Maailman virrassa

By Marja-Leena Mikkola

Eletään 1960-luvun loppua. Muusikko Marketta Arola on vuosikausia pohtinut, mistä hänen musikaalisuutensa on periytynyt. Sen on pakko olla peräisin Arolan suvusta, mutta mistä sieltä... Marketan suvun historia tulee yllättäen ajankohtaiseksi, kun Marketan hankala puoliso Osku alkaa vaatia suvun tutkimista. Osku on rikkaan perheen poika ja elokuva-ohjaaja, ja hän haluaa tehdä elokuvan Marketan vasemmistolaisesta sedästä Einarista. Einari oletettavasti kuoli keskitysleirillä, mutta kukaan ei ole asiasta varma. Pikkuhiljaa Arolan suvun tarina alkaa hahmottua – mitä Einarille todella tapahtui? Maailman virrassa on Marja-Leena Mikkolan poliittinen romaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 11, 2022
• ISBN: 9788728327401

Book preview

Maailman virrassa

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1981, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327401

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kun ihminen on hankala

hänet poistetaan.

Vaikka mies palaa kuin soihtu

se upotetaan veteen.

Ja veden pinta siliää nopeasti.

Ihminen joka panee vastaan on hankala.

Ja julkisuus siliää kuin veden pinta

kun taiteilija on hankala.

ANJA VAMMELVUO

I

Haaksirikkoisten patsas

Täältä Tähtitorninmäeltä, Haaksirikkoisten patsaan vaiheilta minä olin jo seitsenvuotiaana nähnyt pitkälle. Oikealla roihusi meri auringossa, mutta vasemmalla levittäytyi vaaleiden hallintorakennusten ketju, ja joskus ne kirkkaassa valossa näyttivät sauhuavan ohuessa ilmassa, niin kuin olisivat palvoneet Suurkirkon säkenöivää kupolia ja Uspenskin katedraalin kultasipuleita. Vanhojen lehtipuiden vihreys ympäröi minut, mutta minä näin sen vihreyden läpi ja kupolien yli pohjoisiin kaupunginosiin, joihin kukaan ei nimenomaisesti ollut pyrkinyt asumaan ja joihin oli vain ajauduttu sodanjälkeisessä sakeassa muuttoaallossa. Kävelymatka sieltä tänne Tähtitorninmäelle oli kovin pitkä, ja siksi oli ajettava kolmosen raitiovaunulla, joka lähti liikkeelle viiden minuutin seisakkeelta, kierähti Työväenopiston ohi, syöksyi alas Porthaninkatua, tunkeutui Hakaniemen torin ja Pitkänsillan yli parempien ihmisten puolelle ja ajoi sitten tyynesti ja tasaisesti kohti Kaivopuistoa, kiersi sen ylellisten jalopuiden alla asiallisen ja ikävystyneen näköisenä, niin kuin ei olisi koskaan muualla käynytkään. Kolmosen raitiovaunun takasillalla seisoin minä naamaani näyttämättä, selkä rahastajaan päin ja jäin huomaamattomasti pois Tähtitornin läheisyydessä. Sitten oli vielä tallattava mäki ylös vanhoilla läskipohjakengillä, kädet rispaantuneen villatakin taskussa. Vastaan tulevat koirien ulkoiluttajat eivät tienneet että minä se olin, Marketta Arola, he näkivät vain luisevan pitkäkasvuisen alaluokkalaisen, jossa ei ollut lainkaan pikkutyttöjen sulokkuutta. Kuin häijy katupoika Marketta Arola vihelteli Harry Limea tai Tiikerihaita ja jäi sitten tuijottamaan haaksirikkoutuneen perheenäidin pyöreää marmorilantiota, sivellen samalla ajatuksissaan omia teräviä kylkiään.

Oikealla oli meri. Seitsenvuotiaana, jolloin näin niin pitkälle kuin halusin, jaksoin katsoa sinnekin mistä olin tähän kaupunkiin tullut: kaukana kaakossa levittäytyivät tuon saman meren huuhtomat matalikkosaaret ja riekaleisen suistomaan rantaniityt, joilla Arolan kuusi lehmää makaili haaleassa tulvavedessä. Minä olin mukana paimenessa, makailin vedessä lehmien kupeella ja kuuntelin suokukon ääntä; vesi oli lämmintä ja unettavaa, tuskin jaksoin riipiä hentoja oksia vispilänvarsiksi, joilla isoäitini Alma Arola hämmensi kummallista herakeittoaan; kaislat huojuivat, lehmät ynisivät, suokukko huusi, ja taukoamatta toi tummanvihreä joki vesiään sulkujen läpi laajalle matalikolle, joka oikutellen, itseään nostaen ja laskien laahautui pitkulaisten saartensa lomitse suurta merta kohti. Ja tässä se meri oli, sama meri – sitä ei silloin voinut käsittää.

Nyt kolmikymmenvuotiaana minä jo käsitin sen. Muuta muutosta minussa ei juuri ollut tapahtunut. Kenen tahansa oli helppo todeta, että Marketta Arola oli edelleen pitkäkasvuinen, luiseva ja teräyäkylkinen, yhä hän tuijotti kateellisena Haaksirikkoisten patsaan marmorinaisen lantioviivaa ja yhä hän vihelteli. Ja mihin häneltä olisivatkaan vuosien myötä kadonneet nuo Aroloiden korkeat poskipäät, maatiaismaisen leveät sieraimet ja pöheikköinen hiekanvärinen tukka, jota jokainen opettajatar oli yrittänyt sitoa saparoille? Vaikkei olisikaan ottanut lukuun kitaraa, jota hän melkein aina kantoi kupeellaan, olisi hänestä muutenkin nähnyt että kysymyksessä oli musiikkiin kiintynyt ihminen: hän hyräili, vihelteli, koputteli rytmiä rystysillään kaikissa elämänsä käänteissä. Hän oli pukeutunut punavalkoviirulliseen puseroon, farkkuihin ja sandaaleihin, ja kähäräisille hiuksilleen hän oli survonut mustan ajurinlakin. Hänen pikkupojallaan oli äitinsä hiukset. Mutta pojan piirteet juontuivat muualta, ne olivat eloisan henkevät kasvot joissa kiilsivät tummat soikeat silmät, samanlaiset kuin pojan vierellä seisovalle laihalla, kiihtyneesti mutta huolitellusti puhuvalla nuorella naisella.

— Katso Ville, voisiko maailmassa olla kauniimpaa kaupunkinäkymää! Juuri tämä joka avautuu Helsingin Tähtitor ninmäeltä ja juuri alkukesällä, kun lehmukset ovat vielä tuoreenvihreitä, ja nimenomaan näin lauantaina iltapäivällä, kun yksityisautot ovat vihdoinkin pyyhkiytyneet pois ja pakokaasujen verho hälvennyt, ja me näemme Suurkirkon ja Uspenskin kultapatinassaan ja meren ja taivaan sinisen emalin!

Tässä naisessa oli selvästi jotain omituista. Hänessä oli varmaankin jotain vialla. Puhuessaan intohimoisella sointuvalla äänellään kuin koulittu näyttelijätär hän samalla elehti kiivaasti, ja liikehtiessään patsaan edessä hän asetti jalkateränsä huolellisesti toisen eteen, niin kuin olisi sipsutellut miekanterällä. Niin, varmaankin hän oli mennyt jotenkin sekaisin; mutta minä en sitä enää mitenkään huomannut, sillä hän oli minulle läheinen. Hän oli mieheni sisar Anna-Kerttu Lampinen ja meidän poikamme seuraneiti, kenties kotiopettajatar; sitä vain ei voinut päätellä hänen asustaan, jonka muodosti virttynyt villatakki ja vanha silkkileninki. Anna- Kerttu oli hyvin laiha. Puku roikkui hänen yllään, mutta ei pystynyt kätkemään hänen luustonsa siroutta. Hiukset oli tätimäisesti sitaistu niskaan, ja silmälasit joita hän ei lainkaan olisi tarvinnut, olivat pyöreät kuin vanhalla mummolla. Mutta niiden takana hehkuivat nuo Lampisten mustanruskeat silmät, joiden iirikset supistuivat äkkiä kuin kissalla, yhtäkään tunnetta tai ajatusta ilmaisematta, silloin kun hän niin halusi.

– Katso nyt Ville!

– Katsunhan mä, koko ajan katson, poikani Ville sanoi hermostuneetta. Hän hyppeli yhdellä jalalla patsaan edessä ja kyseli minulta ehtimiseen: – Koska isä tulee?

– Kyllä se varmaan kohta tulee, aina se treffeiltä vähän myöhästyy, minä vastasin ajatuksissani. Katselin suurta valkeaa laivaa, joka oli menossa kauas merelle, sille samalle joka väsymättä huuhteli Aroloiden asuttamaa Korkiajoen pitäjän suistomaata, Mutalankylän niittysaarta, jossa lehmät eivät enää vuosiin olleet laiduntaneet, ja otti jossain syliinsä jo puolittain saastuneen Korkiajoen tummat vedet.

– Koska isä tulee, miks meidän pitää näin kauan odottaa?

– Käytä sekin aika hyväksesi, Ville, katsele tarkkaan esimerkiksi tuota Suurkirkkoa, kuulin Anna-Kertun puhuvan pojalleni.

– Mitä varten Suurkirkkoa pitää katsoo tarkkaan?

– Minä sanon vasta sitten kun todella katsot tarkkaan, Anna-Kerttu sanoi ja käänsi levottomaan Villeen hehkuvat silmänsä.

— Katsonhan mä, koko ajan katson, mutta mä katson samalla näkyykö isää jo.

– Ei niin voi tehdä että keskittyy kahteen asiaan samalla kertaa, Anna-Kerttu sanoi. He seisoivat nyt käsi kädessä, kuin äiti ja lapsi. Minähän se tässä äiti olin, mutta en nuhdellut, en neuvonut, ja siksi Anna-Kerttu oli ottanut äidin elkeet, ja minun piti olla siitä kiitollinen, sillä miten olisin ilman häntä voinut harjoittaa ammattiani, alituista kiertelyäni tanssilavoilla, iltamissa, ulkoilmakonserteissa…

– Katsos Ville, minä juuri tein niin, yritin keskittyä moneen asiaan, halusin kokea kaiken, hajoitin itseäni enkä osannut ajoissa arvioida, mikä elämässä on tärkeää ja valita sitä, Anna-Kerttu selitti.

– Niin mutta mitä varten on tärkeetä katsoo tarkkaan Suurkirkkoa?

– Siksi että kaikkea vanhaa revitään meillä alas! Anna-Kerttu sanoi kiihtyen taas niin että hänen kasvonsa vääristyivät. – Unkarilaiset rakensivat sodan jälkeen Budapestin kivi kiveltä samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen pommituksia, he eivät voineet ajatella asettuvansa johonkin uuteen vieraaseen ympäristöön, mutta meillä Suomessa rakennukset kaatuvat rauhankin aikana! Suomalaiset itse rikkovat ja repivät niitä alas, ei siihen vihollisarmeijaa tarvita. Ehkä suomalaiset vihaavat niin kovasti itseään, etteivät halua jättää itsestään kiveä kiven päälle? Katsos me voimme herätä aamuun, jona Suurkirkon purkutyöt on aloitettu ja sen paikalle alettu rakentaa Kansallis-Osake-Pankin kymmenkerroksista liiketaloa!

– Koska ne purkaa Suurkirkon? poikani kysyi.

– En minä tiedä. Eihän siitä puhuta. Mutta se on mahdollista. Kirkon seinään jyrätään reikä, jota ei enää voida täyttää, ja niin se alkaa! Meidän on oltava valmiit siihenkin…

Ville katseli Anna-Kerttua pitkään, kulmat rypyssä. Anna-Kertun kapeat kädet soutivat ilmaa kuin joutsenet, mutta retkahtivat sitten avuttomina alas. Äkkiä hän tarttui minua käsivarresta, käänsi minuun pienet kasvonsa ja palavat silmänsä: – Marketta, sinä et voi aavistaa mitä kertoi se Bob Jenkins, sotilaskarkuri joka oli kotoisin jostain Ohiosta vai Alabamasta, katsos hänen ryhmänsä hävitti sissejä Mekongin lähellä jossain pienessä kylässä ja se oli sitä että he tuikkasivat tuleen tyhjennettyjä olkimajoja. Ja sitten yhdestä majasta kuului ääntelyä, vanha mies tuli sieltä ulos ja viittoili jotain jenkeille, mutta Bobin kaveri ei siitä välittänyt vaan heitti kranaatin majaan, ja kun se oli räsähdellyt ja savu hälveni, he näkivät että majassa oli ollut äiti ja neljä pientä lasta, nuorin vielä vauva, ja vanha mies rukoili savun keskellä jumalaansa, polvillaan valkoinen tukka liehuen, hän oli menettänyt hetkessä kaiken, kaiken… Anna-Kerttu väänteli käsiään ja nosti niitä ylös, kuin tavoittaakseen lintuja lennosta. – Marketta sano miten tämän kaiken voi kestää? Sinä voit purkaa tätä lauluihin, mutta entä minä, minulla ei ole mitään, Jumala auta minua!

– Anna-Kerttu, älä, Ville sanoi.. – Mä en haluu.

Ja kädet laskeutuivat heti alas, kyyneleet jäivät purskahtamatta, nyyhkytys painui matalaksi ja katosi kokonaan. Kohtaus meni ohi.

– Ollaan myöhässä, sori vaan!

Mieheni Osku käveli meitä kohti kiireisesti ja otti taitavasti vastaan häntä vasten heittäytyvän Villen. Hihkuva ja reuhtova poika kaulassaan Osku tervehti sisartaan pehmeästi sipaisten ja loi samalla nopeana välähtävän silmäyksen Anna-Kertun kasvoihin. Kun sanon että mieheni Osku viiksineen ja mustine viirusilmineen muistutti kettua, niin en tarkoita totunnaista kuvaa ovelasta saalistajasta, sillä oikeastaan kettu on yksin viihtyvä, sulkeutunut, notkea olento, jossa on villieläimille ominaista jaloa salaperäisyyttä. Minä tarkastelin hänen laihoja ketunkasvojaan valmiina rekisteröimään pienenkin muutoksen suhteessamme. Minua pyyhkäisi tyly ja läpitunkematon musta silmäys; mitään muutosta ei ollut havaittavissa… Minä huokaisin ja sanoin: – Seistään tässä hetki yhdessä ja katsellaan merta. Minusta on helpottavaa ajatella että se on se sama meri joka tyrskii Korkiajoen pitäjän rantoja. Kesällä mä aina olin siellä paimenessa ja makailin tulvavedessä, joka oli haaleaa kuin lapsivesi…

– Voitaisiin seistäkin ja alkaa taas kerran kuunnella sun lapsuudenmuistojasi Arolan talosta, josta aina haaveilet vaikket koskaan edes käy siellä, Osku sanoi. – Mutta meillä on kiire.

– Anna sinä ihmisen kahtoo ja muistaa, sanoi Oskun takana joku mies joka vaikutti etäisesti tutulta. Hän oli lyhyempi kuin Osku, ehkä minun pituiseni, ja niin hidas liikkeissään, etten ollut arvannut hänen pyrkivän meitä kohti kun hän puistokäytävällä moneen kertaan piippuaan sytytellen ja risaista jenkkikassiaan raahaten oli lopulta saavuttanut meidät. Hän otti piipun pois suustaan, kopautti vartta likaisella sormenkynnellään ja katsoi minuun kiinteästi vetisillä heleänsinisillä silmillään. Hänen hiuksensa oli leikattu tasaisen pitkiksi juuri korvien alapuolelta. – Mitäpä sitä meillä muuta on kun aikaa tässä elämässä.

– Aikaa on loputtomiin, mutta me ollaan menossa syömään Marketan äidin luo, hänellä on ruoka aina täsmälleen pöydässä, ja sitä ennen meidän pitää ehdottomasti käydä Keltsussa, minun täytyy hakea yksi kanśió, koska Ainolta joudun lähtemään heti syönnin jälkeen, on työhön liittyvä tapaaminen, Osku selitti vilkkaasti tulokkaalle, jota tämä kaikki ei mitenkään voinut kiinnostaa; tosiasiassa Osku selitti tällä tavoin minulle, ettei aikonut tätäkään iltaa viettää minun ja Villen seurassa. Tarkastettuaan olinko kuunnellut Osku käänsi minulle selkänsä ja puhui jotain hyvin matalalla äänellä Anna-Kertulle, työnsi sisarensa määrätietoisesti ja hellästi vastatulleen kylkeen ja ikään kuin veivasi pariskunnan liikkeelle, kiertämään kaikessa rauhassa keskustellen Haaksirikkoisten patsasta.

– Kuka hän on? minä kysyin. – Vaikuttava tyyppi, joku sun filmiavustajasi? Mistä sä sen poimit?

– Mitä sinä nyt, sehän on lääketieteen tohtori. Se on se Pekka Väisänen. Olethan sinäkin sen tavannut vuosia sitten, se on mun poikamiesaikojen kavereita, jostain kaukaa korvesta se muistaakseni silloin ilmestyi. Vai filmiavustaja, niin, miksei, voisi ajatella…

– Ilmanko se vaikutti jotenkin tutulta. Tommosia silmiä ei voi unohtaa, ei kenelläkään kaupunkilaisella voi olla noin heleitä.

– Paras kohdella sitä hyvin, Marketta. Se on tästä lähtien Anna-Kertun psykiatri . Se mutsin ja faijan koukkaama terapeutti, se pop-hahmo Karén on osoittautunut täydelliseksi ääliöksi. Mä en salli että Anna-Kertun pää sotketaan Karénin idioottimaisilla teorioilla, Anna-Kerttu on vain sen äijän koekaniini, johon se kokeilee näitä uusia ideoitaan. Sen tarkotus on panna potilas lopullisesti polvilleen. Mä en salli sen enää romahduttavan Anna-Kerttua. Pekka sen sijaan on loistava hoitamaan sekaisin menneitä opiskelijoita, sehän on itsekin täysin seonnut. Hyvä ihminen ja kunnianhimoinen tutkija, mutta täysin kaheli.

Osku sytytti tupakan ja Ville valahti maahan hänen kaulastaan. Osku veti syvään henkeään ja päästi savun ulos valkoisten hampaidensa Välitse. – Miksi sulia on kitara mukana? Menetkö esiintymään illalla? Tämähän piti olla sulle vapaa viikonloppu?

– Entä sulle, minä mutisin ja murjotin kuin lapsi isälleen, jota on kauan turhaan odottanut ja kaivannut. – Jos joku entisessä kodissani sattuisi pyytämään että laulaisin laulun, siksi vain.

– Ai niinkö. Minulla olisi kyllä ohjelmassa jotain muuta kuin kitaransoittoa. Mulla on asiaa Ainolle ja sinulle, Marketta. Oikeastaan pyyntö.

Vain siksi se suostui tulemaan kesken töitään lounaalle äitini pöytään, minä ajattęlin heti. Minusta enää välittämättä Osku otti Villeä kädestä ja huusi potilaalle ja psykiatrille, jotka olivat pysähtyneet jonnekin patsaan taa: – Hei! Lähdetään jo! Mun pitää välttämättä käydä kämrällä!

Se on keksinyt tuon ilmaisun »käydä kämpällä», kun ei se voi tilapäistä mörskää kutsua kodiksikaan, minä ajattelin. Osku harppoi Ville seurassaan pitkin puistokäytävää, minä katselin hänen etenevää jäntereistä selkäänsä ja jättäydyin jälkeen. Anna-Kerttu pyyhälsi ohitseni sipsuttavin juoksuaskelin tavoittaakseen veljensä, mutta Pekka Väisäselle sopi paremmin minun viivyttelevä alakuloinen harppomiseni.

– Lähdetkö Keltsuun käymään, Väisänen?

– Saapihan tuota lähteä.

Piipunsavu pöllähti silmilleni. Katsoin häntä sivusta. Kuumesilmät jotka kuitenkin olivat lempeät ja kuin puolittain kyynelissä, liian suuri kapeilta harteilta roikkuva pikkutakki, vanhat farkut ja repaleinen jenkkikassi. Tyypillinen maanteiden liftari. Kiertelevä filosofi. Jumalan hullu. Harmiton ikuinen opiskelija. Seonnut merkonomi. Hän saattoi olla kuka vain, muistuttaa mitä tahansa, mutta ei missään tapauksessa lääketieteen tohtoria.

Me laskeuduimme alas Tähtitornin mäkeä, ja »maailman kaunein kaupunkinäkymä» laskeutui kanssamme. Ville pomppi Anna-Kertun ja isänsä välissä, kääntyili ehtimiseen ja huusi: – Äiti, tuu jo! Tuu nyt!

– Mitäpä mietit?

Minä hätkähdin. – Mitäs mä… Mietin tässä Oskua ja Anna-Kerttua, kun ne nyt kaahaavat tuossa edessäni kuin mies ja vaimo, mun lapseni välissään. Lampisen perhekunnan oudot jäsenet. Ainoasta pojasta piti tulla insinööri isänsä mukaan mutta tulikin pahamaineinen elokuvantekijä. Nuorimmasta tyttärestä piti tulla hammaslääkäri mutta tulikin Marketta Arolan lapsenpiika. Katsos, Väisänen, nämä molemmat seikat luetaan Lampisen perhekunnan keskuudessa mun syykseni, ei sitä ääneen sanota, mutta kyllä se pannaan mun omituisen olemiseni ja maatiaismaisen taustani syyksi. Nuo kaksi ei nyt millään asetu entiseen ympäristöönsä.

– Mitäpä tuosta huolta kantetet. Mitä mustemmiksi nämä lampaat muuttuvat, sitä valkeemmaksi muu perekunta. Ja mitä valkeemmaksi käyvät muut, sitä mustemmiksi nämä kaksi lammasta. Saavatpahan tummina varjoina korostaa oman taustansa virheettömyyttä. Onhan se jo paljon sekin.

Vilkaisin häntä valmiina virnistämään, mutta kohtasin vain kiinteän, vakavan katseen. Olimme jääneet yhä kauemmas ripeästi etenevästä Lampisten kolmikosta, ja äkkiä minä kyllästyin vierustoverini hitauteen ja järkkymättömyyteen ja riuhtaisin itseni liikkeelle. Pysy perässä jos pystyt, minä ajattelin, otin edellä kulkevat kiinni ja kysyin röyhkeästi Oskulta: – Mitä asiaa sinulla muka mulle on? Minkälainen pyyntö?

Mutta Osku ei vastannut pitkään aikaan mitään. Minä harpoin vieressä ja murjotin hänelle yhä kuin lapsi. Hän oli omissa ajatuksissaan. Vasta kun rykelmämme, Pekka Väisänen edelleen mukana riippuen, oli ylittämässä kultaisessa autereessa lepäävää Suurtoria, Osku kääntyi äkkiä minuun päin ja haukahti: – Mä aion tehdä pitkän elokuvan. Pyydän sinulta apua.

– Niinkö, ja minusta tulee siihen tähti? Hahhah, onpa vitsi.

– Aion tehdä elokuvan Einari Arolasta.

– Kenestä? minä hämmästyin.

– Einari Arolasta, sun sedästäsi.

– Miten ihmeessä…

– Sä voit ja sun pitääkin auttaa minua.

– Mitä tämä tarkoittaa?

Siirtyen asialliseen sävyyn ja kirjakieleen, jota aina käytti yrittäessään nujertaa minut Osku puhui: – Ainahan sinä muistelet Arolan sukua, sillä lailla vapaasti assosioiden niin kuin sinulla on tapana, pintavesiä uiden, ainahan sinä olet käyttänyt minua psykoanalyytikkonasi, eikä minulla ole siitä mitään pahaa sanottavana. Olen auttanut missä olen voinut, koska sinun ammattisi on vaativa ja olet halunnut perinpohjin selvittää, mistä musiikillinen ja riimillinen lahjakkuutesi on peräisin, ja sehän on peräisin Aroloilta. Mutta nyt sinun täytyisi keskittyä johonkin muuhun kuin itseesi ja ponnistautua yksin kohti jotakin historiallisesti hyvin oleellista. Kohti Einari Arolaa nimenomaan.

– Einari-setääkö, oletko ihan tosissasi? Minä olin säikähtänyt. – Mutta enhän mä…

– Mitä »enhän mä», Osku matki. – Sinä tiedät että minä en siedä tuollaisia vastauksia. Mitä nimenomaan sinä et?

– Enhän minä kuin kerran istuin Einari-sedän sylissä vuoden vanhana! minä kiljaisin ja jättäydyin askelen jälkeen. Anna-Kerttu ja Ville vilkaisivat minua moittivasti. – Enhän minä mitään voi muistaa, se oli sotien välillä vuonna neljäkymmentä kun Einari Arola oli sen yhden hetken vapaalla jalalla!

– Kyllä ihminen muistaa, esi-isäsäkin se muistaa.

Mitä tuo tähän sekaantuu, mitä se hölköttää tukka leyhyen meidän perässämme, pitäisi normaalit terapiaistunnot Anna- Kertun kanssa normaaleihin aikoihin eikä tunkisi mukaan asioihin jotka sille ei kuulu, minä ajattelin ja tunsin voimakasta ärtymystä aistiessani tuon kiihtymättömän, mietteliään olion vierelläni. – Mitä sä tästä muka ymmärrät, Väisänen? Pitääkö minun muistaa jotain oleellista sedästäni Einarista, kuulun sentään vähän eri polveen ja aikakauteen kuin isoäitini Alma Arolan esikoispoika. Setäni Einari syntyi jo silloin kun tämä loistava vuosisatakin ja kuoli joskus jossain, epäselvissä olosuhteissa, jossakin keskitysleirivankien karavaanissa, jossain suossa sen pitäisi olla…

– No yritä, voipihan olla että Saat setääsi yhteyven.

– Minkä hemmetin yhteyden, eihän sillä ole edes omaa hautaa jota voisi mennä kuopimaan, minä sanoin vihaisesti, jätin nuo kimaltavat silmät ja syöksähdin mieheni viereen. – Osku kuule, se on aika mahdotonta, minä aloin inttää. Kitara poukkoili kupeellani ja kumahteli. – Antaa kuolleiden maata rauhassa. Mä en voi tietää Einari Arolasta muuta kun ne kuiskaillut tarinat ja huhuillut huhut joita on ollut liikkeellä. Einari iski niin syvän haavan Arolan sukuun ettei kukaan rupea kertomaan mitään, ne on jo niin paljon kestäneet sen takia, eikä mistään asiakirjoistakaan saa mitään tolkkua, Einarin tapaus oli hyvin erikoinen… Ei, en minä ala.

— Vai niin, sinä pelkäät. Äitisi on paljon rohkeampi ja yhteistyökykyisempi. Hän on luvannut auttaa minua, selvitellä Einari Arolan elämää ja lapsuuden ja poikaiän ympäristöä niin hyvin kuin pystyy.

– Onko Aino muka luvannut?

Osku nyökkäsi kylmästi, ja minä sanoin: – Minä en ainakaan muista mitään…

Mutta kääntyessämme Valtioneuvoston palatsin kulmasta minä jo aloin muistaa. Muistin tahtomattani, että joskus viisikymmenluvulla isoäitini Alma Arola, melkein tuntemattomaksi haurastuneena ja hamuten kuin sokea hänelle huumaavassa liikenteessä, oli tullut käymään Helsinkiin ja pyytänyt päästä suurelle hautausmaalle, ja minä talutin häntä sellaisen muistolaatan luo joka oli syrjässä muista ja jossa oli muutamia nimiä allekkain. Jossain keskivaiheilla oli Einari Arola, hänen esikoisensa, kiveen kaiverretun nimen taakse tungettuna. Tämän muistolaatan luona ei ollut ristiä. Se oli vasta äskettäin pystytetty ja sen edessä kasvoi jääkukkia. Isoäitini tähysteli laattaa haalistuneilla silmillään ja alkoi sitten kitkeä olemattomia rikkaruohoja suonikkailla käsillään. Minä olin levoton teinityttö. Hiuspehkoni oli poninhännällä, minulla oli valkoiset polvisukat pitkien koipieni peittona, minä palelin ja odotin että isoäitini lopettaisi järjettömän kitkemisensä ja hiekan tasoittelunsa. Minä olin ehkä viidentoista, ehkä kuudentoista, joka tapauksessa kuolema ei koskenut minua, enkä minä voinut käsittää miksi Alma kuopi muistomerkillä niin kuin sen alla tosiaan olisi joku maannut ja miksi tuo ennen niin tuiskea Alma Arola oli näin haalistunut ja hapertunut. Enkä minä voinut tietää että hänellä oli elinaikaa enää vajaa vuosi.

Minä karkoitin muiston pudistamalla päätäni ja sanoin Oskulle lujasti: – Ei täältä mitään elämäkertaa pese.. Pelkkää vapaata assosiaatiota vaan.

– En minä elämäkertafilmiä teekään, Osku sanoi ja vilkaisi minua tylysti. – En minä mitään sellaista ole sanonut. Aion tehdä dokumenttityyppisen elokuvan Einari Arolan elämänsisällöstä. Mä en jaksa elämäni loppuun asti tehdä lyhytfilmejä. Haluan etsiä uutta muotoa, uutta tapaa esittää historiaa. Haluan jotenkin kuvata aikoja jotka Einari Arola eli läpi. Asioita ja tapahtumia ja kenties ihmisiä jotka häneen vaikuttivat. Ei näytelmäfilmiä! Eikä suoranaista dokumenttia. Uudentyyppisen kollaashin. Se on riskaabeli yritys, Marketta, ja siksi sinun on autettava siinä. Käyt tarkkaan läpi teidän suvun historian. Mistä te ylipäätään olette tulleet, tuollainen joukko… Palauta kaikki mieleesi. Mitä lapsena kuulit isovanhempiesi elämästä, miten ne esimerkiksi tapasi toisensa, missä Einari siitettiin ja syntyi. Sinä tosin olet mystikko, korostat kaikessa tunnepuolta ja irrationaalisuutta, mutta sinulta saattaa päästä paperille ihan vahingossa todellisia tärkeitä faktojakin, joihin ei muuten pääse käsiksi, ja juuri ne ovat mulle korvaamattomia. Niissä voi olla jotain oleellista, jota et itse edes huomaa.

– Paperille! Pitääkö mun kirjoittaa jotain paperille? En mä ainakaan koneella jaksa kirjoittaa enkä hallitse sanataiteesta ylipäätään muuta aluetta kun laulutekstit, Osku!

– No puhu sitten magnetofonille, Osku sanoi. – Tai kirjoita lyijykynällä paperilapuille, kunhan et vain taas hukkaa kaikkea. Saat eksyä kirjaville sivupoluille, niiden päässä voi yllättäen löytyä elinvoimaista metsää, sinähän olet todella mestari löytämään sivupolkuja, poikkeat aina pääasiasta oli kyse mistä tahansa. Mutta tässä se ei ole ollenkaan pahasta.

– Silloin Aulangollakin äiti aina löysi parhaat sivupolut, Ville alkoi heti muistella. – Koska me mennään taas retkelle Aulangolle? Mä haluan nähdä mustan joutsenen!

– Kunhan nämä työt vähän hellittää, sitten syksyllä ehkä, tai ainahan voit mennä sinne Anna-Kertun kanssa, Osku sanoi epämääräisesti.

Minä tartuin heti hänen lauseeseensa. Aloin puhua laveasti ja hätäisesti meidän muka yhteisistä syyssuunnitelmistamme. Osku ei kuunnellut. Kun me sukelsimme vanhan Kruunuhaan sokkeloihin Säätytalon taa, minulle oli selvinnyt että yhteiset suunnitelmat eivät merkinneet hänelle mitään. Etäällä kadun toisessa päässä keikutti meri purjeveneiden rykelmää, ja sulavalinjainen vanha asuntolaiva liputti kirjavilla pyykkinaruillaan. Me jäimme odottamaan Anna-Kerttua ja Pekka Väisästä, jotka olivat jääneet kauas jälkeemme ja lähestyivät keskustellen ja vähän väliä pysähdellen. Osku katseli heitä silmät viirullaan, lujasti omissa ajatuksissaan.

– Mä haluan Korkeasaareen! Mä haluan nähdä suden!

– Myöhemmin, Ville, myöhemmin, nyt mennään Kellariin.

Katso isääsi niin näet ketun, minä ajattelin alakuloisena. Virkistyin kuitenkin heti kun pääsimme Kellariin; olin jo pitkään tuntenut viehtymystä näihin pieniin kellarihuoneisiin, joihin päästiin laskeutumalla viisi kuusi askelmaa katutasosta alaspäin ja jotka olivat aina täynnä nuoria ihmisiä. Tällaiset maanalaiset huoneistot oli vuokrattu pientä korvausta vastaan pahaa-aavistamattomalta omistajalta ja niissä puuhailtiin kaikenlaista epävirallista. Tämäkin rämisevä, olutta latkiva, kiihkossaan onnellinen kellari oli täydessä työn touhussa. Taustalla rätisi miehitetty monistuskone, tykki joka syyti ammuksia porvarillisen maailman linnoituksia kohti. Sen yläpuolella oli suurennettu kuva Che Guevaran kasvoista. Anna-Kerttu jähmettyi sen eteen ja tarkkaili sitä lumoutuneena.

– Kyllä se on tuo mies Kristuksen näkönen, Pekka Väisänen sanoi ja asettui Anna-Kertun kylkeen. Kukaan ei kiinnittänyt heidän liikkumattomaan asentoonsa mitään huomiota, sillä täällä suvaittiin kaikkea ja kaikkia: sellaisia jotka lähestyivät akuuttia kriisiä, olivat siinä parhaillaan, tai, kuten Anna- Kerttu, juuri sen ohittaneet, syöksyäkseen kenties jälleen uutta kohti. Täällä oli monenlaisia maailmanparantajia, lukunsa kesken jättäneitä, parhaillaan tenttaavia tai jo valmistuneita, keskiluokan hurjistuneita poikia ja tyttäriä, niitä jotka olivat vielä paidanhelmastaan kiinni vanhassa tai juuri harppaamassa erilleen ja niitä jotka jo olivat polttaneet kaikki sillat takanaan ja heräilivät parhaillaan suuren kamppailun jälkeiseen äänettömään aamuun, vieläkin hämmennyksissään siitä mitä heille oikeastaan oli tapahtunut.

Ne olivat ripustaneet minunkin kuvani yhdelle seinälle; se oli Oskun ottama valokuva jossa seisoin kitara kädessäni jollain ulkoilmalavalla ja heilautin kättäni. Kuvan ympärille he olivat liimailleet lehtiarvosteluja kuin säteiksi:

Marketta Arola on tyypillisesti sitä mitä eniten inhoan tämän hetken nuorisossa.

Hänen äänensä on karkea ja raaka eikä siinä ole sitä heleyttä ja pehmeyttä jota monet hänen laulunsa vaatisivat.

Kyllä Arolalla selvästi on jotakin sanomista, mutta hänen pitäisi osata heijastaa sanomansa musiikkiin.

MA on liian vulgaari minun maulleni. Täytyisi osata olla viihdyttävä olematta vulgaari.

Ennustettavissa on, että hänen oppilapsensa vastaavat jokaiseen klisheeseen, joka entisestään laajentaa sukupolvien välistä kuilua.

En rupea matelemaan tuollaisen standardimaisen, muodinmukaisen epäsiisteyden edessä.

Leikkeet silmäiltyäni minä yritin huomaamattomasti hinautua mieheni ja poikani jäljessä peremmälle, mutta minut tunnettiin heti ja kulkuni keskeytettiin, minuun tartuttiin ja alettiin vaatia että laulaisin. Että laulaisin heidän nopeasti jyskyttävien sydämensä tahtiin. Yritin kieltäytyä, sanoin etten ollut vireessä, en ollut sillä tuulella. Kukaan ei kuunnellut minua.

– Olisihan tuo mukava kuulla, jos sinä esittäisit vaikkapa sen Laulun huomattavasta miehestä , Pekka Väisänen lausahti korvani juuressa. Kummallinen olento, minä mietin ja näppäilin jo kitaraani; luulet sen olevan jossakin muualla ja se onkin hilautunut huomaamatta kylkeesi ja katsoo sinua, etkä voi muuta kuin tehdä mitä se vaatii…

– Okei, minä sanoin. Kone vaikeni ja jostain sivukomerostakin tultiin kuuntelemaan, minä tapailin säveltä ja aloitin melkein kuiskaamalla:

Kun sun aikas loppuu ja pääset taivaaseen –

Ne kiljahtivat ja alkoivat taputtaa käsiään. Minä pidin lyhyen tauon ja aloitin koko asteikolla ja enää keskeyttämättä:

niin liituraitapukusi jääkin eteiseen,

myös univormus liukenee siihen kuumuuteen

ja silinteris halkeaa ja vaimos pakenee,

ah siitä unesta et herää

Minä lauloin äänelläni joka oli liian kantava näin pieneen tilaan, vähän käheällä altolla, joka yllättäen saattoi kohota huilumaiseen heleyteen:

Sun päätäsi polttaa ja hiki nousee pintaan,

vaan pillereihin sinulla ei nyt ole hintaa,

niin alastonna kuljet ilman mitaleitasi,

et kätkeytymään pääse edes isoon autoosi,

ah siitä unesta ei herää…

Mutta tänään minä lauloin mekaanisesti, sanoja ajattelematta, sillä kuin mielipuoli olin iskeytynyt yhteen ainoaan ajatukseen: minne Osku menee, mitä Osku aikoo; ja laulaessani siirryin äkkiä pohtimaan Oskun minulle asettamaa ylivoimaista tehtävää, ratkaista Einari Arolan arvoitus; ja siitä siirryinkin jo suoraan Arolan tupaan, jossa kaikki setäni ja tätini lauloivat kanssani Paimenpojan aamua ja Arolan viulun ja mandoliinin ääni kantautui puutarhaan ja navettapihalle asti. Kun lauloin viimeisen säkeistön

Ja äkkiä tunnet: voit kuolla tähän janoon,

on pakko mennä seisomaan pitkään olutjonoon;

vaan aina tästä lähtien saat olla janoinen:

et kolpakkoa saa kun sulta puuttuu vitonen!

ah siitä unesta et herää

et unestasi enää herää

olin jo kenenkään huomaamatta uppoutunut syvälle muistamisen tiheään verkkoon, josta putosin pois vasta laulun loputtua. Huutojen ja suosionosoitusten syleilyssä näin Pekka Väisäsen hymyilevän hyväntahtoisesti ja piippuaan kopautellen ja mieheni ja poikani poistuvan sivuovesta hellahuoneeseen, jota Osku kutsui kämpäkseen.

Minua hävetti ulkokohtainen esitykseni ja käänsin yleisölle selkäni. Yritin astua hellahuonetta kohti, mutta jokin pidätti ja aloinkin etsiä huoneesta itselleni puuhaa.

– Mene sinä vain Oskun jälessä, mitä sinä miestäsi pelkäät?

– Mulla on tunne että Oskulla on siellä joku salaisuus.

– Parasta kai ottaa selvää. Mitä sinä tuskaasi pihtaat.

– Mulla on tunne että jos pääsen salaisuudesta selville niin kaikki on lopussa. Tai että jos mä nyt menen sinne kuin käypäläinen, muina miehinä muka, niin tuo huone lakkaakin olemasta tilapäisasunto ja muuttuu vakinaiseksi, ja tämä ongelmallinen ja eri puolille avoin asiantila, jossa Osku ja minä eletään, saakin sitten vääjäämättömän ratkaisun.

– Eihän ne asiat yhellä laakilla ratkee, ei toki.

Väisänen seisoi vierelläni, toisessa kädessään keppi ja toisessa suurennettu uutiskuva, jossa Vähän yli metrin pituinen aseistettu vietnamilaistyttö kuljetti edellään kaksimetristä, maihinnousukenkiin ja siistiin viidakkounivormuun pukeutunutta jenkkisotilasta. Joku oli tökännyt ne hänen käteensä. Tehtävänä oli kiinnittää kuva kepin päähän mielenosoitusmarssia varten. Mutta Väisänen seisoi neuvottomana ja hajamielisenä ja näytti miettivän niitä näitä.

– Koska se on se marssi?

– Heinäkuun alussa, tuletko mukaan Väisänen? Yritäpäs tehdä siitä juliste.

– Eihän tuolla sitten vielä kiirettä liene, Väisänen sanoi, laski kepin ja kuvan seinänvierelle ja piippuaan sytytellen alkoi katsella ympärilleen. Minä yritin päästä selville, millä keinoin muut niin vaivattoman näköisesti kiinnittivät vietnamilaisia tähtiä pitkiin raskaisiin tankoihin. Anna-Kerttu seisoi yhä jännittyneessä asennossaan Che Guevaran kasvojen edessä, mutta minä tuijotin ajatuksissani üutisküvan vietnamilaistytön pieniä paljaita jalkateriä.

– Tuo jenkki voisi murskata tytön jalat yhdellä maihinnousukenkänsä painalluksella ja samoin tuon kapean rintakehän.

– Vaan eipä sen nyt anneta sitä tehä.

Minä aloin sovitella kuvaa tankoon ja mietin miltä Oskun kämppä mahtoi näyttää. Miksi Osku ei poismuuttonsa jälkeen ollut kertaakaan kutsunut minua sinne, miksi hän ei ollut kertaakaan käynyt entisessä kodissaan, miksi me tapasimme aina Haaksirikkoisten patsaalla, haaksirikon tehneen perheen jaloissa, siksikö vain että Oskun studio oli siinä lähellä, vai halusiko Osku tapansa mukaan verhotusti ilmoittaa minulle jotain; ja sitten mietin miten typeriä nämä kaikki ajatukset olivat ja miten sopimattomia tähän paikkaan ja asiaan… Sain julisteen jonkinlaiseen kuntoon ja ryhdyin seuraavaksi nitomaan Kolmannesta maailmasta kertovaa bulletiinia, jota aiottiin myydä mielenosoitusviikolla. Sen nälkälukemat ja lasten kuolleisuusprosentit olivat sitä tasoa, että ne matemaattisina suureina olivat jo menettäneet kaiken merkityksensä. Mutta monistuskone rämisi päättäväisenä ja tunteettomana ja syyti tietoja satoina koneellakirjoitettuina sivuina.

– Mitä sinä hyräilet?

Väisänen istui ikkunalaudalla täysin laiskana eikä kääntänyt minusta katsettaan. Mielessäni kiersi keskeneräinen lauluni, sanat ja niitä ketjuna kiertävä sävel: Tule, välinpitämätön, maailman turuilta, piesty koira pihalleni, suojaan sinut sumilta, tule, mykkä eläin, sanaton …

— Se on tekeillä oleva laulu, se kertoo hylkäämisestä.

Väisänen nyökkäsi niin kuin olisi jo etukäteen tuntenut laulun. Minä aloin käydä kärsimättömäksi, halusin että tämä työ jo loppuisi, bulletiineja nitovat sormeni kaipasivat äkkiä kitaraa ikkunalaudalla, Olisin halunnut lähteä Oskun luo ja laulaa lauluni Otin kitaran Väisäsen vierestä ja kävelin Oskun ovelle. Koputin hiljaa, ja kun kukaan ei vastannut menin