kellot alkoivat kumahdella. Ja vihdoin ne moikasivat pauhaten hätää ja kauhua. Korttelien ruotumiehet, keitä oli kaupunkiin jäänyt, kerääntyivät sammutustöihin. Mutta tuli levisi vastustamattomasti. Gottmaninkujaa pitkin, taloröttelöitä matkallaan ahmaisten, se ryöhähti Kirkkotoria kohti. Tuomiokirkon mahtavat seinät valaistuivat verenkarvaisiksi. Sekin oli jo vaarassa.

Mutta pohjatuuli oli yltynyt myrskyn tapaiseksi. Se hulmahutti etenevät lieskat kirkosta poispäin, kohti jokea, Välikadulle, jonka talokorttelit se pyyhkäisi maahan hirvittävällä tohinalla. Ja samaa tietä Jokikadulle ja sitten rantapuotien kimppuun, joiden mukana se tuhosi tuhansia tynnyreitä viljaa.

Puolialastomia vaimoja juoksee kapalolapset sylissä ja suuremmat hameenliepeissä palavia katusokkeloita ja törmäkujanteita pitkin päästäkseen aukeille tonttimäille. Huudetaan, että ihmisiä oli jäänyt palaviin taloihin. Palohaavoja saaneita autetaan mikäli ennätetään.

Leviävällä tulipalolla näyttää olevan yhä kaksi suunnatonta liekkikäsivartta. Toinen kiertää itsepäisesti Kirkkotorin läntistä laitaa, pyrkien Porvoonsillan päätyrykelmiä kohti. Ei pääse, ei pääse..! Mutta joenvartta, sekä länttä että etelää kohti, se ryöhää sitä valtoimempana.

Ja vihdoin, kun oli kulunut pari tuntia, se oli muuttanut kaupungin lähes kolmesta sadasta talotontista parisataa tuhkaksi. Raatihuone kaupunginkassoineen oli palanut, kuten vaaka- ja pakkahuonekin, kaupungin tupakkatehdas ja postikonttori.

Porvoon tuhatkunnasta asukkaasta ei enää parilla kolmella sadalla ollut naapureihinkaan turvautumalla kattoa päänsä päällä, ei kunnon vaatteita yllä, ei talouskaluja eikä leipää.

Joukoittain pyrkivät onnettomat, sekä kotinsa menettäneet että muuten säikähtäneet, joen yli vastarannalle, ketkä siltaa myöten, ketkä painuen etelään päin, löytääkseen venettä tai tyyssijaa kartanoista, taloista, ladoista tai paljaan taivaan alta.

Bergmanin vanhamuori ja miniä neljine lapsineen, Agata-neitsyt ja Hannu-mestari kulkeutuvat suuren lauman mukana saaristoon päin Ånäsin kartanoa kohti.

Tämän vaiheilla tulevat vastaan maitse tai rantoja soutaen silakkamiehet pelastaakseen mitä vielä pelastettavissa oli perheestä ja kodista.

Palaavan joukon etunenässä ajaa ratsain pormestari Hagert saadakseen Ånäsin pihalla kuulla, että hänen oma uhkea talonsa oli tuhkana kartanoineen kaikkineen.

Ånäsin mahtava leski-emäntä, Vendla Eleonoora, omia sukujaan Torwiggeja, seisoo monirynkkyisessä kotokutoisessa hameessaan, kireässä röijyssään ja arkipäiväisessä karttuunimyssyssään tuvanpuolen portailla helistellen ankarasti isoa avainkimppua. Piikojen piti juosta keittiön, kodan, panimohuoneen ja aittojen väliä. Onnettomille piti saada edes alkuunsa ruoanapua. Ja yhä hurjistunut pohjatuuli viuhtoo armollisen rouvan laveata hametta, aivankuin yläprammipurjetta aavalla merellä.

Yläkerroksen avatusta ikkunasta on hulmahtanut valkea verho ja viistää sekin nyt hulluna kokkapurjeena tuulen käsissä. Koko kartano on kuin mahtava fregatti myrskyssä, ja sitä ympäröivä kumpuileva maisema tuulessa huojuvine lehtoineen muistuttaa elävästi merellistä aallokkoa.

Naisten voivottelu, lasten parkuna ja kollotus, miesten kovaääninen puhe läpi humisevan tuulen herättää kartanon tyttären, Anna Elisabetin, ennenaikojaan. Unimielissään hän kääntyilee vaaleansinisessä silkkikatoksisessa sängyssään, nousten vihdoin tyynyjen varaan istumaan. Pystyhkö nenä ja hieman epätasaiset hampaat tekevät hänet näin aamuhetkenä rumemmaksi kuin hän onkaan. Sinänsä säännöllistä otsaa häiritsevät pienehköt näppylät — ummehtuneessa lemmenkaihoilussa vietetyn neitoajan kiusalliset merkit. Eikä ole vielä puuteri peittämässä hänen kasvojensa hipiän harmahtavaa kelmeyttä, jonka kuumeenomainen läimähtely viittaa hysteriaan, ehkäpä synnynnäiseen hypokondriaan, ajan hienoimpiin muotitauteihin. Mutta tummahkot, tiheät silmäripset peittävät ovelasti hailean siniset silmät, jotka tunteilun hetkellä saattavat näyttää kauniiltakin: savunsinisiltä, selittämättömiltä. Nilkat ovat sirot. Ja totta on, että lihavahkojen käsivarsien hipiä ja matalahko povi, joka pilkistäiksen näkyviin höytyväisten pitsien kuohusta, paistavat vaaleaverikön maitomaista valkeutta.

Mamselli vetää yöpöydällä kekottavan siron soittorasiansa käyntiin joka-aamuiseen tapaansa. Se oli Jööranin syntymäpäivälahja hänelle jo heidän lapsuusvuosiltaan ja se osasi pimputtaa koreasti »Sancta Luciaa».

Häiritsevät äänet ulkoa ovat painuneet jonnekin. Eikä ole kiirettä nouseskeluissaan Ånäsin hemmotellulla mamsellilla.

Hän ojentaa vaalean sinisen, ruusunpunanauhoin ja lukemattomin pitsein koristellun yöpaitansa poimuilevasta hihasta hyvin hoidetun kätensä. Vetää puoleensa pariisilaisen aikakauslehden, kuuluisan parooni Grimmin käsikirjoituksin monistetun niteen, jollaisia kykenivät hankkimaan vain ruhtinaat, kuten Puolan kuningas, Venäjän Katariina ja hän, Ånäsin rikas perijätär.

Hän painaa siroa nidettä hyväillen rinnalleen. Ei hän ole tahtonut ahmia tästä lehdestä vain sen salonkijuoruja, kaksimielisiä kaskuja näyttelijöistä tai linnanpuistikkojen lemmenkohtauksista.

Nämä niteet avasivat hänelle, kylmän Hyperborean viluiselle tyttärelle, tuontuostakin uuden ja aurinkoisen maailman: parooni Holbachin Granval-linnan uhkeat suojat tai parooni Grimmin nerokkaan rakastajattaren, madame d’Epinayn huvilinnan, La Chevretten, suihkulähtein, nymfein ja faunein somistetut puistokäytävät, joilla ajan kuuluisimmat valistusmiehet ja kirjalliset naiset kävivät kiihkeitä aatteellisia kiistoja, sytyttelivät nerokkaissa vuoropuheluissaan hengen rakettitulia, puhuivat, puhuivat loppumattomiin, suuttuivat toisiinsa, sopivat taas ja käänsivät ylösalaisin kaikki entiset uskot ja tottumukset.

Tosin hän pelästyi monen monella sivulla. Etenkin jumalankieltäjä Holbach kauhistutti hänet usein. Mutta hän rakasti näitä niteitä ennen kaikkea siksi, että kuuluisa Diderot oli niiden nerokkain mestari, tuo kaikentietäjä, sukkela, röyhkeä, ilomielinen ja seikkaileva Denis Diderot, johon hänen oma Jööraninsakin oli ihastunut. Juuri tämän vuoksi hän rakasti kuuluisan ensyklopedistan kaikkia teoksia, hänen lemmenseikkailuitaan, yksinpä hänen uusinta rakastajatartaan, mademoiselle Vollandia, joka oli voittanut neropatin omakseen petolliselta madame de Puisieux’ltä. Tänäkin aamuna hän muistaa, kuinka Jööran oli viime lomallaan nauranut kuollakseen »Rameaun veljenpojalle», jossa Diderot kuvailee katu- ja kahvila-filosofin hullutuksia. Siksi hän, kuten Jöörankin, soittaa mielellään tämän »veljenpojan» sedän, nykyhetken kuuluisimman säveltäjän, Rameaun, sävellyksiä. Ei ole mitään, mitä Anna Elisabet ei olisi tehnyt, tullakseen hengessä Jööran Sprengtportenin arvoiseksi.

Mademoiselle ei kiirehdi vieläkään nousemaan. Mutta hän nykäisee kuitenkin vuoteen päätyseinällä riippuvasta soittokellon nyörintupsusta kutsuakseen aamusuklaataan.

Mutta vieläkin kiintyy hänen katseensa, epätasaisten etuhampaitten iloisesti pilkahtaessa näkyville, vastapäiselle seinälle, jossa riippuu jäljennöksenäkin kallisarvoinen kuulun ranskalaisen Chardinin heleä hiljaiselomaalaus.

Mamselli tuntee rakastavansa sitäkin, koska juuri Diderot oli sitä kuvaillut pariisilaisnäyttelyitten arvosteluissaan.

Se se vasta oli oleva yllätys Jööranille. Hän on sen lahjoittava hänelle. Olihan siinä jotain, siinäkin … heidän yhteisestä Diderot’staan.

Ulkoinen tuulenhumina ja taas kuuluvat sekasortoiset huudot katkaisevat vihdoin hänen haaveilunsa. Hän juoksee pitkässä hulmahtelevassa paidassaan ikkunaan.

Ja mitä sanoja sattuukaan alhaalta hänen korvaansa! »’Redligheten’! Niin, niin, teidän armonne, ’Redligheten’, oman kaupunkimme laiva!» huutelee kovalla äänellä ratsunsa selästä pormestari Hagert everstinnalle. »Ei, ei ollut vielä päässyt retille asti. Alus oli Emäsalon tuolla puolella joutunut luovailemaan ja …»

Enempää ei Anna Elisabetin tarvinnut kuulla. Juuri sillä laivallahan hänen piti tulla, hänen!

Ja nyt soitti mamselli kiireisin nykäyksin ranskalaista kamarineitsyttänsä, Jeannettea, itseänsä auttamaan. Ei tarvittu enää aamusuklaata. Itse hän availi hermostuneessa kiireessä lipastonsa laatikoita. Parhaat hollanninliinaiset paidat ja moneen kertaan pitsitetyt pöksyt oli saatava esille. Ja samaa kyytiä istui mamselli peilipöytänsä ääreen. Hajuvesipullon lasitulppa kilahti, helähti sienirasian kansi ja puuteriviuhka huiskahteli. Kesken pukemiskiireen Jeannette sai juosta alas käskemään piikoja keräämään koreihin parhaita herkkuja aitoista. Gammelbackan tädille oli vietävä runsaat tuliaiset. Eihän hänellä, leski paralla, ollut suuria varastoja. Niin, ja rengin piti olla valmiina soutamaan hänet ja tavarat yli joen.

»Tulipalo, tulipaloko?» hän toistelee poissaolevana Jeannetten tolkatessa uutistaan Porvoon kauheasta palosta. Ei hänellä nyt ollut aikaa sellaista ruveta sen tarkemmin ajattelemaan. Kolme, kokonaista kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Jööran oli käynyt sotakentältään lomalla. Eikä hän, julmuri, juuri välittänyt kirjoitella. Ei ainakaan hänelle …

Vieläkin vihlaisi muisto niistä lukemattomista katkerista hetkistä, jotka hän oli jokaviikkoisen postin tullessa saanut kestää. Ja olivatko siinä sitten olleet kaikki hänen tuskansa! Jos ei tullutkaan hänelle kirjeitä, hänelle, jota jo pienenä tyttönä sanottiin Jööranin morsiameksi, tuli sentään äidille Gammelbackaan. Hän kiidättää joen yli kirjeet kesällä soutaen, talvella reellä ajaen. Eikä hän uskalla avata kirjettä, jossa on usein Jööranin velipuolten, Jaakko Maunun tai Kaarle Henrikin, käsialaa. Miten hän silloin saikaan vavista! Kirjehän saattoi olla hänen oman Jööraninsa kuolinsanoma.

On, on heillä ollut sekä surun että ilonkin hetkiä, Gammelbackan tädillä ja hänellä. Mutta eniten murhetta ja epätietoisuuden tuskaa. Jööran on haavoittunut! he lukevat velipuolen huolestuneesta kirjeestä. Mutta miten? Kuolettavastiko? Sitä ei tiedä kirjeen kirjoittajakaan. Ja sitten — viesti kaksintaistelusta, joka saattaa heidät epätoivoon pitkäksi ajaksi, kunnes heille huutaa huhu yli meren: Jööran on joutunut saarroksiin — vankeuteen! Eikä heillä ole taaskaan pitkään aikaan mitään lohtua, vain toivon ja pelon vaiheilla elämistä päivästä päivään.

Nousee kerran ilon päivä — oi, miten hän sen hetken muistaakaan! Jööran on Neuensundin taistelussa ottanut komppaniallaan vangiksi kokonaisen husaaripataljoonan! Kirje uhkuu vanhemman velipuolen ylpeyttä tuon hurjapään puolesta. Silloin hän, Anna Elisabet, koristaa Jööranin kuvan sydämenmuotoisella kranssilla ja kirjoittaa sankarille, kertoo suuren ilonsa ja suuren kaipauksensa. Eikä tuo julmuri viitsi edes vastata. Hänelle riittää vain pieni huoleton tervehdys äidille tulleessa kirjeessä — »post scriptum».

Mutta surusanomat kyllä tulevat. Tuskin on päästy yli joulun ja uudenvuoden, kun tulee tieto, että Malkinin taistelussa Jööranin toinen velipuoli, Kaarle Henrik, on kaatunut ja hän itse jälleen pahasti haavoittunut.

Kuinka pahasti? Sitä he eivät tiedä tarkalleen vielä tänäkään hetkenä. Saapuuko hän raajarikkona, iäkseen rampana? Ei, siitä hän ei huoli mainita edes tuloilmoituksessaan. Eräinä tuskaisina öinä hän on sellaista toivonutkin, pelännyt ja toivonut, sillä hänen itsekäs sydämensä on silloin kuiskutellut: raajarikkoiselle sotilaalle ehkä kelpaisin minäkin, onneton ja hyljitty Ånäsin mamselli …

Pihamaalta kuuluu everstinnan käskevä ääni. Anna Elisabet havahtuu kirjavien kuviensa keskeltä. Jeannette on jo saanut herrattarensa hiukset taidokkaille kierteille à l’antique, tummentanut heikot kulmakarvat siroiksi kaariksi, puuteroinut näkymättömiin kasvojen harmahtavan pinnan näppylöineen ja painanut poskelle pienen kauneuspilkun, joka luo huulten lähelle melkeinpä hymykuopan tapaisen varjon. Mademoiselle tulee hyvälle päälle. Nuo hänen uudet kasvonsa ovat todellakin comme il faut — sirot ja heleät.

Äidin voimakas ääni on antanut hänelle sitäpaitsi rohkeutta. Kyllä hän tietää, että hänen äitinsä on taivutellut koko talven ajan Gammelbackan tätiä salaliittoon tuon hurjimuksen varalta. Jööranin piti jo lopultakin vakiintua. Glansenstjernain monet maatilat takaisivat kuuluisalle herra kapteenille upseerivirkojen akordimaksut, mahtia ja valtaa. Eihän se sellainen tuhlari muutenkaan voinut pelkällä kunnialla elää. Oi, kaikki hän antaisi mitä hänellä oli..! Mitä oli koko hänen omaisuutensa tai hän itse, että hän mitään säästäisi … Ei, ei! Kaikki hän oli valmis uhraamaan … Omanarvontuntonsa, siveytensä, kunniansa, jos vain tuo ylimielinen, röyhkeä ja rohkea ne tahtoi murskata. Nyt oli vain oltava hyvääkin parempi Gammelbackan rouvalle, joka kaikessa köyhyydessäänkin ylpeili pojastaan kuin kuningatar koko valtakunnan perintöprinssistä.

Nyt, nyt hän on melkeinpä valmis lähtemään. Vain vielä kerran viipyvä, tarkkaileva katse peiliin …

Uuninnurkasta, matalasta pyörökorista, joka on sekin koristeltu ruusunpunaisin nauhoin, kuuluu pitkä, vinkuva haukotus. Pieni, valkea, kikkarakarvainen sylikoira, jonka pyllypuoli on keritty silkinsileäksi, katselee naamakarvojensa seasta räämäisin silmin emäntänsä varhaista ja harvinaista kiirettä.

Sen sinisilkkinen kaularusetti pienine kulkusineen kilahtelee ärtyneestä kiukusta. Onko tämä nyt tällainen laitapeliä — comme il faut? Emännänhän piti näihin aikoihin aamusta lojua vuoteessaan ja hänen, suosikin, hypähtää hänen tyynyjensä lomaan kuin kuumaan aamukylpyyn..? Sapperment! Lellipiski murisi ja haukotteli yht’aikaa pitkin nenä-äänin, melkein kuin olisi puhunut ranskaa. Qu’est-ce que c’est? se haukahti melkein selväksi ranskaksi, mutta äskeistäkin kiukkuisemmin.

Eikö hän ollut tämän maan hienoin sylikoira? Eikö hänen nimensä ollut Pouf! Sacrenom! Oli kuin olikin. Ja sen nojalla hän oli kaima kuuluisalle rouva d’Epinayn Poufille, joka La Chevretten linnan suojissa oli omilta patjoiltaan nähnyt messieurs Diderot’n, jumalattoman Holbachin, apinanaamaisen Voltairen, laskumestari D’Alembert’in, itsensä Montesquieun, Buffonin, pappiluopio Turgot’n, Marmontelit, tanssimestari Cahusacit, paroonittaret, kreivittäret, kokotit, grisetit ja rakastajattaret. Vou-vouh! Piru vieköön..! Pouf rähähti jo selvää suomea, sillä sointuva ranska ei enää riittänyt.

Ja eikö Diderot itse ollut juuri tuossa hänen emäntänsä paperitukussa kuvannut hänen ranskalaisen kaimansa ulkomuodon, koreuden ja suuren viisauden elävin värein? Oli kuin olikin, vou-vou..!

Siitä hän tiesi, että hän oli maailmankuulun kaimansa ilmetty kaksoiskuva, samannäköinen nenästä saparoon ja nipasta nappaan. Sen vuoksi tuo mamselli oli hänet hankkinutkin, tällaiseksi kerinnyt ja koristellut, au de colognein priiskoitellut ja matami Segercronan silmätippoja pirahutellut hänen hieman väsähtäneisiin silmiinsä, joita piiat, nuo tumput, haukkuivat »räämäsilmiksi». Räämäsilmäksi rakiksi! Häntä, joka olisi osannut käyttää vaikka lorgnettia, jos se peevelin peli olisi vain pysynyt käpälässä … Vou-vouh! Vouh! räjähti Pouf ja hyppäsi peilin luo istahtaneen valtiattarensa syliin.

Mutta … merkillistä! Emäntä puhalsi, puhalsi vain vasten naamaa ja sipaisi nenänpäästä? Ja sitten — heitti pois kuin tyhjän rukkasen, hänet … koko tämän kylmän maan herkullisimman salonkikoiran..? Sap-hap-sap-perrr-ment! Missä olivat nyt Segercronan silmätipat, jotka kuuluivat hänen aamutoilettiinsa? Sap-hap-hauh, vou-vouh..!

Ei, ei auttanut julmetuinkaan haukunta.

Siellä hän jo meni, tuo kiittämätön valtiatar. Hänelle, Pouf paralle, ei jää muuta kuin naamakarvoja pitkin noreilevat kyynelet.

Rannalla veneen vieressä odotteli Anna-mamsellia renki ja Hannu-mestarin Agata, joka niiaten selitti, että Gammelbackan majuurska oli pyytänyt häntä tulojuhlaan apupiiakseen. Eikä armollinen neiti toki voinut evätä tyttö raasun nöyrää anelua.

Niin keikkui raskaasti lastattu vene vaarallisessa laitatuulessa yli joensuun ja pääsi kuin pääsikin onnellisesti Gammelbackan puolelle.

Jalosukuisella Anna Elisabet Glansenstjernalla ei ollut aavistustakaan, että tuossa hänen alapuolellaan, keskituhdolla, istui hänen salainen kilpailijattarensa, pää täynnä tuulentupia, hänelläkin.

2.

Näihin aikoihin on »Redligheten» ennättänyt vasta Sipoon selälle. Lievässä laitatuulessa se kaartaa sulavasti kohti Emäsalon lännenpuolisia rantoja. Eikä sen matkustajilla ole vielä aavistustakaan kaupunkia hävittävästä tulipalosta. He viettävät kuin juhannusyötä, sillä seurassa on pelkkää nuorta väkeä.

Henrik Gabriel Porthan