Uskollinen vähässä

By Juho Koskimaa

Nälkä ja tauti vaeltavat pitkin maaseutua. Ne eivät jätä yksin äitejä, ei isiä, ei lapsia, vaan syrjimättä vierailevat kodissa kuin kodissa. Pieni Hannun-Erkki on perheestään ainoa, joka on jäänyt jäljelle. Hänet löydetään ja hän saa syödäkseen, mutta isää, äitiä ja siskoa ei enää ole. Alkaa karu elämä, jossa selviytyminen on kovan työn takana.Kirja seuraa Hannun-Erkin edesottamuksia aina nälkävuosista Norjan-vuosiin asti. Nuoren miehen työnteko tuo hänen elämäänsä monenlaisia hahmoja, mutta nälkä ja yksinäisyys ovat jättäneet häneen lähtemättömät jäljet.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726709551

Book preview

www.egmont.com

I

1

K uolema kulkee ja kiertelee pitkin maita ja mantereita.

Se on tullut syksyn ja lumipyryjen mukana, nyt on jo kevät ovella ja päivisin paistaa aurinko välkkyville, sulaville hangille, mutta vielä se ei ole vaellustaan lopettanut. Tuskinpa edes levähtänytkään, ottanut hengähdysaikaa.

Ensin se tuli hiipien ja ikään kuin tunnustellen. Vei uhrin sieltä, toisen täältä. Piti pienen väliajan ja vei taas yhden. Kellot soivat kirkonkylissä, jäätyneet multalohkareet kumahtelivat, ja ihmiset vavahtivat ja rupesivat pelkäämään.

Vasta sitten se yltyi raivoon. Se vei leivän ja toi taudin. Eikä se enää käynyt vain köyhimmissä asumuksissa, lapinkodissa ja uudisasukasten pirteissä, vaan yhtä suurella ahkeruudella se liikkui vauraina pidetyissä kyläryhmissä ja puustelleissa. Se lensi yli kaljun tunturin ja etsi käsiinsä metsän pimennoissa elelevän asujaimen, jonka olemassaolokin muistettiin vain silloin kun hän näyttäytyi ihmisten ilmoilla, järkähtämättömällä lyönnillä se kaatoi kiveliöitä hiihtelevän poromiehen niin kuin porovarkaankin, joka vaani laihinta vasaa nälkänsä sammuttamiseksi, se kaahloi yli aapojen, nevojen ja soiden, souteli järven jäillä makailevan usvan läpi yksinäisille saarille, missä jokin kalastajaperhe näihin asti oli elänyt leivättömyydessään ja suolattomuudessaan, ja sitten se taas palasi kyläpaikkoihin ja kiersi uudelleen talot, mökit ja puustellit pappiloita myöten.

Kukaan ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi mennyt kirkkomaalle, kaivanut sinne itselleen haudan ja jäänyt sen reunalle odottamaan vuoroansa antaen Jumalan tuiskun pitää huolen umpeenluomisesta. Kustasperin vanha äijä sen aikoi tehdä, tämä äveriäs ja ihmisten kammoma mies, mutta kun hän jo oli ottanut lapion käteensa, sai hän poltteet ja yöllä hän oli valmis.

Mutta kirkonkellot eivät enää soineet kuin pyhäisin. Vielä joku aika sitten oli jokaisen vainajan kohdalle soitettu ja jokaiselle pidetty suruhetki, nyt soitettiin vain niille, jotka kuolema vei suorastaan kirkon liepeillä. Tunturien, metsien ja soiden takana hautasivat kuolleensa metsään – väliaikaisesti, niin kuin sanoivat.

– Ehtiipähän kesällä tuoda siunattuun maahan, ajattelivat he, päin vastoin kuin ennen, sillä tavallisesti ruumiit tuotiin kirkolle kelin aikana.

Kuolema riehui jokivarsilla ja rintamailla, mutta kuinka se riehui kiveliöissä, siitä ei kukaan enää saanut eikä huolinut ottaa selvää. Jokaisella oli huoli itsestänsä. Ja suru laimeni tylsyydeksi, ja kuolema alkoi menettää kaamean mahtinsa, sitä alettiin kohdella kuin vierasta, joka usein käy talossa, tutunomaisesti ja hiukan välinpitämättömästi.

Kun talvi alkoi mennä ja aurinko taas valaisi hankia, ei monikaan ajatellut vielä korjaamatta olevaa satoa, vaan: leipä. Ja toinen: suola. Ja eiköpähän kolmannen piinattuun, nälkiintyneeseen mielikuvitukseen noussut jokin vointapainen. Onhan oikeus kuvitella.

Sara-Hannu itse oli löydetty kuolleena Riekon pirtin takaa, ja suussa sillä oli ollut tukku heiniä, joita viime töikseen oli imeskellyt. Sen luisevat hartiat olivat olleet köyryssä, ja suksisauva oli jäänyt poikkiteloin vatsan alle. Minnehän sekin raukka oikein oli ollut menossa? Ja kuinka se juuri ihan pirtin taakse? Mutta oli saattanut käydä niinkin, että oli sinne tuupertunut, ei ollut jaksanut nousta ja sitten paleltunut. Selvä oli, ja Sara-Hannu oli kunniallisesti kiskottu hautausmaahan, joka täältä ei ollutkaan kovin kaukana.

Sara-Hannun Justiina-Pirjetta taas oli saanut loistavan lopun. Hän oli syönyt itsensä kuoliaaksi. Kustasperin pirtin pöydälle oli jäänyt jauhopuuroa, talon viimeisistä jauhoista tehtyä. Kerjuumatkalla ollessaan Justiina-Pirjetta hoksaa tämän, riistää kupin itselleen epätoivoisen ja nälkiintyneen hullulla voimalla, ja seuraavana päivänä on hänkin selvä. Sinne menivät Kustasperin isonrikkaan viimeiset selvät jauhot, ja niin meni myöskin Justiina-Pirjetta. Entäpä siitä että Kustasperin emäntä tästä kimmastui niin, ettei ruvennut toimittamaan Justiina-vainajaa siunattuun maahan. Kun et toimita, niin anna olla. Saipa nälän ja puutteen ainainen tuttava mennä levolle täytetyin, liiaksikin täytetyin vatsoin.

Se oli Sara-Hannusta ja Hannun Justiina-Pirjetasta, jotka eivät sentään hekään olleet niitä kaikkein köyhimpiä. Ennen kuin tuli aika, jolloin leipä loppui kaikilta, katseltiin heitä hurskaina, rehellisinä ja työteliäinä ihmisinä, mutta näin nyt vain piti käydä. Ja sitä paitsi Sara-Hannu oli niitä ainoita pitäjässä, jotka osasivat sekä lukea että kirjoittaa. Jumala ties, missä oli sen taidon itselleen hankkinut. Mutta kun kuolema tulee, eipä auta, vaikka silmät ummessa tuntisit puustaimesi tai osaisit ne paperille riivaroida.

Kuolema käy pitkin kyliä ja erämaita, ei ole aikaa oikein tarkata, kuka menee ja kuka jää. Kustasperin kitsas äijä tai Sara-Hannu akkoineen, yhdentekevää, samanarvoisia alamme kaikin olla. Jäihän Sara-Hannulta tosin se unteloinen poika ja nilkku tyttö, mutta siellä kai elävät pirtissään metsän keskellä tai elleivät elä, niin sitten ovat kuolleet. Ja mennään korjaamaan ruumiit, kun ehditään. Jokaisella on nyt suurin huoli omasta itsestään. Jos joku ehtii ajatella pienellä säälillä tai myötätunnolla toista, niin hyvä on. Mutta mitä rukoilemiseen toisen puolesta tulee, niin se kuuluu papin virkaan, hänhän saa siitä palkankin.

Ja aurinko nousee yhä korkeammalle ja lämmittelee päivisin hankia, jotka rinteissä jo kimmeltävätkin niin kuin sulamista tehdäkseen. Mutta öisin juoksevat sudet pihojen poikki, kiertelevät navettaa ja pysähtyvät silmät kiiluen ovien taakse. Eivätkä ne kuljeskele yksin ja kaksin, vaan suurissa laumoissa, toidisteena siitä, että porokanta metsässä on vähennyt ja että sielläkin käy verinen taistelu olemassaolosta.

Hannun-Erkki makaa porontaljalla pirtin loukossa ja koettaa laihoin, verettömin käsin kietoa kuluneita ja kovettuneita nahkasia yhtä tiukemmin ympärillensä. Hän ei muista, miten päivät ovat kuluneet tai miten monta niitä on kulunut, mutta raollaan olevasta ikkunaluukusta hän näkee, että nyt on yö. Hän erottaa kuusten latvat ja niiden yläpuolella haljakammaksi käyneen taivaan ja kiiluvat tähdet. Metsä tuntuu huokailevan, ja tuon tuostakin kuuluu yön ja huokausten läpi ulvahdus. Hannun-Erkki tietää kyllä, mitä tuo ulvahdus merkitsee, ja tietää myöskin, että pian kiertävät tupaa hätäiset, tassuttelevat askelet, terävät kynnet raapivat ovea, ikkunaluukun kohdalla hiipijä nousee takajaloilleen ja läähättävä hengitys tuntuu tupaan. Niin on tapahtunut lukemattomia kertoja ennenkin ja niin tapahtuu nytkin, mutta sisään ei hiipijä pääse.

Ja mihinpä hänestä olisikaan! Jos hän pääsisi pystyyn ja lähtisi kävelemään, niin hänen luunsa narskahtelisivat ja kolisisivat, jotta ihmiset luulisivat luurangon lähteneen kulkusalle ja juoksisivat pakoon. Ei sellainen mies kelpaa sudellekaan, karhulle ei ensinkään.

Ajatus ja mielikuva nostattavat hetkeksi hymyn ruumismaisille kasvoille, mutta se kuolee samassa kuin syntyykin.

Ulkona on yö ja pimeää, ja sudet ulvovat. Savun mustaamassa pirtissä on vielä pimeämpää. Ja pirtin loukossa makaa Kaisa-siskon kutistunut, näivettynyt ruumis. Hän loppui kaksi päivää sitten niin, ettei sitä juuri huomannutkaan.

Hannun-Erkki, Sara-Hannun ja Justiina-Pirjetan vanhin ja ainoa poika, on jo itkunsa itkenyt. Hän itki ensimmäiset silloin kun ei isää eikä äitiä alkanut kuulua takaisin ja viimeiset hän itki eilen. Kenties hän itkisi vieläkin, jos olisi terve ja voimissaan. Mutta nyt, kun hän ei jaksa nousta vuoteeltaan, hänen ajatuksensa ikään kuin laajenee ja saa avaruutta: mitäs, kerranhan sitä kuitenkin on kuoltava.

Ja hän on jo seitsentoistavuotias, pieni kasvultaan, mutta mies mielestänsä. Miksi hänen piti jäädä kotiin? Pitihän jonkun olla Kaisan kanssa. Mutta olisihan äiti voinut jäädä. Niin, mutta kun äiti tunsi kustasperiläiset ja muutkin kyläpaikoissa.

Sellaista se oli ollut ja siitä oli pitkät ajat, ehkäpä viikkojakin. Ei hän jaksanut muistaa, vaikka kehuttiinkin tarkkamuistiseksi ja osasi lukea niin kuin isäkin.

– Ja liian hontelo ja uneliaskin sinä olet lähtemään, oli äiti sanonut. – Unohdut pian katselemaan.

Eihän toki hän olisi unohtunut, mutta hän oli kuitenkin jäänyt. Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.

Hannun-Erkki vaipuu taas puolihorroksiin. Jumala oli korjannut isän ja äidin pois, ja kaksi uutta tähteä oli syttynyt taivaalle. Ei auttanut surra eikä itkeä, kun se kerran oli Jumalan tahto. Kun hän pääsee liikkeelle, niin hän rupeaa Kaisalle isäksi ja äidiksi. Kyllä he tulevat toimeen ja kyllä aikakin paranee. Aurinkokin jo paistaa ja hanget pihan laipeilla kimmeltävät. Kyllä hän jotakin.. kun tästä vain vähän pääsisi liikkeelle ja kun Kaisa voisi muutaman päivän olla yksin kotona. Ei, sitä ei Kaisa sentään voisi, mutta hän vetää kelkalla. Kun tästä vain pääsisi liikkeelle.

Kaisa oli katsellut häntä suurin, kiitollisin silmin eikä katsellut sitten enää. Siniselle taivaankannelle oli syttynyt vielä kolmaskin tähti. Kuinka muilla perhekunnilla, joita hän tunsi, oli niin paljon lapsia, veljiä ja sisaria, mutta heitä oli vain kaksi, Kaisa ja hän? Hän olisi tahtonut, että olisi ollut vielä joku, ei yksinäisyyden takia, sillä sitä hän ei pelännyt, vaan jotta hän saisi sen kanssa puhua ja olla sille hyvä.

Ei Hannun-Erkki tietenkään osaa itselleen eritellä, että hänen veljenrakkautensa tuntuu kaksinkertaiselta sen vuoksi, että siihen oli toiseksi puoleksi sisältynyt hellyyttä ja sääliä. Hän muistelee Kaisaa vain hiljaisena, nöyränä tyttönä, jolla oli valkeat kasvot ja laajentunut katse ja jonka oli omin voimin työläs liikkua, pikku siskonaan, jonka kanssa hän ei ollut pahaa sanaa vaihtanut ja joka lähtiessäänkin oli hymyillyt tavalla, joka puoleksi oli itkua. Kaisan olisi pitänyt elää siksikin, että hän olisi saanut sitä hoivata.

Kun Hannun-Erkki taas havahtuu, tuntee hän kyyneleitä poskillaan. Ulkona on jo paljon valjennut, ja valojuova kuvastuu mustalle seinälle. Hän on täällä keskellä kiveliötä yksinään ruumiin kanssa. Ruumis, eihän se ole mikään ruumis, vaan Kaisa. Kuinka ne ihmiset niin pelkäävät kuolleita ja koettavat pian toimittaa ne pois. Jos hän olisi yksin, olisi olo paljon kolkompaa.

Nälkää hän ei tunne, mutta häntä vaivaa kalvava, tuskallinen jano. Nurkassa olisi kyllä vesiastia, ja vesi voisi vielä olla sulaakin, mutta jos sitten taas tulisi se hyydyttävä, koko ruumista vavisuttava vilu, vielä janoakin kauheampi. Ja kun ensinnäkin pääsisi vesisoikon luo ja sieltä taas takaisin nahkasten alle.

Poika pistää kätensä ulos peiton alta, mutta vilu palaa taas jättäen pian sijansa hielle. Kiukaan nurkassa on kyllä halkoja, mutta tulen saaminen on toinen, pitkällinen asia. Voiko edes tulta tehdäkään, ruumiinhan pitää olla kylmässä, eikä hän Kaisaa vie aittaan. Vaikkapa jaksaisikin viedä, niin hän ei vie.

Silmänräpäykseksikään ei hänen mieleensä tule, että hän on yksin autiossa erämaassa ja että ehkä hänen itsensä on kuoltava. Hän vaistoaa suuren yksinäisyytensä, mutta hän ei jaksa älytä sen raskautta ja autiutta. Hän alkaa vain muistella, että jossakinhan piti olla suolatonta kuivaa lihaa, ja tahdottomasti, ajatuksettomasti hän alkaa mumista oppimiaan rukouksia.

Nyt hän näkee kaunista unta. Hän istuu jonkin suuren talon pöydässä, ja hänen edessään on kupillinen kalakeittoa. Ei se ole sitä tavallista vettä ja kalaa, se on oikein suolattu, rasvainen keitto.

– Syö nyt, poika, sanotaan hänelle.

Ja hän tarttuu lusikkaan muistellen kuorittuja petäjiä kotipirtin ympärillä. Kun hän on suoriutunut kalakeitosta, odottaa häntä puurokuppi, jonka keskellä on keltainen silmä. Tietenkään se ei ole voita, sillä kenellä sitä olisi, mutta hänen katseensa vilkuilee ahnaasti rukiiseen puuroon.

– Katso vain, poika, ettet itseäsi halkaise…

Niin, pitää olla varovainen, vaikka kuinka tekisi mieli. Hän on kuullut, että jotkut ovat syöneet itsensä hautaan. Kolmannella ja neljännellä kerralla voi jo syödä itsensä täyteen.

Siihen hän herää ja tuntee taas polttavaa janoa. Se nyt oli seuraus siitä rasvaisesta ja suolatusta kalakeitosta.

Mutta samalla hän keksii ikkunaluukun ja valojuovan vastakkaisella seinällä. Huone on kylmä, kostea ja ummehtuneelle tuleva, mutta ulkona on kirkas päivä ja aurinko paistaa.

Hän toteaa kaiken tämän kuin itsensä ulkopuolelta, mutta muuten ovat järkevät ajatukset hänet jättäneet. Kun vain saisi nukkua ja vaipua uneen ja lämpöön.

Oveen lyödään suksisauvalla, aurinko on korkeimmillaan. Hannun-Erkki avaa silmänsä ja toteaa itselleen, että oveen lyödään. Isäkö tai äiti? Mitä minä sanon heille? Että Kaisa kuoli. Että itse en ottanut mitään muuta kuin vettä, hänelle annoin kaikki. Kuoli kuitenkin.

Sitten hän taas painaa silmänsä kiinni.

Lyönnit uudistuvat, äskeistä kovempina.

– Kristuksen nimessä, jos siellä on ketään, niin avatkaa ovi.

Ääni on karkea, mutta sortunut. Isän ääni se ei ole, kuinka voisikaan olla.

Hannun-Erkki koettaa vastata, mutta ääni ei kulje. Koettaa toisen kerran ja saa aikaan vingahduksen, jota ei tunne omakseen, ja säikähtää.

– Oliko siellä ketään?

Kysyjän ääni on väsynyt, ja kysymystä seuraava huokaus kuuluu selvästi sisälle.

– On, saa Hannun-Erkki viimein sanotuksi. – Odota.

Hän ryömii kontalleen nahkasten alta, ja hänestä tuntuu siltä, kuin hän pudottautuisi vähitellen jäiseen kylmyyteen. Jäseniä polttaa, ne notkahtelevat ja antavat perään, mutta hän ryömii kuitenkin ovea kohden.

– Odota, huohottaa hän kylmän hien virratessa pitkin ruumista.

Viimein hän tulee oven luo, mutta pystyyn nouseminen tuottaa hänelle vaikeuksia eikä säppi tahdo löytyä.

– Odota vielä vähän.

Ulkona olija on nähtävästi jo rauhoittunut. Hän ei vastaa mitään, mutta hengitys kuuluu raskaana huoneeseen.

Ja lopuksi Hannun-Erkki saa oven auki. Kirkas auringonvalo huikaisee silmiä ja valaisee lattialla makaavaa pikkutytön ruumista. Raikas kevättalven ilma hulvahtaa sisälle.

Oviaukossa seisoo suurikokoinen ja villin näköinen, karvainen mies poronnahkainen peski yllään ja laukku selässä.

– Hm, täälläkin ruumis, sanoo mies itsekseen kuin tervehdykseksi. Ja sitten: – No niin, mitenkäpäs muuten.

Mutta Hannun-Erkki ei ehdi vastata, ennen kuin jo taas menettää tajuntansa.

2

L eipää!

Hannun-Erkki herää entisellä paikallaan, mutta hän on hyvästi kiedottu nahkasiin ja hänen vieressään on kipollinen vettä, joka vielä tuntuu haalealta. Tulisijassa palaa iloinen valkea, ja vesipata poreilee.

Ensin ei poika muista kaikkea tapahtunutta, mutta vähitellen ne palautuvat hänen mieleensä. Siinä istuu hiljainen, parrakas mies tulenloimussa ja syö selvää leipää ja juo vettä päälle.

Nähdessään pojan liikahtelevan luo hän kolkon, ilmeettömän katseensa häneen.

– Joko sinä alat virota? kysyy hän.

Hannun-Erkki ei saa ääntään kulkemaan. Ja vaikka saisikin, ei hän osaisi vastata. Pitäähän miehen nähdä että hän virkoaa.

Mutta mies ei vastausta odotakaan, hän ottaa kipon pojan vierestä ja sekoittaa siihen lisää kiehuvaa vettä.

– Ota siitä, sanoo hän. – Se on kyllä sinulle hyväksi. Ruokaa kai et ole pitkään aikaan nähnytkään?

– En, vastaa Hannun-Erkki totuudenmukaisesti.

– Niin kai. Ja lehmäkin teillä näkyy olleen, mutta se on syöty, tiedän mä.

Taaskaan Hannun-Erkki ei vastaa mitään. Lämmin vesi on raukaissut häntä ja häntä alkaa uudelleen unettaa. Mies on nojannut päänsä nyrkkiään vastaan ja katselee pitkät ajat tuleen.

– Kuulehan nyt, sanoo hän viimein. – Jokohan olet siinä kunnossa, että voisit syödä?

Syödä! Hannun-Erkki on jo nälkänsä unohtanut, mutta ruoan mainitseminen herättää hänen vaistonsa ja hän nousee puoliväliin istumaan. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen suunsa jää puoliavoimeksi ja laiha, valkea käsi ojentautuu.

Mies naurahtaa oneasti, ottaa kipon hänen vierestään ja täyttää sen puurolla puoliväliin.

– Syö nyt sitten, sanoo hän. – Tämän enempää minä en sinulle anna.

Ensimmäiset lämpimät lusikalliset nostattavat kuuman hien pojan otsalle, mutta hän syö, ei, hän ahmii niin kuin ei koskaan ennen olisi nähnyt eikä vasta näkisi ruokaa.

– Lisää, huohottaa hän.

Mutta mies on kuuro hänen pyynnöilleen.

– Lisää! Että tappaisit itsesi. Vaikk’ ei kai sillä väliä ole, sillä aikoja tulee kulumaan, ennen kuin me taas kunnollisesti puurokupin vieressä istutaan. Parempi olisi, että syöjiä olisi vähemmän. Mutt’en minä rupea sinua tappamaan, en ruoallakaan.

Viimeiset sanat menevät Hannun-Erkiltä kuin ohi korvien. Hänen mieleensä tulevat hämärästi isä, äiti ja Kaisa-sisko, jonka ruumista hän ei enää nähnyt, jos mies lienee korjannut sen aittaan, sitten hän vaipuu raukeuteen ja uneen.

Onko nyt sitten aina päivä, vai onko tässä ollut yö välissä? Taaskin palaa tuli liedessä, keväinen aurinko paistaa täydessä loistossaan, ja pirtin ovi on selällään. Ja mikä on tuo mies tuossa? Istuu yhä entisellä paikallaan ja hämmentelee jotakin.

Hannun-Erkki aikoo nousta, mutta samassa mies sen huomaa ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.

– Pysyhän siellä, niin saat jotakin mahaasi. Sinulla on vielä aikaa nousta ja yllin kyllin tekemistä.

Tällä kertaa mies on hakannut hienoksi ja keittänyt kuivattua lihaa, mutta sitä hän antaa vain hiukan. Puuroa sen sijaan saa enemmän kuin edellisellä kerralla.

Ja taaskin nousee hiki Hannun-Erkin kasvoille, taaskin hän tuntee raukenevansa. Mutta sitä ei kestä kauan aikaa. Hän tuntee, kuinka voimat palaavat ja voimain mukana suru.

– Minne sinä olet vienyt sisareni? kysyy hän.

– Kannoin sen aittaan. Eihän kuolleesta ole kenenkään toveriksi.

Juonteet miehen kasvoilla eivät muutu, ja kun hän puhuu, ei hän käännä päätään puhuteltavaan päin. Mutta poika ei pane sitä merkille, hänellä on omat ajatuksensa. Tähän asti hän on elänyt kuin unessa ja turruksissa, nyt, voimien alkaessa palata, tapaukset hänelle kirkastuvat, hänet valtaa pakahduttava suru, ja hän alkaa itkeä.

– Vanhempasikin ovat kuolleet, luulen minä? kysyy mies karusti.

– Niin. Ei minulla enää ole ketään.

– Mitä sitä tillität. Joka on menevä, se menee. Ja vuorosi tulee sinullekin. Mutta nuorena tuli kyllä sinullekin oma nokka eteen.

Eikä mies puhu pitkään kotvaan sen enempää. Mutta Hannun-Erkki ajattelee, mitä hänellä on ollut ja mitä hänellä on, ja hänen yksinäisyytensä tuntuu kaksin verroin kylmemmältä ja autiommalta. Eihän miehisen miehen sopisi itkeä, mutta muutakaan hän ei voi. Surun välissä hän koettaa lapsellisissa aivoissaan suunnitella, miten tulisi elämään, mutta mihin selvyyteen hän pääsee: maailma, jossa hän ei monta ihmistä tunne, on yhtä ainoata rannatonta tylyyttä.

Seuraavana päivänä Hannun-Erkki on jo pystyssä ja hänen mielensä on tyynempi. Hänelle on selvinnyt, ettei suremalla minnekään päästä, että peruuttamattomaan kohtaloon on alistuttava ja ettei hän täällä keskellä metsää yksin tule toimeen.

Hänen vieraansa on harvasanainen ja töykeä niin kuin ennenkin, viipyy kauan yhdessä paikassa eteensä tuijottaen ja ammentaa pataan jauhoja laukustaan, joka näyttää tyhjentymättömältä. Pitkiin aikoihin ei Hannun-Erkki muista nähneensä selvää leipää ja noin paljon jauhoja. Kunpa ne vain olisivat olleet täällä aikaisemmin.

Viimein mies kääntää päänsä ja luo häneen katseensa.

– Miten pitkä täältä on kirkolle? kysyy hän.

– Kolmisen peninkulmaa.

– Sinulla kai on kelkka tai pulkka?

– On meillä kummatkin.

– Meidän kai olisi vietävä sisaresi hautaan.

Hannun-Erkki kääntää päänsä poispäin ja pidättää esillepurkautuvan nyyhkytyksen. Isän ja äidin kohtalosta olisi myöskin otettava selvä. Toivo välähtää hänen mielessään, mutta sammuu samassa. Ei hän enää näe isää eikä äitiä elävinä.

– Mistä päin sinä oikein kuljet? kysyy Hannun-Erkki mieheltä.

– Länsipohjasta.

– Ja minne olet menossa.

– Ei minulla ole erityisempiä menemisiä minnekään.

– Mutta mistä sinä olet saanut tuon ruoanpaljouden?

Mies katselee taas hetken eteensä, ennen kuin ryhtyy vastaamaan.

– Ruumiilta ryöstin, sanoo hän viimein. – Mies makaa jängällä puoleksi lumen peittämänä. Minä tarkastamaan: laukku jauhoja täynnä ja kolme hopearahaa. Eihän kuollut ruokaa eikä rahaa tarvitse.

Hannun-Erkkiä kammotti ja värisytti. Kenen ruokaa hän oli syönyt? Eikö ollut synti ottaa kuolleelta!

Mutta mies jatkoi niin kuin luonnollista asiaa:

– Sinne minä sen hautasin petäjän juurelle. Mutta keväämmällä se kyllä tulee esiin, eihän sitä paljain käsin jäätynyttä jänkää kaivele. Ja siunauksen luin päälle, että edes lumen sulamiseen asti siellä rauhassa makaa. Kylläpähän pappi sitten perinpohjaisemmin siunaa, jos sattuvat ihmiset löytämään ennen kuin pedot. Vai kuinka sinä olisit tehnyt?

Eihän Hannun-Erkki toisin olisi voinut tehdä. Mutta Kaisa-sisarensa hän tahtoi saada siunattuun