Viimeiset Vainiset

By Aili Somersalo

Isovihan aikaan sijoittuva tarina ihmisistä ja arjesta sodan varjossa.Tammerkosken törmältä maailmaa katsoo vanha kartano. Vainisten sukutalo on perheen hallusta myyty vieraalle väelle, ja isovihankin keskellä herrasväen talossa on edelleen selvät rajat. Palvelusväki elää, rakastaa, tekee työtä ja luovii ihmissuhteiden verkossa. Kun sodan kauhut yltävät Kosken kylään saakka, on niin palveluspoika Pertun, mamselli Sofia Julianan, tuomari Brasin kuin muunkin herraskartanon väen tehtävä vaikeita päätöksiä. Mitä mieltä tästä kaikesta on haltija Kouko, voimakas ja mahtava, jonka sanotaan jo ikiajoista saakka asuneen kylässä? Mitä salaisuuksia Pertun menneisyydestä löytyy, kietoutuvatko ne kartanon historiaan? Saako ahne tuomari Bras ansionsa mukaan?Yliluonnolliset tapahtumat ja historiallinen aika kietoutuvat toisiinsa Aili Somersalon dramaattisessa romaanissa. Elävästi sota-ajan synkkyyttä, sääty-yhteiskunnan hierarkiaa ja pienen kylän elämää kuvaava teos on julkaistu alun perin vuonna 1946.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9788728543702

Book preview

Viimeiset Vainiset

Cover image: Unsplash

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1946, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543702

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Koski hallitsi seutua.

Sen kesytön karjunta kantautui pitkin Näsiselän aavaa hitaasti heiketen.

Sääksiniemen rannoilla — jonne joukko Suur-Sääksmäen pitäjän entisiä asukkaita, sotilaskarkureita Suomen epätoivoisesta, hajoamistilassa olevasta pienestä armeijasta oli paennut — hirventappaja kohotti äkisti päätään. Tarkka korva oli erottanut miltei kuulumattoman äänen. Hän kuunteli jännittyneenä. Koskiko humisi? Oli kuin siinä olisi ollut varoitusta …

Idän puolella, Takahuhdin kylän Pylsyn talossa, nuorikko asteli kepeästi aittatiellä. Silmät kimmelsivät, ja odottavilla, hehkeillä huulilla väikkyi hymy. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Länsituulella kosken kohina kantautui tänne asti. Hän hymähti, sillä kohinassa oli kuin ilveilevää naurua.

Kosken länsipuolella Kuotin talon vanha emäntä askarteli pirtissä. Hän vei ryppyisen käden sydänalaansa, sillä koski oli äkkiä karjaissut pahanenteisesti.

Mutta vyöryessään etelää kohden yli Pyhäjärven lumottujen seutujen hiljeni kosken villi karjunta vienoksi huminaksi. Salaperäinen rusotus hehkui syvyyksistä hauraana hohtavan vedenkalvon läpi. Se näytti uponneen sinne eetterissä uiskentelevasta, matalalle laskeutuneesta pilvenlongasta, joka hymyilevänä houkutteli sitä takaisin. Kirkkaita silmiä pälyili ohuessa usvassa häämöttävien rantojen pensaikoista, sillä taajoissa metsissä oli runsaasti riistaa.

Vanha kartano katseli seutua kosken törmältä.

Se oli siinä jo vuosisatojen ajan kuunnellut kosken ajatonta soittoa. Sen suuruuden aika oli ohi, mutta haikeina kesäiltoina se näytti vieläkin uneksivan menneistä päivistä.

Silloin sitä oli hallinnut talonpoikaissuku, joka jo keskiajalla oli asunut Kosken kylää ja kantanut Vainisten ikivanhaa nimeä. Miespolvesta toiseen oli suvusta noussut nimismies hallitakseen kuin kuningas valtakuntaansa. Sillä Vainiset olivat pitäjän mahtavimpia miehiä, kävivät laajaa maakauppaa ja omistivat suuria tiluksia lähellä ja kaukana.

Korkeita herroja oli matkansa varrella majaillut talossa.

Olipa käynyt itse Juhana herttuakin, lepäillyt yönsä kiiltävien, siloisten hirvennahkataljojen peittämillä hyllyvillä untuvapatjoilla, kaunis Kaarinansa rinnallaan.

Kerrottiin, että kun hänen ruhtinaallinen armonsa aamulla oli työntänyt sivuun punaisella veralla päällystetyn soopelinnahkapeitteensä, oli hän nauraen sanonut: »Jos herra isäni olisi täällä, sanoisi hän: ’Liian vähillä veroilla pääsevät nämä suomalaiset talonpojat’!»

Ja kun nimismies sitten sillankorvalla oli hyvästellyt herttuaa, oli tämä virkkanut: »Vahinko, ettei tätä kosken voimaa voi käyttää riikin hyväksi.»

»Mutta sitähän käytetään, teidän ruhtinaallinen armonne», oli nimismies vastannut. »Koskemme käyttää kolmea myllyä, ja lisää rakennamme. Vauraus lisääntyy, ja verot kasvavat riikin hyväksi.»

Ja herttua oli nyökännyt armollisesti.

Silloin oli kosken pauhu paisunut mahtavaksi, ja Juho Ollinpoika Vainisesta oli tuntunut siltä kuin sen jylinä olisi noussut hänen päähänsä. Se paisutti rintaa, ja hän meni ja teetti pirttinsä ja kaksikerroksisen vilja-aittansa ovien yläpuolelle sinettinsä, kaksi kirvestä vastakkain. Ja niiden alle hän kaiverrutti vuosiluvun 1556.

Näinä hyvinä vuosina olivat Vainisten vilja- ja kala-aitat täpösen täynnä luonnon runsaita antimia. Savusaunasta tuprusi kirpelä katajansavu, sillä isot liikkiöt riippuivat katosta savustumassa. Panimossa kuumenivat raskaat viinapannut, ja pajasta kantautui ainainen kalke. Maitokamarissa emännät katselivat ilolla keltaisen maidon runsautta. Kolme kiiltäväpintaista oritta tömisteli tallissa, ja pirtistä kuului rukkien surina ja pirtojen helske.

Kuutamoisina pakkasöinä sudet kiertelivät taloa. Mutta Vainisilla oli tarkka silmä ja hyvät ampuma-aseet. Joskus oli tartuttava karhunseipäisiinkin.

Oli saapunut ostajia läheltä ja kaukaa. Silloin kävi vilske aitassa, jossa parkitsemattomia nahkoja säilytettiin. Heilahtelivat käsissä saukon ja majavan, lämpimät suden ja siloiset hirvennahat ja karhujen tuuheat taljat.

Käräjät käytiin talossa.

Oli majoitettava ja kestitettävä käräjäherrat huoveineen ja muut kruunun asioilla liikkuvat. Silloin ei ruokaa eikä juomaa säästetty. Rakennuksen alla olevista holvatuista kellareista kannettiin makupalat, ja kaksiosaisen ruokapuodin vinon turvekaton alla olevaan korkeaan penkkiin painui lukemattomia viilteitä sillä paloitelluista herkuista.

Rakennus sijaitsi miespihan ja karjapihan välissä, ja sen koskenpuolinen, alenevalla törmällä oleva pääty oli korkean kivijalan varassa. Kivijalassa oli pieni, ristikolla varustettu pullonpohjaikkuna, jonka takana oli kolea kivikellari. Se oli tyrmä.

Vainisten mahtava suku oli kuitenkin nyt miespuolelta sammunut, mutta sen veri eli vielä erään naispuolisen jäsenen, Detlofssonin nousukassukuun naidun tyttären jälkeläisissä.

Tähän asti olivat koski, kylä ja kartanot olleet yhtä. Nyt myytiin kartano vieraalle verelle, jota kylä ei omakseen tunnustanut. Se joutui aateliston käsiin ja vaihtoi usein omistajaa. Se oli vieläkin vauras, mutta muuttui ja rappeutui paljon ulkolaisten isäntiensä hallinnassa.

Vanha pirttirakennus hylättiin, ja uusi komea päärakennus kohosi samansuuntaisesti miespihan ja uuden herraspihan välille. Uuden rinnalla vanha asumus näytti madaltuvan. Se vetäytyi syrjään omaan salaperäiseen harmauteensa. Kartanon haltijaväki näki siinä vain ikivanhan, rappeutuvan pirttirakennuksen, mutta kyläläisten silmissä sitä ympäröi vieläkin sen loistavan menneisyyden tarunomainen hohde. — Mutta sen ilmapiirissä oli jotakin kohtalokasta.

Vainisten vaikutus eli voimakkaana edelleen kansan muistissa ja sen monissa taruissa. Rahvaan mielestä kartanon ulkolaiset haltijaväet eivät koskaan asuneetkaan omaa kartanoaan, vaan Vainisten muinaista taloa, kuten tungettelijat ainakin.

Sivuuttaessaan vanhan pirtin, joksi sitä nimitettiin, kyläläiset yhä vieläkin kohottivat kunnioittavan katseen mahtavan oven yläpuolelle hakattuun kahteen kirveeseen ja niiden alla olevaan vuosilukuun. Niissä oli kunniaa, joka osittain kuului heillekin.

Mutta sieltä katse harhaili arasti tyrmän ruosteiseen rautaristikkoon ja sen lähettyvillä olevalle hylätylle, jo ammoin sitten kuivuneelle, ajanhampaan kaluamalla kannella peitetylle kaivolle.

Hän laskeutui lumeen tallattua polkua alas kosken äyrästä kohden.

Polku oli jyrkkä ja vaarallinen, mutta hän liikkui tottuneesti kiveltä kivelle, tai liukui niiden välistä ketterästi. Käsivarret olivat niin pitkät ja hontelot, että heilahtelivat rennosti miltei polventaipeisiin asti, ja karkeapiirteisten, ikäänkuin keskeneräisten kasvojen soikio loisti valkoisena hämärässä.

Rantapaasi kallionlohkareen takana oli turvapaikka, jonka hän jo lapsuudessaan oli keksinyt. Jylinä ja pauhu viihdyttivät mieltä, ja pyörteiden kiihkeät kierteet tenhosivat silmää. Vesistä kohosi kosteutta, joka kesäisin oli vilvoittava mutta näin talvisaikaan sai helposti hytisemään.

Hän pyyhkäisi kevyesti lumen paadelta ja istuutui käsivarret tiukasti rinnan yli ristiin puserrettuina, käpristyen kokoon suojaksi kylmää ja kosteutta vastaan. Tummat silmät tähtäytyivät veteen. Ne olivat lempeät ja surumieliset. Uneksijan silmät.

Hän oli aina kuunnellut lumoutuneena kosken tuhansia ääniä: kohinaa, kun voimakkaat vesijoukot ryntäsivät kivijärkäleitä vastaan voimatta niitä hievahduttaakaan — armotta ne paiskattiin korkeuteen pudotakseen sieltä helmisateeksi murskautuneina kiehuviin noidankattiloihin, — salaperäistä huminaa ja tummina kiitävien rantavesien pärskettä ja poreilua niiden eksyessä äyräiden kivisokkeloihin.

Kallionjärkäleissä vedenpinnan alla oli hiidenkirnuja, joissa vesi lakkaamatta kiersi. Ja pinnalla kurimuksia. Väkevin näistä oli sillan luona korkealla vedenpinnan yläpuolelle kohoavan mahtavan, pystyn kallionlohkareen — Koukon paaden — kupeella.

Sillä siellä asui Kouko, haltia.

Kansantarinan mukaan se oli ikiajoista asti asunut Kosken kylän lähettyvillä. Perttu oli itse omin silmin nähnyt sen pimeänä syysyönä liukuvan partaan yli ja painuvan pyörteeseen. Siellä se asui, vaikka toisinaan liikkuikin metsämailla mesikämmenenä tai muussa muodossa. Se oli kylän oma haltia, ja kyläläiset ylpeilivät siitä. Sinne, omaan kurimukseensa, se kerran oli houkutellut sairaan Juha Eerikinpoika Vainisenkin. Vielä nytkin sieltä joskus kantautui salaperäistä kutsuvaa ääntä. Tänä yönäkin oli kuin jokin ääni olisi siellä paisumassa …

Perttu kuunteli.

Pahalla tuulella ollessaan Kouko nostatti tauteja kylään. Se puhalsi niitä koskesta syksyn sakeana usvana. Ne kiitivät sieltä vinhoin, äänettömin siivin pirtteihin tunkeutuen räppänöistä ja lykkyluukkujen rakosista sisään iskeytyen ihmisiin ja eläimiinkin. Niitä vastaan ei ollut turvaa. Ne hengittivät myrkkyä niin, että niiden uhrit olivat läkähtyä yskäänsä. Perttu tiesi tämän hyvin, sillä juuri tuollainen näkymätön, häijy turmanlintu oli iskenyt kyntensä hänenkin rintaansa. Se raapi siellä polttavia haavoja, jotka nostattivat verikuohua kielelle loihtien raukaisevan kuumeen soutamaan suoniin ja päähän.

Pertun jalkain juuressa oli pieni, ahdas poukama. Veden läikähtäessä sinne kuului kuin vihaisen ampiaisen torailua. Hän katseli sitä nyt hajamielisesti, sillä hänen mielensä oli raskas ja ankea. Armottomasti maailma kolhii sitä, joka ei kykene itseään puolustamaan, piian penikkaa, ruunun raakkia, armoilla eläjää… Kuka siellä nauraa pilkkanaurua?

Perttu kuuntelee jännittyneenä.

Vedet virtaavat yhä mustempina sillan alla, ja sieltä, Koukon kurimuksesta, se kuuluu. Hyvä luoja, kuinka se nauraakin! Se, joka asuu koskessa, kuulee ja näkee kaiken, tietää kaiken, salatuimmatkin aivoitukset. Uhreilleenko yhä vieläkin nauraa …?

Perttu tuijottaa mustiin vesiin ja on näkevinään Juha Eerikinpojan, joka valkein kasvoin kiertää kurimuksessa, pyrkii pois, mutta Kouko kiusaa — nauraa — ei päästä onnetonta.

Nyt nauru heikkenee ilkkuvaksi hyminäksi. On kuin vanha vaari nauraisi salamyhkää valkoiseen partaansa, painaen kämmenensä hampaattomalle suulleen. Ilkkuu — ilkkuu — ilkkuu — lopettiko jo?

Häijy ajatus juolahtaa Pertun mieleen:

Tullapa kerran mies, joka kykenisi rakentamaan padon, sellaisen, että kahlehtisi kosken voiman ja taltuttaisi sen. Tullapa mies, Kalevanpoika, harjun jättiläinen, joka poimisi kivenjärkäleet koskesta ja nakkelisi äyräille! Missä olisi silloin voimasi, koski, voimasi ja mahtavuutesi? Kuningas olet nyt, mutta silloin —? Ajatus ei tuotakaan Pertulle mielihyvää. Se riipaisee mieltä. Kesy koski? Sen mahtava ääni iäksi vaimentuneena. Hurjat hyökypäät kiltisti kiitävinä, siloisena virtana? Ei! Silloinhan Koukokaan ei enää viihtyisi kodissaan, ja kylä kadottaisi kiusaajansa ja suojelijansa. Sillä koskessa on kylän turva, sen Perttu tajuaa.

Hämärä tiivistyy yhä.

Vastarannalla, Kyttälän talon pihamaalla, liikkuu päreen loimu ja katoaa yöhön. Ilkka siellä pistäytyy tallissa ja navetassa. Sillan yli vaeltaa harmaa haamu. Kuka liekään — eikä tuolla ole väliäkään. Valo ja liike on epämääräistä ja häipyvää. Se on kuin suuren talvisen yön unta, Perttu ajattelee. Taitaakin olla jo myöhäinen hetki?

Hän nousee vastahakoisesti paadelta, jäykkänä ja viluisena, ja alkaa tunnustellen kavuta rantatörmää. Hento kuunsirppi kiitää mustien pilvien lomissa kuin kiirehtien määränpäähän.

Perttu kulkee tuttua tietä herraspihan läpi. Kartanon päärakennus on melkein pimeänä, vain makuuhuoneesta tuikkua tulta. Sohvi mamselli kai siellä istuu sairaan äitinsä, Sabina-rouvan, vuoteen vierellä. Tuomarin sanotaan lähteneen kala-aitalleen …?

Perttu kiertää rakennuksen kulmauksen ja tulee alas miespihalle. Väenpirtin avoimista lykkyluukuista häämöttää valoa, samaten pikkutuvasta, jossa Perttu äitineen asuu. Porstuassa, joka erottaa pirtin pikkutuvasta, hän pysähtyy silmänräpäykseksi käsi ovenrivalla. Pitäisi noutaa unohtunut puukko, mutta hän kammoaa äitinsä silmiä, — on aina kammonnut.

Pikkutupa on täynnä savua, sillä päre on palanut kauan. Silla, emännöitsijä, seisoo komearyhtisenä pöydän ääressä sekoittelemassa keittämäänsä yrttilääkettä, ja valo kimaltaa hänen sileällä mustalla tukallaan. Hän nostaa katseensa poikaansa virkkamatta mitään ja hänen kauniit kasvonsa ovat ilmeettömät. Sellaiset ne eivät ole olleet aina. Tosin kopeat ja tylyt, mutta nekin säihkyivät kerran eloa ja elämisenhalua. Silloin, kun Silla ensi kertaa emännöi kartanossa tuomarin poikamiesvuosina. Kun hänet sitten kantaessaan tuomarin lasta sydämensä alla naitettiin Kuotin Tuomaalle siksi, että tuomari halusi tuoda kartanoonsa emännäksi aatelisneidin, oli kuin naamio olisi laskeutunut hänen kasvoilleen. Se oli isku, joka löi Sillan maailman pirstaleiksi. Hän saattoi salata sen välinpitämättömyyden naamarin alle, mutta kaikkina näinä vuosina hän oli elättänyt sydämessään leppymätöntä vihaa naista kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt, ja poikaa kohtaan, jonka tähden hänet naitettiin miehelle, jota vastaan veri nousi niin voimakkaana, että oli vakaasti käännyttävä rukouksessa Herran puoleen joka ilta, voidakseen kristillisen aviovaimon lailla alistua yöhön. — Kun sitten nuorelle Sabina-rouvalle oli sattunut tapaturma ja Silla joutunut leskeksi, oli hänet uudelleen noudettu kartanoon emännöimään. Siitä asti olivat hän ja poika asuneet tätä pikkutupaa.

Perttu otti arasti puukkonsa pöydältä, mumisi jotakin ja lähti pirttiin. Silla katsoi hänen jälkeensä hienoinen ivankare suupielissään.

Pirtti oli avara. Siellä hämärsi jo, sillä näkövalkea oli hiipumassa. Väki oli puhdetöissään, mutta pikkupiika Pirkko oli jo kantanut olkikuvot ulkoa telineiltään porstuan oven viereltä pirttiin ja levittänyt ne lattialle.

Kukaan ei vilkaissutkaan Perttuun, sillä Heta muori kertoili jälleen tarinoitaan, usein kuultuja, mutta kuuntelijoille aina yhtä kiintoisia. Mummon ääni oli yksitoikkoinen, ohut ja kimeä, mutta silti laulava. Aina tapaukset liittyivät koskeen, aina niissä oli sama poljento. Ne olivat kuvia kaukaisilta, kadonneilta päiviltä, joita menneiden aikojen koski, ikuinen koski, loppumattomalla, tummanraskaalla huminallaan säesti.

Heta muori istui rahilla näkövalkean äärellä ja karstasi villoja.

Hän oli kartanossa erikoisasemassa, sillä Hetan tytär oli aikoinaan viety Orihveden Holmaan pienen tyttölapsen imettäjäksi. Tytär oli jo vainaja, mutta hänen hoidokkinsa oli kasvanut ja joutunut Kosken kartanon emännäksi. Silloin Sabina rouva oli noudattanut Heta muorin ja tämän tyttärenpojan silmäpuoli Iiskon luokseen kartanoon. Heta muori itse ei ollut koskaan liikkunut minnekään Kosken kylästä. Hän oli jo vanha ja tiesi paljon muinoin tapahtunutta. Mikä oli totta ja mikä tarua, siitä ei kukaan ollut selvillä.

Kyttyräselkäinen renkipoika Esa kurkotteli vetääkseen alas orsille levitettyjä päreitä, mutta silmät mulkoilivat Hetaan. Tiina piika oli unohtunut rukkinsa viereen kuuntelemaan turpeat huulet rakosellaan. Vanha isäntärenki, Tiera, vuoli reenjalasta ja Iisko kehräpuuta.

Perttu istahti tavalliselle paikalleen päreitä kiskomaan. Hänet valtasi vapauttava, lämmin tunne, kun hän nyt oli tullut pakkasesta pirtin lämpimään. Tällä hetkellä hän ei kaivannut mitään, ei ajatellut