Vaivaisen leipä

By Viljo Kojo

16 novellia suomalaisen maalaiselämän ja menneisyyden mestarikuvaajalta. Tarinoissa liikutaan kotimaan historiassa jatkosotaan asti ja kerrotaan vähävaraisen maaseutuväen elämästä – joskus lempeän humoristisesti, joskus koskettavan liikuttavasti. Kohtaamme esimerkiksi kansalaissotaan valmistautuvia torppareita, neuvostojoukkojen tieltä evakuoitavia karjalaisia ja juhannuspatsasta rakentamaan pyrkivän kylähullun. Nälkä ja köyhyys ovat aina läsnä, mutta rakkaus isänmaata ja lähimmäistä kohtaan ei katoa, vaikka hetkittäin horjuukin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728573761

Book preview

Vaivaisen leipä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1950, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573761

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Vaivaisen leipä

Kolme miestä on kyllä Purnun torpassa, mutta eipäs saatu kesän aikana yhdelle ainoalle lehmälle heiniä.

Kaksi heistä jamailee joulukuisen aamun kalseassa hämärässä maailmansodasta ja köyhälistön kapinasta, jonka oli kuultu olevan tekeillä ja jonka piti kerralla kohentaa tällaisten heikkoeloisten asiat.

Tommo on Purnun veljeksistä vanhin ja laiskin. Hänellä on akkakin ja hän on ollakseen isäntää murjussa. Hän on nyt sitä mieltä, että Antti saisi laittautua siihen kapinasotaan, Antti juuri, joka on liian hidasjärkinen pöllisavotassa, mutta ylen sukkela leivän ääressä. Siellä saisi muonansa mies, niissä sotahommissa.

— Eikä muona sinun kohdaltasi pieni paukku olekaan, todistelee Tommo Antille.

Mutta tämä vänkää vastaan. Hitaasti ja itsepäisesti mutisee jotain epäröivää.

— Mene itse, hän vihdoin kivahtaa, kun Tommo yhä tuumittelee, että kyllä vain yhden miehen tästäkin tönöstä olisi lähdettävä.

— Minä? kysyy Tommo painokkaasti ja ikäänkuin paheksuen, että sellainen järjettömyys saattoi juolahtaa toisen mieleenkään. — Sinäkös sitten tuon akan elättäisit? Ja tuon pojan?

Tommo heilauttaa päätään Jaskaa kohti, joka on rähmällään uunirahilla ja mutustelee akanaleipäänsä. Syntyy pitkä hiljaisuus. Antti saa vasta lujasti ponnistellen vastauksensa valmiiksi. Mutta sittenpä siinä onkin vastausta kerrakseen:

— Enempihän akkasi on sinua elättänyt kuin sinä akkaasi.

— Voi jukupliuta!

Tommo kohahtaa pystyyn ja nostaltaa tuhannen turaksi paikkailtuja housujaan. Hänen päässään vilahtaa viha kuin veitsen terä, ja silmänräpäyksen hän on valmis viskaamaan Antin pihalle. Eikä häntä suinkaan veljesrakkaus pidättelisi. Hän ennättää jo nähdä, miten löysä lumi rappujen edessä tuprahtaa ja miten kömpelösti Antin jäykkätekoinen ruho yrittää pystyyn. Mutta Tommon äly toimii yhtä liukkaasti kuin Antin tahmeasti. Hän on samassa hetkessä selvillä siitäkin, että tuo ruho on liian painava noin vain viskattavaksi. Siinä syntyisi pienet jahkajaiset, Antti ennättäisi asettautua sorkka sojoon ja — ei kannata. Sen sijaan Tommo astelee ottamaan uunin otsalta kessulaatikon ja valmistautuu tekemään käprää.

Sitä kiertäessään hän luimauttelee Anttia vihaisin silmäyksin ja tuhisee silmille hyppivistä penikoista — Antti on kaksi vuotta häntä nuorempi — ja samaan purkuun hän päästää senkin, että pöllinteossa saa niin pienet pennit, ettei oikeastaan maksaisi vaivaa veivata.

Jaska, Rääppä-Jaska, kovin surkeaksi epämuodostumaksi syntynyt nuorin veli, josta ei ole muuhun kuin syömiseen ja sitä seuraavaan, katsahtelee iloinen pilke silmännurkassa veljiensä jamausta. Hän toivoisi tappelua. Joskus ne ovat otelleet, ja sitä on aina ollut eri vinha katsella. Mutta hauskaa on Jaskasta tuollainen kinastelukin. Hän on sellainen kuin on, mutta tuskin surkeuttaan muistaakaan. Toiset ovat aina synkkiä, riitaisia, huolestuneita, hän yksin on iloista poikaa. Hän tekee toisille kiusaa mielinmäärin, sillä hän on tottunut tietämään, etteivät ne häneen kajoa. Eivät viitsi edes pahasti vihoitella hänelle.

Rääppä-Jaska on tosin aika tavalla kaistapäinen, jonkinlaiselle pikkuvanhan lapsen kehitysasteelle pysähtynyt, mutta joskus hän hoksaa sen minkä viisaammatkin. Senkin hän tietää, että Kaisa, Tommon akka, kulkee kelkkoineen lumituiskujen aikana ja hämärän turvissa kylän metsäniittyjen ladoista heinää kähveltämässä. Juonikki tarvitsee heinää, muuten ei tipu maitoa eikä synny voinokare. Eipä siis virketa mitään. Ei vieraiden kuullen. Kaisalle Jaska saattaa kyllä sanoa niinkuin nytkin, kun veljet ovat vihdoin menneet ja Kaisa palannut kelkkakuormineen sakean pyryn seasta:

— Juholan Mattiako verotit vai Paavon Mikkoa?

Kaisa, varastelunsa jännityksestä hermostuneena, tapailee leipälapiota, mutta se kaatuu kolisten koukkunurkkaan, ja Jaska loikahtaa nauraen ulos.

— Sammakko! huutaa Kaisa hänen jälkeensä.

Sammakon tavalla Jaskan on liikuttava. Jalat ovat melkein avuttomat ja sellaisessa asennossa, ettei hän ole koskaan voinut opetella kävelemistä. Hän loikahtelee pitkien käsiensä avulla. Mutta se ei menoa hiijaa eikä se masenna mieltä.

Löysä lumi tupruaa hänen ympärillään ja hänen ylitsensä. Hei! kurjako hän olisi. Ehei! Hän rallattelee kuin tervein ja onnellisin nuorukainen. Hän ohjailee menonsa pienen metsikön takana olevaan naapuritaloon. Kävelköön joku ohitse, jos kintut antavat. Vauhdilla porhaltaa hän Paavon Mikkoon, tyttötaloon, porhaltaa kuin oriilla ajaen — löysä lumi perässä torvena kiehuu.

Rappusten edessä hän lyö paikatut, tervavoiteen jäykistämät rukkasensa yhteen, karistaa lumet, ja keinottelee hämmästyttävällä kätevyydellä rappuja ylös. Täytyy kolkuttaa porstuan ovea. Se ei ole lukossa eikä rampissa, mutta lumituiskun takia se on vedetty niin tiiviisti kiinni, ettei Jaska saa sitä omin avuin auki. Mutta tulija on nähty ikkunasta, ja emäntä, herttainen, aina ystävällinen ihminen, kiiruhtaa avaamaan.

— No huomenta huomenta. Mihinkäs tätä Jaskaa näin aikaisin aamulla viedään?

Jaska hohottaa autuaana emännän ystävällisyydestä.

— Mihinkäpäs tässä tämän etemmäksi — tyttötaloon piti vain lähteä pistäytymään.

— Se on tietty. Niin justiinsa. Niinhän ne poikamiehet. Viitsinetkö juoda tällaista pulakahvia, hernekahvia — tulisi täältä kupillinen.

— Noo, mitäs, viskannet tähän penkille.

— Sinä et taida sotaan mennäkään.

— En minä. Anttia Tommo patistelee.

— Vai niin, vai Anttia, haastattelee emäntä, — mitä varten se sitä Anttia?

— No, se nyt vain. Siellä, sanoo, leipäsi saisit.

— Tosiaankin. — Kyllähän sodassa leipä lähtee, vaikkap’ on helpossa hengenmeno.

— Se kun on niin hirmu syöjä, se Antti.

— Aai, vai on se Antti ahkera leivän luona.

— On se sellainen poika. Vaikka kova poika minäkin olen.

— Ai syömään. Vai olet. Minkäslainen se on nykyisin Jaskan leipä?

— Noo, syöhän sitä, vaikka ei se hääppöistä ole. Paperin päällä veljen akka paistaa.

— Vai oikein paperin päällä.

— Muuten sitä ei saa uuniin eikä uunista pois. Eikä suuhun — hahaha.

— Etkös ole vaatinut parempaa?

— Mistäpäs sen nyt paremman. Ja onpas hapera haukattavaksi. Huonoilla hampailla.

— No niin, ainahan sillä on huonolla hyvätkin puolet.

— Veljen akka paistaa sen ihan minua varten erikseen. Sinä kun olet, sanoo, heikko niiltä sisuksiltasi.

— Aai, utelioituu emäntä, — vai erikseen sinulle. Et taida olla reissussa evään kanssa, jotta nähtäisiin, millaista leipää se Kaisa sinulle paistaa.

— Ei taida olla yhtään mukana. Ei satu olemaan. Pian minä haen.

— Älä huoli lähteä hakemaan, tuollaisessa lumuksessa rämpimään. Tuo toiste, kun tulet.

— Tämä tällainen matka, tämä nyt ei ole nuorelle miehelle matka eikä mikään.

Ei auttanut esteleminen. Jaska mennä loikahtelee jo ovea kohti. Ja ulkona, löysässä lumessa, minkä tupruisuus harmittaa muita, Jaska porhaltaa iloista laulua loilotellen, onnellisena kuin olisi kesälämpöistä kyläntietä tervein jaloin taivaltamassa.

Kotiin päästyään Jaskalla on jonkinlainen aavistus, että leipänäytteen vieminen naapuriin ei ole reilua peliä kotiväkeä eikä varsinkaan Kaisaa kohtaan, joka sentään henkensä tiimoilta rehkii ja koettaa koota yhteiseen pesään. Tämä kaikki ei tule vain hänen mieleensä kyllin selkeänä oivalluksena. Sen verran vain, että akanakakun pala tulee sujautetuksi taskuun Kaisan huomaamatta.

Kaisa kanteli äkämystyneenä haudevesiä vasikalle ja lehmänkantturalle. Kesällä hän oli helmat hampaissa läähätellyt läpi lehtojen ja puronvarsipoukamien putkea ja saraa ja vihvilää, kaikenlaista ronsuheinää, joista nyt hauteita laitteli. Nykyisin kun kukaan ei antanut pieniäkään niittytierojaan kahaheinälle, ja kun ostoon ei kyetty, täytyi maitotilkan tiimalta kaikki konstit kokeilla.

Ei ollut elämä helppoa tässä mökissä, mikä vielä kaiken lisäksi oli hatara kuin harakan pesä. Mutta loputtoman surkeuden toivottomuuteen oli jo eläydytty niinkuin ainakin vääjäämättömään asiaan. Ei sitä vastaan enää todenteolla taisteltu eikä sitä enää hävetty. Sitä siedettiin yhtä välttämättömänä kuin syksyistä pimeyttä ja räntäsadetta ja kehnojen syrjäteiden pursuilevaa lokaisuutta. Aikoja sitten oli lakattu toivomasta elämän kohentumista. Ja jos olisi kysytty, missä vika, ei yksikään heistä olisi osannut vastata. Tuskin oli koskaan sitä seikkaa pohdittukaan.

Sisimmässä kuitenkin juumoi alituisesti ylimalkainen työläännys, ja se saattoi pihahtaa esiin melkein aiheettomana kiukustuksena tai ilmetä nyreytenä toisiaan ja lähimmäisiään ja koko elämää kohtaan. Joskus se purkautui äkillisenä räjähdyksenä, sokeana suuttumuksen puuskana kuin pyörremyrskyn kohahdus, jonka kohteeksi saattoi sattua kuka kulloinkin, mikä milloinkin.

Sellaisen ähmänsä yllättämänä Kaisa saattoi potkaista kärsään laihaa porsasta, joka vinkui ruokaa, tai sohaista sontahangolla hidaskäänteisen lehmän toissilmäiseksi — kohta taas tekosiaan surkeasti katuakseen, säälitellen porsasta, lehmää jos jollakin tavalla maanitellen, Juonikki raukkaa.

Tommon suuttumukset olivat harvinaisemmat, mutta perinpohjaisemmat. Kerrankin —