Sinisen kammarin uni: -

By Viljo Kojo

Mielikuvituksen lentoa karjalaisista syrjäkylistä, unenomaista fantasiaa ja erikoisia ihmiskohtaloita!Pikkukylän poika on ihastunut Mariin, mutta tyttöäpä tavoittelee toinenkin mies. Vanhapiika Manta viettelee kylän nuoret pojat yksi kerrallaan. Ja parantaja Tiitus on huolissaan tyttärestään, joka on varttumassa kauniiksi naiseksi sekä isänsä murheeksi että ylpeydeksi. Katkelmat muodostavat mielenkiintoisen, elämän koko kirjon ja kiron kattavan kertomuskudelman, joka maistuu unenomaiselta.Anekdootteja Karjalan asukkaiden intohimoista, toiveista ja salaisuuksista. Lyhyet kertomukset tempaavat mukaansa menneisiin syrjäkylien asukkaiden elämiin, yhtä värikkäisiin kuin rikkaisiinkin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728573839

Book preview

Sinisen kammarin uni

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1948, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573839

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

UNTA JA TOTTA

Lapsuutesi ja nuoruutesi vaiheessa olet ehkä joskus veneesi pohjalle paneutuen» salaperäisen kaukokaipuusi viehättämänä jättäytynyt lempeän kesätuulen vietäväksi.

Eikö ollutkin onnellisen huoleton seikkailu tuollainen. Ja kun sitten — kuunneltuasi tunnin tai kaksi veneen pohjalla loikoillen aaltojen hiljaista tarinaa ja katseltuasi poutapilvien rientoa sinisen taivaan himertävissä korkeuksissa — kohottauduit katsomaan, minne olit joutunut, eikö ollutkin ensi vaikutelmana kuin olisit kulkeutunut joillekin tuntemattomille kaukorannoille, kunnes huolettoman retkesi harhatunnelma vaihtui varmaksi tietämiseksi, että puolisen tuntia soudeltuasi olet jälleen kotilahtesi hiekkapoukamassa.

Mutta autuaan retkesi aikana sielusi oli kuunnellut taivaan sanomaa ja oli sen jälkeen aina oleva eräitä ikuisesti soivia säveliä rikkaampi.

Valveunemme ja mielikuvamme ovat oikeitten uniemme sukua sikäli, että ne tulevat ja menevät tahdostamme riippumatta ja että uniemme aiheet usein ovat piilotajuntamme kautta yhteydessä valve-elämän unelmien ja tosiasioiden kanssa. Valveuniensa ja mielikuviensa pohjalle kirjailija usein järkevästi suunnitellen ja tahtovasti rakentaen luo teoksensa. Mutta joskus hän paneutuu untensa veneeseen ja antaa mielikuviensa tuulten ja virtojen viedä.

Niin on tehty tässä tapauksessa, ja siten on syntynyt sarja katkelmia ihmisten elämänvaiheista, eräänlainen rapsodia, vapaasti versoileva yhdistelmä unta ja totta — kuvakudos.

YKSI TYTTÖ JA KOLME POIKAA

1

Lavialta on lumista korpimaata vanhan kanahaukan näkötarhassa, kun se talvisten pilvien alustaa kaarratellen tarkkailee salokylän peltoaukeita ja pihamaita.

Pieniltä näyttävät ylhäältä silmäten ihmisen elinalat, pieniltä pellot, pieniltä harmaat talot, pieneltä näyttää itse ihminenkin, tuo, joka myyränä koettaa availla teitänsä paksujen nivatosten halki.

Umpisalo haukan parasta saalistusaluetta — siellä aina einettä liikahtelee, pehmytlihaista pyytä ja riekonpoikaa, tiaista ja rastasta — mutta onpahan jäänyt tavaksi ohimennen silmätä myöskin pihat ja peltomaat. Joskus sattuu jänis, helpompi sen niskaan aukeilla paikoilla paiskautua. Ja toisinaan näin talvellakin jostakin hetkiseksi auki unohdetusta navetan ovesta kanatäti hölmöyttään taapertaa taivasalle ja joutuu kokon koppomaksi.

Niin kävi nyt Arkuntanhuan parhaalle munijalle, mustan ja ruskean kirjavalle. Eikä voinut Anni, talon terhakka emäntä, syyttää vahingosta ketään muuta kuin itseään. Mutta itsensä puolustukseksi hän olisi voinut sanoa, että hänellä oli molemmat kädet täynnä kantamista ja että hänellä oli kiire päästä takaisin tupaan, missä vasta toisella kuukaudellaan oleva poika oli varustettava ristiäismatkaa varten.

Annin mielestä oli hupsua lähteä sellaisella pakkasella ja lumuksella hupahenkisen kapalolapsen kanssa kirkolle, matkaa toistakymmentä kilometriä. Mutta mitä miehet ovat päättäneet, siihen tyydy, koeta vain kaikkesi, ettei ihan hullusti kävisi.

Miehet aina lapsellisia, päätteli itsekseen Anni. Jos syntyi tyttölapsi, ristiäismatkalla ei mitään hoppua. Koko touhutus siksi että poika. Kylässä heitä kolme sukulaistaloa, missään ei poikaa, tyttöjä vain. Siksi nyt kaikki ristiäisistä tohistaan.

Lahnavalkaman Antimarillakin kolme tytön ripakkoa, mutta eipäs poikaa. Heillä Pekon kanssa vain yksi tyttö, ja tämä jo kolmas poika.

2

Arkuntanhuan vanha isäntä Paavali Tasatukka — kuudenkymmenen ikäinen, roteva mies — astelee painavin askelin kammarinsa nurkkakaapille ja tuopi sieltä paksun pikkulasin ja viinapullon. Ensiksi hän viskaa lasillisen omaan avaraan suuhunsa, sanoo »ahhah» ja pyyhkäisee kämmenellään suunsa seudun, jonka on aamulla ajellut, mutta kun ei ole oppinut peiliä käyttämään, niin käsimielin ajelu on useimmiten melko hataraa. Sitäpaitsi naiset olivat tärvelleet veitsen. Niinpä, mutkallisemmissa paikoissa, niinkuin ulkonevain leukapielien alla ja jykevän leuan taipeessa sekä tukevan kaulan suuren aataminomenan ympäristössä töröttää harmaata sänkeä, ei tosin paljon paikassaan, mutta sitä paksumpaa ja sisukkaampaa, koskapa on vanhaa, Pietarista ostettua Kopelehvin kuvalla kaunistetun partaveitsen terää äsken vähän säikähdettyään nyt jo terhakasti pystyssä niissä paikoissa, mihin terän hiukan tylsempi kohta on jättänyt ne katkaisematta tai naamapiirustusten työläs mutka tarjonnut sopivan piilopaikan.

Siinä hän taas, koska suutansa pyyhkäistessään tuntee ajelun jääneen paikkulaspäiseksi, muistaa sanottavansa naisväelle, jota ei asian vereksenä ollessa sattunut kuulumille. Nyt ovat tuvassa ainakin molemmat omat naiset, sanokoot vuorostaan piikatytölle, mutta se on kerta kaikkiaan jokaisen muistettava, että partaveistä ei yksikään nainen saa sormenpäälläkään koskettaa. Tahikka siitä nousee toisenlainen meno.

Naiset — mummo ensin ja Pekon emäntä siitä rohkaistuneena perässä — alkavat timakasti puolusteleida. Eivät sitä ole naiset muka koskettaneetkaan. Mutta eikös heidän pitänyt etukäteen tietää, että puolustautumalla vain pahentavat asiansa. Paavali ei ole niitä ukkoja, joille akat saisivat työntää jauhot suuhun tai saippuat silmiin. Äksysti hän katsahtaa toisesta toiseen ja karahtaa kuin sotaherra taistelukentällä: »Suu-poik-KI!» Ja kuulosteltuaan melkoisen tovin, että hiljaisuus todella syntyi ja pysyi, hän kääntyi rauhallisesti miesten puoleen ja ikäänkuin akkaväkeä ei olisi koko maailmassa, hän enolle ryyppyä kaataessaan selittelemään antamansa varoituksen oikeutusta: naiset, milloin vain silmä välttää, tempaavat partaveitsen ja sillä ratkomisiaan ja, mikä vielä pahempi, liikavarpaitaan. »Ja veits on sit niiku saha.»

Saatuaan vihdoin lasin puolilleen hän vielä muistaa jotakin, kääntyy uudelleen naisten puoleen, jotka tuppisuiksi tösähtäneinä puuhailevat omiaan, ja julistaa:

— Ja se on pantava mielee iha täl sanal ja tärkijämmäst ku keisarin ukkaasi.

Sillaikaa nuoremmat miehet virnistävät salaa toisilleen, ja kun eno vihdoin on saanut ryyppynsä, hän viepi mummolle ja sisarelleen, Pekon emännälle, maistiaiset, »viijennen miehen varpajaist».

Naiset hiukan huuliansa kastelevat, koska ovat oppineet tietämään, että kun miehet tarjoavat, niiden on annettava saada tahtonsa tapahtumaan — helpommalla pääsee, kun tuolla tavalla tipan lipaisee kielensä kärkeen. Eikä Paavali kahta ryyppyä enempi tarjonnut miehillekään. »Mies ottaa ryypyn, parraas tappaukses kaks, mut kolmais ryyppy ottaa miehen.» Se oli hänen periaatteensa, josta ei tiedetty olleen poikkeusta.

Mutta hänen mentyään lapioimaan saunatietä, eno asetti oman viinapullinsa pöydänjalan viereen lattialle, pyysi sisareltaan pari sokeripalaa ja kaksi ryyppylasia, ja nyt he Pekon kanssa kokeilivat, onko ukon sanassa perä. Samalla he kuitenkin koko ajan pitivät silmällä, että ukko pysyi saunatiellä, ja kun pulli oli puolillaan, eno ilmoitti langolleen ja sisarelleen, että tälle äsken syntyneelle pojalle hän, vanhapoika, jättää kontunsa.

RISTIÄISMATKA JA OUTO NIMI

1

Poika oli syntynyt joulukuussa. Ja nyt tammikuun loppupäivinä, pahimpien purkujen aikana, eno oli siis tulla jyrynnyt vanhanpojan talostaan Enolasta, Riihipellon takaa, ja tahtoi lähteä viemään pojan ristittäväksi.

Kun eno jotakin päätti, ei siinä toisten epäröimiset mitään merkinneet. Isoisä, Paavali Tasatukka, oli ehkä vieläkin itsepäisempi, mutta tässä asiassa enon oli ollut helppo saada hänet heti puolelleen.

Vaimo sai niinä aikoina vaieta seurakunnassa. Se kuului evankelisluterilaiseen uskontoon ja sitä tietä yleensä jämerään elämän järjestykseen. Niinpä nytkin, vaikka Annilla, pojan äidillä, olisi sanottavana asiallista asiaa enemmän kuin miehen murikoilla, sanottavaa pakkasesta ja pyrystä, pojan terveydestä ja muusta, niin hän miesten puheet kuultuaan oli kiiruhtanut naapuriin tiedustamaan Mikomarilta, pääsisikö tämä askareiltaan niin paljon, että enon muassa pappilaan pojan ristiäidiksi.

2

Enon tamma oli vähän vikurikko ja lisäksi kovasuinen. Kun vielä otetaan huomioon ne muutamat viinakopsut, joilla langokset hyvien tapojen kunnioittamiseksi olivat päätöksensä Vahvistaneet ja sen viisaudesta vakuuttautuneet, niin olikin selvää, että pahimman ja umpisimman salotaipaleen keskimailla mentiin jossakin sopivassa käänteessä purtuuskis.

Äkistihän siitä tosin selvittiin oikein puolin, mutta tamma, joka oli säikähtänyt pahiten, antoi enolle tekemistä enemmän kuin tarpeeksi, niin ettei hän heti päässyt päätänsä kääntämään senkään vertaa, että olisi nähnyt miten Mari pojan kanssa selvisi. Vasta kun tamma rauhoittui tasaiseen juoksuunsa, hän Marilta jotta onko siulla poika tallella?

Mari pusertaa tärkeätä kääröä tiukasti muhevia rintojaan vasten ja sanoo: — Kyl tääl tallel ollaa. — Mutta samalla — mitenkäs tuntuikaan käärö nyt ikäänkuin tyhjältä? — Herra Jiesus siunatkoo? Eihä tääl taija poikaa ollakkaa!

Kylläpä sai eno äkisti tamman pysähtymään, ja äkisti siinä myös todettiin, että käärö oli tyhjä. Monien huopien ja huivien sisältä poika oli äskeisessä rytäkässä putkahtanut hankeen.

Marin parkumista oli vaikea kuunnella, mutta eno ajatteli, että parkukoon vain minkä jaksaa — jos vaikka susi sattuisi, niin ehkä ei uskaltaisi tien oheen asti, kun mokoman porinan kuulee.

Porun oli päästänyt poikakin, ja kovasti näytti suuttuneelta vielä entiseen turvapaikkaan päästyäänkin. Vähitellen se kuitenkin lämmetessään rauhoittui, Mari uskalsi jo enolle naurahtaa:

— Josha nyt ois meilt hävint koko poika, voi hyvä ihme kuitenki.

Eno punalsi päätään: — Voi hitto mite säikäytti. Ja siint ei passaa koton huuvella. — Ei! kipakasti oli Marikin samaa mieltä. — Virkkaa ei pijä mittää.

Ei sattunut muita pappilaan menijöitä. Heporiuku aittarivin takana oli tyhjillään, kun eno sitoi siihen tammansa ja pani sen eteen hangelle hyvän annoksen kesätuoksuista eväsheinää.

— Alaha sie vaa männä pojan kans, hän kehoitti Maria, joka näytti jäävän odottamaan. — Miun pittää vähä viivähtää.

Se oli laillinen selitys, jonka jälkeen Mari tärkeine kantamuksineen lähti yhä sakenevassa tuiskussa tunkeutumaan tarmokkaasti kanslian rappua kohti. Kun eno hetkistä myöhemmin seurasi samaa jälkeä, hänen leveä suunsa vetäytyi hymyn mareeseen: Mikomarin napakasti kotikutoinen, maataviistävä sarssihame, joka satoine vyötäröpoimuineen oli jäykkä kuin tynnyri, ja hänen yhtä pitkä, tukeva toplinkipalttonsa olivat lumiaurana puurtaneet mahtavan väylän pihamaan löysälumiseen umpeen.

Tyhjässä kansliahuoneessa he nyt odottelivat, milloin kirkkoherra lopettaisi syöntinsä. Herkullisten uuniruokain hyvät hajut sieltä leviävät kanslian puolelle asti, lautasten kalinaa kuuluu ja puheen muminoita. Enolle alkaisivat jo eväät maistua — läskimausteinen lanttukukko, umpinaiset tattaripiirakat aamuvarhaisella kirnutun voin ja, uhkean, uunissa ruskehtavaksi paistetun sianlihaköntin kanssa — mutta ei niitä nyt siinä passaa ruveta levittelemään. Vasta kastetoimituksen jälkeen, kun päästään suntion lämpöiseen tupaan. Nyt täytyy tyytyä nieleskelemään nälkävesiä, pappilan herkkutuoksujen suuhun houkuttelemia.

Vihdoin lonksahtaa ovi, narahtaa toinen ja kolahtaa kiinni, ja kolmannen, koko ajan avoinna olleen aukossa näyttäytyy kirkkoherra täydessä rehevyydessään, suuria vaaleita viiksiään turpeilla sormillaan sukien, paksuja, tuoreenpunaisia huuliaan vielä herkkujen jäljiltä maiskutellen.

Ristiäiti, poika sylissään kiepsahtaa seisomaan ja säestää hyvää päiväänsä melkein kuin pienellä niiauksen keksahduksella ja hereällä hymyllä. Enokin kohentautuu jaloilleen, nyökkää pari kertaa kirkkoherralle, ja se tapahtuu huomattavasti kunnioittavammin kuin jollekin tavalliselle tutulle. Kirkkoherra maiskuttelunsa lomitse, suurten viiksiensä alitse:

— Mnjaa-hah. Kastettava tämä nuori mies. Vai tyttökö se on?

— Mieshä tää on! helähtää Mari.

Enokin leikkisästi esittelemään, että Arkuntanhuan nuori isäntä — »suuren talon pieni isäntä, hehheh!»

Salolaisten tuloa oli seurattu pappilan ikkunoista, heidän asiansa oli arvattu ja tarpeelliset kastamisvälineet oli jo asetettu valmiiksi viereisen kammarin pöydälle. Sinne kirkkoherra kehoittikin nyt siirtymään. — Tänne, hän murahti ja itse asteli ensimmäisenä pyöreän pöydän ääreen, missä oli kultaristinen musta kirja kristallisen vesimaljan ja puhtaan pyyheliinan vieressä.

— Mikäs tälle miehelle nimeksi?

Kummit toistensa silmistä vastausta hakemaan, kunnes loivaliikkeinen kirkkoherrakin jo pitkästyi. Hän kohotti ihmettelevien silmiensä vaaleansinisen katseen heihin, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, Mari kiiruhti muistelemaan:

— Eikös se Juhanasta ja Vilhelmistä, Paavali?

Kirkkoherra, jonka oli pitänyt kastaa kymmenittäin korpelaisten pienokaisia suurmiesten kaimoiksi, oli saanut mokomasta mahtailusta kyllänsä ja koettanut monet kerrat rimpuilla vastaan.

— Eikö mainittu Snellmanista? hän siis harmistuneena törähti matalalla bassollaan ja työnsi viiksensä, suuret ja vaaleat, tuhisevan nenänsä eteen.

— Ei, ei se Nelmanista, helisee Mari lämmenneenä, ja eiks se olekki paremmi niiku tyttölöihen nimilöitä se sellaine Nelma?

Eno nyt ottaa halveksivan ilmeen, ryähtää, muuttaa jalkaa ja sanoo ensin Marin vaientamiseksi tarkoitetun »akat ne aina», ja sitten kirkkoherralle: — Ei se, tuota, Paaval, ei Vilhelmist, mut jottai Veellä alkavaa se tarkoittel.

— Ehkäpä William, ehdottelee kirkkoherra helpottuneena, ja hänen mielessään käväisee opiskeluajoilta säilyneitä muistikuvia William Shakespearestä ja Hamletista ja muista näytelmistä.

— Viljam se saatto olla, myöntää eno harkitsevasti. — Kyl se ol Viljam.

Marikin ilostuu ja vapaampana olevaa kämmentään kohottaen: — Vällei se olikki Viljam. Viljamha se olikki. No nii, hyvä ku muistettii. Juhana Viljam, nii se sano, Paaval. Ja Pekkoki sano. Nii sannoit, nii sannoit.

Kirkkoherra katsahtaa altakulmain vaimoa, tuolla tavalla helisevää, katsahtaa empiväisenä ja melkein kuin paheksuen. Vasemman kätensä etusormella pöyhäyttää sitten viiksiään, sanoo: — Jospa William. Ja jos täytyy toinen nimi, niin Johannes. William Johannes.

Kummit katsahtavat neuvottomina toisiinsa eivätkä puutu virkkamaan mitään. Kirkkoherran lausumana William tuntuu heistä omituiselta nimeltä, ja koska he ukko Paavalin ja Pekon ja Annin edessä, vieläpä myöhemmin pojankin edessä ovat vastuussa tämän tärkeän matkan tuloksesta, niin he pidättäytyvät harkitsevina, kunnes kirkkoherra matalasti: — Ha?

Silloin Mari säpsähtää ja lupaa kepiästi: — Ka, mitäs, passaaha tää.

Eno tuntuu yhä epäröivältä, mutta kun ei muuta ratkaisua keksi, ehättäytyy hänkin vihdoin myöntymään: — No mintähen ei passaa. Eihä sellaista nimmee sit siel meil päi kellää muul ookkaa.

Kotimatkalla eno vielä erikoisen painokkaasti teroittaa Mikomarin mieleen, että on tarkasti muistettava, jotta Viljamit ja Villet ne on erikseen — Villiam on tarkkaan toista maata nimi.

Mari myöntää arvelematta ja heliästi, että nii on. Mutta kotiväelleen ja naapureillekin hän tuli sanoneeksi Vileam, ja sehän kuulosti tutulta vanhojen raamatun lukijain korvaan. Enon myöhemmät selittelyt olivat suotta: ukot ja mummot sanoivat poikaa ikänsä kaiken Pileamiksi.

MITITINNI JA TIITUMARI

1

Hatanoron mökkiläisenä Tiituksen olisi pitänyt käydä tekemässä taloon päivät, mutta ei hän käynyt. Häntä vuoden mittaan silloin tällöin tärkeimmissä tekemisissä tarvittiin. Hän kun oli Parantaja, joka päästi vaivoista ihmiset ja eläimet, niin hänelle oli myönnetty eri oikeuksia.

Tiitun kanssa oli viisainta kaiken varalta olla mielin kielin. Piru viihtyi vielä niinä aikoina näissä maisemissa — ei tuota enää kukaan ilmielävänä muistanut tavanneensa, mutta kyllä sen käry aina toisinaan tunnettiin — ja tuollaiset taitomiehet ne saattoivat hyvinkin olla sen kanssa kompuksessa, niin että olikin siinä suhteessa syytä elellä varovaisesti.

Jumalan kanssa uskottiin selvittävän mitenkuten. Olihan hän Siinain vuorella antanut lain taulut, joihin oli pantu melko selvät määräykset, miten oltava ja elettävä. Ja vaikka Mooses äksypäisenä miehenä olikin kansansa kevytmielisyydestä kiivastuessaan paiskannut taulut kainalostaan kallioon, niin olivathan kymmenet käskyt kuitenkin säilyneet — lienee Mooses saanut särkyneet kivitaulut korjailluksi tahikka hän muisti ne ulkoa — joka tapauksessa käskyt olivat jääneet ihmisten ohjeiksi, ja jos tuli joskus eletyksi niiden sivuitsekin, niin olihan aina anteeksi saamisen mahdollisuus, ja kullansäihkeinen Armon Portti avattiin jokaiselle tosi katuvaiselle. Lisäksi vielä pappi ohjaili ja oli välittäjänä.

Katumuksen ja armon varaan oli pantu taivaaseen pääsy, ja siitä saattoi kohtalaisen siivollisesti eläen olla melko varma. Onhan siitä selkiät lupaukset annettu. Kirkossakin veisataan: »Mua synti, kuolo, saatana ei kaada, Kun taidan, Jesus, avuksi sun saada.» — Mutta aivan