Tarkoitus pyhittää keinot

By Viljo Kojo

Romaani kahden suvun välisestä jännitteestä, historiasta ja nykyisyydestä.Juho Poutiainen, lääketieteen kandidaatti ja älykäs nuori mies, palaa vierailemaan kotonaan maaseudulla. Kotitilan isännyys on vaihtunut Paavolle, Juhon isoveljelle, veljesten isän sairastuttua. Nyt Juhoa epäilyttää veljen lähettämä kirje, jossa hän kertoo saaneensa talon asiat parempaan kuntoon. Ei ole Paavo-veli koskaan oikein osannut asioita hoitaa, osaisiko nyt isännäksi tultuaan sitten?Paluu lapsuuden maisemiin herättää Juhossa monenlaisia muistoja, niin onnellisista päivistä kuin vaikeammista ajoista. Muut pientilat tieltään jyrännyt herraskartano seisoo edelleen jylhänä maisemissa, mutta Poutiaisten tila pitää pintansa. Muistot "hovin" hallitsija Lars Hagenin ja Juhon isän vanhoista kahnauksista saavat Juhon, kuten monet muutkin, halveksumaan herraskartanon väkeä. Eikä tunne lainkaan ole yksipuolinen, vaan Hagenin suvulla on myös syynsä suhtautua Poutiaisiin kielteisesti. Millainen taisto kahden suvun välillä käydään, vai saadaanko asiat sovittua ihmisten kesken?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728573808

Book preview

Tarkoitus pyhittää keinot

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright ©1923, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573808

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Kylä oli pieni ja köyhä, pellot kiviraunioita täynnä, talot mataloita, sateen ja päivänpaisteen sinerryttämiä, alakuloisia asunnoita, jotka olivat kuin unohtuneet sinne metsäin, järvien, virtojen taa.

Järvi, jonka rannalle kylä oli joskus maailmassa, talo toisensa jälkeen, rakennettu, ei oikeastaan ollut järvi, vaan leveän virran peninkulman pituinen lahti rehevin saarin, ruohikkoisin, kaislaisin, liejuisin rannoin.

Tämän pienen, harmaan ja ilottoman maailmankolkan vastakohtana oli lahden toisella rannalla lähellä kirkonkylää, noin pari sataa metriä valtatiestä, vanha, keltainen herraskartano, suurine, sulamultaisine peltoineen, laajoine puistoineen, kalalammikkoineen, suihkukaivoineen ja huvimajoineen. Päärakennuksen kaksikerroksinen keskiosa — niin olivat kylän lapset polvi toisensa jälkeen kuvitelleet — oli siellä suuria puita kasvavalla kummulla kuin peloittavan hirviön rinta ja pää; siipirakennukset taas sivuille ojennetut väkevät käpälät, joitten varassa se loikoili ja tähysteli yli kylän, ikäänkuin »etsien kenet nielisi».

Tätä herraskartanoa, jota sanottiin hoviksi, oli, niin kauan kuin muistettiin, hallinnut Hagenien suku. Ensimmäinen isäntä oli ollut upporikas kauppias, Anders Hagen, joka koulutti poikansa agronomiksi. Agronomin poika Lars Hagen oli melkein valmis pappi, kun hänen isänsä kuoli sydänhalvaukseen. Ja koska hänen veljensä Matthias, lakitieteen ylioppilas, ei tahtonut välittää hovista tuon taivaallista, vaan katsoi viisaammaksi ottaa osansa rahassa ja tehdä huvimatkoja ulkomaille, niin täytyi Lars Hagenin jättää loppututkintonsa, ottaa hovin isännyys käsiinsä ja naida rikas talonpoikainen ylioppilasneito, Augusta Mölsé, jonka vanhempain ja sukulaisten nimi oli aivan yksinkertaisesti Mölsä.

Lars Hagen oli nyt hovin herra, ja häntä pelättiin ympäristössä enemmän kuin edellisiä herroja. Hänen aikanaan hovin maat laajentuivat oikealle ja vasemmalle. Lahden toisella rannalla olevassa kylässä oli enää yksi ainoa itsenäinen talo, Poutiainen. Toiset olivat vähitellen velkautuneet ja alistuneet lopulta hovin torppareiksi, jotka, kohdatessaan herran tai puhutellessaan häntä, paljastivat päänsä kuin orjat.

Mutta Antti Poutiainen kulki hänen ohitsensa harmahtava pää pystyssä, ja vähitellen alkoi Lars Hagen vihata häntä. Poutiainen oli kuitenkin pitänyt varansa, karttanut joutumasta mihinkään tekemisiin hovilaisen kanssa, eikä hän ollut kenellekään penniäkään velkaa. Vieläpä oli saatu nähdä, että hän, tavallinen talonpoika vain, oli osannut laittaa kotinsa ympärille tuuhean puutarhan, panna pellot hyvään kuntoon syväkynnöllä ja salaojituksella, pitäen palkattua työväkeä. Kiireisinä aikoina jopa kymmenenkin henkeä, pari kolme sentään ympäri vuoden. Lisäksi hän jaksoi vielä kouluttaa nuoremman poikansa lääkäriksi, koska vanhemmalla oli etuoikeus tilaan, joka olisi ollut liian pieni kahtia jaettavaksi.

Nyt hän oli tullut vanhaksi, alkanut sairastella ja luovuttanut isännyyden vanhemmalle pojalleen Paavolle, jolla ei kuitenkaan ollut isänsä ryhtiä. Sen tiesi myöskin Lars Hagen, ja hänellä oli omat suunnitelmansa Poutiaisen nuoreen isäntään nähden.

2.

Lääketieteen kandidaatti Juho Poutiainen oli lahjakas; ei niinkuin tavalliset lukutoukat, joitten koneellista oppimisnopeutta usein pidetään lahjakkuutena; hän oli todella älykäs nuorukainen, joka sitten myöhemmin päättikin opintonsa loistavasti.

Isä oli sairautensa ensi aikoina katkerin mielin ilmoittanut hänelle, että kotoa ei olisi enää paljoakaan apua odotettavissa, sillä veli, joka oli aina näyttänyt olleen kateellinen toisen koulunkäynnistä, oli nyt isäntänä talossa. Juho oli siis aloittanut lukukautensa epävarmana siitä, voisiko jatkaa vai pitäisikö piankin keskeyttää. Hän oli kyllä alkanut puuhailla lainaa — suoritettuaan juuri lääketieteen kandidaatin olisi hän halunnut välttää keskeytyksen — mutta hänen toiveensa näyttivät raukeavan.

Silloin veli hänen ihmeekseen lähetti hänelle rahoja, kirjoittaen: »Olen järjestellyt talon asiat parempaan kuntoon, niin että voit nyt rauhassa suorittaa loppututkintosi.»

Aluksi oli Juho iloinen, mutta vähitellen alkoi omituinen levottomuus vaivata häntä. Hänestä alkoi tuntua veljen kirje merkilliseltä. Miten hän oli siis järjestellyt talon asiat? Saattoiko veli järjestellä ne paremmin kuin isä? Mahdotonta. Olihan Paavo aivan liian veltto. Sitäpaitsi hän ryyppäili … Mutta ehkä oli nyt isännäksi päästyään miehistynyt. Kenties oli hänen nuori vaimonsakin vaikuttanut häneen … Ehkä hän oli erehtynyt pitäessään veljeänsä niin mahdottomana ja tämän vaimoa joutavana heilakkeena, joka koetteli vain laitella itseään puolivillaisen herrasväen malliin.

Pahoista aavistuksistaan hän ei kuitenkaan päässyt eikä hän koskaan ennen sellaisella kiireellä varustautunut kesän tultua kotiin lähtemään. Siellähän saattoi olla menossa hulluin päin. Sitäpaitsi hän tiesi, että isän sairaus oli arveluttavasti pahentunut.

Juna tuntui kulkevan aivan liian hitaasti. Eikä hän nyt, kuten ennen, riemumielin katsellut vaunun ikkunasta ohikiitäväin seutujen juhlallista vehreyttä. Hän tuijotteli kirjaansa, jota ei saanut montakaan sivua luetuksi, ja mietiskeli muuttuneita kotioloja … Väliin tuli lapsuuden muistoja …

Kuinka ihmeelliseltä se pienen pieni kyläpahanen peltoineen ja teineen olikaan näyttänyt silloin! Se oli ollut kokonainen maailma, jonka arvoituksia mäkisellä, mutkaisella kyläntiellä taaperteleva poikanen oli alkanut mietiskellä. Se oli ollut suuri ja salaperäinen, joka päivä uusilla ihmeillä yllättävä, aina jollakin uudella ilolla riemastuttava. Ja hänellä oli ollut aikaa tutkistella ja tarkastella ja miettiä. Oli sitten tullut aika, jolloin hän sai liivittömät housut, oikeat miehen housut, ja remelin puukkoineen. Sinä aamuna hän oli särkenyt kaikki ne kukalliset posliinipalaset, värilliset lasisirut ja kirjavat lastulehmät, jotka oli järjestetty niin sievästi riihen takana olevan kallion koteroon, nuorten, punakäpyisten näreitten suojaamaan piilopaikkaan. Lelujen särkeminen oli ollut hänestä oikea miehen työ, vaikka olikin viimeisiä, kellertäviä olutpullon pohjia kiveen lyödessä tuntunut jotenkuten hieman ilkeältä …

Hänelle oli uskottu eräänlaista peltotyötä. Hänen piti kevyellä, pitkävartisella kurikalla särkeä kuivia savikokkareita — ja pellolle hän oli menossa, tehden ohimennessään lopun noista paremmin pikkutytöille sopivista leluista sekä koko lapsellisuudestaan … Veli, silloin kuusitoistavuotias, kynteli pellolla ensimmäisiä vakoja elämässään. Isä oli jossain etäisemmällä vainiolla. Veljen huutelu ja kiroilu kuului lepikon läpi, ja hetken perästä alkoi viereiseltä pellolta kuulua naapurin isännän, kuivan, mustaverisen miehen kiroilu ja äkäily; se kuului paljon terävämpänä ja kovempana kuin veljen … Mustaverisestä naapurista tuli pari vuotta sen jälkeen hovin torppari …

Juho korjasi hermostuneesti kaulustaan. Se tuntui yht’äkkiä ahdistavan. Hänen mieleensä juolahti taas kysymys, joka oli yhä uudestaan ja uudestaan tullut hänen ajatuksiinsa: »Olisiko veli takertunut hovilaiseen?»

Olihan veli nähnyt, että isä karttoi hovilaista kuin ruttoa. Olihan hän nähnyt, miten oli käynyt niitten naapurien, jotka olivat tarttuneet tuon »hyvän» herran apuun. Juho tiesi, ettei asia häntä koskisi — jos veli on niin typerä, että joutuu hovin torppariksi, niin joutukoon — itsepähän kärsii – mutta isä ei saisi sitä tietää. Isän täytyy saada kuolla omalla konnullaan. Lisäksi oli tämä asia vuosien kuluessa tullut periaatteelliseksi. Se oli kahden suvun välillä voiton tai tappion ratkaisija, voimakysymys, joka oli ollut isälle elämänkysymys. Olihan siis mahdotonta, että veli olisi nyt häväissyt suvun kunnian.

Veli ei ollut itse asemalla. Oli lähettänyt nuoren renkipojan. Juho ajatteli: »Jotain on hullusti; veli on aina ennen tullut asemalle, mutta nyt hän nähtävästi tahtoi välttää joutumasta pitkällä matkalla kahdenkeskiseen keskusteluun.»

Renkipoika ei tietänyt mitään erikoista tapahtuneen. Mitäpä hän olisi voinutkaan tietää.

Hevonen juoksi hiljalleen kilometrin toisensa jälkeen, ja yhä tutummiksi muuttuivat maat. Mutta mitä lähemmä kotia tultiin, sitä vastenmielisempää oli koko meno. Olisi tehnyt mieli kääntyä tieltä, paeta kaikkia niitä lapsuusmuistoja, jotka olivat muinoin niin valoisina viittoneet palaajalle tietä, mutta jotka nyt tulivat vastaan niin säälittävän vaivaisina, että mieluummin olisi ollut näkemättä mitään, muistamatta mitään.

Ulkoa katsoen oli sentään kotona kaikki kuten ennenkin. Aitat seisoivat korkeilla nurkkakivillään, karjapihan portti oli yhä entinen; sen pylvään päässä oli vielä sama kömpelö lintu, jonka hän oli veistänyt kansakouluaikoinaan. Navetan luhdin päädyssä kääntelehti veltosti sama tuuliviiri, jota hän oli vielä ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan kivittänyt. Kujassa rekiä, kärryjä, valjaita … silavaljaat … niitä ei ennen ole ollut … Ehkä on jo ostettu parempia hevosiakin … Aivan oikein: vanhaa Liinua ei enää ollut; sen pilttuussa seisoi nyt nuori, komea ori. Ori! Ikäänkuin he olisivat tarvinneet moista koreutta, työhön kelpaamatonta syöttilästä. »Nyt ollaan menossa päin helvettiin», ajatteli Juho, ja vaikea oli hänen astua hymyilevänä ja reippaana tupaan.

Siellä Leena, veljen vaimo, oli kahvinkeittohommissa.