Talo kalliolla: -

By Viljo Kojo

Ilomaan tilaa hallitsee ylpeä Hasarin suku, jonka patriarkka Sippo Hasari voi vain seurata jälkikasvunsa edesottamuksia ja todeta oman ikääntymisensä. Kaksospojista kiivaampi, Aaro, joutuu taposta kuritushuoneeseen. Selma-tytär taas tulee raskaaksi avioliiton ulkopuolella eikä haluaisi mennä naimisiin lapsen isän kanssa, jota ei rakasta. Aaron ja Selman veli Päiviö joutuu kärsimään sisarustensa teoista, sillä hänen mielitiettynsä vanhemmat laskevat perheen synnit hänenkin viakseen. Ilomaan talo seisoo kaikista myrskyistä huolimatta mäellään ja on valmis vastaanottamaan seuraavankin sukupolven.Karjalaisen mielenmaiseman tulkkina tunnettu Viljo Kojo avaa teoksessa ikkunan 1930-luvun Suomeen yhden suvun vaiheiden kautta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2023
• ISBN: 9788728573815

Book preview

Talo kalliolla

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1937, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573815

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

1.

Olisi tietenkin ollut viisainta kävellä juuri päinvastaiseen suuntaan: nimismiehelle. Ei siitäkään sen enempi armoa olisi antautunut, mutta eiväthän olisi ihmiset saaneet sanoa, että Ilomaan poika kuljeskeli karkumatkoilla.

Aurinko ei vielä kotvaan nousisi. Metsätie oli ihan hiljainen. Linnutkaan eivät olleet vielä heränneet. Elokuu oli jo ehtinyt pitkälle, ja notkelmissa tuntui jo selvästi yösumun viileys, jonka mukana kantautui noroista mudan ja alavista lehdoista kostean mullan lemu.

Aaro Hasari, Ilomaan vanhempi poika — sikäli kuin kaksospojista toinen oli toista vanhempi — eteni sunnuntaisen aamuyön hämyttämää tietä kuin unissakävijä. Hänen sydämensä jyskytti vielä tavallista voimakkaammin, ohimosuonet sykkivät vielä rajusti ja kurkkua kuivasi kuin se olisi ollut jollakin hapolla poltettu.

Mullan tuoksahdus sai hänet äkkiä ajattelemaan verta, veren hajua, ja vaistomaisesti hän katsahti käsiään. Sitähän saattoi olla vaatteissakin, hän ajatteli alkaen hitaasti kävellessään tarkastella takkinsa liepeitä ja hihansuita: siellä, oikean sisäpuolella oli todellakin verta. Ja kuinka paljon sitä olikaan — hyytynyttä, tummanpunaista, melkein ruskeaa. Samalla hän huomasi umpeen tyrehtyneen haavan, joka ulottui kämmenen ulkosyrjästä ranteeseen asti.

Ennätti lyödä sittenkin, mutisi hän otsaansa rypistäen. Hän oli kyllä huomannut terän välähdyksen, mutta sen iskun hän tiesi varmasti väistäneensä. Ja seuraavassa hetkessä hän oli lyönyt miehen maahan. Haavan oli täytynyt syntyä heidän jouduttuaan sen jälkeen painiskelemaan nurmikolla, jonne Härmän Jaakko oli uudelleen kaatuessaan saanut kampatuksi hänetkin.

Hän pysähtyi tarkastelemaan haavaa. Ei se ollut paha. Eihän kämmensyrjään miten kovin pahaa haavaa mahtunutkaan — tuuman pituinen, vähän runsaammin, ellei se sellaisessa siivossa näyttänyt suuremmalta kuin olikaan.

Täytyi saada pestyksi kädet ja hiha. Ja kasvotkin oli huuhdeltava. Alkoholin ja valvomisen turtumus tuntui silmissä ja poskissa vastenmielisenä tahmeutena.

Samassa hänen sydämensä vavahti tuskallisesti, ja hänen sielunsa täytti samanlainen kauhistus, joka sen oli vallannut tuskin tunti sitten, kun hän järjettömäksi raivostuneena lyötyään miestä tämän omalla puukolla oli huomannut lyöneensä liian lujasti ja harkitsematta — suoraan sydämeen.

Hänen omatuntonsa ei tosin vieläkään soimannut häntä niin paljon tuon räyhääjän taposta kuin siitä, että oli turhan takia tuhonnut oman elämänsä. Ajatellessaan rautoja, vanginvaatteita, käräjiä ja monien vuosien kuritushuonerangaistusta hän kauhistui hengessään ja näki aivan edessään olevat tapahtumat hirvittävän painajaisunen tapaisena uhkana. Kaiken kukkuraksi äiti säikähtänein silmin, hiljaisesti valittavana, avuttomaan hätään pakahtuvaa sydäntään pidellen, ja isä kiukusta kalpeana ja samalla murtuneena.

Mutta mitään ei enää voinut tehdä tekemättömäksi. Ainoa asia, jota kannatti harkita, oli mennäkö kotiin ensinkään vai kääntyäkö takaisin. Nopeasti käväisi ajatuksissa sellainenkin suunnitelma, että olisi ehkä yhtä viisasta yrittää tavalla tai toisella paeta. Ehkäpä hyvinkin sattuisi pääsemään niin kauas, etteivät tavoittaisi ja ettei kukaan enää tuntisi.

Lapsena hän oli silmät suurina kuunnellut sellaisia kertomuksia: joskus oli joku tavallista sitkeämpi ja ovelampi mies onnistunut aikansa piileskeltyään sijoittumaan jollekin syrjäiselle seudulle, elellen lopun ikänsä kaikessa rauhassa. Niin, ehkäpä ennen oli sellaistakin todella sattunut; nykyään se oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sitäpaitsi mies maksaa huutonsa ja vastaa tekonsa. Se oli tärkein niistä vaatimuksista, jotka isä oli asettanut poikien täytettäviksi jo lapsesta asti. Heille ei ollut opetettu liikaa sääliä, ei turhaa avuliaisuutta eikä muutakaan elämässä hankalaa moraalia. Mutta sanansa takana seisomista oli vaadittu sitä ankarammin. Se olikin tullut molemmille pojille, niin erilaisia kuin he muuten olivatkin, toiseksi luonnoksi, ja vieraita olivat siis Aarolle kaikki ne pakenemis- tai asian kaunistamisajatukset, jotka tahtomatta kuitenkin aivoissa sikisivät. Mutta ikäänkuin jonkinlaisena välittävänä ajatuksena jäi hänen mielessään itämään halu olla vielä tämä pian sarastava päivä vapaana miehenä missä tahansa piileskellen.

Osaksi tämän ajatuksen, osaksi peseytymishalun vetämänä hän kääntyi tieltä vasemmalle ja lähti oikaisemaan suoraan metsän halki sitä ilmansuuntaa kohti, jolla oli lähinnä ranta ja pieni niittylato.

Rantaniityn heinä oli ladossa jo laskenut niin paljon, että korkeakynnyksisestä ovesta näytti olevan helppo tunkeutua sisään. Ehkäpä siellä saisi olla turvassa muutamia tunteja, hän ajatteli tultuaan rantaan ja alkaessaan peseytyä.

Juuri sillä hetkellä Heikkilän Toivo, Aaron parhaita tovereita, kolkutteli Hamarojan talon ovea päästäkseen soittamaan viiden kilometrin päässä olevasta Rouhusta autoa, jolla Pintilän tienristeessä kaverinsa huostaan jätetty, luultavasti hengetön Härmän Jaakko saataisiin nopeasti kaupunkiin lääkärin nähtäväksi.

Rouhun Antti saattoi tosin olla sikeimmässä unessa, mutta auttoikos tällaisessa tapauksessa kainosteleminen. Harmillisinta oli, että Hamarojan ukko alkaisi tietenkin pitää kuulustelua, jollaiseen Toivolla ei olisi ollut vähäisintäkään halua. Eikä aikaakaan, koska nukkuivatkin niin sikeästi, että herättämiseen kului monen monta kallista minuuttia.

Kaikki oli kuitenkin yritettävä, että tapaus ei kääntyisi ikävämmäksi kuin se jo oli: toinen kaiketi hengetönnä ja toinen karkuteillä.

Toivo oli kyllä pyytänyt Aaroa mukaansa — samalla olisi voinut ilmoittautua nimismiehelle —, mutta Aaro oli pudistanut päätään ja arvellut, tien ohessa liikahtamatonna makaavaa Härmän Jaakkoa katsahtaen, ettei ollut halua seurustella tämän enempi tuon miehen kanssa.

»Kotoa minut löytävät», oli Aaro sanonut, ja Toivo sen kyllä uskoikin, mutta karkumatkaksi sitä sittenkin sanottaisiin.

Kumaraisena ja ärtyisenä köpitteli Hamarojan ukko vihdoin ovensa taa ja tunnettuaan äänestä tulijan kopeloi vaivalloisesti kahteen kertaan kierretyn lukon auki.

»No mitäs … mitäs tää Toivo nyt näin varhain aamulla?»

»Suokaa nyt anteeksi», jutteli Toivo melkein kuiskaten, »sattui vain sellaista, että olisi autoa soitettava».

»No mitä nyt, mitä nyt — mitäs nyt on sattunut?»

»Erään miehen asiat ovat tulla vähän huonosti …»

»Kuka se on — mikä sill’ on — mitäs siell’ on?»

Mutta Toivo oli jo vääntämässä vanhanaikaisen seinäaparaatin kampea.

Uteliaana kyyhötteli vanha mies siinä melkein pimeässä eteisessä valmiina hyökkäämään kysymyksineen heti puhelun päätyttyä. Mutta Toivo sotki hänen utelunsa puhumalla maksusta, jonka lupasi suorittaa toiste, koska nyt ei ollut aikaa. Samaa vauhtia hän juoksi maantielle, jättäen ukon seisomaan rapuilleen kotipellavaisiin alusvaatteisiin pukeutuneena kysymysmerkkinä.

2.

Edellisenä kesänä oli Telkänniemeen rakennettu saha. Lähikylien ukot saivat nyt tukkinsa kaupaksi sinne. Myöskin maito ja voi ja kaikki, mikä myytäväksi liikeni ja mikä oli tähän asti täytynyt kuljettaa kaupunkiin asti, kaikki se meni nyt sahalle kuin kuumille kiville.

Toisten mielestä tämä oli hyvä, mutta Sippo Hasari arveli, että eiköhän vain tuollaisesta hyvästä seuraa aikanaan omat pahansakin. Hyvällä hinnalla voitiin Ilomaastakin sentään antaa sahalle mitä tahansa, vaikka itse laitosta katsottiinkin pahalla silmällä. Kun naapurit siitä sanoivat, että kelpaapas sahan raha Sipollekin, niin tämä virkkoi:

»Raha pois lurjuksilta. Markka on samannäköinen, tulkoon mistä tahansa.»

Mutta muuten hän oli sitä mieltä, että tehtaista ja rautateistä ja sen sellaisista uudistuksista ja edistyksistä oli pelkkää vahinkoa. Telkänniemen sahaa hän nimitteli omalla tavallaan, ja hänen jokapäiväisiä hokujaan sahan höyrypillin puhaltaessa olivat: »Lautamylly ulvoo» tai »tukkihelvetti vinkuu». Ja kun hänen oli juteltava sahan metsäpäälliköstä, ei hän vahingossakaan käyttänyt miehen nimeä, vaan puhui metsäpirusta tai puutäistä. Sahan vakituinen työväki oli hänen mielestään kaikkein sievimmin sanoen sekalaista sakkia, jonka kanssa oikean ihmisen ei kannattanut antautua hyvänpäivän tuttavaksikaan. Mutta naapureille tuotti hiljaista iloa se, että Ilomaan tytär — ukon tietämättä arvatenkin — seurusteli tuollaisen arveluttavan miehen, sahan koneenkäyttäjän apulaisen kanssa.

Sipolle ei tästä ollut vielä kukaan vihjaissut, mutta muuthan sen jo tiesivät Ilomaassakin. Äiti siitä näytti murheellista mieltä, pappi-veli paheksui lempeästi ja Aaro kantoi sen takia entistä enemmän kaunaa koko sahalaissakille. Sisarelleen hän oli muutamia kertoja kahdenkesken oltaessa sanonut pahoja sanoja ja lopuksi uhannut vääntää tuon masinistisällin jonakin päivänä sellaiseksi punonnaiseksi, että on nenä niskassa ja kantapäät eteenpäin. Mutta Selma oli jäykkä kuin koivulauta tuollaiseen puheeseen nähden.

»Kaikkien tielle ei satu sellaista puolivillaista herrasväkeä kuin kuuluu sinun tiellesi osuneen kaupungissa, sotaväessä ollessasi», hän sanoi.

»Anna sinä minun asioitteni olla penkomatta.»

»Ja sinä minun asioitteni.»

Kaksi kovaa vastatusten. Mutta vaikka tuollaisten keskustelujen jälkeen erottiinkin joskus vihasta puhisten, niin kauan ei kestänyt ennenkuin vedettiin yhtä köyttä esimerkiksi isää vastaan, joka pyrki alituisilla kielloillaan ja käskyillään saattamaan elämän toisinaan aivan sietämättömäksi.

Varsinkin tyttärensä askeleita tahtoi Sippo vartioida. Sillä hänen nuoruutensa aikoina tytöille annettiin vakavasti arvoa vain silloin, kun nämä osoittautuivat joka suhteessa moitteettomiksi, käteviksi, ahkeriksi, hiljaisiksi ja siveellisiksi. Jos sellaisiin ominaisuuksiin sattui yhtymään vielä rikkautta, niin tyttö oli ulkomuodostaan huolimatta kaikkien kunnioittama ja tavoittelema. Muussa tapauksessa voitiin niiden kanssa seurustella ja juosta niiden aitoissa öisin, mutta kukaan ei ajatellutkaan pitempiaikaista ystävystymistä ja avioliittoa sellaisten kanssa, joissa keksittiin vähänkin sanomisen sijaa.

Silloin tällöin joutui tietenkin yksi tai toinen pakkootolle, ja olihan sellaisistakin liitoista joskus jatkunut hyvinkin mallikelpoinen avioelämä. Mutta se oli sattumoisin sattunutta. Ja samanlaista oli — ainakin melkein samanlaista — nytkin.

Mutta niinkuin kaikki vartioimiset oli osattu kiertää ennen, niin ne entistä paremmin osattiin kiertää nyt. Näihinkin iltamiin Selma oli, isän mentyä nukkumaan, lähtenyt salaa masinistinsa kanssa, jolle hänellä tällä kertaa olikin hyvin tärkeä asia koetettava saada sanotuksi. Iltamatalossa Aaro oli nähnyt heidät yhdessä ja päättänyt kiiruhtaa lähdettäessä samaan joukkoon. Enni, naapurikylässä asuva kaupunkilaistyttö, johon Aaro oli tutustunut asevelvollisuusaikanaan ja johon hän oli vakavasti ihastunut, oli kuitenkin sattunut kiusantekotuulelle. Oli antautunut juttusille nuoren sahalaisen, jonkun pikkupomon kanssa, ja siitä suuttuneena oli Aaro ryypiskellyt joittenkin poikien mukana metsikössä melkein koko iltaman ajan. Olipa hän ollut mukana korttisakissakin, johon muitten muassa oli sattunut Härmän Jaakko. Tämä olikin sitten voittanut niin paljon, että Aaro oli joutunut vippaamaan Heikkilän Toivolta sata markkaa.

Tuntuvan hutikan rohkaisemana hän oli nyt tarjoutunut Ennin saattajaksi kotimatkalla. Mutta tämä oli vain viisastellut ja sanonut jäävänsä odottamaan Aaron selviämistä. Silloin Aaro oli käännähtänyt ympäri, katsellut itselleen kaksi sievintä tyttöä ja niiden käsikynkkään tarttuen lähtenyt maantielle.

Nämä tytöt olivat edellisessä tanssissa puolittain lupautuneet parin sahalaisen saatettaviksi, ja pojat, jotka myöskin olivat ryypyksissä, eivät aikoneet ilman muuta jättäytyä jalaksen jäljille. He arvelivat tyttöjen ulkona selviytyvän eroon seuraansa lyöttäytyneestä Ilomaan pojasta ja lähtivät kävellä jurppimaan perästä. Mutta tytöt painautuivat naureskellen Aaron kupeeseen ikäänkuin eivät olisi toisten kanssa palaamisesta puhuneetkaan.

Aaro oli sellaisessa maineessa, ettei hänen kanssaan juuri haluttu riitaa rakentaa. Hän oli äkkipikainen ja voimakkuutensa ohella sukkela ja sitkeä kuin kissa. Ja hän oli ennättänyt antaa siksi monta näytöstä, ettei kukaan turhan takia asettunut hänen tielleen. Vanhemmat ihmiset olivatkin jo alkaneet kaikessa hiljaisuudessa halveksia häntä, mutta tytöt pitivät hänestä. Nämäkin kaksi, vaikka toisaalta arastelivat hänen mainettaan, olivat sittenkin mielissään, että Aaro oli sellainen kuin oli ja että hän tällä kertaa saatteli heitä.

Kaikki olisikin voinut sujua ilman sen ihmeempää, ellei noihin kahteen sahalaispoikaan olisi liittynyt Härmän Jaakko, vasta äsken näille maille muuttanut työläisnuorukainen, rivosuinen ja pahasisuinen pukari. Hän ei jaksanut sulattaa Aaron halveksivaa huutoa heille: »Sällit eivät tänä iltana tyttöjä saattele.»

»Sinäkö sen kiellät?» hän tiedusteli ilkeästi virnistäen.

»Kuulithan sen!» vastasi Aaro naureskellen. Hän ei sillä kertaa näyttänyt välittävän vähääkään siitä, seurasivatko miehet vai jäivätkö kylään.

Muitakin poikia ja tyttöjä kulki samassa joukossa. Heidän edellään muutaman tienmutkan päässä käveli se joukko, jonka mukana Selma oli, ja takaapäin kuului tyttöjen naurahtelua. Aaro tunsi Ennin äänen toisten naisäänien joukosta. Oli kuutamoaika, mutta vähän pilvinen, niin ettei voinut sellaisen matkan päästä erottaa, keitä kaikkia jälkimmäisessä joukossa oli, ja äänistä päätellen oli vaikea saada selvää. Aaro alkoi hidastuttaa kulkuaan, sillä hänestä tuntui, että siellä oli myöskin sahan miehiä. Häntä alkoi nyt kiusata ajatus, että sahan pojat olivat Enniä saattelemassa ja että tämä nauraa tirskui näiden kaksimielisille sukkeluuksille.

Tuskin olisi Härmän Jaakko niin äänekkäästi jutellutkaan, jos olisi arvannut, mikä olisi oleva seurauksena. Ehkäpä hän oli pitänyt Ilomaan pojan puhetta turhana suunrepimisenä, jollaiseen hän oli kyllä jätkäjoukoissa tottunut. Ehkä hän ihan härnäilläkseen likisteli tyttöjä niin että nämä vingahtelivat kuin hullut. Ehkäpä hän ihan tahallaan huuteli tytöille tarpeettoman äänekkäästi, että näiden pitäisi hirnua hiljaisemmin, jottei Ilomaan poika arvaisi sällien olevan saatolla.

»Sehän antoi tuolla lähtiessä julkisen kuulutuksen, että sällit eivät tänä iltana tyttöjä saattele.»

Kenties olisi vieläkin voinut jäädä tapahtumatta se mikä tapahtui, ellei Enni koko illan jatkuneesta kiusanteosta ja sen odottamattomasta käänteestä hermostuneena olisi huutanut vastaukseksi hiukan taempana kulkevalle Härmän Jaakolle, etteivät suinkaan kaikki hölötykset ole kuvernöörin kuulutuksia.

Hölötykset! Se oli myrkyllinen sana sellaiselle miehelle kuin Aarolle, joka oli aina pitänyt erikoisena kunnianaan sitä, ettei hölötellyt liikoja, vaan aina ja joka paikassa myöskin huutonsa vastasi.

Oli kai tuossakin luonteen ominaisuudessa synnynnäistäkin, mutta oli siinä varmaan paljon isän kasvattamaakin. Pakoon juokseminen oli Hasarin Sipon mielestä pahinta, mitä pojat saattoivat tehdä. Hänen alituinen neuvonsa oli ollut: »Jos joku lyö, kajauta takaisin ja kahta paremmin!» Aaro, luonnoltaan lujempi ja voimiltaan vahvempi, oli oppinut nopeasti tämän kotiläksyn jo pikku pahaisena, mutta Päiviöstä ei ollut sen oppijaksi millään. Ilman Aaron apua hän olisi poikasena ollessaan saanut