Erakkojärveläiset

By Lauri Hannikainen

Veljekset Paavo ja Erkki ovat vasta miehuuden kynnyksellä, kun huono onni koettelee heidän perhettään. Heidän isänsä katoaa ja äiti kuolee köyhyyden kuristuksessa.Sijaiskoti, johon he päätyvät, ei ole sen parempi kuin orvon elämä. Vaikka veljekset tekevät työtä käskettyä ja tuovat metsästä pötyä pöytään, vetävät he aina vieraassa kodissa lyhyemmän korren. Heidän mittansa täyttyy. Paavo ja Erkki päättävät muuttaa metsään, pois yhteiskunnan silmistä, aivan kahdestaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726709612

Book preview

runosta).

I.

Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo, Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi, melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui, ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin, jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista kunnon ihmisiä. He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia, riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan — monien sukupolvien perintöä — ja niin he taas livistivät metsiin, ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

— Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden pirtissä. — Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

— Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa emäntä.

— Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä, jatkaa isäntä uhkaavasti.

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa. Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen kohmettuneita jäseniään.

— Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly ääni.

— Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. — Ja keihästettiinpä sillä reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin kävi kovaksi, kun eväs loppui. — Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

— Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi. He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista, joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät hereille.

— Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. — Mitä siinä laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen. Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden toiveille.

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle, nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin, tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

— Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain, mutta puoliääneen:

— Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan, jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen. Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

— Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

— Tuntuu olevan, myönteli Erkki. — Rohkenisitkos sinne nyt pitemmälle retkelle lähteä?

— No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

— Niinkö arvelet?

— Niinpähän vain.

— Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut, että…

— Mitä?

— Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

— Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä kärpän rauniosta.

— Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme, jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle piiskapalkalla?

— Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi Paavo.

— Ei minunkaan! huudahti Erkki. — Eikä enää isäntä minun susiani rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

— Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille kelkkoja tekemään!

— Joko tänä yönä lähdettäisiin?

— Niin tuumin.

— Mutta minne?

— Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa. Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle… Mutta muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat kodiksi!Meillä ei ole kotia…

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

— Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä on koti.

— Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota