Ukonnuoli

By Aili Somersalo

Jännittävä historiallinen romaani Kostianvirran taistelusta ja ihmiskohtaloista sen ympärillä.Vuonna 1713 syttyy Pälkäneen Kostianvirralla taistelu osana suuren Pohjan sodan melskettä. Sen keskelle joutuvat monet miehet, niin taisteluun valmiit kuin kokemattomammatkin. Eivätkä taistelulta säästy myöskään naiset tai lapset, vaan heidän elämänsä muuttuu yhtä peruuttamattomasti. Tapahtumien verkkoon vedettyjen ihmisten ajatukset, toiveet ja pelot nousevat pintaan, kun vaakalaudalle joutuu paitsi oma, myös tovereiden, ystävien ja rakkaiden henki. Millaista on elämä, kun kaikki tuttu on yhtäkkiä poissa?Isovihan ajan jännitteet ja sota-ajan epävarmuus heräävät elävästi henkiin tässä seikkailullisessa historiallisessa romaanissa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9788728543726

Book preview

Ukonnuoli

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1939, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543726

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Aili Somersalon

kirjallinen aihepiiri on ollut varsin monipuolinen. Saduista nuorison-kirjoihin ja novelleihin sekä edelleen historiallisiin romaaneihin, joista nyt julkaistu on kolmas järjestyksessä. Näin runsasvivahteinen tuotanto voi olla mahdollinen vain silloin, kun sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet ovat olleet erikoisen suotuisat taiteelliselle kehitykslle. Syntyneenä (1887) perheessä, jossa äiti harrasti pienten runojen kyhäilyä ja runoelmien lukemista perhepiirissä, lapsi sai jo varhain rytmitajua, poljennollisen sanonnan vaistoa. Pysyvän vaikutuksen lienee tulevaan kirjailijaan tehnyt myös kukkuloiden huippuja etsivä ja niille talonsa rakentava tähtitieteilijäeno, arkkipiispa Johansson, ja hänen vakavat elämänohjeensa. Kun tähän lisää isän puolelta sukupolvien takaa periytyvän käytännöllisen elämänkatsomuksen, sopusointuisessa kodissa huolettomasti vietetyn lapsuuden ja näköaloja avartavat, miltei jokavuotiset ulkomaanmatkat, on meillä edessämme se tausta, johon voimme ryhtyä piirtämään kuvaa kirjailija Aili Somersalosta.

Ehtymätön mielikuvitus, joka on luonteenomaisin piirre hänen koko tuotannolleen, esiintyi jo varhaisella iällä. Sitä todistavat monet tältä ajalta säilyneet kertomukset ja pienet näytelmäkappaleet, jotka ovat riemastuttavan lapsekkaita mielikuvitusrikkaudessaan.

Mutta kun lapsi kehittyi nuoreksi naiseksi, ei kirjallinen kutsumus enää ollutkaan elintärkeä päämäärä, vaan kokonaan toiset kuvat kangastivat mielessä. Keskeytettyään terveydellisistä syistä koulunkäyntinsä tyttökoulun seitsemänneltä luokalta hän kirjoittautui oppilaaksi Ateneumiin ja ryhtyi harjoittamaan muovailua itävaltalaisen Friedlin sekä yksityisesti taiteilija Into Saxelinin johdolla. Mutta tätä jaksoa hänen elämässään kesti kuitenkin vain pari vuotta, ja se johti aivan uuteen kehitysvaiheeseen.

Sillä nyt astui etualalle elämän vakavuus, joka juonti juurensa äidin vanhempien ja isovanhempien pietistisestä maailmankatsomuksesta ja arkkipiispa-enon suoranaisesta vaikutuksesta. Halu päästä palvelemaan kärsivää ihmiskuntaa voitti kaikki muut harrastukset, ja niinpä savi ja muovailupuikko vaihtuivat kuumemittariin ja kirurgisiin kojeisiin. Ankara oppikurssi Helsingin Kirurgisessa sairaalassa muutti nuoren taiteentaimen asialliseksi ja tunnontarkaksi sairaanhoitajattareksi. Novellikokoelmassaan, Yön ääniä (1924) Aili Somersalo kuvailee kokemuksiaan sairaanhoitajattarena, ja tällä teoksellaan hän saavutti ensimmäisen tositaiteellisen voittonsa ihmissielun herkkien varähtelyiden esittäjänä.

Mutta liikarasitusten heikontama terveys pakotti Aili Somersalon katkaisemaan uransa ja kahden talven ajan etsimään virkistystä Norjan tunturiseudulta. Tälle taustalle hän myöhemmin kehitti tyttöromaaninsa Tunturi tulee tytön luokse (1936), pirteän kertomuksen suomalaisvieraista Gausdalin vuoristoparantolassa.

Terveyden palauduttua täydelleen oli elämäntyökin saanut lopullisen suuntauksensa. Esikoisteoksensa, tarukertomuksen Päivikin satu, hän oli julkaissut 1918. Kirja on tarkoitettu lapsille, mutta se on taiteellisesti täysin nautittavaa lukemista aikuisillekin. Seuraavana vuonna ilmestyi satuteos Mestaritontun seikkailut, jolla kirjailija vakiinnutti maineensa lapsimaailman ja lasten sielunelämän herkkänä tulkitsijana. Niiden lyyrillinen taiteellisuus sai osakseen suurta tunnustusta. Sittemmin ilmestyi monta lisää.

Ensimmäisen nuorisonkirjansa, Anneli seuraneitinä, Aili Somersalo julkaisi v. 1920, ja vuoden väliajoin seurasivat Annelin häälahja ja Anneli karkumatkalla. Sarjan saavuttamaa suurta suosiota kuvannee parhaiten se seikka, että Anneli tuli tytönnimenä varsin suosituksi, oltuaan sitä ennen tyyten tuntematon. Tyytyen lisäksi mainitsemaan vain tärkeimmät nuorisonkirjat Toukokuun aurinko (1927), Aikamme tyttö (1929), Marita järjestää asiat (1931), Mutkan takana (1932) ja vakava-aiheisen avioliittoromaanin Maan tomusta (1930) pääsemme vuoteen 1937, joka aloitti kirjailijan elämässä uuden kehitysvaiheen.

Julkaistuaan edellisenä syksynä aikaisemmin mainitun tyttöromaanin Tunturi tulee tytön luokse kirjailijatar yllätti lukijoitaan jouluksi 1937 ilmestyneellä laajahkolla historiallisella romaanillaan Kaarina Hannuntytär, jossa päähenkilönä esiintyy Juhana herttuan suomalainen lemmitty Kaarina Hannuntytär, Innaman kuulua porvarissukua, ja perusajatuksena on Suomen aateliston ja Turun mahtavien porvarien orastava itsenäisyyshaave. Teos antaa erittäin tarkan historiallisen kuvan 1550—60-luvun Turusta; se ei tahdo ratkaista mitään sielullisia ongelmia, mutta kirjailijan tarkka perehtyminen historiallisiin lähteisiin, harras antaumus tehtäväänsä ja tyylin aavistutteleva sävy antavat kauniita lupauksia tulevaisuuden osalle.

Seuraava historiallinen romaani Suomalaista kuningasverta (1938) käsittelee saman vuosisadan kahta viimeistä vuosikymmentä. Kaarina Hannuntytär on tässäkin kirjassa päähenkilöitä, joskin huomio etupäässä on kohdistettu Juhana herttuan ja Kaarinan lapsiin, Julius ja Lucretia Gyllenhjelmiin sekä Sofia De la Gardiehin. Kaarina Hannuntyttären elämänunelma luhistuu hänen lastensa kuolemassa, itsenäisyyshaaveet hautautuvat vuosisadoiksi, ja hän näkee näyssä oman väkivaltaisen tuhonsa Nuijasodan myrskyissä. — Nämä kaksi romaania kuvaavat paljon rakastanutta ja sanomattomasti kärsinyttä naista, ja taustana on Suomen historian ehkä kunniakkain ja itsetietoisin ajanjakso ennen valtiollisen itsenäisyytemme sarastusta.

Nyt ilmestyvä romaani Ukonnuoli vie meidät Isonvihan turmavuosiin. Se käsittää kuitenkin vain lyhyen jakson tätä kansamme raskainta koettelemusten aikaa, nimittäin tuokion ennen ja jälkeen Kostianvirran taistelun. Tapahtumapaikkoina ovat Hämeenlinna ympäristöineen, Pälkäne ja Tammerkosken Kyttälä, ja henkilöt ovat enimmäkseen historian tunnettuja hahmoja. Kirjailija valitsee rohkeasti kaksi keskeisintä henkilöä yhteiskunnan hylkiöistä, ja näiden — pyöveli Pietari Gallien ja hänen kasvattinsa, Pyövelinniemen Marjatan — rikkiraadeltua sielunelämää ja asteittaista kehitystä »näkymättömän läheisyyttä» kohti hän esittää järkyttävän vakuuttavasti. Varsinkin Marjatta, »velhon vesa ja pyövelin piika», on kuvattu mestarillisin siveltimenvedoin. Hänen kauttaan kirjailija tahtoo saada lausutuksi, että ihmisessä asuu salattuja voimia, jotka erikoisissa olosuhteissa voivat ilmentyä näkymättömän näkemisenä, ja että halveksituimmassakin olennossa on puolia, joista vain hän itse ja »näkymätön» ovat tietoisia.

Rafael Candolin.

Hän seisoi hiljaa, mutta rinta huohotti kiivaasti.

Jännittyneet kasvot kääntyivät. Katse tähyili metsänlaitaa pitkin. Hän kuunteli hievahtamatta. Nyt rasahti. Hevonen hirnahti pitkään, mies kuului huutavan toiselle. Jäljillä olivat siis vieläkin! Hän syöksähti juoksuun.

Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen mies ja juoksi pitkin, joustavin askelin, keveästi ja notkeasti kuin villieläin.

Tie teki polvekkeen. Sen takana levisivät Ojoisten karjakartanon pellot molemmin puolin tietä ruskeina, syyssateen liottamina sarkoina. Talonpoika kaivoi ojaa. Lapio heilahteli raskaasti ja täsmällisesti.

Kristian Silke poikkesi tieltä, harppasi pellolle miehen viereen ja kiskaisi nutun yltään. Hän heitti sen saralle. Lapio oli pistetty pellonpientareeseen. Hän tempasi sen käteensä ja pujahti ojaan. Se lennätti voimakkaasti savea.

Talonpoika, jo vanha mies, ei keskeyttänyt työtään, vilkaisi vain altakulmain odottamattomaan työtoveriinsa ja jatkoi ahertamistaan ääneti. Hetken kuluttua hän kuitenkin suoristi kumaraista varttaan ja nojaten raskaasti lapioonsa alkoi katsella Kristianin työskentelyä. Vieläkään ei virkkanut mitään, vaan roiskautti pitkän syljen. Ahavoituneet, kurttuiset kasvot olivat ilmeettömät. Silke sihahti hänelle:

»Jatka vain. Kohta kerron.»

Ukko aprikoitsi, mutta noudatti kehoitusta.

Kumpainenkin työskenteli ahkerasti, kun tien polvekkeesta syöksähti esille kaksi ratsumiestä pienillä, takkuisilla hevosillaan. Ratsut pysähtyivät kuin tiehen juuttuneina ja miehet vilkuivat joka taholle. Ojaa kaivavat talonpojat eivät heitä vähääkään kiinnostaneet. He neuvottelivat tovin kiihkeästi ja kiukkuisen näköisinä. Kannukset painuivat hevosten kupeisiin, ratsut kiitivät korskahtaen eteenpäin.

Talonpoika katsoi heidän jälkeensä.

»Kasakoita.»

»Niin.»

Ukko hamuili känsäisellä kourallaan tupakkaa ja pisti mällin poskeensa; virkahti toisesta suupielestään:

»Tätäkään ei enää saa, vaikka kaupassa oli vielä pari päivää sitten monta kyynärää rullassa. — Isäntää taisivat etsiä?»

»Taisivat niinkin.»

»Mistä tullaan?»

»Metsistä. Hevoseni ryöstivät, juuttaat. Ja rattaat. Itse töin tuskin selviydyin ehjin nahoin.»

Ukon otsa synkkeni.

»Parasta taitaisi olla itsekunkin laittautua tästä metsiin. Eivät tee, ryssänpenteleet, muuta kuin ryöstävät ja hävittävät. Eikä niille sekään aina riitä.»

»Ei.»

»Rupesin tätä ojaa kaivamaan, mutta taitaa jäädä työ kesken. Ojoinen on niin putipuhtaaksi ryöstetty, että kaikki kolme lampuotia uhkaavat lähteä tiehensä.»

»Paha on jättää pellot kylvämättä ja talo hunningolle.»

»Paha on, paha. Mutta minkä teet, jos et saa enää siemenviljaa? Ja kuinka kartanoa hoidat, kun karja on ryöstetty? Saman tien menivät sirpit ja viikatteet, kuolaimet, vaatteet ja raha. Veivät kirveetkin, ja aurankärjet! Jonkin puuastian jättivät. Nämä lapiot tässä, leiviskän painoinen rautakanki ja iso viinapannu säilyivät, kun sattuivat olemaan hyvässä tallessa. Säilyi yksi härkäkin. Vetojuhdaksi armosta jättivät. Maltaat ja ohrat menivät tyystin. Ei ole enää ohraa olueksi, eikä viljaa viinaksi.»

»Entä Hätilän ja Saaristen kartanot?»

»Ryöstivät nekin, senkin kalmukit. Ja huonosti ovat asiat Hattulassa ja Tyrvännössäkin.»

Kristian Silke kuunteli synkkänä. Hän oli työntänyt lapion pientareeseen ja kiskoi nuttua yllensä, mutta ei yrittänytkään puhdistaa sitä savesta. Talonpoika oli päässyt rupattamisen alkuun. Hän työnsi mällin toiseen poskeensa.

»Sanotaan ryssien olevan kiukuissaan siitä, että kivekkäät ahdistelevat. Ne sissit. Linnan uusi komentaja kuuluu ilmoittaneen, että hirteen joutuu roikkumaan jokainen, joka kivekästä hyysää taikka neuvoo.»

Kristian Silken kapeissa, harmaissa, sankkojen mustien ripsien verhoamissa silmissä välähti. Hän vilkaisi terävästi ukkoon, mutta ääni oli huoleton:

»Liekö noita kivekkäitä näillä main nähtykään?»

Ukko raapaisi korvallistaan.

»Mene tiedä. Kertovat niiden ryöstäneen ryssien viime muonalähetyksenkin. Oli matkalla Turusta. Linnan komentaja, se —»

»Sasetshkin.»

»Se juuri, kuuluu noituneen, niin että parta tärisi. Vähältä piti, sanovat, ettei piessyt kuoliaaksi ryssää, joka toi sanan.» Ukko vaikeni ja katsoi Silkeen. »Kananpa on tullut matkalla viivytyksi, kun ei asioista mitään tiedetä.»

»Oli pitkä kyytimatka. Ja kun hevoseni veivät …»

Hän nyökkäsi jurona hyvästiksi ja lähti. Ukko jäi miettiväisenä katsomaan.

Taivas kaareutui uhkaavana Hämeen sydänseutujen yllä. Ukkosta oli ilmassa, vaikka olikin syksy. Kristianin mieli oli musta. Mitä liekään vainolainen tehnyt tuhoja hiljaisessa Hämeenlinnan kaupungissa? Linnan paaluvarustuksen olivat omat miehet polttaneet, ennenkuin jättivät viholliselle alttiiksi. Mieltä kirveli, ettei linnaa ollut yritettykään puolustaa. Ja kuitenkin oli kenraali Armfelt rohkea mies ja kykenevä päällikkö. Ja linna oli soiden ympäröimä. Tykkejäkin olisi siellä ollut. Tosin ne oli siirretty rappeutuneista torneista valleille, jotka myöskin olivat kurjassa kunnossa, mutta sisukkailta miehiltä ei linnaa sittenkään olisi kädenkäänteessä siepattu.

Joka askelella Kristianin jalka upposi syvään hietasillalla, joka yhdisti Ojoisten karjakartanon kaupunkiin, sillä tie oli ylenmäärin viheliäinen. Hän kiirehti eteenpäin, katse maahan luotuna, rypistellen kulmiaan hoidottomalle tielle.

Mutta tiestä hän ei todellisuudessa ollut tietoinenkaan. Mieltä ahdisti se, mitä hän syrjäisillä metsäteillä ja salapoluilla oli joutunut kokemaan. Näyt olivat ainiaaksi syöpyneet sieluun. Kiireessä kyhätyillä paareilla oli sairaita ja vanhuksia raahattu vainolaisen julmuutta pakoon, armottomien syyssateiden liotellessa ryysyt alinta piikkopaitaa myöden. Lapset ja mytyt köytettiin hevosten selkään. Naiset synnyttivät vesakoissa. Poltetuista kartanoista ja ladoista kohosi savua, jonka kitkeryydestä ei päässyt eroon, eikä äänistä, jotka hyytivät veren. Sinisiä huulia, jähmettyneitä jäseniä; tuijottavissa, tylsistyneissä katseissa toivottomuutta. Valitusta ja villiä pelkoa. Itse ilmakin oli väreillyt tuskaa. Vihollinen oli totisesti tullut ja ottanut haltuunsa onnettoman maan, ryssä!

Kristian Silken suu pusertui kapeaksi, kovaksi viivaksi.

Hän oli ehtinyt kaupunkiin.

Kahta ajokoiraa, kasakkaa, ei näkynyt, mutta vaikka päivä jo hämärsi, liikkui vielä paljon väkeä kaupungin ainoalla varsinaisella kadulla. Muukalaisia olivat melkein kaikki, voitetussa vihollismaassa ylvästeleviä. Silkeen osui välinpitämättömiä, pilkallisia, väliin ilkeitäkin katseita. Kerran ohjattiin ratsu päin, niin että hän oli vähällä joutua sen kavioihin. Muutenkin oli pakko pysytellä seinänvierillä, sillä katu oli kiveämätön. Syyssateet ja liikenne olivat sekoittaneet sen saastaiseksi liejuvelliksi. Tavallisuuden mukaan oli asumusten seinustoille asetettu lankkuja jalankulkijoiden helpoitukseksi. Pahimmassa rapakossa lennätti kasakka ratsunsa ohi, niin että kura roiskahti Kristianin silmille. Mies käännähti, irvisti ja sylkäisi. Kristianin sisu kuohahti.

Hän jatkoi matkaansa. Vihan aalto madaltui apeaksi alakuloisuudeksi. Viime olavinmessumarkkinat muistuivat mieleen. Paljon oli silloinkin väkeä liikkeellä, mutta ryssäryökäleiden sijasta tuli silloin kaupungin tullista Turun ja Helsingin kauppiaita rihkamatavaroineen ja käsityötuotteineen. Kristian näkee heidän hyväntuuliset kasvonsa. Maalaiset etsivät vanhoja kortteeripaikkojaan. Rummun päristys julistaa markkinat alkaneiksi.

Niin silloin, toisin nyt. Karvas maku nousi suuhun.

Hän sivuutti nopeasti, vierelleen katselematta, katuvarren turvekattoiset tuvat ja pirtit. Talojen pienten, lyijypuitteisten ikkunaruutujen takaa häilähti silloin tällöin varjo. Mutta vaikka Kristian katsoikin suoraan eteensä, oli hän täysin tietoinen ympäristöstään, pihojen kirjavista, vajamaista rakennusrykelmistä, jotka matalina ja epäsäännöllisinä tiiviisti ympäröivät kartanoitaan. Hänessä eli pelko, että jossakin kohtaisi hävityksen kauhistuksen.

Mutta vihollinen ei ollut hävittänyt kaupunkia, sillä asukkaat eivät tehneet vastarintaa sen saapuessa.

Kristian Silke oli joutunut talon kohdalle, joka vaikutti naapureitaan vauraammalta. Hän tarttui ovenripaan. Linkku ei ollut kiinni. Hän pujahti pimeähköön porstuaan, joka oli pimeä siksi, että ovi pirttiin oli suljettu; porstuakamarista kajasti heikkoa valoa.

»Hyvää iltaa, tuomari! Täällä sitä ollaan.»

Kirjoituspöydän ylle painunut harmaa pää nousi nytkähtäen. Niukasta valosta huolimatta Kristian näki, että vanhuksen kasvot